Yrmeä yksisarvinen kouluretkellä sopii söpöilyn ystäville

Olemme tänä vuonna saaneet arvostelukappaleina mielettömän hienoja kirjoja. On kuitenkin vissi ero, mitkä kirjoista viehättävät minua ja mitkä kahdeksanvuotiastani. Tyttäreni S suorastaan sekosi Mestarietsivä Peppusesta, kun taas minä rakastuin Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon rauhalliseen kuvakirjaan Ystävä joella (siitä on tulossa postaus — toivottavasti pian).

Pip Birdin lastenromaani Yrmeä yksisarvinen — Kouluretkellä (Otava 2022) kuuluu siihen sarjaan, joka vetoaa voimakkaasti S:ään, mutta ei erityisemmin minuun. S oli myyty jo kannen nähdessään. Upean smaragdinsävyinen kansi hohtelee ja heijastelee valoa. Sitä halkoo sateenkaari, yksi S:n lempikuvioista. Lisäksi kirja kertoo yksisarvisista. Siis yksisarvisista, OMG!

Kirjan hohteleva kansi ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa

S halusi ottaa Yrmeän yksisarvisen heti iltasatukirjaksemme. Pelästyin vähän, kun huomasin sen olevan kirjasarjan viides osa, emmekä olleet lukeneet aiempia osia. Loppujen lopuksi se ei ihan hirveästi haitannut. Kirja toimi itsenäisesti luettunakin, mutta puutteelliset taustatiedot hieman häiritsivät. 

Yksisarviskoulu kuulosti aika erikoiselta paikalta, ja olisinkin halunnut tietää siitä vähän lisää. Jos olisi tullut luettua aiemmin edes sarjan aloitusosa Yrmeä yksisarvinen — Yksisarviskoulu alkaa! (Otava 2020) olisi ollut vähän paremmin perillä konseptista.

Alakouluikäisille suunnattu sarja kertoo yksisarviskoulua käyvästä Mirasta ja hänen yksisarvisystävästään Teposta. Uusimmassa osassa Miran luokka on lähdössä luokkaretkelle Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalle. Siellä saattaa nähdä lambisarvisia, possusarvisia, laiskiaissarvisia, vastakuoriutuneita untuvaisia tipusarvisia tai uskomattoman harvinaisia kisusarvisia. Kisusarviset ovat supersöpöjä kissanpoikia, joilla on otsassaan sarvi, ja ne ovat Miralle suorastaan pakkomielle.

Melkoista söpöilyä on siis luvassa, kun sateenkaaribussi starttaa koulun pihalta. Pelkäsin jo tukehtuvani imelään söpöilyyn, mutta onneksi tarinassa on säröjäkin.

Ensinnäkään Miran yksisarvisystävä Teppo ei ole stereotyyppinen yksisarvinen. Sitä ei kiinnosta juuri muu kuin syöminen, eikä sen ruumiinrakenne ole aivan yhtä uljas kuin luokkatovereiden yksisarvisilla. Se röyhtäilee ja piereskelee estoitta, mikä lienee helppo keino saada lapsilukijat nauramaan.

Perillä Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalla selviää, ettei päivän ohjelma tunnu ihan niin loisteliaalta kuin etukäteen olisi voinut luulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi lannan siivilöinti tai hohtomaissin mittaaminen korsi kerrallaan neliömetrin alalta?

Eihän Miralla ole sellaiseen aikaa. Hänen täytyy etsiä kisusarviset ja päästä paijaamaan niitä. Myös arvoituksellinen taikalaukka pitäisi saada suoritettua siinä sivussa, sillä voittajalle on luvassa mitali.

Onnistuuko Mira toteuttamaan unelmansa kisusarvisten näkemisestä, ja miten Teppo reagoi Miran vaahdotessa kaiken aikaa pelkistä kisusarvisista? Pystyykö kukaan selvittämään taikalaukkaa — legendaarista kisaa, jota yksikään ei ole ratkaissut vuosikausiin?

Kirjan lopussa on testi, jossa lukija voi testata, mikä yksisarvissöpöläinen itse olisi. S olisi söpö ja leikkisä kisusarvinen, joka on aina vilkkaalla tuulella. Minä olisin pehmeä ja suloinen tipusarvinen, jolle oma koti on kullan kallis. Aivan nappiin meni!

Kirjan lopussa on myös yksisarvisvitsejä, joista jotkut ovat jopa hyviä.

"Mistä tietää, että yksisarviset ovat älykkäitä?
Niillä on terävä pää."

"Mitä kapellimestarina vieraileva yksisarvinen sanoi?
'Kiitos, mutta minulla on oma tahtipuikko.'"

Kirjassa on David O'Connellin mustavalkoinen kuvitus. Vaikka yleensä pidämme värikuvitusta mustavalkoista parempana, O'Connellin ilmeikkäät ja humoristiset kuvat ovat niin hyviä, ettei värien puuttuminen haittaa.

Yksi tavallinen päivä ja 12 lääketieteen ammattilaista eri puolilta maailmaa

Oletko jo tutustunut Carlos da Cruzin ja Anniina Mikaman Päivä Maapallolla -sarjaan? Värikkäästi kuvitetussa lasten tietokirjasarjassa kierretään ympäri maailmaa tutustumassa eri maissa asuvien ihmisten elämään tavallisena arkipäivänä. Tarinan lomassa oppii maantietoa ja eri kulttuurien tapoja.

Kirjasarjan aiemmissa osissa on seurattu ensin koulupäivää ja sitten poliisien työtä eri puolilla maapalloa. Uusin osa Päivä maapallolla — Lääkärit (Karisto 2021) tutustuttaa hoitoalan ammattilaisten työhön 12 maassa, muun muassa Suomessa, Venäjällä, Saudi-Arabiassa, Japanissa, Burkina Fasossa, Kanadassa ja Kuubassa.

Terveysalalla työskentelevät ihmiset edustavat eri ammattiryhmiä. Kirjassa tavataan esimerkiksi lääkäri, sairaanhoitaja, hammaslääkäri, ensihoitaja, kätilö, fysioterapeutti, eläinlääkäri ja mikrobiologi. Heistä esitellään perheenjäsenet ja harrastukset ja heidän päivästään on poimittu seitsemän tuokiokuvaa, jotka kertovat paitsi heidän työstään myös vapaa-ajastaan.

Esimerkiksi ranskalaisesta koululääkäri Nadinesta kerrotaan sanoin ja kuvin, kuinka klo 9.15 saapuvat Nadinen ensimmäiset potilaat. Aamupäivä vierähtää esikouluikäisten potilaiden parissa. Kello 12.16 Nadine istuu lounaalla. Iltapäivällä Nadine selvittelee mahdollista kännykkäriippuvuutta ja kertoo erään oppilaan vanhemmille, että näiden poika tarvitsee silmälasit. Kello 19 Nadine leikkii koiransa Poussifin kanssa rannalla.

Kirja soveltuu vanhemman ja leikki-ikäisen lapsen yhdessä tutkittavaksi tai pienen koululaisen itse lukemaksi. Sitä voi loistavasti käyttää opetuksessa alakoulussa.

Kirja sopii sinulle, jos

• olet tiedonhaluinen
• sinusta on hauska oppia eri kulttuureista
• olet kiinnostunut tietämään, miten muut ihmiset päivänsä viettävät
• terveydenhoitoala kiinnostaa
• sinusta useisiin lyhyisiin pätkiin jaettu teksti on pitkää tekstiblokkia mukavampi lukea
• nautit kuvien tutkimisesta
• pidät siitä, että kuvituksessa näkyy erilaisia ja eri värisiä ihmisiä

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Hiihtoloma lähestyy — Onko lukulista laadittu?

Tyttärellä on edessään ensimmäinen hiihtoloma koululaisena. Nyt on hyvä hetki laatia talviloman tbr-lista.

Ensimmäinen ehto on, ettei listalle päätyvä kirja saa kertoa koulusta. Meillä on luettu viime aikoina paljon koulumaailmaan sijoittuvia kirjoja, kuten Timo Parvelan Ella-sarjaa, Paula Norosen Yökoulu-sarjaa ja Tuula Kallioniemen Karoliina-sarjaa. Ne ovat kivoja kirjoja, mutta lomalla on hyvä unohtaa koulu kokonaan hetkeksi.

Siksi emme aio lukea myöskään Arttu Unkarin uusinta Isämies-kirjaa Isämies ja hyytävä hypnoosi, vaikka varmasti tartumme siihen loman jälkeen.

Hyvä lomakirja on viihdyttävä. Se vie toiseen ympäristöön tai antaa luvan laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Alla olevat kirjat ovat listaltamme tällä hetkellä, mutta suunnitelmat voivat vielä muuttua. Lomalla on tärkeintä lukea juuri sitä, mitä huvittaa.

Jännitystä ja seikkailuja

Aloitetaan sirkushuveilla. Hyppäys karnevalistiseen sirkusmaailmaan irrottaa tehokkaasti arjesta. Jørn Lier Horstin kirjoittama ja Hans Jørgen Sandnesin kuvittama Operaatio Sirkus (Otava 2022) on norjalaisen Etsiväkaksikko-sarjan yhdeksäs suomennettu osa (suom. Sanna Manninen). 

Sirkuksen saapuminen Virtakylään tuo pikkukaupunkiin vilskettä ja vaihtelua. Samaan aikaan Frans-vaarin taloon kuitenkin murtaudutaan ja arvokas nukke varastetaan. Tildalla ja Oliverilla on taas selvitettävää.

