Mur Karhun kuusipajassa istutettiin kuusia ja keskusteltiin uudesta iltasatukirjasta

Olen onnellinen, että satuimme olemaan Helsingin Kirjamessuilla juuri silloin, kun Kaisa Happonen ja Anne Vasko esiintyivät siellä. Parivaljakko kuuluu lempikirjantekijöihini, ja heidän Mur-nimisestä pikku karhusta kertova kirjasarjansa on hurmaava.

Mur-sarjassa on juuri ilmestynyt viides osa Mur ja metsän ilta (Tammi 2021). Kirja poikkeaa edellisistä osista. Siinä missä neljässä ensimmäisessä kuvakirjassa kerrottiin yksittäinen ja lyhyt tarina, viidennessä kirjassa tarinoita on useita. 

Aloite iltasatukirjasta lähti kustantajalta, mutta Happonen ja Vasko ovat hienosti kyenneet vastaamaan haasteeseen. Mur ja metsän ilta on kaunis kirja, josta huokuu satumaista viisautta.

Kyseessä on iltasatukokoelma, jossa on peräti 176 sivua. Välissä on kylläkin paljon kuvasivuja ja kokonaisia aukeamiakin, joilla on pelkkä kuva. Anne Vaskon kollaasitekniikalla toteutetut kuvat ovat suorastaan pakahduttavan hyviä. Ei mikään ihme, että hänet on nimetty ALMA 2022 -palkintoehdokkaaksi. Astrid Lindgren Memorial Award on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto.

Happonen on sanankäytön mestari, joka osaa kiteyttää juuri olennaisen. Hänellä on erinomainen taito kirjoittaa niin, ettei yksikään sana ole turha tai ylimääräinen.

Metsän illan tunnelmaan päästäkseen Kaisa Happonen kirjoitti ensin Iltalaulu-runon, vaikkei heti tiennyt päätyisikö se kirjaan asti. Sittemmin Olavi Uusivirta ja Ringa Manner ovat säveltäneet ja esittäneet runon. Laulu kuullaan äänikirjan lopussa ja on myös löydettävissä kaikista musiikin yleisimmistä jakelukanavista. Kuulimme laulun kirjamessuilla, ja kyllä se oli ihana.

Mur ja metsän ilta -kirjassa Happonen ja Vasko pääsevät tuomaan esiin Murin metsän asukkaita paljon laajemmin kuin kuvakirjoissa, joiden henkilögalleria on monesti ollut varsin suppea. Murin lisäksi tarinoissa tavataan esimerkiksi tuulihaukka joka on lakannut lentämästä, susi jota kuun valo häikäisee ja hirvi joka ei uskalla kulkea metsäaukion poikki.

Sadun lomasta aikuislukija saattaa löytää hienovaraisesti esitettyjä ajatuksia Suomen metsäluonnon tilasta. Mikäpä muu olisi se metsäaukio, jota hirvi ei uskalla ylittää, kuin avohakkuualue. Miksipä muuten hömötiaista näkee harvoin kuin siksi, että se on käynyt maassamme harvinaiseksi.

Lapsilukijaa ei kuitenkaan huolestuteta. Murin havuntuoksuinen metsä on tarinoiden metsä, joka saattelee rauhallisille yöunille.

Happonen ja Vasko tunnustavat, että metsä on heille suuri inspiraation lähde. He haluavat säilyttää sen myös tuleville sukupolville ja ovat muun muassa ostaneet metsää suojelutarkoituksissa. Kirjamessuilla he olivat pistäneet pystyyn Mur Karhun pienen kuusipajan, mikä oli loistava ajatus. Lapset — ja mikseivät aikuisetkin — saivat istuttaa oman kuusen ja ottaa sen mukaansa kotiin.

Jälkeenpäin seitsenvuotiaani muisteli tätä yhtenä messujen kohokohtana, vaikka työpajassa häneen iskikin kamala ujouden puuska, eikä hän olisi millään uskaltanut mennä hakemaan multaa ja siementä Anne Vaskolta. Lopulta hän sai siemenen onnistuneesti multaan ja koristeli purkin kuljettamiseen tarkoitetun paperipussin. Olisipa ihanaa, jos siemen itäisi ja saisimme vielä joskus pihallemme Mur Karhun kuusen!

Täydellisen kirjan etsintää Helsingin Kirjamessuilla

Jos olisit seitsenvuotias ja saisit valita kirjamessuilta minkä tahansa kirjan, mikä se olisi? Lähde seurassamme Helsingin Kirjamessuille etsimään täydellistä kirjaa.

Kirjamessuviikonloppu! Torstaina nautin messuista rauhassa ihan vain itsekseni ja tänään messuilin seitsenvuotiaani kanssa lapsen ehdoilla. Tuntui niin ihanalta päästä taas tauon jälkeen kirjamessuille. On kuin sielu olisi ollut näännyksissä ja janoissaan, mutta on nyt saanut ravintoa ja vettä.

