Näytetään tekstit, joissa on tunniste Otava. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Otava. Näytä kaikki tekstit

lauantai 4. maaliskuuta 2023

Heittäydy maagisen maalipallon pyörteisiin



Tuula Kallioniemen kirjassa Maaginen maalipallo (Otava 2022) pääsimme kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa tutustumaan pallopeliin, josta emme olleet kuulleet koskaan ennen. Oli kiehtovaa oppia maalipallosta, sillä se on varsin ainutlaatuinen peli:
  • maalit ovat yhdeksän metrin levyisiä
  • peliväline on kilisevä pallo
  • peliä pelataan maanpinnan tasolla enimmäkseen kyljellään maaten
  • joukkueesta on kentällä kerrallaan kolme pelaajaa, jotka kaikki hyökkäävät ja puolustavat
  • kukaan pelaaja ei näe mitään

Maalipallo on näkövammaisten joukkuepeli. Rupulan lähiön FC Wannaplayn tyypit kuulevat  maalipallosta, kun lähiöön muuttaa uusi poika. Valtteri eli Valtsu kulkee aina koiransa kanssa ja on niin olevinaan, ettei ole näkevinäänkään kirjan kertojahahmoa Salamaa tai tämän parasta kaveria Eetua.

Selviää, ettei Valtsu todella näekään poikia — eikä ketään, sillä hän on sokea. Näkövammainen olisi ehkä korrekti termi, mutta Valtsu kutsuu itseään sokeaksi. Hän on sellainen poika, joka ei anna näköaistin puutteen estää itseään elämästä täyttä elämää. Valtsu solahtaa vaivattomasti osaksi uuden kotilähiönsä kaveriporukkaa.

Rupulalaisilla on oma joukkue FC Wannaplay, jonka puitteissa on pelailtu kaikenlaista, mutta viime aikoina on ollut hiljaista. Valmentaja Masse istuu usein oluella. Ei ihme, jos uusi peli alkaa kiinnostaa. Olisi aika hienoa päästä haastamaan naapurikaupunginosan Hippolan joukkue lajissa, josta hippolalaisilla ei ole hajuakaan.

Rupulan ja Hippolan välillä on jatkuvaa kisailua ja keskinäistä nokittelua. Hippolalaiset asuvat omistusasunnoissa, kun taas Rupulassa on vuokrataloja ja aika kansainvälistä porukkaa. Kertojahahmo Salama on mustaihoinen, Alima kulkee huivi päässä ja Urmon puheessa vilisee vironkielisiä sanoja.

Rupulan kaltaisia lähiöitä löytyy varmasti ympäri Suomea. Kallioniemi on luonut uskottavan lähiön, jota kuvaa ihailtavan neutraalisti ja arvottamatta. On mahtavaa, että kaikenlaiset lapset voivat löytää henkilöistä samaistuttavan hahmon. Olin iloisesti yllättänyt, kun selvisi, että kirjan kertoja Salama on musta. Harvassa taitavat olla ne suomalaiset kirjat, joissa annetaan ääni mustaihoiselle kertojalle.

Elämänmakuisen tarinan lomassa opitaan näkövammaisista ja maalipallosta sekä jännitetään Rupulan ja Hippolan kohtaamista maalipallokentällä.

Vakavaksi homma menee siinä vaiheessa, kun Valtsun Ville-koira katoaa. Ilman opaskoiraa Valtsu ei kerta kaikkiaan tule toimeen. Mitä Villelle on tapahtunut? Sen saavat Salama ja Eetu selvittää. Seikkailun tuoksinnassa pojat löytävät uusia piirteitä arkkivihollisistaan Hippolan Pätkästä ja Simpasta.

Maaginen maalipallo sopii erityisen hyvin alakouluikäisille urheilufaneille, mutta suosittelen muitakin kokeilemaan. Tyttäreni mielenkiinto pysyi yllä Ville-koiran ansiosta. Kirjassa on Jussi Kaakisen mustavalkoinen kuvitus. Koirakuvia oli tyttäreni mukaan tarpeeksi ja koira oli "niin söpö!"

Tyttären lempikohta kirjasta:

"Mä päätin, että otan isona koiran. Labratorinnoutajan. Koulutan sen viisaammaksi kuin kukaan ikinä on koiransa kouluttanut."

Äidin lempikohta kirjasta:

"Eetu on ehkä maailmanhistorian mahtavin valepukki. Mä niin näen sen tulevaisuuden kirjailijana.
   Se on itsekin vihjaissut kehittelevänsä tarinaa velhopojasta, joka käy taikakoulua. Haha. Kuka lukisi sellaisen kirjan. Nobody! Nobody lukisi minkäänlaista kirjaa, mikäli multa kysytään.
   Lukeminen on armottoman uuvuttavaa touhua. Eetu väittää lukeneensa jopa satasivuisen kirjan! Hah hah."

Maagisessa maalipallossa on 112 sivua ja se on hetkessä luettu. Ei pitäisi olla Salamallekaan mahdotonta.

FC Wannaplayn tyypit ovat aiemmin seikkailleet kirjoissa Pöllitty palloLiukas lätkä ja Konstikas koripallo. Maagisen maalipallon tarina toimi hyvin, vaikka emme olleet lukeneet aiempia osia.





lauantai 3. joulukuuta 2022

CLUE-ryhmän joulunalusaika on täynnä toimintaa ja vaarallisia käänteitä


Jouluun on reilu viikkoa aikaa Jørn Lier Horstin uusimmassa CLUE-sarjan osassa Metsään kätketty arvoitus (Otava 2022, suom. Päivi Kivelä).

Luulisi, että idyllinen täysihoitola Helmi pienessä Venepoukaman kylässä olisi täydellinen paikka rauhoittua joulunviettoon. Vastaanottoaulaan on pystytetty joulukuusi ja tilaa on koristeltu tontuin ja jouluisin kukka-asetelmin. Lumi kieppuu ikkunoiden takana ja kinostuu maahan. Puut taipuvat valkoisina lumen painosta.

Näin lähellä joulua täysihoitolassa on vain neljä vierasta. Lisäksi hotellissa asuu hotellin omistaja Cecilia-tyttärensä kanssa ja hotellin johtaja Leo-poikansa kanssa. Yhdessä lähistöllä asuvan Unen ja tämän Egon-koiran kanssa Cecilia ja Leo muodostavat CLUE-ryhmän.

Ja siellä missä CLUE-ryhmä on, ei ole koskaan rauhallista. Viimeisen puolen vuoden aikana kolme lasta ja koira ovat kokeneet monenlaisia jännittäviä seikkailuja (Metsään kätketty arvoitus on sarjan seitsemäs osa). Cecilia tosin toteaa, että moneen viikkoon ei ole tapahtunut mitään ja uudelle seikkailulle olisi tarvetta.

Pian alkaakin tapahtua. Metsässä välkkyy outo sarja heijastimia, löytyy salaperäinen laatikko ja yössä kuuluu laukauksia. Lapset kuulevat vuosikausia sitten eläneestä hullusta tohtorista, jonka autioitunut talo seisoo yhä lähistöllä. He porhaltavat tutkimaan taloa, vaikka tohtori on kuollut siellä salamyhkäisellä tavalla.

Kohta poliisitkin saavat selvitettävää, sillä kaksi asemiestä ryöstää lähistöllä arvokuljetusauton. Lapset alkavat epäillä, että joku täysihoitolan vieraista on ryöstön "aivot". Ovatko he oikeassa? Ja jos ovat, niin kuka se on?

Hurjia juonenkäänteitä on luvassa, eikä joulurauhasta ole tietoakaan. Täysihoitola Helmen joulukuusikin kaatuu rytäkässä. Neulasia, kuusenhavuja, joulupalloja ja muita koristeita vaan lentelee sinne tänne.

Kirja oli viihdyttävää luettavaa. Se oli pakko ahmia yhdeltä istumalta. Kahdeksanvuotiaalleni kirja olisi luullakseni vähän liian jännittävä. Hänen täytynee odottavaa vielä jonkin aikaa, ennen kuin esittelen sarjan hänelle. 

Kirjasarjan jokaisessa osassa on hiukan filosofista pohdintaa. Se ehkä aukeaa paremmin hiukan vanhemmille lukijoille kuin ihan alakoulun ensimmäisillä luokilla oleville.

Tällä kertaa tekstin lomassa pohditaan René Descartesin innoittamana, onko mikään tässä maailmassa varmaa. Voimmeko varmasti edes tietää, että olemme olemassa, ettei elämä olekin pelkkää unta? Descartesin mielestä epäily todistaa, että on olemassa. Epäily on ajattelemista ja jotta voi ajatella, täytyy olla olemassa. Kirjan lopussa on vielä parin sivun mittainen infoteksti René Descartesin elämästä ja ajatuksista.

Ennen Metsään kätkettyä arvoitusta olin lukenut vain sarjan viidennen osan Purjeveneen arvoitus (Otava 2021). Nautin molemmista osista, mutta nyt käsitin, että sarjan osat kannattaisi lukea järjestyksessä. Vaikka joka osassa on oma itsenäinen seikkailu, sarjassa kulkee pidempiäkin juonenkaaria. Yksi niistä on kutterin arvoitus, jota on sivuttu varmaan kaikissa osissa.

Venepoukaman edustalla on nimittäin reilut 150 vuotta sitten haaksirikkoutunut rahtikutteri, jonka lasti on tarinan mukaan kätketty jonnekin Venepoukamaan.