Etsiväkaksikon mysteerit eivät ole liian jänniä ja sopivat ääneen luettuina jo eskarilaisille. Iloinen värikuvitus tukee tekstiä.

Jatketaan dekkarien parissa, kun on alkuun päästy. Ruotsalaisen mestaridekkaristin Jens Lapiduksen kirjoittama ja Gustaf Lordin kuvittama Tillilän liiga — Jalokivikeikka (Karisto 2022) on Tillilän liiga -lastendekkarisarjan toinen suomennettu osa (suom. Säde Loponen). 

Joonatan, Zasha ja Pallo muodostavat Tillilän liigan, jota voisi kai sanoa rosvokoplaksi. Pikkugangsterit ovat kuitenkin hyvällä asialla. Kun hyväntekeväisyysjärjestöltä on huiputettu suunnaton määrä rahaa, Tillilän liiga on valmis selvittämään asiaa.

Lordin kuvitus on Etsiväkaksikoihin verrattuna karrikoidumpi, mutta sekin on runsas ja värikäs. Seitsenvuotiaani mieltyi enemmän Sandesin kuvitukseen. 

Hyväntuulisia kertomuksia eläinrakkaille

Loman kunniaksi maisemanvaihdos voisi olla paikallaan. Kaupunkilaisina lähdemme tietysti maalle. Helena Wariksen ja kuvittaja Mirjami Mannisen Olafin Pentupäiväkirjat -sarja vie maatilalle, jossa on vaikka minkälaisia eläimiä. Tapahtumien keskiössä seikkailee hyväsydäminen koiranpentu Olaf.

Lukemaan oppineille itse luettavaksi tarkoitetussa sarjassa on runsas mustavalkokuvitus. Seitsenvuotiaani mielestä sarjan kirjat ovat selvästi ääneenlukukirjoja. Ääneen luettuna Olafin Pentupäiväkirjat sopivat jo eskari-ikäisille.

Sarjan uusimmassa, viidennessä osassa Pitelemätön pitkäkorva (Otava 2022) tilalle saapuu uusia eläimiä. Muut eläimet eivät aaseista innostu, mutta Olaf tekee kärsivällisesti tuttavuutta. Olafia työllistää myös kanitarhan merkilliset tapahtumat. Aivan kuin tarhan läheisyydessä liikuskelisi ylimääräinen pitkäkorva. Mitä asialle pitäisi tehdä?

Koirista pitäville sopii myös Helena Meripaaden Tassu-trio-sarja. Meillä se luokittuu vielä ääneen luettavaksi, sillä seitsenvuotias ei uskalla tarttua itse kirjaan, jossa ei ole lainkaan kuvitusta. Parin vuoden päästä tilanne on varmaan toinen. Parhaiten sarja taitaakin sopia noin 9-12-vuotiaille lukijoille.

Todentuntuiseksi kehuttu sarja on jo edennyt viimeiseen, kuudenteen osaan nimeltään Koirasankari (Otava 2022). Kansikuvasta vastaa Olafin Pentupäiväkirjatkin kuvittanut Mirjami Manninen.

Kolmea alakouluikäistä ystävystä, Allua, Christaa ja Erikaa, yhdistää rakkaus eläimiin. Tytöt touhuavat yhdessä koiriensa ja kissojensa kanssa. Koiria viedään treeniryhmään ja harjoitetaan rallytokokisoja varten. Christan kissakotiinkin tulee vähäksi aikaa asumaan serkkujen koira. Mitä Mäyrä-kissa mahtaa tuumia jättiläismäisestä berninpaimenkoirasta?

Hyisenä, sateisena pyhäinmiesten päivän iltana tyttötrion ja koirien kävelylenkki muuttuukin yhtäkkiä pelastusoperaatioksi. Nyt tarvitaan rohkeutta, mutta yhteistyö kantaa.

Nopealukuisen huumorin ystäville

Andy Griffithsin ja kuvittaja Terry Dentonin Maailman paras puumaja -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa Maailman paras puumaja, 78 kerrosta — Elokuvahullutus (Otava 2022, suom. Anssi Alanen). Emme ole lukeneet aiempia osia, mitä nyt vähän selailimme niitä viimeksi kirjastossa käydessämme. Mutta ei hätää. Kaksikon juttuihin pääsee sisälle aloittipa mistä osasta tahansa.

Viihdyttävän kirjasarjan kehutaan sopivan varsinkin koululaisille, joilta ei ihan kauheasti lukuhaluja löydy. Kirja eteneekin joutuisasti. Sivuja saa kääntää vähän väliä, eikä juonen seuraaminen vaadi erityistä keskittymistä.

Sarja kertoo Andystä ja Terrystä, jotka asuvat puumajassa ja tekevät siellä kirjoja yhdessä. Andy kirjoittaa sanat ja Terry piirtää kuvat. Toverusten puumajassa oli alun perin 13 kerrosta, mutta kirjasarjan jokaisessa osassa he ovat lisänneet majaansa 13 kerrosta, joten nyt kuudennessa osassa kerroksia on jo 78.

Puumaja vaikuttaa aika sekavalta ja älyvapaalta. Kuten Andy toteaa: "Toki elämä voi äityä hulvattomaksi, kun asuu 78 kerroksen puumajassa..." Lausahdus kiteyttää jotain olennaista koko kirjasta.

Tällä kertaa ollaan elokuvatunnelmissa. Puumajasta on päätetty tehdä elokuva, jota ohjaamaan on palkattu Hollywoodin Herra Isokiho. Elokuvan teko on ihan erilaista kuin kirjojen työstäminen. Sen saa Andy karvaasti kokea, kun hänet syrjäytetään projektista. Edessä häämöttää vääjäämättömästi jättiriita. Kestääkö kaksikon ystävyys sen? (Ilmeisesti, koska heinäkuussa ilmestyy Maailman paras puumaja, 91 kerrosta — Lapsenvahdit kiipelissä).

Kirjat on saatu arvostelukappaleina kustantajalta.

Uusin Mestarietsivä Peppunen on ilmestynyt – Tätä kirjaa seitsenvuotiaani on odottanut

Kerron teille salaisuuden. On olemassa asia, joka saa kaiken tuntumaan monin verroin hauskemmalta. Se on  o d o t u s. Jos jotain joutuu odottamaan, siitä nauttii enemmän kuin jos sen saisi heti.

Niinpä olen alkanut kertoa etukäteen seitsenvuotiaalleni, mitä kirjoja on ilmestymässä, ja hän on oppinut odottamisen jalon taidon. Mikä riemu, kun kirjan odotuksen jälkeen viimein saa! Tänä vuonna tytär on odottanut kaikkein eniten Mestarietsivä Peppusen uusinta seikkailua.

Japanilainen kirjailija Yoko Tanaka ja kuvittaja Masahide Fukasawa ovat tehneet taiteilijanimellä Troll kirjoja Mestarietsivä Peppusesta nyt kymmenen vuotta.

Mestarietsivä Peppunen (japaniksi Oshiri Tantei) on päättelykyvyiltään Sherlock Holmesin kaltainen salapoliisi, mutta yksi varsin oleellinen ero löytyy. Mestarietsivä Peppusen pää on peppu. Eikä siinä kaikki. Mestarietsivä Peppunen käyttää roiston kiinniottamiseen omaleimaista tapaa. Hän tainnuttaa rikollisen jättimäisellä pierulla.

Ehkä se sitten vaan on universaali totuus, että peppu- ja pieruhuumori vetoaa lapsiin. Japanissa etsiväsarja lukeutuu suosituimpiin lastenkirjoihin. Suomessakin sarja on keikkunut luetuimpien kirjojen listoilla.

Tyttäreni on hypistellyt peppuskirjoja jo pitkään kirjakaupoissa käydessämme, mutta minä olen sivuuttanut hänen kiinnostuksensa ja hymähdellyt, että kuka tuollaisiakin ostaisi. No, lopulta päädyin minäkin sellaisen ostamaan, kun annoin tyttäreni valita kirjamessuilta minkä tahansa kirjan (kuten olen kertonut täällä). Joskus vaan täytyy heittää omat ennakkoluulot romukoppaan ja antaa lapselle sitä, mitä hän oikeasti haluaa.

Tytär ahmaisi kirjamessuilta ostetun Hylätyn hotellin mysteerin (Nemo 2021) heti messujen jälkeen. Sittemmin hän on löytänyt peppuskirjoja myös koulun kirjastosta. Jo jonkin aikaa hän on odottanut uutta peppusta kuin kuuta nousevaa.

Niinpä tytär suorastaan sekosi onnesta, kun Mestarietsivä Peppunen — Mestarivaras ja Hohtava huntu (Nemo 2022) odotti häntä eilen kotiin tullessa pöydällä. Kuriiri oli aiemmin päivällä tuonut arvostelukappaleen ovellemme. Täytyy sanoa, että kaikista milloinkaan saamistamme arvostelukappaleista tätä tytär on arvostanut kaikkein eniten! Kustantajalle siis iso kiitos!

Mestarivaras ja Hohtava huntu on kohteliaasta herrasmiesetsivästä kertovan kirjasarjan kahdeksas suomennettu osa (suomentajana Mayu Saaritsa). Kirjassa on kaksi tarinaa: Mestarivaras ja Hohtava huntu sekä Elegantti vankilapako.

Tarinoiden pahis on Mestarivaras U. Hän onkin aikamoinen kakkapää (kirjaimellisesti). Ensimmäisessä tarinassa roisto on pilata loisteliaat häät, mutta Peppunen vie voiton. Toisessa tarinassa selviää, että Mestarivaras U onkin kovempi vastustaja kuin Peppunen luuli.

