Yrmeä yksisarvinen kouluretkellä sopii söpöilyn ystäville

Olemme tänä vuonna saaneet arvostelukappaleina mielettömän hienoja kirjoja. On kuitenkin vissi ero, mitkä kirjoista viehättävät minua ja mitkä kahdeksanvuotiastani. Tyttäreni S suorastaan sekosi Mestarietsivä Peppusesta, kun taas minä rakastuin Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon rauhalliseen kuvakirjaan Ystävä joella (siitä on tulossa postaus — toivottavasti pian).

Pip Birdin lastenromaani Yrmeä yksisarvinen — Kouluretkellä (Otava 2022) kuuluu siihen sarjaan, joka vetoaa voimakkaasti S:ään, mutta ei erityisemmin minuun. S oli myyty jo kannen nähdessään. Upean smaragdinsävyinen kansi hohtelee ja heijastelee valoa. Sitä halkoo sateenkaari, yksi S:n lempikuvioista. Lisäksi kirja kertoo yksisarvisista. Siis yksisarvisista, OMG!

Kirjan hohteleva kansi ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa

S halusi ottaa Yrmeän yksisarvisen heti iltasatukirjaksemme. Pelästyin vähän, kun huomasin sen olevan kirjasarjan viides osa, emmekä olleet lukeneet aiempia osia. Loppujen lopuksi se ei ihan hirveästi haitannut. Kirja toimi itsenäisesti luettunakin, mutta puutteelliset taustatiedot hieman häiritsivät. 

Yksisarviskoulu kuulosti aika erikoiselta paikalta, ja olisinkin halunnut tietää siitä vähän lisää. Jos olisi tullut luettua aiemmin edes sarjan aloitusosa Yrmeä yksisarvinen — Yksisarviskoulu alkaa! (Otava 2020) olisi ollut vähän paremmin perillä konseptista.

Alakouluikäisille suunnattu sarja kertoo yksisarviskoulua käyvästä Mirasta ja hänen yksisarvisystävästään Teposta. Uusimmassa osassa Miran luokka on lähdössä luokkaretkelle Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalle. Siellä saattaa nähdä lambisarvisia, possusarvisia, laiskiaissarvisia, vastakuoriutuneita untuvaisia tipusarvisia tai uskomattoman harvinaisia kisusarvisia. Kisusarviset ovat supersöpöjä kissanpoikia, joilla on otsassaan sarvi, ja ne ovat Miralle suorastaan pakkomielle.

Melkoista söpöilyä on siis luvassa, kun sateenkaaribussi starttaa koulun pihalta. Pelkäsin jo tukehtuvani imelään söpöilyyn, mutta onneksi tarinassa on säröjäkin.

Ensinnäkään Miran yksisarvisystävä Teppo ei ole stereotyyppinen yksisarvinen. Sitä ei kiinnosta juuri muu kuin syöminen, eikä sen ruumiinrakenne ole aivan yhtä uljas kuin luokkatovereiden yksisarvisilla. Se röyhtäilee ja piereskelee estoitta, mikä lienee helppo keino saada lapsilukijat nauramaan.

Perillä Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalla selviää, ettei päivän ohjelma tunnu ihan niin loisteliaalta kuin etukäteen olisi voinut luulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi lannan siivilöinti tai hohtomaissin mittaaminen korsi kerrallaan neliömetrin alalta?

Eihän Miralla ole sellaiseen aikaa. Hänen täytyy etsiä kisusarviset ja päästä paijaamaan niitä. Myös arvoituksellinen taikalaukka pitäisi saada suoritettua siinä sivussa, sillä voittajalle on luvassa mitali.

Onnistuuko Mira toteuttamaan unelmansa kisusarvisten näkemisestä, ja miten Teppo reagoi Miran vaahdotessa kaiken aikaa pelkistä kisusarvisista? Pystyykö kukaan selvittämään taikalaukkaa — legendaarista kisaa, jota yksikään ei ole ratkaissut vuosikausiin?

Kirjan lopussa on testi, jossa lukija voi testata, mikä yksisarvissöpöläinen itse olisi. S olisi söpö ja leikkisä kisusarvinen, joka on aina vilkkaalla tuulella. Minä olisin pehmeä ja suloinen tipusarvinen, jolle oma koti on kullan kallis. Aivan nappiin meni!

Kirjan lopussa on myös yksisarvisvitsejä, joista jotkut ovat jopa hyviä.

"Mistä tietää, että yksisarviset ovat älykkäitä?
Niillä on terävä pää."

"Mitä kapellimestarina vieraileva yksisarvinen sanoi?
'Kiitos, mutta minulla on oma tahtipuikko.'"

Kirjassa on David O'Connellin mustavalkoinen kuvitus. Vaikka yleensä pidämme värikuvitusta mustavalkoista parempana, O'Connellin ilmeikkäät ja humoristiset kuvat ovat niin hyviä, ettei värien puuttuminen haittaa.