Kirja loppuu hyvin ärsyttävästi toteamukseen:

"Metsään kätketty arvoitus on ratkaistu, mutta Kutterin aarretta ei ole löydetty. Etsintä jatkuu CLUE-sarjan seuraavassa osassa PÄÄKALLON ARVOITUS."

Pääkallon arvoitusta joutuu odottamaan ensi maaliskuuhun asti. Vai pitäisikö lukea se norjaksi? Varmaan lukisinkin, mutta sitä ei löydy kirjastostamme.




maanantai 10. lokakuuta 2022

Aleksis Kiven päivän kunniaksi: skandaali arkisoareessa



Hyvää Aleksis Kiven päivää ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Jo lapsena tiesin, kuka Aleksis Kivi oli. Hän istui pronssisena Rautatientorilla Kansallisteatterin edessä. Hänen mukaansa oli nimetty katu lähellä kotiamme. Kouluni kävin Aleksis Kiven koulussa.

Silti en ollut kuullut nimeä Alexis Stenvall, ennen kuin joskus nuorena tyttönä luin Salme Sadeniemen tyttökirjan Pension Grunérin tytöt (Otava 1950, 3. p. 1980).




Pension Grunérin tytöt on historiallinen nuortenromaani, jossa seurataan mamselli Grunérin tyttökoulun oppilaita Evaa, Sofieta, Oliviaa, Alinea ja Ernestineä 1800-luvun puolivälin Hämeenlinnassa. Rakastin romanttista tarinaa. Se vaikutti minuun suuresti. Hurmaannuin 1800-luvun nuorten neitojen elämästä rekiretkineen ja tanssiaisineen.

Yksi kirjan hienoista kohdista on Runeberg-ilta. Everstinna Petander järjestää arkisoareen Larssonin majatalossa orpokotinsa hyväksi. Soareessa tapahtuu jotain skandaalimaista. Nuori kimnasisti Eurén lausuu runon, jonka on kirjoittanut eräs toinen kimnasisti Helsingistä, nuorukainen nimeltään Alexis Stenvall.

"Maa kunnasten ja laaksojen
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tuo talven, suven ihana,
mi ompi soma maa?

- -

Mi autuus helmaas nukkua,
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!"

Mikä Eurénin esityksessä sitten oli niin skandaalimaista? No, tietysti se, että runo lausuttiin s u o m e k s i.
"[Eva ei] koskaan ollut kuullut esitettävän mitään suomeksi. Koko ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Ja nyt tuossa hänen edessään eräs nuorukainen lausuu suomeksi, aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Ja se kuului aivan runolta, ei lainkaan kankealta ja puisevalta, niin kuin kaikki se, mitä Eva tähän asti oli suomeksi lukenut. Hän alkoi tarkata runon sisällystä, sen sanontaa. Miten kaunista se oli! Hänen poskensa alkoivat hehkua."
Suomenmaa-runo oli osittainen mukaelma J. L. Runebergin runosta Vårt land eli Maamme. Sen kirjoittajasta kimnasisti Alexis Stenvallista tuli sittemmin Aleksis Kivi, ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Kivi kirjoitti suomeksi ja nostettiin myöhemmin kuolemansa jälkeen kansalliskirjailijan asemaan.

Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä on ihan hyvä muistaa niitä edelläkävijöitä, joiden ansiosta meillä tänä päivänä ylipäätään on suomenkielistä kirjallisuutta.

Evan ja hänen koulutovereidensa mahdollisuudet lukea suomenkielistä kirjallisuutta olivat 1850-luvun Suomessa heikot. Eikä se aika niin kauhean kaukana ole. Tajuammeko edes, kuinka paljon sen jälkeen on tapahtunut ja kuinka kiitollisia siitä saamme olla?




Siluettikuva saattaa esittää Aleksis Kiveä, lähde Helsingin Kaiku 8.4.1905, nro 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot



tiistai 6. syyskuuta 2022

Luin uudelleen Peter Panin — Mitä eroa oli lapsuuden ja aikuisuuden lukukokemuksilla?




Vähän aikaa sitten sain yhden lapsuuteni aarteista takaisin. Äitini oli löytänyt kirjahyllystään J. M. Barrien Peter Panin (Otava 1978). Miellyttävä onnentunne läikähti sydämessäni, kun näin tuttuakin tutumman pienen punakantisen kirjan. Voi, kuinka kovasti pidin siitä lapsena.

En ollut lukenut kirjaa sitten lapsuuteni, mutta nyt minun oli tietysti pakko lukea se tyttärelleni.

Alkuun olin innostunut. Kylläpä oli ihanaa lukea vanhaa klassikkoa. Olihan siinä mielikuvitusta kutkuttavia asioita: poika, joka lentää ikkunasta sisään, pieni keiju, joka suikkii ja puikkii ympäri kuin elohopea, irronnut varjo, jonka saa kiinni ompelemalla, Darlingin lapset lentoharjoituksissa ja tietysti salaperäinen Mikä-Mikä-Maa.

Kun luin pidemmälle, jotain meni rikki. Kirjaan lapsuudessani liittynyt lumous särkyi. Oli tuskallisen selvää, että Mikä-Mikä-Maa ja hurjat seikkailut siellä eivät enää olleet totta samalla tavalla kuin ne olivat olleet lapsena.

Tällä kertaa Peter Pania lukiessani olin eri ihminen. En ollut enää kaikkeen lukemaani varauksettoman ihastunut. Näin asioita, joita en ennen ollut nähnyt. Aloin havainnoida lapsuuden ja aikuisuuden lukukokemusten eroja. Tämä postaus on kirjoitettu siitä näkökulmasta.

Jos Peter Panin tarina on sinulle tuttu, lue ihmeessä eteenpäin. Jos taas et vielä ole lukenut kirjaa, lue se ensin. Muuten et ehkä saa ajatuksistani kiinni. Sitä paitsi tekstini on täynnä juonipaljastuksia!


Peter Pan — sankari vai sietämätön tyyppi?


Ensimmäinen ja suurin asia, johon kiinnitin huomiota, oli suhteeni Peter Paniin. En kyennyt enää ihailemaan Peter Pania samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena Peter Pan oli minulle sankari, mutta nyt minusta tuntui, että Peter oli oikeastaan aika sietämätön tyyppi.

Lapsena onnistuin sulkemaan silmäni Peterin luonteen puutteilta. Wendy näki Peterin lävitse jo ensimmäisellä kerralla hänet tavatessaan ja puuskahti: "Oletpa sinä totisesti koppava ja itserakas poika!" Mutta eipä tarkkanäköisyys Wendyä pahemmin auttanut. Pian hän oli jo pojan pauloissa.

Aikuinen mieleni piti Peteriä ehkä sietämättömänä, mutta kykeni ymmärtämään tätä. Ei Peteriltä oikeastaan voinut vaatia tai odottaakaan kovin kummoisia. Hän oli vain hylätty ja kasvatusta vaille jäänyt lapsi, joka oli päättänyt jäädä ikuisesti pojaksi ja pärjätä yksin maailmassa.

Suunnitelma pojaksi jäämisestä tuntui hänestä varmaan hyvältä. Ainaisena lapsena hän välttyisi aikuisten maailman tylsiltä velvollisuuksilta ja vastuilta, eikä hänen tarvitsisi sopeutua maailmaan, johon hän ei tuntenut kuuluvansa ja johon kukaan ei ollut häntä ohjaamassa.

Mitä sellaisesta ikuisesta pojasta oikein tulee? Olin aika huolissani, kun hän Kapteeni Koukun kukistettuaan otti tämän laivan komentoonsa ja alkoi esittää Kapteeni Koukkua mitä uskottavimmin. Hän käytti Kapteeni Koukun vanhoja vaatteita, jotka Wendy oli hänelle pienentänyt ja alkoi pitää suussaan Koukun sikarin pidikettä!


Toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti


Seuraava yllätys liittyi Mikä-Mikä-Maahan. Muistin Mikä-Mikä-Maan aivan ihastuttavana paikkana. Mitä muuta voisikaan olla saari, jonka osoitteena on "toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti".

Mutta pian selvisi, ettei se ollutkaan saaren oikea osoite, vaan Peter oli vain lausahtanut niin hetken mielijohteesta. Matka Mikä-Mikä-Maahan oli itse asiassa aikalailla mutkikkaampi, ja perillä odotti saari, jossa elämä oli hämmästyttävän pelottavaa ja väkivaltaista.

Saarella eleli kadonneita poikia, merirosvoja, punanahkoja, villipetoja ja karmea krokotiili. Niiden välisissä kahakoissa oli paljon verenvuodatusta ja tappamista. Siihen suhtauduttiin tunteettomasti ja välinpitämättömästi. Peter muun muassa tokaisi yliolkaisesti: "Minä unohdan ne jotka olen ottanut hengiltä".

Tavan takaa jopa keskeisimmät päähenkilöt näyttivät olevan varman kuoleman partaalla ja pelastuivat ihan viime hetkellä kuin ihmeen kautta.

Puheet taisteluista ja tappamisesta tuntuivat vierailta ja epämiellyttäviltä tällaisesta rauhan aikaan kasvaneesta.

Kysyin kahdeksanvuotiaaltani, eikö kirjan väkivaltaisuus häiritse häntä. Hän kielsi. En muista kiinnittäneeni siihen itsekään huomiota lapsena.


Suuri Valkoinen Isä


Oman puistatuksensa aiheuttivat tarinassa vilahtavat kolonialistiset piirteet. Lapsena en osannut sellaisia tunnistaa, ja aikakin oli silloin toinen. Nykyisin kolonialismia ja rasismia siedetään huonommin. Ja kirjan kirjoitusajankohtana tilanne oli tietysti aivan erilainen kuin nyt tai 1980-luvulla. J. M. Barrien eläessä Britannia oli vielä voimissaan oleva kolonialistinen siirtomaaisäntä.