Kirjamessuista olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta aloitan lapsen näkökulmasta tehdyllä kuvapainotteisella postauksella. Kuvasin kirjoja, joihin seitsenvuotiaani messuilla kiinnitti huomiota. Olin luvannut hänelle, että hän saisi valita itselleen yhden kirjan, minkä tahansa. Ostin hänelle kyllä paljon kirjoja, mutta yhden hän sai valita ihan itse.

Hänen täytyi tietysti pohtia valintaa tarkkaan. Lähde kanssamme etsimään parasta mahdollista kirjaa.

Ensimmäisenä vanhan Frozen-fanin huomio kiinnittyi hyllyyn täynnä Frozen-kirjoja.
— Katso äiti, tässä tulee mukana tällaisia pikkuisia ukkeleita.

Seuraavaksi silmiin osui L.O.L.-kirjoja, mutta ne me olimme jo lukeneet kaikki.

— Ovatko Elina ja Sofia täällä?
— Valitan, kulta, he olivat kirjamessuilla torstaina.
— Harmi. Tätä kirjaa meillä ei vielä ole.
— Ei niin. Se on vähän erityyppinen kirja. Sitä täytetään itse.
—  Ai, okei.

— Uppo-Nalle! Saisinko mä tämän?
— Meillähän on Uppo-Nalle. Odotapas, tämä onkin selkomukautettu versio Uppo-Nallesta. Taidetaan pysytellä alkuperäisessä.

— Uusi Kaarle! Tämän mä haluan!
— Meillähän on se.
— Eikä ole.
— Onpas. Olen mä sen ostanut. Eikö me olla vielä luettu sitä?
— Ei, ei meillä ole sitä.

Äiti oli sittenkin väärässä, eikä kirjaa ollut meillä. Onneksi kirjamessutarjoukset ovat voimassa myös Art Housen verkkokaupassa eikä postikulujakaan tarvitse kampanjan aikana maksaa.

— Iso kiltti jätti. Tämä on hyvä.
— Niin on. Sä tosin olet kuullut sen jo useamman kerran, mutta kyllä sen voi ostaa, jos haluat.
— Mä vielä katson, mitä muita kirjoja on.

— Mikä kirja tämä on?
— Leikki leikkinä, ideoita lapsiperheen luoviin hetkiin. Siinä on askarteluideoita. Minkähän ikäisille se on tarkoitettu? Anna kun mä katson.
— Ei tartte, en mä sitä kuitenkaan valitse, vaikka kansi on hieno.

— Katso äiti, Molli. Tarvitsisinko mä Molli-kirjan?
— Tarvitsisitko?
— En mä tiedä.

— Katso, ihana kansi!
— Mira Malliuksen kuvitus. On hieno.
— Hyvä kaveri. Mikä kirja tämä on?
— Siinä on ystävyydestä kertovia tarinoita, jotka auttavat oppimaan hyviä kaveritaitoja. Jonkinlainen tunnekasvatuskirja. 

— Uusi Pikkuli. Oiskohan tää hyvä?
— Mennään kohta katsomaan Pikkulin laululeikkishow'ta. Ehkä siellä kerrotaan kirjasta.

Laululeikkishow'ssa kuultiin kirjailija Metsämarja Aittokosken lukevan pätkät uusista Pikkuli-kirjoista. Lisäksi lapset pääsivät tanssimaan ja liikkumaan Antti Aittokosken säveltämän Pikkuli-musiikin tahdissa.

— Voinko mä ottaa kirjan sijasta pehmon?
— Ei, me sovittiin, että valitset kirjan.
— Mutta katso, miten hieno Mimmi-lehmä. Ja Varis. Mä haluan tän Variksen.
— Ei onnistu.

— Pikku-Matelin laulu. Tämän mä kyllä haluaisin tosi kovasti.
— Se on niin ihana kirja! Ostetaanko siis se?
— Ehkä ei... Mä haluaisin kirjan, jota en ole vielä lukenut.
— Okei, sopii. Mutta kyllä mä silti ostan tuon kirjan.

— Onko tämä uusi Onni-poika-kirja?
— Ei oikeastaan. Se on tehtäväkirja, jonkinlainen tarrapuuhakirja.
— Ai, sellaisia mulla on kauheasti.

— Olafin pentupäiväkirjat. Meillä on toi liila kirja.
— Niin on, tuo uusin jouluinen tarina. Tämä on kyllä kiva sarja.
— Ei mutta nyt mä nään jotain, minkä mä oikeesti haluun.

— Ryhmä Hau on paras! Katso tässä tulee mukana pieni Samppa-lelu.
— Mutta kulta, eikö tuo ole vähän pienempien lasten kirja?
— Miten niin?
— No, tämäntyyppisiä kirjoja ollaan juuri laittamassa kirpparille iso kasa.
— Mutta kun mä haluun. Mä oikeesti haluun tän!