Seitsenvuotiaani mukaan Peppuset ovat kivoja kirjoja, koska

• Peppunen on erilainen
• sivuilta voi etsiä peppuja ja tästä kirjasta myös kakkoja
• lukemisen välissä voi ratkoa itse tehtäviä

Vaikka Peppuset ovat tyttärestä mahtavia, kritiikin aihettakin löytyi. Joissain kohdissa teksti on ladottu niin tummalle taustalle, että sitä on vaikea lukea. Sivuilla on myös erilaisia sivuhuomautuksia hyvin pienellä fontilla. Niitä tytär ei jaksaisi lukea. Hän kuitenkin kokee sen jotenkin velvollisuudekseen ja ärsyyntyy yrittäessään.

Kaikesta huolimatta tytär suosittelee kirjoja lämpimästi!

Haluatko haastaa itsesi ääneenlukijana?

Tänään vietetään maailman ääneenlukupäivää. Tykkään haastaa itseäni ääneenlukijana. Pidän siitä, kuinka erityyppiset tekstit mahdollistavat erilaisia tapoja lukea ääneen. Runoa, romaania tai uutistekstiä lukee vähän eri tavalla. Vuoropuhelulle perustuvissa teksteissä on hauska tehdä omanlaisensa äänet jokaiselle henkilöhahmolle.

Viime vuonna lukemistamme kirjoista mielenkiintoisin ääneenluettava oli Bex ja luovuuden lähde (Otava 2021). Siinä pääsee räppäämään! Kirjan tekijät Jaakko Manninen, Kimmo Laiho ja Timo Snellman ovat tehneet musiikkimaailmasta hyppäyksen lastenkirjailijoiksi.

Kimmo Laiho tunnetaan paremmin räppäri Elastisena, yhtenä Suomen suosituimmista artisteista. Timo Snellman eli Timo Pieni Huijaus on rap-artisti, graffititaiteilija, graafikko ja vaatesuunnittelija. Hän vastaa kirjan kuvituksesta. Jaakko Manninen on Los Angelesissa asuva musiikki- ja elokuvatuottaja, joka tunnetaan erityisesti Beats & Styles -yhtyeestään. Yhdessä kolmikko on onnistunut luomaan aivan uudenlaisen lasten kuvakirjan.

Leksi ja Lili ovat tavallisia kouluikäisiä lapsia Suomesta (Lilin äiti on tosin syntynyt Eritreassa). Kesäloma on päättymäisillään. On tylsää. Suuret suunnitelmat huikeasta kesälomasta ovat valuneet tyhjiin, eikä kaveruksilla ole mitään millä leuhkia koulussa.

Yhtäkkiä tapahtuu jotain ihmeellistä. Leksin repusta hyppää esiin savun saattelemana erikoinen olento nimeltään Bex. Hänellä on mukana musisoiva rottakaveri. Kirjan alussa rotta neuvoo: "— Yo, mä oon Räppirotta! Aina kun mä laitan biitit tulemaan, niin silloin stoorissa pitää räpätä. Hyppää messiin!"

Kun Räppirotta laittaa ghettoblästerin soimaan, merkkivaatteisiin pukeutunut Bex alkaa räpätä: "Anna kun mä kerron, nimeni on Bex. Jengi saattaa sanoo mielikuvitukseks." Bexin esikuvana on kuulemma Elastisen pojan repussa asuva mielikuvituskaveri.

Bex räppää, beatboxaa, tiputtaa läppiä ja inspiroituu. Yhtäkkiä Leksillä ja Lilillä ei enää olekaan tylsää. Tavut, sanat ja riimit lentelevät ilmassa. Inspiraatiota voi löytyä mistä tahansa ympärillä olevasta, kuten jääkaapista, puista tai pilvistä. Kohta ystävykset jo freestailaavat pihalla.

Sanojen pyörittely pelastaa ystävykset tylsyydeltä. Lilistä räppääminen on niin mahtavaa, että hän julistaa voitonriemuisena: "No nyt on ainakin koulussa kavereille kerskuttavaa: me alettiin tänä kesänä räppää!"

Tarinan lomassa tutustutaan lapsentajuisesti räppimaailmaan ja hiphop-kulttuuriin. Lapsia myös kannustetaan itse riimien pariin. Nykylapset saattavatkin kiinnostua helpommin rap-riimeistä kuin vanhoista perinteisistä riimirunoista.

Toivottavasti kirjaa hyödynnetään alakoulun äidinkielen opetuksessa. Ja toivottavasti perheissä innostutaan räppäämään yhdessä!

"Alotetaan, rohkeesti kokeillaan
päästä sanotetaan, keksi jotain nokkelaa
ja sille riimi, alatko jo päästä kiinni?"

Kirjan ääneenlukeminen oli innostavaa, mutta täytyy myöntää, että kesti aikansa löytää oikea rytmi. Jos haluat haastaa itsesi ääneenlukijana, suosittelen kokeilemaan tätä kirjaa.

Kuuntelin myöhemmin tekstin äänikirjana ja ajattelin: "Ahaa, noin se olisi pitänyt lukea". Äänikirja on ihan huikea. Elastinen esiintyy siinä itse ja muina ääninä kuullaan Heljä Heikkinen, Yasmine Yamajako ja Markku Wettenranta. Mukana on myös musiikkia, mikä nostaa kuunteluelämyksen ihan toiselle tasolle.

"Mitä sä ootat, nyt messiin vaa lähde. Sul on sisälläsi luovuuden lähde!"

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.



LUE MYÖS:

Testaa millainen ääneenlukija olet

Mietitkö koskaan mitä eläimet miettivät?

Tiesitkö, että delfiineillä on nimet ihan niin kuin ihmisilläkin? Ne kehittävät itse itselleen sen äänteen, jolla haluavat tulla kutsutuiksi.

Tiesitkö, että joukko moskovalaisia kulkukoiria ajaa joka aamu metrolla laitakaupungilta keskustaan "töihin" eli ravinnon hakuun ja illalla taas "kotiin" rauhallisemmalle alueelle?

Käsitys siitä, että eläimet olisivat jotenkin tyhmiä tai vähemmän ajattelevia ja tuntevia kuin ihmiset, on vanhanaikainen. Monet eläimet ovat todella älykkäitä ja kykeneväisiä myös monimutkaisiin tunteisiin. Tämän sanoman Kai Vainiomäki tuo upeasti esiin uudessa kuvakirjassaan Mitä eläimet miettivät (Myllylahti 2021).

Pidimme tyttäreni kanssa kovasti Vainiomäen lastenkirjadebyytistä Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti 2020). Kirjassa oli nukkumaanmenoaika, mutta iltapuuhat eivät kiinnostaneet Maxia ja Maijaa. Isä onnistui hämäämään lapsia kertomalla tarinan toisensa perään eläinten tavoista nukkua. Iltatoimet tulivat hoidetuiksi siinä sivussa kuin vahingossa.

Toinen kirja on löyhästi jatkoa edelliselle kirjalle. Tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa enimmäkseen nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan. Maxia ja Maijaa on jäänyt vaivaamaan päivällä nähty jännitysnäytelmä kirjosiepon pesää ahdistelevasta tikasta. Lapset hiippailevat yöpuvuissaan vanhempien makuuhuoneeseen puimaan asiaa.

Seuraa pitkällinen keskustelu eri eläinten ajattelusta, mietteistä ja käyttäytymisestä. Äidillä on nyt suurempi rooli kuin edellisessä kirjassa. Hänkin pääsee kertomaan lapsille toinen toistaan mielenkiintoisempia asioita. Isä väittää nimittäin haluavansa nukkua, vaikka äiti tietää, ettei hän malta pitkään olla puhumatta eläimistä.

Vainiomäki on kaivautunut syvälle eläinten pään sisään ja löytänyt aivan uskomattoman kiehtovia faktoja. Kiinnostavat anekdootit on punottu yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Parasta on, että kirjan äärellä viihtyy niin lapsi kuin aikuinenkin. Ja keskustelua syntyy.

Kirjassa kuullaan muun muassa

• Alex-papukaijasta, joka ei ainoastaan oppinut matkimaan ihmisten puhetta, vaan myös ymmärsi, mitä se ihmisten kielellä puhui 
• sambialaisesta simpanssinaaraasta, joka aloitti uuden muodin tunkemalla pätkän ruohoa korvaansa, pian kaikki simpanssit halusivat tehdä niin
• delfiineistä, jotka juoruilevat lajitovereistaan näiden selän takana

Kirjassa opitaan eläinten monimutkaisista tunteista. Varsinkin älykkäimmät eläimet kykenevät sekä mukaviin että hankaliin tunteisiin. Ne voivat tuntea surua, kantaa kaunaa, mielistellä saadakseen liittolaisia, miettiä mitä muut niistä ajattelevat, osoittaa kiintymystä ja rakkautta. Vaan enpä tahtoisi joutua undulaattikoiraan rakkaudenteon kohteeksi:

"Ihmisen olkapäällä istuva koiras saattaa rakkauttaan näyttääkseen ryhtyä hellimpään tekoon, minkä se maailmassa tietää: se oksentaa isäntänsä olalle ja ryhtyy sitten tunkemaan oksennusta nokallaan tämän sieraimiin."

Tämä kohta nauratti erityisesti seitsenvuotiastani.

Kirja on kuvitettu kauttaaltaan hauskoilla värikuvilla. Aku Ankkojakin käsikirjoittaneen Vainiomäen tavassa kuvata kohteitaan pilkahtaa jotain samaa riemukasta ja hupaisaa otetta kuin akkareissa.