John ja Michael osoittavat olevansa isänmaallisia poikia. Kun Kapteeni Koukku tarjoaa heille lankulta mereen kävelemisen sijaan mahdollisuutta liittyä hänen merirosvomiehistöönsä, pojat kieltäytyvät, koska eivät voisi sitten enää olla kuningattaren alamaisia.

Erityisesti kolonialistinen asenne näkyi kerrottaessa punanahoista. Pelkästään nimitys punanahat saa miettimään, voiko niin edes sanoa. Onko se vähän niin kuin n-sana, joka pitäisi sensuroida lapsen korvilta?

Ja entäpä sitten kuvaus punanahkojen käytöksestä Peterin pelastettua intiaaniprinsessa Tiikerinliljan! Epämiellyttävää:

"Yöt he seisoivat vartiossa onttojen puiden ääressä; päivät he polttivat rauhanpiippua; ja Peterin edessä he kumarsivat maahan asti ja kutsuivat häntä Suureksi Valkoiseksi Isäksi. Sekös oli Peterille mieleen: hän puhutteli armollisen ylhäisesti jalkojensa juuressa kyyristeleviä punanahkoja."


Rouva Darling numero kaksi


Vanhentuneita ovat myös tarinan sukupuoliroolit. Lapsena en kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Minä olin pikku äiti, joka hoivaili nukkejaan päivästä toiseen. Kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona" vastasin "äiti".

Mutta niinpä vaan sellaisesta pikku äidistä kasvoi nainen, jolle vanhan lastenkirjallisuuden suurin ongelma on sen välittämä kuva sukupuolirooleista.

Kirjassa Herra Darling kuvataan miehenä, joka lähtee joka aamu töihin keskikaupungille, kun taas rouva Darling nähdään istumassa iltaisin lastenhuoneessa ompelustensa ääressä.

Wendyä Peter Pan houkuttelee Mikä-Mikä-Maahan paitsi kertomaan satuja kadonneille pojille myös paikkaamaan heidän vaatteensa ja ompelemaan niihin taskut.

Wendy viehättyy ajatuksesta, että saisi peitellä pojat iltaisin vuoteisiinsa ja toimia heille äitinä. Hyvänen aika, hänestähän voisi tulla jonkinlainen rouva Darling numero kaksi!

Ja sellainen hänestä tulikin:

"Onneksi Wendy oli niin äidillinen ja taloudellinen ja keitti ja ompeli ja paikkasi niin mielellään, sillä hänellä oli totisesti työtä enemmän kuin tarpeeksi, kun huollettavana oli kahdeksan poikaa ja Peter. - - Wendy laittoi herkullisia aterioita. - - Kun muut jo nukkuivat, Wendy parsi ja paikkasi ja kutoi sukkiin uusia kantapäitä; sitä riitti loputtomiin."

Nykyajan emansipoitunut nainen kysyy, miksi Wendy passasi poikia. Miksi hän ei opettanut poikia huoltamaan vaatteitaan ja laittamaan ruokaa itse?

Kun Darlingin lapset ovat palanneet seikkailultaan takaisin kotiin, Peter yrittää vielä houkutella Wendyä takaisin mukaansa. Sovitaan, että kerran vuodessa Peter tulisi noutamaan Wendyn, ja Wendy kävisi Mikä-Mikä-Maassa suorittamassa Peterin talossa kevätsiivouksen. Wendy alistuu järjestelyyn, vaikka monena vuonna Peter jättää tulematta ja sitten lopulta tullessaan ei ollenkaan pahoittele tai selitä, miksi on pysytellyt poissa.

"Wendy ei kuitenkaan ruvennut häntä moittimaan, vaan piti jälleen kevätsiivouksen: ja päivän uurastuksen jälkeen oli suloista istua Peterin kanssa pienessä talossa."

Voi Wendy! Miksi tuhlata aikaa poikaan, joka ei kerta kaikkiaan ansaitse huolenpitoasi.


Monitahoinen henkilökaarti


Aikuislukijana minua viehätti erityisesti kirjan kyky esittää henkilöhahmot moniulotteisina. Joskus lastenkirjojen henkilökaarti on aika mustavalkoinen. J. M. Barriellä mikään ei ole mustavalkoista.

Peter Pan on yhtä aikaa sankari, ärsyttävä tyyppi ja huolenpitoa vaille jäänyt ikuinen lapsi.

Kadonneiden poikien elämän alku on äidittöminä rankka, mutta siitä huolimatta heistä tulee aikuisina tuomareita ja lordeja.

Helinä-keiju on toisaalta kateellinen ja pahantahtoinen, mutta toisaalta valmis juomaan vaikka myrkkypikarin Peterin puolesta.

Kapteeni Koukku on julma ja hirmuinen merirosvopäällikkö, mutta hänelläkin on heikkouksia ja pelkotiloja.

Wendy koki elämänsä onnellisimmat hetket Peter Panin kanssa Mikä-Mikä-Maassa, mutta silti hän ei millään päästäisi omaa Jane-tytärtään Peterin matkaan.


Aikuistuminen ei ole helppoa


Aikuislukijana minulle koskettavinta kirjassa oli aikuistumisen teema. Jokaisella lapsella varmasti on ainakin toisinaan ajatuksia siitä, että olisi kiva jäädä lapseksi. Tyttäreni tosin väitti, ettei hän ole koskaan ajatellut niin (kuitenkin aiemmin päivällä hän oli toivonut olevansa vielä vauva).

Toisaalta ymmärrän hyvin Peterin päätöksen pysyä ikuisesti poikana. Toisaalta minusta tuntuu, että Peterin suurin tragedia oli se, että pysymällä ikuisesti poikana hän jäi vaille pitkäkestoisia merkityksellisiä ihmissuhteita muiden kasvaessa ja mennessä elämässä eteenpäin.

Haittasiko se Peteriä? Kenties ei niin hirveästi. Ainahan tuli uusia tyttöjä, jotka löysivät pienen pojan itkemästä huoneestaan ja olivat valmiit seuraamaan tätä Mikä-Mikä-Maahan.

Kirvelevä tunne täytti minut, kun Peter Pania uudelleen lukiessani yhtäkkiä muistin, että lapsenahan minäkin osasin lentää. Voi, kuinka minä lensinkään! Öisin unissani lensin usein ja rakastin sitä. Jossain vaiheessa se kaikki vain loppui.


Lopuksi


Muistaakseni lapsena hyväksyin kirjan loppuratkaisun ja tunsin, että Wendy oli tehnyt oikean päätöksen palatessaan kotiin Mikä-Mikä-Maasta ja kasvaessaan aikuiseksi.

Sillä minähän tietysti samaistuin äidilliseen Wendyyn. En välittänyt siitä, että John ja Michael unohtivat varsin pian lentotaitonsa ja ihmeellisen elämänsä Mikä-Mikä-Maassa ja muuttuivat tuiki tavallisiksi koulupojiksi. Tärkeintä oli, että Wendy vannoi, ettei unohtaisi. No, lentämään hän ei kylläkään kasvettuaan enää pystynyt, mutta Peteriä ja Mikä-Mikä-Maata hän ei unohtanut koskaan.

Loppuratkaisu tuntuu minusta edelleen oikealta, mutta väkisinkin pieni kyynel kihosi silmäkulmaani, kun tajusin, että minulle oli käynyt aivan täsmälleen samalla tavalla kuin Wendyllekin:

"'Minä olen unohtanut, miten lennetään. Katso vaikka itse.' Ja hän sytytti lampun. Peter näki pitkän kauniin naisen ja parahti. 'Voi Wendy! Sinä lupasit, että et koskaan kasva suureksi!'
   'Minä en mahtanut sille mitään. Peter, minä kasvoin suureksi jo monta vuotta sitten. Minä olen nyt naimisissa.'
   'Etpäs ole.'
   'Ja tuo pikkutyttö tuolla vuoteessa on minun pienokaiseni.'"

Lapsuus on satumaisen ihanaa ja huoletonta aikaa. Täytyy lentää silloin kuin voi, sillä ennen pitkää se ei enää ole mahdollista.



J. M. Barrie: Peter Pan
Tekijän luvalla kertonut May Byron
Kuvitus: Shirley Hughes
Englanninkielinen alkuteos: Peter Pan
Suomennos: Martta Eskelinen
Kustantaja: Otava 1978





torstai 4. elokuuta 2022

Pipo puussa on kokoelma kummallisten kertomusten ystäville



Elokuu on pyörähtänyt käyntiin ja koulujen alku lähenee. Lueskellessani Tuula Kallioniemen kertomuskokoelmaa Pipo puussa (Otava 2022, arvostelukappale kustantajalta) ajattelin, että sopisipa se hyvin alakouluissa luettavaksi. Kirja on varustettu Lue itse -merkinnällä, joten se on selvästi tarkoitettu aloitteleville lukijoille.

Harri Tarkan kuvittamassa, 70-sivuisessa kirjassa on 11 lyhyttä kertomusta, joissa liikutaan alakoululaisten maailmassa. Vaikka tarinat ovat itsenäisiä, samoja lapsia esiintyy useammissa kertomuksissa.

Huumorintäyteiset tarinat ovat täynnä uskomattomia käänteitä. Kiukustunut pipo puhkeaa puhumaan, majanrakennuspuuhissa riitautuneet pojat muuttuvat jalkapalloksi ja vessanpöntöksi, samanlaisena toistuvaan arkeen tympääntynyt Ernesti saa närheltä kaksi toivomusta ja Liljan kyynelvuo nousee kainaloihin asti.

Vaikka kertomukset huvittavat ja naurattavat, käsiteltävissä aiheissa on vakavampikin taso. Puhutaan esimerkiksi koulukiusaamisesta ja ulkonäköpaineista. Viklon isä vapautuu vankilasta ja Roosa joutuu pyöräonnettomuuteen. Konsta taas oppii sanomaan anteeksi ja kovikseksi luultu Nipa osoittautuukin kunnon kaveriksi.

Jokaiseen kertomukseen liittyy yksi kokosivun värikuva. Tyttäreni S toivoisi lukemiinsa kirjoihin runsaampaa kuvitusta, enkä siksi ole saanut häntä kiinnostumaan Pipo puussa -kokoelmasta kotona. Tiedän, että koulussa hän kyllä pystyisi sen lukemaan.

Viime lukuvuonna S:n koulussa oli äidinkielessä eri lukuryhmiä. S kuului ainoana ekaluokkalaisena Kettu-ryhmään, jossa luettiin Tuula Kallioniemen ja Timo Parvelan teoksia. Pipo puussa olisi oiva lisä ryhmän kirjavalikoimaan. 




perjantai 6. toukokuuta 2022

Yrmeä yksisarvinen kouluretkellä sopii söpöilyn ystäville

Olemme tänä vuonna saaneet arvostelukappaleina mielettömän hienoja kirjoja. On kuitenkin vissi ero, mitkä kirjoista viehättävät minua ja mitkä kahdeksanvuotiastani. Tyttäreni S suorastaan sekosi Mestarietsivä Peppusesta, kun taas minä rakastuin Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon rauhalliseen kuvakirjaan Ystävä joella (siitä on tulossa postaus — toivottavasti pian).

Pip Birdin lastenromaani Yrmeä yksisarvinen — Kouluretkellä (Otava 2022) kuuluu siihen sarjaan, joka vetoaa voimakkaasti S:ään, mutta ei erityisemmin minuun. S oli myyty jo kannen nähdessään. Upean smaragdinsävyinen kansi hohtelee ja heijastelee valoa. Sitä halkoo sateenkaari, yksi S:n lempikuvioista. Lisäksi kirja kertoo yksisarvisista. Siis yksisarvisista, OMG!


Kirjan hohteleva kansi ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa


S halusi ottaa Yrmeän yksisarvisen heti iltasatukirjaksemme. Pelästyin vähän, kun huomasin sen olevan kirjasarjan viides osa, emmekä olleet lukeneet aiempia osia. Loppujen lopuksi se ei ihan hirveästi haitannut. Kirja toimi itsenäisesti luettunakin, mutta puutteelliset taustatiedot hieman häiritsivät. 

Yksisarviskoulu kuulosti aika erikoiselta paikalta, ja olisinkin halunnut tietää siitä vähän lisää. Jos olisi tullut luettua aiemmin edes sarjan aloitusosa Yrmeä yksisarvinen — Yksisarviskoulu alkaa! (Otava 2020) olisi ollut vähän paremmin perillä konseptista.

Alakouluikäisille suunnattu sarja kertoo yksisarviskoulua käyvästä Mirasta ja hänen yksisarvisystävästään Teposta. Uusimmassa osassa Miran luokka on lähdössä luokkaretkelle Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalle. Siellä saattaa nähdä lambisarvisia, possusarvisia, laiskiaissarvisia, vastakuoriutuneita untuvaisia tipusarvisia tai uskomattoman harvinaisia kisusarvisia. Kisusarviset ovat supersöpöjä kissanpoikia, joilla on otsassaan sarvi, ja ne ovat Miralle suorastaan pakkomielle.

Melkoista söpöilyä on siis luvassa, kun sateenkaaribussi starttaa koulun pihalta. Pelkäsin jo tukehtuvani imelään söpöilyyn, mutta onneksi tarinassa on säröjäkin.

Ensinnäkään Miran yksisarvisystävä Teppo ei ole stereotyyppinen yksisarvinen. Sitä ei kiinnosta juuri muu kuin syöminen, eikä sen ruumiinrakenne ole aivan yhtä uljas kuin luokkatovereiden yksisarvisilla. Se röyhtäilee ja piereskelee estoitta, mikä lienee helppo keino saada lapsilukijat nauramaan.

Perillä Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalla selviää, ettei päivän ohjelma tunnu ihan niin loisteliaalta kuin etukäteen olisi voinut luulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi lannan siivilöinti tai hohtomaissin mittaaminen korsi kerrallaan neliömetrin alalta?

Eihän Miralla ole sellaiseen aikaa. Hänen täytyy etsiä kisusarviset ja päästä paijaamaan niitä. Myös arvoituksellinen taikalaukka pitäisi saada suoritettua siinä sivussa, sillä voittajalle on luvassa mitali.

Onnistuuko Mira toteuttamaan unelmansa kisusarvisten näkemisestä, ja miten Teppo reagoi Miran vaahdotessa kaiken aikaa pelkistä kisusarvisista? Pystyykö kukaan selvittämään taikalaukkaa — legendaarista kisaa, jota yksikään ei ole ratkaissut vuosikausiin?

Kirjan lopussa on testi, jossa lukija voi testata, mikä yksisarvissöpöläinen itse olisi. S olisi söpö ja leikkisä kisusarvinen, joka on aina vilkkaalla tuulella. Minä olisin pehmeä ja suloinen tipusarvinen, jolle oma koti on kullan kallis. Aivan nappiin meni!

Kirjan lopussa on myös yksisarvisvitsejä, joista jotkut ovat jopa hyviä.

"Mistä tietää, että yksisarviset ovat älykkäitä?
Niillä on terävä pää."

"Mitä kapellimestarina vieraileva yksisarvinen sanoi?
'Kiitos, mutta minulla on oma tahtipuikko.'"

Kirjassa on David O'Connellin mustavalkoinen kuvitus. Vaikka yleensä pidämme värikuvitusta mustavalkoista parempana, O'Connellin ilmeikkäät ja humoristiset kuvat ovat niin hyviä, ettei värien puuttuminen haittaa.




torstai 14. huhtikuuta 2022

3 helppolukuista pupukirjaa

Ekaluokkalaiseni valitsi tänään kirjastosta itselleen pari pupukirjaa, koska mikäpä olisi parempi aika lukea pupuista kuin pääsiäinen. 

Molemmat hänen valitsemansa kirjat ovat ilmestyneet Mäkelän tavutetussa Pikku Lukuavain -sarjassa. Sarja on suunnattu lukemisen parissa ensiaskeleitaan ottaville lapsille. Tyttäreni ei oikeastaan kuulu enää tähän ryhmään, mutta koska hän on vähän laiskanpuoleinen lukija, hän valitsee usein itse luettavakseen kirjoja, jotka saa luettua kerralla ja mahdollisimman vähällä vaivalla. Siihen tarkoitukseen Pikku Lukuavaimet ovat loistavia.

Tyttäreni suosikkeja ovat Eeli- ja Omar-nimisistä ystävyksistä kertovat Helena Brossin kirjat. Niissä on Kadri Ilveksen runsas, mukavan näköinen värikuvitus. Ensimmäistä luokkaa käyvät Eeli ja Omar asuvat samassa talossa ja ovat parhaita kavereita.

Kani karkuteillä




Kirjassa Kani karkuteillä (Mäkelä 2021) Eeli ja Omar haaveilevat omasta lemmikistä. Kuin tilauksesta he löytävät puistosta pienen, suloisen kanin. Eeli vie sen kotiinsa ja haluaisi kovasti pitää sen, mutta kania varmasti kaipaillaan jossain. Kanin oikea omistaja täytyy löytää. Odotellessa Eeli sentään saa hoivata pörröturkkia.

Hyppää, Hopsu!




Margareta Nordqvistin kirjassa Hyppää, Hopsu! (Mäkelä 2022) tavataan sisarukset Onni ja Oona, joilla on kanit Hopsu ja Ruska. Ruska on niin kova hyppelemään, että lapset päättävät rakentaa kaneille esteradan. Ruska rakastaa sitä, mutta Hopsu ei suostu millään hyppäämään. Lopulta se karkaa metsikköön, jossa vaanii kettu! Ehtivätkö lapset ajoissa apuun?

Hyppää, Hopsu! kuuluu Pikku Lukuavaimen Eläinystävät-sarjaan. Sarjan kirjat kertovat maalla asuvista Onnista, Oonasta, Pihlasta, Aaposta ja Ellasta sekä monenlaisista eläimistä, joita lapset hoitavat.

Olafin pentupäiväkirjat — Pitelemätön pitkäkorva




Kolmas helppolukuinen pupukirja on Helena Wariksen ja kuvittaja Mirjami Mannisen Pitelemätön pitkäkorva (Otava 2022), joka on ilmestynyt Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa. Saimme kirjan kustantajalta arvostelukappaleena ja luimme sen jo jonkin aikaa sitten. Se ei siis tänä vuonna kuulu pääsiäisajan lukemistoomme. Ehkä se jo ensi vuonna kestäisi uuden lukukerran...

Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa seurataan maatilan elämää Olaf-nimisen koiranpennun näkövinkkelistä. Maatilalla asustaa monenlaisia eläimiä, joihin Olaf tutustuu. Pitelemättömässä pitkäkorvassa Olaf ratkoo kanitarhaan liittyvää arvoitusta ja tekee tuttavuutta uusien aasi-tulokkaiden kanssa.