Jännityksellä odotamme, vieläkö Vainiomäen varastoista riittää eläintarinoita uuden kirjan tarpeiksi. Ehdottomasti kiinnostaisi lukea lisää.

Kirjailijalle kiitos arvostelukappaleesta!

Suomen isoäitien suosikkisadut koottiin yksiin kansiin — Mikä on Tarja Halosen lempisatu?

Näin valtakunnallisen Satupäivän kunniaksi olen mietiskellyt lapsuuteni satumuistoja. Muistoissani satuja kertoi minulle eritoten äitini ja mummini.

Mummini kertoi satuja päästään. Ne olivat usein vanhoja suomalaisia kansansatuja. Hän kertoili myös tapahtumista, jotka olivat hänen mukaansa totta, mutta kuulostivat saduilta. Niissä oli suden sieppaamia lapsia ja öisellä tiellä kohdattuja aaveita.

Äitini luki satuja paksuista satukirjoista. Kaikki tunnetuimmat Grimmin veljesten, H. C. Andersenin ja Charles Perraultin sadut tulivat tutuiksi. Luimme myös muun muassa Topeliuksen, Raul Roineen ja Elsa Bescowin satuja.

Äidit ja isoäidit — sekä toki myös isät ja isoisät — siirtävät vanhaa, aikaa kestänyttä satuperinnettä jälkeläisilleen. Sukupolvet kohtaavat satujen äärellä. Siksi onkin hämmästyttävää, että en ole koskaan törmännyt satukirjaan, joka huomioisi myös aikuislukijan — en ennen kuin nyt.

Kotilieden toimituksen, Kotilieden kummikerhon ja Otavan kanssa yhteistyössä toteutettu Isoäitien iltasadut (Otava 2021) tarjoaa omaa sisältöä myös kirjaa lukevalle aikuiselle.

Ainutlaatuisessa projektissa kaksikymmentä isoäitiä eri puolelta Suomea saivat valita mukaan satukokoelmaan oman lempisatunsa. Isoäidit olivat Kotilieden lukijoita sekä kuuluisuuksia, kuten Tarja Halonen, Kirsti Manninen, Seela Sella, Eeva-Riitta Siitonen... 

Jokaisen sadun alussa on sadun valinneen isoäidin puheenvuoro. Isoäidit eli mummit, mummut, mummat, mummot, mammat kertovat valitsemistaan saduista ja satukokemuksistaan lastenlastensa kanssa. Minulle nämä isoäitien puheenvuorot olivat kirjan kiinnostavinta antia.

Oli ihana kuulla, miten tärkeitä ovat lastenlasten ja isoäitien yhteiset satuhetket. Monesti satutuokiot ovat tapaamisten kohokohtia. Joissain perheissä jokin tietty satu täytyy lukea aina, kun lapsenlapset tulevat käymään. Toisaalta on toisenlaisiakin isoäitejä ja sekin on ihan ok.

Tarja Halonen paljastaa: "Läheiseni tietävät, etten ole mikään suloinen iltaisin satuja lukeva isoäiti. Olen aina ollut liikaa töissä. Oman Anna-tyttäreni kanssa luin kuitenkin paljon. Iltasatu oli rauhoittumisen hetki."

Tarja Halonen valitsi satukokoelmaan Grimmin veljesten sadun Bremenin soittoniekat, joka tuntuu hänestä ajankohtaiselta yhä satojen vuosien jälkeenkin.

Mitä satuja muut isoäidit sitten valitsivat? Tunnettuja klassikkosatuja, kuten Lumikki, Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen, Punahilkka, Ruma ankanpoikanen, Saapasjalkakissa...

Mukana on myös suomalaiskertojien, Sakari Topeliuksen, Martti Haavion, Mika Waltarin, Marjatta Kurenniemen ja Kaarina Helakisan, upeita satuja, jotka eivät ehkä ole kaikille niin tuttuja kuin Grimmin veljesten tai Andersenin sadut.

Paula Melan kaunis värikuvitus herättää satujen hahmot eloon. Kuvitus on varsin perinteinen mutta yllätyksiäkin löytyy. Esimerkiksi Prinsessa Ruususella on pitkä, pörröinen, kähärä, tumma tukka ja maitokahvin värinen iho.

Kirjan alkusanoissa Kotilieden Kummikerhon hallituksen puheenjohtajana toiminut Leeni Peltonen kirjoittaa: "Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus iltasatuun. Ja jokaisella aikuisella, jolla on onni saada syliinsä lapsi satuja kuuntelemaan, tulisi aina olla aikaa vähintään yhteen satuun."

Tästä ajatuksesta koko kirjaprojekti kumpusi.

"Ja samalla tuntui suorastaan juhlavalta ajatella, että näin me isoäidit siirrämme tärkeää kulttuuriperintöä eteenpäin", Leeni Peltonen kirjoittaa. "Se, jos mikä, on juuri meidän tehtävämme!"

Satukirjaprojekti on varmasti ollut hieno ponnistus Kotilieden toimituksessa ja Kummikerhossa. Miten kaunis kirja onkaan saatu aikaiseksi sekä tämän päivän lukijoille että perinnöksi tuleville sukupolville.

Isoäitien iltasatujen äärellä tunnen kuitenkin eritoten haikeutta, sillä kirjaprojekti jäi yhdeksi Kotilieden Kummikerhon viimeisistä hankkeista. Vuonna 1938 perustettu hyväntekeväisyysjärjestö lakkautettiin tänä vuonna 83 toimintavuoden jälkeen.

Päätökseen oli vaikuttamassa hyväntekeväisyystyön ammattimaistuminen. Ei vapaaehtoisvoimin toimivalla kummikerholla ollut resursseja ammattimaiseen toimintaan. Vuosikymmenten saatossa avuntarpeet ja tavat auttaa olivat myös muuttuneet.

Entisinä aikoina Kotilieden Kummikerho auttoi vähävaraisia perheitä vaatepaketteja lähettämällä. On huomionarvoista, että paketeissa oli mukana myös satukirjoja.

Saduille on varmasti aina tarvetta, mutta tässä ajassa kaivataan vaate- ja tavarapaketteja enemmän sosiaalista tukea. Tänä vuonna Kotilieden Kummikerho on tukenut muun muassa omaishoitajia, adoptioperheitä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiviä äitejä ja mielenterveysongelmaisten vanhempien lapsia.

Isoäitien iltasatujen takakannessa luvataan, että jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euro Kotilieden Kummikerhon toimintaan. Toivon ja luotan, että myyntituotoilla tehdään hyvää, vaikka Kotilieden Kummikerhoa ei enää olekaan.

Otavalle kiitos arvostelukappaleesta!

Lähteet: 

Essi Salonen: Lähimmäisenrakkautta 83 vuotta. Kotiliesi 20/2021.

Jännitystä syyslomaan — Norjalainen CLUE-ryhmä selvittelee purjeveneen arvoitusta

Haluatko viettää syyslomaa Norjan rannikolla yli satavuotiaassa täyshoitolassa? Houkutteleeko suloisen suolainen meri, veneily, kalastus tai maalaaminen pittoreskissä ympäristössä? Kaipaatko idyllin keskelle vähän jännitystä? Kadonnut miljoonaperijä, kiristyskirje, varastettu taulu ja poliisioperaatiot takaavat, ettei pienessä kalastajakylässä tule tylsää.

Jos kiinnostuit, kannattaa lukea syyslomalla Jørn Lier Horstin CLUE-sarjaan kuuluva Purjeveneen arvoitus (Otava 2021). Viisikkomaisessa etsivätarinassa on puitteet kohdillaan. Cecilia, Leo, Une ja koira Egon asuvat viehättävässä Venepoukama-nimisessä vanhassa kalasatamassa, jossa nykyisin on hyvin vähän asukkaita. Cecilian isä pitää kylässä täysihoitolaa. Sen tornihuoneessa lasten ja koiran muodostama CLUE-ryhmä ratkoo arvoituksia.

Samaan aikaan kun uutisissa kerrotaan kadonneesta miljoonaperijästä, lapset löytävät outoon paikkaan hylätyn auton sekä lehden, josta on leikelty sanoja.

”Lämmin tuuli kahisutti keltaisia syyslehtiä ja lennätti vanhaa sanomalehteä pitkin kuivaa tietä. Cecilia kumartui nostamaan sanomalehden. Hän aikoi taitella sen ja viedä täysihoitolan jätesäiliöön, mutta alkoikin katsella sitä. Käänneltyään sivuja hetken hän käsitti, että syyslomasta voisi sittenkin tulla jännittävä.”

Selvitettyään nokkelasti puuttuvista sanoista muodostuneen viestin lapset käsittävät, että heidän kotinurkillaan saattaa majailla häikäilemätön rikollinen. Koska poliisin sotkeminen asiaan saattaisi vain pahentaa tilannetta, lasten ei auta muu kuin ryhtyä selvittämään tapausta itse.

Seuraa taskulampun valossa toteutettuja yöllisiä retkiä hylätyille tiloille ja kosteisiin maakellareihin, tyhjillään olevien kesämökkien koluamista, täysihoitolavieraiden tietojen urkkimista ja epäilyttävän purjeveneen nuuskimista. Lopulta lapset päätyvät keskelle massiivista poliisioperaatiota. Ovatko he onnistuneet pilaamaan kaiken?

Vetävä tarina imaisi mukaansa. Ahmin sivun toisensa perään kunnes, hupsista vaan, olinkin lukenut koko kirjan yhdeltä istumalta.