Olafin pentupäiväkirjat ovat ilmestyneet Otavan Lue itse -sarjassa ja nekin on tarkoitettu melko äskettäin lukemaan oppineille. Tekstiä on huomattavasti enemmän kuin Pikku Lukuavain -sarjassa — tyttäreni mielestä liikaa, jotta hän viitsisi itse lukea. Ei sen pitäisi kuitenkaan olla hänelle mahdotonta. Kiinnostava tarina pitää hyvin otteessaan ja mustavalkokuvitus tukee lukemista.

Meistä Olafin pentupäiväkirjat ovat aivan valloittavia. Ehkäpä siksi, että Olaf-koira ystävineen on oikeastikin olemassa ja tarinat pohjautuvat tositapahtumiin. Seuraava seikkailu ilmestyy syyskuussa. Kirjassa Maailman paras laumanvartija jännitetään uuden vuoden iltana koittavaa ilotulitusta.




lauantai 9. huhtikuuta 2022

Onnellisissa aakkosissa tavoitin tovemaisen tunnelman


Paula Nivukosken kirjaa Onnelliset aakkoset (Otava 2021) on hehkutettu niin paljon, että avasin sen kannet varovaisen toiveikkaana. Löytäisinkö täältä Tove-tunnelman? Voi, kunpa en joutuisi taas pettymään.

Tove Jansson on yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoitani. Hänen tuotantoonsa palaan aina uudestaan. Hänelle ominaista tyyliä etsin muista kirjoista, mutten löydä, koska Tove on aivan omaa luokkaansa. Hänen tavassaan kirjoittaa... ajatella... katsoa maailmaa... elää... on jotain jäljittelemättömän hienoa. 

Nyt on myönnettävä, että Paula Nivukoski on onnistunut. Hänen teksteissään on vahvasti läsnä Toven henki, vaikka Nivukoski kirjoittaa omalla tyylillään ja äänellään. Siitä huolimatta, että ollaan tunnistettavasti Toven maailmassa, ei tule sellainen olo, että tässä nyt yritetään matkia Tovea. Tulos on aidosti upea.

Nivukoski ammentaa innoituksensa Muumilaaksosta. Hän käyttää Toven luomia hahmoja, paikkoja ja tapahtumia ja muovaa niistä jotain uutta ja hienoa. Kirjan kuvitus perustuu Toven alkuperäiskuviin, mikä ilman muuta auttaa pääsemään aitoon tunnelmaan.

Kirja on eräänlainen aakkoskirja. Nivukoski on kirjoittanut jokaiselle aakkoselle oman runonsa, joka vilisee kyseistä kirjainta. Esimerkiksi F:n kohdalla Fredriksson paikkaa falskaavan fregattinsa palalla toffeeta. L:n kohdalla laakso lepää lumen alla ja lumilyhdyn kynttilän liekin lämpö pelottaa vilun loitommalle. V:n kohdalla väärin tehdyt virheet hävettävät Vilijonkkaa.

Nivukoski onnistuu loistavasti kaikkein vaikeimpienkin kirjainten kohdalla. Q:sta hän kirjoittaa:

"Muoto kuin muumilla ja pikkuinen häntä.
Kumma, kuuma kirjain, kuulemma
kysytty kaukomailla."

Ja Å:nkin Nivukoski hoitaa tyylikkäästi:

"Åmena.
Muumimamma kirjoitti majakan ikkunalautaan tahallaan väärin. Ruotsalainen å, isoäiti oli kertonut siitä joskus. Siinä oli kaunis pieni rengas A:n yläpuolella. - - Mutta näin kaukana merellä ei kai ollut väliä, millaisella kirjaimella omenansa pyöräytti."

Kirjassa tanssitaan uimahuoneen laiturilla, vietetään lettukestejä puutarhassa, vingutetaan gramofonia salongin piirongilla, uneksitaan vedenneidoista, merihevosista ja näkinkengistä ja herätään myrskyn ryminään.

Kirjassa on jopa ajatuksia herättävää tovemaista filosofiaa. Tähtitaivaan alla Nuuskamuikkunen on levollinen, vaikka maailmassa on niin paljon vierasta — sellaista, jota ei tunne edes nimeltä. Ja silti... "Tässä hetkessä kaikki."

Kun Drontti Edward vuodattaa rakkaudentunnustuksen Primadonnalle, daami hätkähtää, "oli odottanut rakkauden toisenlaiseksi."

Kurakylpy virkistää kiukkuista Pikku Myytä niin kummasti, että voi kauhistus... "Hukkasin kiukkuni."

Nyyti menettää leijansa, mutta löytää ilon uudelleen suurta punaista ilmapalloa lennättämällä. "Nyyti oli kovin pikkuinen, silti ilon näkivät kaikki."

Olen aivan mykistynyt ja hurmaantunut. Miten ihanaa sanojen käyttöä. Miten ihana tunnelma. 

"Tarvitaan vain sana, ja saat astua satuun." Onpa mahtavaa, että joillain totisesti on taito käyttää sanoja.




keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Hiihtoloma lähestyy — Onko lukulista laadittu?

Tyttärellä on edessään ensimmäinen hiihtoloma koululaisena. Nyt on hyvä hetki laatia talviloman tbr-lista.

Ensimmäinen ehto on, ettei listalle päätyvä kirja saa kertoa koulusta. Meillä on luettu viime aikoina paljon koulumaailmaan sijoittuvia kirjoja, kuten Timo Parvelan Ella-sarjaa, Paula Norosen Yökoulu-sarjaa ja Tuula Kallioniemen Karoliina-sarjaa. Ne ovat kivoja kirjoja, mutta lomalla on hyvä unohtaa koulu kokonaan hetkeksi.

Siksi emme aio lukea myöskään Arttu Unkarin uusinta Isämies-kirjaa Isämies ja hyytävä hypnoosi, vaikka varmasti tartumme siihen loman jälkeen.

Hyvä lomakirja on viihdyttävä. Se vie toiseen ympäristöön tai antaa luvan laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Alla olevat kirjat ovat listaltamme tällä hetkellä, mutta suunnitelmat voivat vielä muuttua. Lomalla on tärkeintä lukea juuri sitä, mitä huvittaa.

Jännitystä ja seikkailuja


Aloitetaan sirkushuveilla. Hyppäys karnevalistiseen sirkusmaailmaan irrottaa tehokkaasti arjesta. Jørn Lier Horstin kirjoittama ja Hans Jørgen Sandnesin kuvittama Operaatio Sirkus (Otava 2022) on norjalaisen Etsiväkaksikko-sarjan yhdeksäs suomennettu osa (suom. Sanna Manninen). 

Sirkuksen saapuminen Virtakylään tuo pikkukaupunkiin vilskettä ja vaihtelua. Samaan aikaan Frans-vaarin taloon kuitenkin murtaudutaan ja arvokas nukke varastetaan. Tildalla ja Oliverilla on taas selvitettävää.

Etsiväkaksikon mysteerit eivät ole liian jänniä ja sopivat ääneen luettuina jo eskarilaisille. Iloinen värikuvitus tukee tekstiä.




Jatketaan dekkarien parissa, kun on alkuun päästy. Ruotsalaisen mestaridekkaristin Jens Lapiduksen kirjoittama ja Gustaf Lordin kuvittama Tillilän liiga — Jalokivikeikka (Karisto 2022) on Tillilän liiga -lastendekkarisarjan toinen suomennettu osa (suom. Säde Loponen). 

Joonatan, Zasha ja Pallo muodostavat Tillilän liigan, jota voisi kai sanoa rosvokoplaksi. Pikkugangsterit ovat kuitenkin hyvällä asialla. Kun hyväntekeväisyysjärjestöltä on huiputettu suunnaton määrä rahaa, Tillilän liiga on valmis selvittämään asiaa.

Lordin kuvitus on Etsiväkaksikoihin verrattuna karrikoidumpi, mutta sekin on runsas ja värikäs. Seitsenvuotiaani mieltyi enemmän Sandesin kuvitukseen. 




Hyväntuulisia kertomuksia eläinrakkaille


Loman kunniaksi maisemanvaihdos voisi olla paikallaan. Kaupunkilaisina lähdemme tietysti maalle. Helena Wariksen ja kuvittaja Mirjami Mannisen Olafin Pentupäiväkirjat -sarja vie maatilalle, jossa on vaikka minkälaisia eläimiä. Tapahtumien keskiössä seikkailee hyväsydäminen koiranpentu Olaf.

Lukemaan oppineille itse luettavaksi tarkoitetussa sarjassa on runsas mustavalkokuvitus. Seitsenvuotiaani mielestä sarjan kirjat ovat selvästi ääneenlukukirjoja. Ääneen luettuna Olafin Pentupäiväkirjat sopivat jo eskari-ikäisille.

Sarjan uusimmassa, viidennessä osassa Pitelemätön pitkäkorva (Otava 2022) tilalle saapuu uusia eläimiä. Muut eläimet eivät aaseista innostu, mutta Olaf tekee kärsivällisesti tuttavuutta. Olafia työllistää myös kanitarhan merkilliset tapahtumat. Aivan kuin tarhan läheisyydessä liikuskelisi ylimääräinen pitkäkorva. Mitä asialle pitäisi tehdä?




Koirista pitäville sopii myös Helena Meripaaden Tassu-trio-sarja. Meillä se luokittuu vielä ääneen luettavaksi, sillä seitsenvuotias ei uskalla tarttua itse kirjaan, jossa ei ole lainkaan kuvitusta. Parin vuoden päästä tilanne on varmaan toinen. Parhaiten sarja taitaakin sopia noin 9-12-vuotiaille lukijoille.

Todentuntuiseksi kehuttu sarja on jo edennyt viimeiseen, kuudenteen osaan nimeltään Koirasankari (Otava 2022). Kansikuvasta vastaa Olafin Pentupäiväkirjatkin kuvittanut Mirjami Manninen.

Kolmea alakouluikäistä ystävystä, Allua, Christaa ja Erikaa, yhdistää rakkaus eläimiin. Tytöt touhuavat yhdessä koiriensa ja kissojensa kanssa. Koiria viedään treeniryhmään ja harjoitetaan rallytokokisoja varten. Christan kissakotiinkin tulee vähäksi aikaa asumaan serkkujen koira. Mitä Mäyrä-kissa mahtaa tuumia jättiläismäisestä berninpaimenkoirasta?

Hyisenä, sateisena pyhäinmiesten päivän iltana tyttötrion ja koirien kävelylenkki muuttuukin yhtäkkiä pelastusoperaatioksi. Nyt tarvitaan rohkeutta, mutta yhteistyö kantaa.




Nopealukuisen huumorin ystäville


Andy Griffithsin ja kuvittaja Terry Dentonin Maailman paras puumaja -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa Maailman paras puumaja, 78 kerrosta — Elokuvahullutus (Otava 2022, suom. Anssi Alanen). Emme ole lukeneet aiempia osia, mitä nyt vähän selailimme niitä viimeksi kirjastossa käydessämme. Mutta ei hätää. Kaksikon juttuihin pääsee sisälle aloittipa mistä osasta tahansa.

Viihdyttävän kirjasarjan kehutaan sopivan varsinkin koululaisille, joilta ei ihan kauheasti lukuhaluja löydy. Kirja eteneekin joutuisasti. Sivuja saa kääntää vähän väliä, eikä juonen seuraaminen vaadi erityistä keskittymistä.

Sarja kertoo Andystä ja Terrystä, jotka asuvat puumajassa ja tekevät siellä kirjoja yhdessä. Andy kirjoittaa sanat ja Terry piirtää kuvat. Toverusten puumajassa oli alun perin 13 kerrosta, mutta kirjasarjan jokaisessa osassa he ovat lisänneet majaansa 13 kerrosta, joten nyt kuudennessa osassa kerroksia on jo 78.

Puumaja vaikuttaa aika sekavalta ja älyvapaalta. Kuten Andy toteaa: "Toki elämä voi äityä hulvattomaksi, kun asuu 78 kerroksen puumajassa..." Lausahdus kiteyttää jotain olennaista koko kirjasta.

Tällä kertaa ollaan elokuvatunnelmissa. Puumajasta on päätetty tehdä elokuva, jota ohjaamaan on palkattu Hollywoodin Herra Isokiho. Elokuvan teko on ihan erilaista kuin kirjojen työstäminen. Sen saa Andy karvaasti kokea, kun hänet syrjäytetään projektista. Edessä häämöttää vääjäämättömästi jättiriita. Kestääkö kaksikon ystävyys sen? (Ilmeisesti, koska heinäkuussa ilmestyy Maailman paras puumaja, 91 kerrosta — Lapsenvahdit kiipelissä).




Kirjat on saatu arvostelukappaleina kustantajalta.





sunnuntai 13. helmikuuta 2022

4 kirjaa — Lukurauhan päivän lukusuunnitelmat

Helmikuu on taas edennyt siihen vaiheeseen, että on aika pysähtyä ja omistaa yksi päivä lukemiselle. Tänään vietetään vuotuista lukurauhan päivää Kirjasäätiön sääntöjä soveltaen. Itse pidän eniten lukurauhan lain pykälistä 5 ja 6:

5 § Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.
6 § Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

Miten hyvin pykäliä sitten lapsiperheessä pystyy noudattamaan, on oma lukunsa (täältä voi lukea viimevuotisista kokemuksistani). Toiveikkaasti aion kuitenkin taas yrittää.

Omaan lukurauhan päivääni kuuluu niin perinteistä lukemista kuin äänikirjankin kuuntelemista. Printtikirjana minulla on kesken Päivi Haanpään Pysähdyskoe — Kirjoituksia lorvimisen luvasta ja luvattomuudesta (Art House 2021) ja äänikirjana jatkan Aino Vähäpesolan Onnenkissaa (Kosmos 2019).

Pysähdyskoe


Pysähdyskokeen tematiikka sopii erinomaisesti lukurauhan päivän tunnelmaan. Päivi Haanpää on sanataiteenalan kulttuurityöläinen, joka 40 vuotta täyttäessään alkaa saada tarpeekseen jatkuvista silpputöistä ja vapaa-aikansa pirstaleisuudesta. Hän tarvitsee lomaa. Tai ei, hän tarvitsee täydellistä pysähtymistä. Niinpä hän päättää tarjota itselleen puolen vuoden omakustanteisen vapaan.

Puolen vuoden aikana Haanpää on irti velvollisuuksista. On lupa lorvia ja tehdä mitä huvittaa. Tai olla tekemättä. Puolivuotisen aikana hän kirjaa ylös mietteitään. Syntyy kokoelma esseitä, joissa Haanpää tutkailee suhdettaan työhön ja lorvimiseen.

Pysähdyskoe alkaa elokuussa 2019. Lukiessani en voi olla ajattelematta, mitä tapahtui vain hetki pysähdyskokeen päättymisen jälkeen. Kaikki pysähtyi. Koko maailma. Pandemia lukitsi ihmiset koteihinsa. Haanpään pysähdyskokeesta taisi tulla suunniteltua pidempi. Kiinnostaisi kovasti kuulla, mitä ajatuksia se hänessä herätti. Toivottavasti sitä käsitellään kirjan lopussa.




Onnenkissa


Aino Vähäpesolan Onnenkissan olen vasta aloittanut, joten siitä en vielä osaa sanoa kauheasti. 

Onnenkissan oli kuulemma tarkoitus olla alun perin kirja Edith Södergranista ja siitä, miksi hänen runonsa ovat juuri nyt ajankohtaisia. Siitä tuli kirja, joka pakenee määrittelyjä. Liikutaan esseen, autofiktion ja romaanin välimaastossa. Luvassa on ilmeisesti feminististä puhetta elämästä setien ehdoilla rakennetussa maailmassa.




Salmanterin Terttu ja minimerirosvot


Tyttären kanssa pääsemme aloittamaan tänään uuden iltasatukirjan. Jos minä saan päättää, se tulee olemaan Noora Kunnaksen Salmanterin Terttu ja minimerirosvot (Otava 2019, kuv. Teemu Juhani).

Lilli ja Mikko lähetetään setänsä luo Naakkalaan vanhempien työmatkan ajaksi. Niuhon ja tiukkapipoisen Jim-sedän luona asustelu ei olekaan niin kamalaa kuin lapset ensin luulivat. Naapurissa nimittäin asuu mahtimummo Salmanterin Terttu, jonka kanssa tylsä vierailu muuttuu jännittäväksi seikkailuksi. Luvassa on hillittömiä, suorastaan absurdeja juonenkäänteitä.

Salmanterin Tertun, Mikon ja Lillin seikkailuja on olemassa jo kolmen osan verran. Olen pitkään halunnut päästä sarjan pariin. Ehkä nyt on oikea aika.




Eläinhoitola Pehmo ja pumpulirutto


Seitsenvuotiaani aikoo viettää lukurauhan päivää lukemalla loppuun Vuokko Hurmeen ja kuvittaja Tiina Konttilan kirjan Eläinhoitola Pehmo ja pumpulirutto (WSOY 2020). Helppolukuiseen Lukupalat-sarjaan kuuluvassa kirjassa on tarpeeksi lyhyt teksti, vetävä juoni ja värikkäät kuvat.

Kahdeksanvuotiaan Helmin sisaruksilla ja naapurin lapsilla on taloyhtiön kellarissa eläinhoitola. Siellä pehmoeläimet saavat hyvää ja hellää hoitoa. Helmi saa isosiskonsa Liljan ratsastusleirin ajaksi hoidettavakseen ylilääkärin pestin. Siitä tuleekin vaikeampaa kuin Helmi osasi kuvitella, sillä potilaat alkavat saada outoja oireita.

Pian käsillä on helposti leviävä ja vaarallinen epidemia, pumpulirutto. Tarvitaan suojavarusteita, karanteeneja, mikroskooppitutkimuksia ja lääkkeitä, ennen kuin epidemia talttuu.

Teos on ilmestynyt ensimmäisenä koronavuonna heinäkuussa 2020. En tiedä, kuinka nopeita kirjansyntyprosessit yleensä ovat, mutta olettaisin, että niihin kuluu aika paljon aikaa. Voisiko tarina olla kirjoitettu jo ennen pandemiaa? Siinä tapauksessa on osuttu sattumalta aivan uskomattoman ajankohtaiseen aiheeseen.




Miten sinä aiot viettää lukurauhan päivää?





lauantai 5. helmikuuta 2022

Hyvää (Fredrika) Runebergin päivää!

Tänään liput taas liehuvat J. L. Runebergin kunniaksi. Ja hyvähän se vaan on, että suurmies muistetaan vielä 145 vuotta kuolemansa jälkeenkin. Onhan hän kansallisrunoilija, Maamme-laulun kirjoittaja ja oman aikansa superjulkkis. Mutta...