Annan plussaa sisäkansien kartoista. Etusisäkansiin on painettu Venepoukaman kartta ja takasisäkansiin Täysihoitola Helmen kartta. Kartat ovat aina kivoja ja auttavat hahmottamaan tarinan paremmin.

Pidin tarinan lomassa kuljetetusta filosofisesta pohdinnasta. Cecilia, Leo ja Une pohtivat, voiko tehdä mitä vaan, jos ei vahingoita muita. Voiko esimerkiksi yksineläjä polttaa oman talonsa, jos siitä ei aiheudu vaaraa, vahinkoa tai menetystä kenellekään muulle kuin polttajalle itselleen?

Norjankielinen alkuteos on nimeltään CLUE — Libertygåten, joka viittaa paitsi tarinassa esiintyvään Liberty-nimiseen purjeveneeseen myös John Stuart Millin tunnettuun teokseen On Liberty. John Stuart Mill oli 1800-luvulla elänyt englantilainen filosofi. Hänestä kerrotaan kirjan lopussa olevassa tietotekstissä.

Millin ajatusten mukaan ihmiset saavat tehdä mitä haluavat, kunhan eivät vahingoita toisia. Yksilöiden elämän rajoittaminen laeilla ja säädöksillä on hänen mielestään sallittua vain silloin, kun tarkoituksena on estää ihmistä tuottamasta vahinkoa muille. Jos valinnat eivät vaikuta muihin, ei ole väliä, ovatko ne hyviä vai huonoja.

Asiasta voi saada aikaan hyvää pohdintaa nuorten kanssa. Kuka määrittelee, mikä on muille vahingollista toimintaa? Eivätkö läheisen väärät valinnat aina satuta, vaikka suorat seuraukset kohdistuisivat vain läheiseen itseensä? CLUE-ryhmän lapset käyttäytyivät välillä varsin omavaltaisesti ja säännöistä piittaamatta. Voiko niin tehdä? Edes korkeamman päämäärään edessä? 

Norjalainen Jørn Lier Horst on entinen rikostutkija ja nykyinen bestsellerkirjailija. Hän on kirjoittanut dekkareita lapsille, nuorille ja aikuisille. CLUE-sarja on Norjan luetuimpia 9–13-vuotiaille suunnattuja kirjasarjoja. Sarjan toisesta osasta CLUE — Kultaisen kellon arvoitus (Otava 2019) on juuri valmistunut Norjassa elokuva.

Purjeveneen arvoitus on CLUE-sarjan viides osa. Ensimmäinen osa Salamanterin arvoitus ilmestyi suomeksi vuonna 2015 Sitruunan kustantamana. Muut neljä osaa on julkaissut suomeksi Otava ja lisää on luvassa ensi vuonna. Otavalle kiitos arvostelukappaleesta!

Jørn Lier Horst: Purjeveneen arvoitus

Norjankielinen alkuteos: CLUE — Libertygåten

Suomennos: Päivi Kivelä

Kustantaja: Otava 2021

Miten piirretään japanilaista koulumangaa?

Oletko hurahtanut mangaan? Haaveiletko piirtäväsi sitä joskus itse?

Hikaru Hayashin opaskirja Piirrä mangaa — Koululaiselämää (Nemo 2021, suom. J. J. Pensikkala) sai minut toivomaan, että osaisin piirtää. Seitsenvuotiaani näki äskettäin piirroksen, jonka olin tehnyt hänen iässään, ja nauroi katketakseen. "Piirsitkö sinä noin huonosti seitsemänvuotiaana?!" Valitettavasti en ole juurikaan kehittynyt niiltä ajoilta.

Omien sanojensa mukaan Hikaru Hayashikaan ei ollut hääppöinen piirtäjä mangauraa aloitellessaan. Hänen tiensä mangan ammattilaispiirtäjäksi oli pitkä ja tuskainen, mutta tänä päivänä hän voi varmana julistaa: "kuka tahansa voi tulla taitavaksi, kunhan vain jatkaa piirtämistä".

Tästä Hayashi on itse todiste. Hän on piirtänyt mangaa ammattimaisesti jo vuosikymmeniä ja perustanut manga- ja designtoimiston nimeltään Go-office. Hän on julkaissut yli 170 mangan piirtämisen opasta!

Piirrä mangaa — Koululaiselämää -kirjassa opitaan piirtämään koulumangaa. Miten piirretään japanilainen koulupuku tai pulpettiin nojaava hahmo? Miten kuvataan koulumaailman ihmissuhteita: ystävyyttä, ihastumisia ja pettymyksiä?

Peräti 176-sivuisessa oppaassa Hayashi neuvoo, kuinka piirretään hahmoja, sommitellaan ruutuja, rakennetaan kohtauksia, keksitään ja käsikirjoitetaan tarinoita ja pilkotaan tarina ruutuihin. Opastusta saadaan myös piirustusvälineiden valintaan ja mahdollisen julkaisijan tapaamiseen.

Mangassa ei ole kyse pelkästään piirtämisestä. Sarjakuva on taidemuoto, jossa pääsee ilmaisemaan itseään monipuolisesti ja monitaiteellisesti. Heikkona piirtäjänä pidin eniten kirjan kolmannesta osasta, jossa opetellaan käsikirjoittamaan mangaa.

Erityisen kiinnostavaa oli tutustua japanilaiseen draaman kaareen. Kishōtenketsu rakentuu neljästä osasta. Ki eli alku esittelee lähtötilanteen. Shō eli kehittelyvaiheessa tapahtuu jotakin. Ten eli käännevaiheessa nähdään reaktio tapahtuneeseen ja ketsu eli lopputilanne osoittaa, että tarina on tulossa päätökseen.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita vähänkin kiinnostaa mangan piirtäminen ja käsikirjoittaminen. Oppaalla on annettavaa niin aloittelijoille kuin edistyneemmillekin piirtäjille.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Siistissä metsässä on mukava olla — Pikkulikin sen tietää

On ollut mukava huomata, kuinka hyvin metsää hyödynnetään opetuksessa tyttäreni koulussa. Metsä sopii niin liikuntatuntien kuin ympäristöopin tuntien tapahtumapaikaksi. Sieltä haetaan materiaalia kuvataide- ja käsityötunneille. Jopa matematiikan tunnilla voidaan mennä metsään laskemaan keppejä ja käpyjä.

Metsä virkistää ja rauhoittaa. Metsällä on todettuja terveysvaikutuksia. Mutta yksi asia on tärkeä muistaa: metsässä ei roskata. Sotkuisen metsän vaikutus mielialaan ei vedä vertoja puhtaalle metsälle.

Metsämarja Aittokosken kuvakirjassa Pidä metsä siistinä, Pikkuli (Mäkelä 2020) on tärkeä sanoma. Aurinkonummen metsässä valmistaudutaan metsäjuhlaan. Kaikki metsän asukkaat valmistelevat juhlia innokkaina ja iloisina, kunnes Pikkuli tekee järkyttävän löydön. Metsä on täynnä rikkinäistä rojua.

Pikkulin mielestä sotkua täytyy heti ryhtyä siivoamaan. Jotkut haraavat vastaan. Miksi pitäisi siivota, kun ei ole sotkenutkaan?

— Jos jätämme roskat tänne, muut luulevat, että niitä saa heitellä mielin määrin, Myyrä selittää.
— Ja ensimmäisen roskan heittäminen puhtaaseen metsään tuntuisi paljon pahemmalta kuin se, että heittäisi yhden roskan jo valmiiseen sotkuun, Sisko jatkaa.

Yhteistyöllä metsä siivotaan. Jätteet lajitellaan lajinsa mukaan, ja löytyypä joukosta jotain korjaamiskelpoistakin. Peltipurkeille löytyy uusiokäyttöä. Niistä saadaan hienot rummut illan juhliin.

Siistissä metsässä on hauska juhlia. Mutta mitä luulet, osaavatko eläimet juhlia roskaamatta?

Pikkuli-kirjat ovat suosittuja. Keväällä lahjoitin yhden eskariin (Pelko pois, Pikkuli, josta kirjoitin alkuvuodesta) ja vastaanotto oli kuulemma ollut loistava. Kirjan ääreen olivat löytäneet sellaisetkin pojat, joita kirjat eivät yleensä niin kiinnosta. Pikkuli kun oli heille tuttu hahmo peleistä.

Lokakuussa ilmestyy kaksi uutta Pikkuli-kirjaa: Pikkuli tahtoo lomalle ja Pikkulin vekkuli lemmikki (Kustannus-Mäkelä). Leikki-ikäisille suunnatut kuvakirjat sopivat niin iltasaduiksi kuin keskustelun herättäjiksi.

Kirjassa Pikkuli tahtoo lomalle perhe haaveilee lomasta jossain kaukaisessa, eksoottisessa paikassa. Mutta entä jos matka on liian pitkä lennettäväksi eikä lentolippuihin ole varaa?

Kirjassa Pikkulin vekkuli lemmikki selviää, millainen lemmikki pörröinen toukka on. Miten Pikkuli pärjää toukan kanssa, joka nakertaa kaikkea ja kakkii ympäriinsä? Ja mitä sitten, kun toukan on aika aikuistua?

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Uusissa lanu-kirjoissa on puhuvia poneja, aavekoiria ja yliluonnollisia maailmoja

Viikonloppu on alkamassa, eikä ole mitään luettavaa. Paitsi että on. Arvostelukappalepino suorastaan huojuu kaikista lukemattomista kirjoista. On aika tutustua tarjontaan. Pinossa on niin suoralta kädeltä kiinnostavia kirjoja kuin myös kirjoja, jotka haastavat minut pois tavallisten lukutottumusteni ääreltä. Minkähän näistä lukisin tänä viikonloppuna?

Alakouluikäisille

Päivi Lukkarilan Kerrostaloponi Kemppainen (Karisto 2021) on hulvaton tarina tytön ja ponin ystävyydestä. Tokaluokkalainen Aura löytää eräänä päivänä kotitalonsa porrastasanteelta epätavallisen ponin nimeltään Kemppainen. Poni osaa puhua ja lukea! Omasta hevosesta haaveillut Aura piilottelee ponia huoneessaan, mutta ponin pitäminen kerrostalossa ei ole ihan yksinkertaista. Mitä ponille voi syöttää ja mitä tehdä kakkapalleroille? Entä mitä tapahtuu, jos vanhemmat tulevat huoneeseen?

Hauska tarina antaa mahdollisuuden pohtia ihmisen ja eläimen suhdetta. Se on myös kertomus ystävyydestä. Tyttöporukassa kolmannen pyörän rooliin jäävälle Auralle Kemppainen on ystävä, jota ei tarvitse jakaa muiden kanssa. Kirjan mustavalkoiset kuvat on piirtänyt Milla Paloniemi.

Joonas Tolvasen Puunaamioiden kirous (Otava 2021) vie seikkailulle Etelä-Koreaan. Jaakon ja Eliaksen mummi työskentelee naamiomuseossa Hahoe-kylässä, jonne perhe matkustaa lomallaan. Jotain kummallista on tekeillä. Museosta on kadonnut esineitä, kylä kärsii tulipaloista ja mustapukuisilla hämärämiehillä lienee pahat mielessä. Veljesten on otettava asioista selvää! Ritsa ja melontataidot tulevat nyt tarpeeseen. 

Puunaamioiden kirous on jatkoa kirjalle Jademiekan arvoitus (Otava 2020). Sarja on suunnattu lukemaan opetteleville ja siinä on Janne Kukkosen runsas mustavalkokuvitus.

Yläkouluikäisille

Taina Haahdin Aavikkotien hyypiö (Karisto 2021) on paitsi vauhdikas nuortendekkari myös voimaannuttava kertomus muutoksesta, oman paikan hakemisesta ja selviytymisestä. 

Kolmetoistavuotiaan Tinjan elämä mullistuu, kun hän joutuu muuttamaan yksinhuoltajaäitinsä kanssa puutarhojen täyttämältä pientaloalueelta Aavikkotien ankealle kerrostaloalueelle. Entiset kaverit, naapurit, harrastukset, pihan marjapensaat ja omenapuut jäävät taakse. Edessä on tavaroiden ja unelmien karsimista, uusi koulu ja uusi jengi, jonka hyväksymäksi ei taida kovin helposti päästä. Jännitystä elämään tuo aavekoira Teetee, jonka kohtaloa Tinja ryhtyy ratkomaan.

B. B. Alstonin kehutussa esikoisromaanissa Amari ja yön veljet (Otava 2021) seikkailee 13-vuotias tummaihoinen, afrohiuksinen Amari, jonka isoveli on kadonnut jäljettömiin. Veljen kohtaloa selvitellessään Amari päätyy yliluonnolliseen maailmaan, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Paljastuu, että hänellä itselläänkin on yliluonnollisia kykyjä — vaikkakin laittomia!

Vetävän ja taianomaisen fantasiaseikkailun on kuvailtu olevan kuin yhdistelmä Percy Jacksonia, Nevermooria ja Men in Black -elokuvia. Kolmeosaisen kirjasarjan avausosa on noussut kansainväliseksi lastenkirjatapaukseksi. Sarjan oikeudet on myyty jo yli 25 maahan ja Universal Pictures on ostanut sen elokuvaoikeudet.

Nuorille aikuisille

Angie Thomasin nuortenromaanissa Betoniruusu (Otava 2021) palataan kovasti kehutun Viha jota kylvät -teoksen seuduille.

Seitsemäntoistavuotiaan Maverick Carterin jengipomoisä istuu elinkautista vankilassa. Poikakin elää jengielämää, kauppaa huumeita ja kostaa rakkaiden puolesta.

Sitten Mav saa tietää olevansa isä ja joutuu odottamatta vastuuseen pienestä Seven-vauvasta. Vastuu lapsesta ja uskollisuus jengille vetävät eri suuntiin. Miten velvollisuuksien ristipaineessa löytää oman polkunsa ja onnistuu kasvamaan kunnon mieheksi?

Onko tässä sinulle tuttuja kirjoja? Suosittelisitko jotain näistä?

Tämän kesän paras kuvakirja: Tatu ja Patu kesäleirillä

Kesä lähenee loppuaan, mutta vielä ehdin kirjoittaa kesäkirjasta, joka nousi meillä tämän kesän suosikiksi. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu kesäleirillä (Otava 2021) on taattua Tatu ja Patu -laatua. 

Kirjan teksti on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Leiripäiväkirjaa kirjoittaa kahdeksanvuotias Timo eli Timppa, joka on menossa elämänsä ensimmäiselle leirille. Vähän jännittää.

Pian leiribussin startattua kohti leirikeskusta Timppa huomaa, että pari leirikaveria nimeltään Tatu ja Patu eivät ehkä ole ihan tavallisimpia tyyppejä, mutta hauskoja kylläkin. Perillä selviää, että Timppa on laitettu samaan telttaan outojen poikien kanssa. Tatun ja Patun vauhdissa leiriviikosta ei ainakaan tule tylsä.

Omat leirimuistoni ovat paljolti samankaltaisia kuin mitä kirjan leirillä puuhailtiin. Oli metsäretkiä, uimista, puukolla vuolemista, ystävyysrannekkeiden solmimista, lipunryöstöä ja iltanuotioita. Ja tietysti kunnon rankkasade kastuneine telttoineen ja tavaroineen kuuluu sekin suomalaiseen kesäleiriin.

Olen viime aikoina kipuillut sitä, että tyttärestäni monet kuvakirjat alkavat jo tuntua liian lällyiltä. Itse kun en oikein olisi vielä valmis luopumaan kuvakirjojen lukemisesta. Tämä kirja oli positiivinen yllätys. Vaikka Tatu ja Patu kesäleirillä on kuvakirja, se sopii erinomaisesti myös alakouluikäisille lapsille joko ääneenlukukirjaksi tai itse luettavaksi.

Kirjan avulla voi hyvin valmistaa lasta tämän ensimmäiselle leirille. Kaikki mitä leireistä pitää tietää, tulee kyllä selville tästä kirjasta.

Sarjakuvamuotoon piirretyissä kuvissa tapahtuu niin paljon kaikenlaista, että niissä riittää tutkittavaa pidemmäksikin aikaa.

Emme itse asiassa ehtineet lukea kirjaa loppuun yhdessä illassa, kun kuvissa oli niin valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia katseltavaksi. Se ei haitannut. Eri leiripäivät maanantaista lauantaihin ovat ikään kuin omia lukujaan. Lukemisen saattoi siis keskeyttää luontevasti päivän vaihtuessa. Tämä on plussaa myös aloittelevan itselukijan kannalta, joka ei ehkä jaksa kahlata koko kirjaa kerrallaan. 

Tatu ja Patu kesäleirillä oli sekä minun että seitsenvuotiaani mielestä tämän kesän paras kuvakirja. Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu kesäleirillä
Kustantaja: Otava 2021
32 sivua

Elokuu on hyvä hetki aloittaa bujoilu

Heinäkuu ja samalla lomani lähenee uhkaavasti loppuaan. Lomalla olen enimmäkseen ajelehtinut päivästä toiseen fiilispohjalta sen kummemmin menoja suunnittelematta. Elokuun alun häämöttäessä järjestelmällisempi puoli itsestäni pyrkii taas valtaan. On aika tarttua kynään ja jäsentää elämää.

Bujoilu on kiinnostanut minua pitkään. Nuorena aikuisena teinkin muutamana vuonna itse bujotyyppisen kalenterin, vaikka bujoilusta ei kukaan vielä silloin puhunut.

Bujoilullahan siis tarkoitetaan omatekoisen kalenterin laatimista alusta asti itse tyhjään muistikirjaan. Bujo-sanan pohjana on englannin kielen termi bullet journal. Se on kalenteri, muistikirja, päiväkirja ja leikekirja yksissä kansissa. Bujoillessa päästetään oma luovuus valloille. Kirjasta voi tehdä juuri omiin tarpeisiin sopivan. Sivuja koristellaan piirroksin ja tarroin, ja niille voi tallentaa muistoja, kuten valokuvia ja pääsylippuja.

Niin houkuttelevalta kuin bujoilu minusta kuulostaakin ja niin kiehtovia kun somessa nähdyt kuvat bujoista ovatkin, kalenterin luominen itse tyhjästä kuulostaa nykyisessä elämäntilanteessani liian työläältä ja aikaa vievältä. Tuntuu myös, että pitäisi olla paremmat kalligrafia- ja piirustustaidot.

Onnekseni sain Otavalta avukseni kiireisen bujoilijan kalenterin, jossa on suositun tubettajan Elisa Malikin piirtämät valmiit pohjat kullekin kuukaudelle, eli ihan tyhjästä ei tarvitse aloittaa. Mun vuosi 2021-2022 — Bujoilijan kalenteri (Otava 2021) alkaa elokuusta ja päättyy ensi vuoden heinäkuuhun. Jos haluaa saada siitä irti parhaan hyödyn, kalenteri kannattaakin hankkia saman tien.