Luettuani Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kirjan Fredrika! Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha (Teos 2021) olen harmitellut sitä, kuinka syrjään juhlinnasta jää Runebergin vaimo Fredrika, joka oli merkittävä nainen ja ansaitsisi liputuspäivän hänkin. Fredrikan kohtalona vaan oli elää aikana, jolloin naisen paikka oli kotona, eikä naisella juuri ollut mahdollisuuksia tehdä uraa. Siksi emme liputa tänään Fredrikan, vaan hänen miehensä kunniaksi.

Nykyisin Fredrika muistetaan lähinnä tortuistaan, joita aika moni suomalainen pistelee tänäänkin poskeensa. Fredrika!-kirjan takana muuten on nykyleipurille sovitettu versio Fredrikan kuuluisasta reseptistä, jos sattuu jauhopeukaloa syyhyttämään.

Fredrika oli kuitenkin paljon muutakin kuin vaimo ja torttuleipuri. Hän oli Suomen ensimmäinen naistoimittaja. Hän toimitti yhdessä miehensä kanssa Helsingfors Morgonblad -lehteä. Hän esimerkiksi käänsi lehteen ulkomaalaisia artikkeleja.

Fredrika kirjoitti Suomen ensimmäisen historiallisen romaanin nimeltään Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Finska Litteratursällskapet 1858). Ikävä kyllä käsikirjoitus lojui niin kauan pöytälaatikossa, että Sakari Topelius ehti julkaista oman historiallisen romaaninsa ennen Fredrikaa.

Äidiksi tultuaan Fredrikalla oli vain vähän aikaa omien tekstien kirjoittamiseen. Hänen aikansa kului kodin, talouden, lapsikatraan ja puutarhan hoitamiseen. Samalla hän toimi julkkikseksi nousseen miehensä "managerina" ja piti taitavasti raha-asiat kunnossa.

Mauri Kunnas on hienosti kuvannut kirjassaan Koiramäen Martta ja Ruuneperi (Otava 2005) kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka täyttivät Fredrikan päivät:

 Te hyvä Fredika-rouva olette myös etevä kirjoittaja, Snellman sanoi. — Miksi ette kirjoita enemmän?

    Kyllä minä tänäänkin aion kirjoittaa, heti kun ehdin, Fredrika vastasi, hyvillään siitä, että Snellman kysyi hänen kirjoittamisestaan. — Mutta aamulla Ruuneperin ja poikien piti saada voileipänsä, ja sen jälkeen oli saatettava pojat kouluun. Sitten oli pestävä pyykki ja ripustettava se kuivumaan.

   Äsken keräsimme maahan pudonneet omenat. Iltapäivällä Robertille pitää opettaa latinaa ja Fredrikille laskentoa. Ruuneperin villasukat pitää kutoa valmiiksi ja ommella muutama pari uusia alushousuja. Täytyy tehdä ostoslista ja lähettää Loviisa torille.

   Omenat pitää keittää hilloksi, samoin luumut, ja säilöä hillot purkkeihin ja viedä ne kellariin. Sitten silitetään Ruuneperin paidat ja liinavaatteet. Pitää myös tarkastaa, kuinka paljon liiterissä on puita, että tiedetään koska on tilattava lisää. Ja talon kaakeliuunit pitää tyhjentää tuhkasta. Ruuneperin saappaat täytyy noutaa suutarilta. Pitäisi myös ehtiä istuttaa uudet pistokkaat ruukkuihin ja vaihtaa kymmenen kasvin mullat. Illallisen jälkeen keitän Ruuneperin ohrapuuron ja suunnittelen huomispäivän työt, Fredrika luetteli.

   Mutta sitten kun muut nukkuvat, otan kirjoitusvälineeni ja kirjoitan hellankulmalla tulevaa kirjaani."

Velvollisuuksiensa lisäksi Fredrikalla oli myös aikaa ja tarmoa edistää rouvasväen yhdistyksensä kanssa köyhien tyttöjen opettamista Porvoossa. Tästä työstä kertoo Maijaliisa Dieckmannin lastenromaani Fredrika-rouvan koulu (Schildts 2007).

Kirjoittamisen esteenä oli aikapulan lisäksi arvostuksen puute. "Koko tuota pauhua, ettei naisella muka ole oikeutta yrittää tuottaa jotakin", Fredrika tuskaili. Hän koki, että naisia kohdeltiin ja heistä puhuttiin epäasiallisesti. Vielä hänen lapsuudessaan naiset saivat kuulemma osakseen vain ivaa, pilkkaa ja halveksuntaa.

Runeberg ja J. V. Snellman kyllä kannustivat Fredrikaa kirjoittamaan, mutta välillä häntä piinasivat epäilykset. Osasiko hän sittenkään? Olivatko hänen kirjoitelmansa mistään kotoisin?

Fredrika unelmoi maailman naisten historian kirjoittamisesta, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Jos hän olisi onnistunut suunnitelmassaan, olisiko koulujen historian opetus ja historian oppikirjat nykyisin erilaisia? Opittaisiinko historian tunneilla useammista naisista? Olisiko Fredrikan työllä ollut mitään merkitystä?

Kaikkia Fredrikan kirjoituksia ei ole vielä tähän päivään mennessäkään julkaistu. Hänen miehensä runoihin tutustutaan jokaisessa Suomen koulussa, mutta Fredrikan kirjoja ei lueta.

On hienoa, että häntä ei kuitenkaan ole unohdettu ja hänestä on olemassa lapsillekin tarkoitettuja kirjoja.  Fredrika!-kirjassa hän saa kuuluviin oman äänensä. Tekstin joukossa on lainauksia hänen omista kirjoituksistaan.

Kirjan takakannessa Fredrikaa luonnehditaan uuden ajan naiseksi, feministiksi ennen feministejä. Fredrika! on ilmestynyt Teos-kustantamon Suomen supernaisia -kuvakirjasarjassa. Ja sellainenhan Fredrika juuri oli: supernainen.

Minä syön tänään torttuni Fredrikan kunniaksi ja haaveilen, että J. L. Runebergin päivä -nimityksestä pudotettaisiin pois kirjaimet J ja L. Silloin päivän voisi mieltää juhlistavan molempia ainutlaatuisia Runebergejä.



keskiviikko 2. helmikuuta 2022

Haluatko haastaa itsesi ääneenlukijana?

Tänään vietetään maailman ääneenlukupäivää. Tykkään haastaa itseäni ääneenlukijana. Pidän siitä, kuinka erityyppiset tekstit mahdollistavat erilaisia tapoja lukea ääneen. Runoa, romaania tai uutistekstiä lukee vähän eri tavalla. Vuoropuhelulle perustuvissa teksteissä on hauska tehdä omanlaisensa äänet jokaiselle henkilöhahmolle.

Viime vuonna lukemistamme kirjoista mielenkiintoisin ääneenluettava oli Bex ja luovuuden lähde (Otava 2021). Siinä pääsee räppäämään! Kirjan tekijät Jaakko Manninen, Kimmo Laiho ja Timo Snellman ovat tehneet musiikkimaailmasta hyppäyksen lastenkirjailijoiksi.

Kimmo Laiho tunnetaan paremmin räppäri Elastisena, yhtenä Suomen suosituimmista artisteista. Timo Snellman eli Timo Pieni Huijaus on rap-artisti, graffititaiteilija, graafikko ja vaatesuunnittelija. Hän vastaa kirjan kuvituksesta. Jaakko Manninen on Los Angelesissa asuva musiikki- ja elokuvatuottaja, joka tunnetaan erityisesti Beats & Styles -yhtyeestään. Yhdessä kolmikko on onnistunut luomaan aivan uudenlaisen lasten kuvakirjan.


Leksi ja Lili ovat tavallisia kouluikäisiä lapsia Suomesta (Lilin äiti on tosin syntynyt Eritreassa). Kesäloma on päättymäisillään. On tylsää. Suuret suunnitelmat huikeasta kesälomasta ovat valuneet tyhjiin, eikä kaveruksilla ole mitään millä leuhkia koulussa.

Yhtäkkiä tapahtuu jotain ihmeellistä. Leksin repusta hyppää esiin savun saattelemana erikoinen olento nimeltään Bex. Hänellä on mukana musisoiva rottakaveri. Kirjan alussa rotta neuvoo: "— Yo, mä oon Räppirotta! Aina kun mä laitan biitit tulemaan, niin silloin stoorissa pitää räpätä. Hyppää messiin!"

Kun Räppirotta laittaa ghettoblästerin soimaan, merkkivaatteisiin pukeutunut Bex alkaa räpätä: "Anna kun mä kerron, nimeni on Bex. Jengi saattaa sanoo mielikuvitukseks." Bexin esikuvana on kuulemma Elastisen pojan repussa asuva mielikuvituskaveri.

Bex räppää, beatboxaa, tiputtaa läppiä ja inspiroituu. Yhtäkkiä Leksillä ja Lilillä ei enää olekaan tylsää. Tavut, sanat ja riimit lentelevät ilmassa. Inspiraatiota voi löytyä mistä tahansa ympärillä olevasta, kuten jääkaapista, puista tai pilvistä. Kohta ystävykset jo freestailaavat pihalla.

Sanojen pyörittely pelastaa ystävykset tylsyydeltä. Lilistä räppääminen on niin mahtavaa, että hän julistaa voitonriemuisena: "No nyt on ainakin koulussa kavereille kerskuttavaa: me alettiin tänä kesänä räppää!"

Tarinan lomassa tutustutaan lapsentajuisesti räppimaailmaan ja hiphop-kulttuuriin. Lapsia myös kannustetaan itse riimien pariin. Nykylapset saattavatkin kiinnostua helpommin rap-riimeistä kuin vanhoista perinteisistä riimirunoista.