Tyylikkäiden mustien kansien väliin menot ja tavoitteet saa kätevästi järjestykseen. Jokainen kuukausi alkaa kuukausiaukeamalla, jolle Malik on piirtänyt mustavalkoisen kuvan. Seitsenvuotiaani kysyi heti, voiko kuvat värittää. Ilman muuta! Onkin suloinen ajatus päästä käyttämään kalenteria, jossa on tyttären värittämät kuvat.

Lisäksi joka kuukauden kohdalla on päivyriaukeama menoja ja muistettavia asioita varten sekä tilaa päiväkirjamerkinnöille ja tavoitteille. Kuukausittain seurataan mielialoja, unen määrää ja laatua, kulutusmenoja ja rutiinien toteutumista. Mukana on myös oma aukeamansa vuodenvaihteen pohdinnoille ja uudenvuodenlupauksille.

Jos olisin tehnyt bujon kokonaan itse, olisin varannut tilaa viikoittaiselle ateriasuunnittelulle. Mutta kalenterin kohderyhmänä taitavat olla lähinnä nuoret, joiden vastuulla ei ole perheen ruokahuolto. Nuoria saattaa kiinnostaa kalenterin alussa oleva aukeama, johon voi merkata nähdyt leffat ja tv-sarjat. Itselläni ei ole juuri koskaan aikaa katsoa yhtään mitään.

Täytyy sanoa, että olen kalenterista aika innoissani. On kätevää saada kaikki listat ja kalenterimerkinnät samojen kansien väliin. Vuoden päätyttyä kirjasta jää päiväkirjamerkintöineen hieno muisto, johon voi palata myöhemminkin.

Otavalle kiitos arvostelukappaleesta!

Aarteitani Suomesta näyttää kotimaamme pieniä ja suuria iloja

Metsä ja ikiaikainen kallio, ensilumi ja kirskuva pakkanen, valoisat kesäillat ja pimenemättömät yöt, sauna ja salmiakki, mökkielämä ja eväsretket laavulle... Suomi on täynnä aikamoisen ihania asioita, kun vaan malttaa joskus pysähtyä ajattelemaan.

Kirjailija-kuvittaja Satu Kettunen on malttanut. Hänen uusimmassa kuvakirjassaan Aarteitani Suomesta — My Favourite Finnish Things (Otava 2021) tarkastellaan Suomen parhaita puolia lapsen silmin.

Kertoja nauttii naku-uinneista ja loiskuvista leikeistä lätäköissä kumpparit ja kurahousut jalassa. Hän tulee onnelliseksi kiipeilypuista ja pyöräretkistä. Hän uuvuttaa itsensä laskiaismäessä ja haaveilee avantouinnista. Hän etsii simpukan sisältä helmeä ja löytää sellaisiakin aarteita, joita aikuinen ei äkkää (keppejä, pullonkorkkeja, lehtiä, sulkia, kiviä, käpyjä...).

Kaksikielisessä kirjassa tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi. Englanninkielelle tekstin on kääntänyt Mia Spangenberg. Kettusen kieli on runollisen kaunista:

"Täällä on paljon metsää ja sinne saa mennä kuka vaan. Minä lähden tutkimusretkelle, laskeudun kadulta alas metsään ja hengitän sen viileyttä.
   Metsän juhlasalissa puut nyökkäilevät, viisaat kuuset nostavat havusormiaan. Tutkailen puunrunkoja, jos vaikka näkisin haapsasen antennit ojollaan aistimassa vihreitä ja mullanmustia tuulia."

"Kun loputon talvi alkaa viimein sulaa, tekee vedet kaikkialle reittejään.
Talvi poistuu puroja pitkin.
Minä teen tikuista laivueen, joka kuljettaa leskenlehtien ilosanomaa!"

Aarteitani Suomesta on lastenkirja, mutta se puhuttelee myös aikuisia.

Suomalaisen lapsen tai aikuisen kirja laittaa katsomaan omaa maataan arvostaen ja oivaltaen. Ulkosuomalaisille se sopii koti-ikävää helpottamaan tai ulkosuomalaisten lapsille johdatukseksi vanhempien kotimaahan.

Maahanmuuttajille kirja on ikkuna uuteen asuinmaahan ja suomalaisten mielenmaisemaan. Kirjan voi viedä tuliaisiksi ulkolaisille ystäville tai myydä turisteille matkamuistoliikkeessä. Kenellepä tämä kirja ei sopisi!

Teoksen nähtyäni sanoin heti seitsenvuotiaalleni: "Tässä on kirja juuri sinun makuusi". Tytär nimittäin pitää kaikkein eniten kuvituksista, jotka näyttävät käsintehdyiltä. Satu Kettusen kuvituksessa käsityön jälki näkyykin selvästi. 

Kettunen on Rudolf Koivu -palkittu kuvittaja, jonka kuvituksia olemme tyttäreni kanssa aiemminkin ihailleet (esimerkiksi Mörköjuhlat-kirjassa).

Kuvituksen lisäksi tytär ihastui kanteen. Nimikkeen männynneulasista muotoillut kirjaimet ovat saaneet kultaisen silauksen ja ne loistavat ihanasti metsänvihreällä taustalla.

Kirjan luettuani aloin pohtia, mitkä asiat olisin itse nostanut Suomen parhaiksi puoliksi. Uudet perunat ja mansikat, juhannus kokkoineen ja kukkaseppeleineen, hehkuvan värikäs ruska, meri ja kiireettömät hetket laineilla, kirjastot ja kirjastoautot... Tässä joitain ajatuksia.

Seitsenvuotiaani mainitsi etanat ja kastemadot. Hänellä on meneillään ötökkäkausi, eikä mieleen mahdu juurikaan muuta.

Kuten kirjan kertojahahmo tarkkanäköisesti huomaa, Suomen parhaat puolet eivät ehkä ole kaikille samoja. Tärkeintä on, että jokaisella on jossakin hyvä olla.

Satu Kettunen (teksti ja kuvat): Aarteitani Suomesta — My Favourite Finnish Things
Englanninkielinen käännös: Mia Spangenberg
Kustantaja: Otava 2021

Kustantajalle kiitos ihanasta kirjasta!

  

Onko hullumpaa kuultu: Tieteisseikkailu sai minut tarttumaan taas kirjaan

Terävä koputus ovellamme tänään aamupäivällä sai minut hätkähtämään. Ei voi olla totta, joko taas. Kuka se voi olla? Ovellamme ei käy ketään muita kuin tyttären ystäviä tai ruokalähettejä. Ruokalähetit eivät tule tilaamatta, eivätkä lapset silloin kun ovat hoidossa tai koulussa.

Silti tämä oli jo toinen koputus tällä viikolla. Maanantaiaamupäivänä oven takana seisoi rottamies — toisin sanoen mies, joka oli tullut tekemään jotain naapurustossamme leviävälle rottaongelmalle. Hän halusi laittaa pihallemme rotanloukun. Myönnyin, vaikka kummallisesti olen alkanut jo tottua noihin inhottaviin siimahäntiin.

En enää kilju, en edes hätkähdä, kun rotta saapuu kvittenpensaalle hakemaan lumen alta vapautuneita kuivettuneita hedelmiä. Katson rottaa silmiin ja se katsoo julkeasti takaisin. Olemme puolen metrin päässä toisistamme, vain ikkunalasi välissämme. En voi rotalle mitään ja rotta tietää sen.

Rotan nähdessäni en voi olla miettimättä Indrek Harglan uusinta Apteekkari Melchior -dekkaria Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi (Into 2021). Siinä rottaongelma on päässyt hiukan pahemmaksi kuin meillä. Meillä päin rotat eivät sentään tule sisälle eivätkä käy ihmisten kimppuun.

Mutta minun ei pitänyt puhua Apteekkari Melchiorista eikä rotista, vaan tämänpäiväisestä koputuksesta ovella. Tänään oven takana oli lähetti, joka ojensi minulle pahvikuoren. Kuoressa vaikutti olevan kirja. Kiitin hämmentyneenä. En ollut tilannut mitään ja kuitenkin nimeni oli kuoren päällä.

Tämä oli ensimmäinen kerta blogini historiassa, kun minulle lähetettiin kirja täytenä yllätyksenä. Pahvikuoresta paljastui ennakkokappale Oskar Källnerin ja Karl Johnssonin teoksesta Tähtiin temmatut (Otava). Se on Imperiumin perilliset -nimisen sarjan aloitusosa. Kyseessä on sarjakuvamaisesti kuvitettu avaruusaiheinen tieteisseikkailu.

 

En tiennyt, miten suhtautua. Olen viime aikoina ollut uuvuksissa. Luku- ja kirjoitusintoni on kateissa. En jaksaisi kirjoittaa edes kirjoista, joista haluaisin kirjoittaa. En oikein jaksaisi edes lukea. Minähän ryhdyin juuri äänikirjapalvelun tilaajaksi vain siksi, etten jaksa itse lukea. (Luen sentään yhä iltaisin tyttärelle. Hän kun ei jaksa keskittyä äänikirjoihin.)

Ja sitten lähetti tuo minulle tieteisjännärin. Science fiction ei ole minun genreäni. En ole ikinä lukenut mitään tämän kirjan kaltaista.

Heitin kirjan lipaston päälle ja palasin töihin. Aina kun nostin katseeni tietokoneen näppäimistöltä, näin kirjan. Miksi se kiinnostaisi minua? kysyin itseltäni ja yritin karistaa teoksen mielestäni. Siinä se kuitenkin oli — ennakkokappale. Kirja ilmestyy vasta 3.6.2021, mutta minulla se jo on.

Työt lopetettuani oli pakko vähän kurkistaa. Alkuteos ilmestyi viime vuonna Ruotsissa, ja nyt kesäkuussa saadaan Jukka Nymanin suomennos Otavan kustantamana. Sarjalle on tulossa jo jatkoa. Toinen osa Rautaruusu ilmestyy lokakuussa.

Sarja kertoo ruotsalaissisaruksista Alicesta ja Eliaksesta, joiden äiti on kadonnut. Isä pidätetään epäiltynä osallisuudesta vaimonsa katoamiseen. Lapset eivät jää odottelemaan sosiaalipalvelun tädin saapumista, vaan karkaavat ja päättävät etsiä äidin itse. Tehtävä osoittautuu astetta vaikeammaksi kuin sisarukset ovat kuvitelleet, sillä näyttää siltä, että avaruusoliot ovat siepanneet heidän äitinsä. 

Eipä aikaakaan kuin Alice ja Elias jo matkaavat sisiliskonkasvoisen Brockin avaruusaluksella ympäri avaruutta äitiään etsien. Eeppisestä tarinasta ei puutu mitään. On palkkionmetsästäjiä, galaktisia imperiumeja, hirviöitä ja laseraseita. Ehkä äitikään ei ole ihan sitä, mitä sisarukset ovat luulleet.

Lyhyisiin lukuihin jaettu kirja vaikuttaa melko helppolukuiselta. Värilliset, paikoin sarjakuvamaiset kuvat tukevat lukemista. Teos sopinee alakouluikäisille noin 9-vuotiaasta alkaen.

Tuntuu aika oudolta, että luku-uuvahdukseni keskellä tieteisseikkailu innosti minut tarttumaan taas kirjaan. Ehkä tämä tästä. Ehkä vielä löydän luku- ja kirjoitusintoni uudelleen.

Kymmenen vuotta Pikkuli-kirjoja — ja lisää on luvassa

Eräänä iltana tyttärelläni oli käynnissä Pikkuli-maraton. Hän katseli YLE Areenalta Pikkuli-sarjaa jakson toisensa perään. Tiesin heti, minkä kirjan valitsisin iltasaduksi. Meillä on ollut lukupinossa jo jonkin aikaa kaikkien joulukirjojen alle hautautuneena pari Metsämarja Aittokosken Pikkuli-kirjaa.

Pikkuli-kirjat täyttävät tänä vuonna 10 vuotta, sillä ensimmäinen Pikkuli-kirja Lennä Pikkuli, lennä ilmestyi vuonna 2011 (Aurinko Kustannus). Sittemmin kustantajaksi vaihtui Kustannus Mäkelä, ja tähän mennessä leikki-ikäisille suunnattuja Pikkuli-kuvakirjoja on ilmestynyt kaikkiaan seitsemän. Lisäksi on ilmestynyt Pikkuli-puuhakirja.

Helmikuussa myös taaperot pääsevät tutustumaan Pikkuli-kirjoihin. Silloin ilmestyy kaksi pahvista ensikirjaa: Pikkuli oppii värejä ja Pikkuli oppii numeroita (Kustannus Mäkelä).

Kymmenessä vuodessa Pikkuli-hahmon ympärille on muodostunut kokonainen Pikkuli-maailma. Vuonna 2015 päivänvalon näki Pikkuli-animaatio, jota Suomessa on esitetty Pikku Kakkosessa ja Buu-klubbenissa. Sarjan äänimaailma on muuta kuin varsinaista puhetta. Ehkä se on avittanut sarjan kansainväliseen menestykseen. Ohjelmaa nimittäin esitetään ympäri maailmaa.

Vuodesta 2016 alkaen kirjailija Metsämarja Aittokoski on puolisonsa graafikko ja kuvittaja Antti Aittokosken kanssa tehnyt Pikkulin Laululeikkishowta. Shown voi tilata vaikkapa päiväkotiin tai kouluun, mutta sitä on esitetty myös esimerkiksi kirjamessuilla ja ostoskeskuksissa. Showssa Pikkuli tulee henkilökohtaisesti paikalle! Ja tietysti sitä saa myös käydä halaamassa (jos koronatilanne antaa myöten).

Pikkulilla on oma verkkosivusto, josta löytyy esimerkiksi puuhaa, pelejä ja värityskuvia sekä tietoa Pikkulista. Pikkuli on monessa mukana.

Ensimmäinen Pikkuli-kirja, jonka me kuusivuotiaani kanssa luimme, oli Pelko pois, Pikkuli! (Kustannus Mäkelä 2020, arvostelukappale kustantajalta). Kirja on omistettu "kaikille, joita jokin asia pelottaa".

Kirjassa on nukkumaanmenoaika. Pikkuli ei haluaisi valojen sammuvan, sillä sitä pelottaa pimeässä. Pikkulia pelottaa, vaikka se on vuoteessa siskon ja veljen välissä. Pikkulia pelottaa vielä sittenkin, kun se pääsee isän ja äidin väliin.

Päivällä Pikkuli joutuu taas vastatusten pimeänpelkonsa kanssa pudottuaan pimeään kuoppaan. Ensin se on kauhuissaan, mutta ystävänsä Myyrän avustuksella Pikkuli oppii, ettei pimeää tarvitse pelätä, jos siihen tutustuu. Vaikka puunjuurakko, jota ei tulisi mieleenkään pelätä valoisassa, saattaa pimeässä näyttää pelottavalta, se on silti se aivan sama puunjuurakko.

"Myyrä kohottaa lyhtyä naamansa eteen.
— Näetkö minut nyt kunnolla?
— Näen tietenkin, vastaa Pikkuli.
— Kuka minä olen? kysyy Myyrä.
— Sinä olet Myyrä, minun ystäväni, tokaisee Pikkuli.
Myyrä puhaltaa lyhdyn sammuksiin. Tulee aivan pimeää.
— Kuka minä nyt olen? kysyy Myyrä uudestaan.
Pikkulia alkaa naurattaa.
— No tietenkin sinä olet vieläkin Myyrä, minun ystäväni! se kikattaa."

Tarinalla on onnellinen loppu. Pikkuli pääsee pelostaan ja oivaltaa, että ilman pimeää monenlaiset seikkailut saattaisivat jäädä kokematta — ja tähdet näkemättä.

Kuusivuotiaani piti kovasti kirjasta. Kuvat ovat värikkäät ja täyttävät usein koko aukeaman. Erityisesti tytär ihastui kanteen. Osa muuten mattapintaisen kannen kuvasta ja tekstistä on korostettu kiiltopainatuksella. Sitä näytti olevan niin hauska hypistellä.

Metsämarja Aittokoski: Pelko pois, Pikkuli!
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2020

Jos mummut voivat viedä lapsia ulkoilemaan, niin kai lapsetkin mummuja

Voi että, miten ihana kuvakirja onkaan ilmestynyt lapsista ja herttaisesta mummusta! Elina Jasun kuvakirja Kohti kinoksia (Myllylahti 2020, arvostelukappale kustantajalta) on kuvittajana työskennelleen Jasun ensimmäinen oma kertomus — ja millainen kertomus! Kekseliäs, yllättävä ja läpeensä hyväntuulinen. Kirja kertoo oivaltavan talvisen tarinan, jonka keskeisinä teemoina ovat toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen.

On upea talvinen päivä, ja lapset tehtailevat kerrostalon pihalle hienoja lumiteoksia. Kolmannen kerroksen mummu katselee ulos ikkunasta. Eikö mummojenkin pitäisi välillä päästä ulkoilemaan, tuumivat lapset. Mutta entä jos on vanha ja huonojalkainen eikä kukaan ehdi viemään ulos? Lähtisiköhän mummu lasten kanssa pihalle?

Kirjan kolme lasta ovat hurmaavan ennakkoluulottomia ja ratkaisukykyisiä. Eipä aikaakaan, kun mummu on puettu äidiltä lainattuihin toppahousuihin ja istutettu Enskan rattikelkkaan.

"Jimppu otti Anjan takin naulakosta ja ihmetteli, missä toppahousut olivat.
— Ei minulla ole toppahousuja... Anja aloitti.
Lapset hämmästyivät.
— Meille on kyllä sanottu, että ulos ei saa mennä ilman toppahousuja, Enska sanoi topakasti.
— Toppahousut pitää olla, koska isä aina sanoo, että legginssit tai sukkikset ei ole mitkään ulkohousut, Suvi komppasi tomerana.
Silloin Enskalla välähti: äidin punaiset toppahousut!"

Ulkona lapset ja mummu saavat heti pähkinän purtavakseen, kun hangelta löytyy sipuli, nakkipaketti, limppu ja muuta kummallista. Arvoituksen selvittyä on aika ottaa ilo irti kelkkamäessä. Vanhan naisen nauru ja riemu tarttuu jopa naapurin vakavaan virkailija Ukkoseen.

Ja tarttuu riemu lukijaankin. Tarina kertoo muun ohessa oikeasta talvesta ja ulkoilun ihanuudesta. Tuskin maltan odottaa, että saataisiin tarpeeksi lunta mäenlaskua varten. Monesti olen seissyt rinteen vieressä, kun tytär on laskenut pulkalla, mutta nyt tekee mieli päästä itsekin kyytiin.

 

Elina Jasu (teksti ja kuvat): Kohti kinoksia
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kustantajalta.