Toivottavasti kirjaa hyödynnetään alakoulun äidinkielen opetuksessa. Ja toivottavasti perheissä innostutaan räppäämään yhdessä!

"Alotetaan, rohkeesti kokeillaan
päästä sanotetaan, keksi jotain nokkelaa
ja sille riimi, alatko jo päästä kiinni?"

Kirjan ääneenlukeminen oli innostavaa, mutta täytyy myöntää, että kesti aikansa löytää oikea rytmi. Jos haluat haastaa itsesi ääneenlukijana, suosittelen kokeilemaan tätä kirjaa.

Kuuntelin myöhemmin tekstin äänikirjana ja ajattelin: "Ahaa, noin se olisi pitänyt lukea". Äänikirja on ihan huikea. Elastinen esiintyy siinä itse ja muina ääninä kuullaan Heljä Heikkinen, Yasmine Yamajako ja Markku Wettenranta. Mukana on myös musiikkia, mikä nostaa kuunteluelämyksen ihan toiselle tasolle.

"Mitä sä ootat, nyt messiin vaa lähde. Sul on sisälläsi luovuuden lähde!"




Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.



LUE MYÖS:

Testaa millainen ääneenlukija olet



perjantai 19. marraskuuta 2021

5 kirjaa todellisuuspakoa kaipaavalle varhaisnuorelle



Synkästä ja pimeästä marraskuusta selviää vain yhdellä tavalla: pakenemalla todellisuutta kirjojen maailmaan. Esittelen viisi syksyn uutuuskirjaa, jotka irrottavat ajatukset arjesta. Kirjat on suunnattu varhaisnuorille, ja niissä on selvästi mietitty, kuinka älylaitteiden kanssa kasvaneet lapset saadaan pidettyä kirjan äärellä.  





OSKAR KÄLLNER — kuv. KARL JOHNSSON:
IMPERIUMIN PERILLISET — RAUTARUUSU
Suom. Leena Peltomaa. Otava 2021

Nopeatempoinen avaruusseikkailu pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Sisarukset Alice ja Elias kiitävät galaksien halki avaruusalus Hiljaisuuden kyydissä jahdaten äitinsä siepannutta vihollisalusta. Päämääränä on Rautaruusu-niminen asema, mutta vastassa on joukko vaarallisia kraosotureita.

Rautaruusu on Imperiumin perilliset -sarjan toinen osa, joka alkaa siitä, mihin edellinen osa Tähtiin temmatut päättyi. Lasten science fiction -tarina sopii luettavaksi noin yhdeksänvuotiaasta ylöspäin. Luvut ovat lyhyitä, dialogia on paljon, juoni etenee vetävästi ja kirjassa on värikuvitusta.





JOHANNA HULKKO — kuv. JANI IKONEN:
HARMAA HAKKERI 2 — GLACIER VASTAAN VAPAUS
Karisto 2021

Hakkerimaailma on minulle aivan yhtä tuntematonta maaperää kuin kaukaiset galaksit. Sarjan ensimmäisessä osassa Harmaa hakkeri — Glacier vastaan Hopea viattomana hupina alkanut koulupoikien hauskuuttamiseen tähdännyt hakkeritoiminta muuttuu jännittäväksi seikkailuksi, jossa vastassa on kaupungin mahtavin yritys Hopea.

Toisessa osassa vakuutusyhtiö Vapaus vetää kaupungin asukkaiden elämää rajoittavien toimiensa takia hakkeriporukan huomion puoleensa. Tarina haastaa miettimään oikean ja väärän rajaa.

Varhaisnuorille tarkoitettu kirja on rakennettu helppolukuiseksi. Kuvitusta olisi kylläkin voinut olla enemmänkin ja se olisi voinut olla värillistä.

Plussaa siitä, että luvut ovat todella lyhyitä, eikä kaikkia ole edes pakko lukea! Alussa olevasta käyttöohjeesta selviää, että kirjassa on kolmenlaisia lukuja: 
  • juonen kannalta oleellisia lukuja, jotka täytyy lukea ymmärtääkseen, mitä tapahtuu
  • hyödyllisiä lukuja, joissa on tarpeellista tietoja
  • lukuja, jotka voi skipata, jos ei jaksa / ehdi lukea koko kirjaa

Nerokas konsepti. Toivottavasti opettajat osaavat ohjata lukuhaluttomia poikia (ja miksei tyttöjäkin) tämän kirjasarjan pariin.





ÅSA LARSSON & INGELA KORSELL — kuv. HENRIK JONSSON:
PAX 3 — IHTIRIEKKO
Suom. Sirpa Alkunen. Otava 2021

Marraskuun pimeät illat ovat ihan parasta aikaa tarttua kauhufantasiasarja Paxiin. Miljöönä on ruotsalainen Mariefredin pikkukaupunki, josta tuskin heti arvaisi, mitä kaikkea se kätkee sisäänsä. Kaupungissa on maaginen kirjasto, jonka vartijoiksi on valittu veljekset Alarik ja Viggo. Kaupungissa liikkuu pimeyden voimia ja tuonpuoleisia olentoja. 

Kirjoittajat, dekkaristi Åsa Larsson ja opettaja, lastenkirjailija ja kirjallisuudentutkija Ingela Korsell, ammentavat pohjoismaisesta mytologiasta ja marssittavat kymmenosaisessa kirjasarjassaan valokeilaan kansanperinteen eri hahmoja. Kuvituksena on sarjakuvapiirtäjä Henrik Jonssonin mustavalkoisia sarjakuvaklippejä.

Kolmannessa ja uusimmassa suomennetussa osassa Ihtiriekko pyhäinpäivä lähestyy ja aaveiden mahti voimistuu. Halloweenia juhlivien koululaisten keskellä vaeltaa  kammottava ihtiriekko, joka on valinnut uhrinsa ja päättänyt kostaa. Voiko sen pysäyttää?

Kirjasarja on ilmeisesti suunniteltu luettavaksi järjestyksessä ensimmäisestä osasta alkaen, sillä Ihtiriekko alkaa suoraan luvusta numero 51. Tässäkin kirjassa luvut ovat hyvin lyhyitä. Sarja sopii noin kymmenestä ikävuodesta ylöspäin sellaisille, jotka nauttivat kauhusta, taikuudesta ja toiminnasta.





VILU VARENTO:
BE COOL — JÄYKKÄNÄ JENKEISSÄ
Karisto 2021

Be Cool Jäykkänä Jenkeissä on jatkoa kirjalle Be Cool, joka voitti pari vuotta sitten Kariston ja Lastenkirjainstituutin järjestämän Sytytä lukemisen vimma! -kirjoituskilpailun. Kilpailussa etsittiin erityisesti 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavaa uudenlaista ja rohkeaa nuortenkirjaa. Rennolla otteella kirjoitetussa Be Coolissa oli nopeatempoinen juoni, paljon dialogia ja hillitöntä huumoria.

Taiteilijanimen Vilu Varento taakse kätkeytyy kolme ystävystä, jotka ovat tunteneet toisensa lukiovuosista alkaen: Matilda Ahlsten, Saara Honkanen ja Suvi Nurmi.

Toisessa osassa panokset kovenevat — suorastaan jäykistyvät. Saadaankohan yläkouluikäisten poikien lukuhalut heräämään räävittömillä navanalusjutuilla?

Tarinassa lomaillaan New Yorkissa, mikä ainakin minulle kuulostaa silkalta todellisuuspaolta tänä korona-aikana, kun edellisestä ulkomaanmatkasta tulee kohta kaksi vuotta.

Päähenkilöiden lomatunnelmiin kuuluvat mm. erotiikkamessut ja nettiseksistä hermoilu. Kirjan sanoma siitä, että noloudesta voi tulla supervoima, saattaa hyvinkin vedota itsestään usein epävarmoihin yläasteikäisiin.

Hyvin lyhyet luvut taitavat muuten olla nykyajan muoti-ilmiö. Parisataasivuinen kirja on jaettu peräti 69 lukuun.





JUSSI LEHMUSVESI — kuv. CHRISTER NUUTINEN:
ARIANAN AIKAMATKAT — ROBIN HOODIN JÄÄTÄVÄ PLÄTS
Otava 2021

Perinteisten satujen arvomaailma on aika tunkkainen. Toimittaja ja kirjailija Jussi Lehmusvesi päätti räjäyttää satujen vanhentuneen arvomaailman palasiksi. Samalla hänen vaatimattomana tavoitteenaan oli kirjoittaa kirja, jota lapset eivät voisi jättää kesken.

Syntyi hillittömän hauska tarina kuudesluokkalaisesta Arianasta, joka tempautuu supernolon isänsä työhön liittyvän virtuaaliavaimen takia keskiaikaiseen Sherwoodin tammimetsään. Yritäpä siellä sitten pakoilla jousipyssyjoukkiota ja etsiä tietä kotiin, kun missään ei ole edes kännykkäverkkoa.

Seurakseen Ariana saa luokkatoverinsa Pyryn, juuri sen pojan, joka saa sydämen läpättämään. Miten kaksikko pääsee kotiin, kun virtuaaliavain joutuu Nottinghamin inhan seriffin haltuun?

Tässäkin kirjassa luotetaan lyhyisiin lukuihin. Lukemista tukee kuvittaja, käsikirjoittaja ja sarjakuvantekijä Christer Nuutisen piirtämä hupaisa värikuvitus. Kuvia on kirjassa kiitettävän paljon.

Robin Hoodin jäätävä pläts aloittaa uuden varhaisteineille suunnatun sarjan. Lisää vauhdikkaita seikkailuja on siis luvassa.



Kirjat on saatu arvostelukappaleina kustantajilta.