Jonkin aikaa näytti siltä, että joutuisin ostamaan seitsenvuotiaalleni Ryhmä Hau -kuvakirjan. Vihdoin hän kuitenkin huomasi kirjan, jonka halusi vielä enemmän. 

Korostan, etten olisi ikinä uskonut voivani ostaa kyseistä kirjaa. Enkä ehkä olisikaan ostanut sitä, ellen olisi halunnut päästä ostamasta Ryhmä Hau -kirjaa. Tein tyttärelle selväksi, että en ikinä, IKINÄ lukisi sitä hänelle. Jos se ostettaisiin, hänen täytyisi lukea se itse. Tähän hän tyytyi ja pysyi kannassaan.

Ostimme kirjan Mestarietsivä Peppunen — Hylätyn hotellin mysteeri. Se kertoo etsivästä, jolla on naaman paikalla peppu. Kyllä, luit oikein. Kummallisinta on, että kirjasarja on varsin suosittu. Kirja näyttää kyllä aloittelevalle lukijalle sopivalta runsaine, paikoin sarjakuvamaisine värikuvituksineen, eikä tekstiäkään ole ylettömästi per sivu.

Että sellainen oli täydellinen kirja tällä kertaa.

Jos sinua kiinnostaa täydellisen kirjan metsästys, vielä huomenna ehtii Kirjamessuille Helsingin Messukeskukseen. Vinkkinä mainittakoon, että tungos ei ollut ollenkaan niin paha kuin tavallisina vuosina. Ihmiset ovat selvästi vielä vähän varovaisia. Oli tosi mukava messuilla, kun ei ollut ahdasta.

Kohta odotus palkitaan — Helsingin Kirjamessut 2021

Helsingin Kirjamessut tulevat taas! Olen ollut aivan täpinöissäni siitä asti, kun selvisi, että messut todellakin päästään järjestämään tänä vuonna. Viime vuoden verkkomessut olivat ihan kivat paremman puutteessa, mutta miten ihanaa onkaan päästä oikeille messuille! Olen niin onnellinen, että voisin herähtää kyyneliin.

Kun messulehti syyskuun lopulla kolahti postilaatikkoon, selasin lehteä edestakaisin lapsellisen innostuneena, valitsin parhaita kohtia ja uuvutin muut selostamalla lehden sisältöä. Déjà vu! Yhtäkkiä ymmärsin, miltä tyttärestäni tuntuu lelukuvastojen saapuessa.

Jo kuukauden ajan olen odottanut kirjamessuja niin kärsimättömänä, etten tiedä, miten päin olisin. Kohta odotus palkitaan. Helsingin Kirjamessut pidetään Helsingin Messukeskuksessa 28.-31.10.2021.

Näillä näkymin pääsen paikalle vain yhtenä päivänä, torstaina. Siksi onkin kiva, että messuilta tuotetaan tänäkin vuonna verkko-ohjelmaa. Sitä pääsee katselemaan messujen ajan ja vielä kuukauden tapahtuman jälkeenkin fyysisten messujen lipun hinnalla tai lunastamalla erillisen verkko-ohjelmalipun, johon ei sisälly sisäänpääsyä Messukeskukseen.

Olin innoissani verkkomahdollisuudesta, kunnes tajusin, että verkkoon tulee ohjelmaa vain kahdelta lavalta, Töölönlahti-lavalta ja Senaatintori-lavalta, mikä sulkee ulkopuolelle suurimman osan lapsille suunnatusta ohjelmasta. Tosin suuri osa lastenohjelmasta on interaktiivista ja työpajamaista, jolloin se ei oikein sovellukaan etäyhteyksin seurattavaksi, vaan on koettava itse paikan päällä. 

Ihmettelenpä vaan, mahtaako messuilla pyöriä arkiaamupäivinä paljonkin alakouluikäisiä kävijöitä, jotka voisivat osallistua esimerkiksi torstaina klo 11.30-12.00 Helsingin Sanomien Lasten uutisten ohjelmaan (Kumpula-lava), jossa Lasten uutisten tuottaja Panu Jansson kertoo koululaisille uutisten seuraamisesta tai medialukutaidosta tai perjantaina klo 10.30-11.30 järjestettävään alakouluikäisille suunnattuun Iik! Kauhupiirustuspajaan (Myllylahti, Toukola-lava).

Joihinkin lastenkirjoihin sentään päästään tutustumaan verkossakin, muun muassa Roope Lipastin kirjaan Rudolf Rosvo ja hirveä suku, Elina Hirvosen (kuv. Mervi Lindman) kirjaan Prinsessa Rämäpää ja riitataika sekä Aino Havulaisen ja Sami Toivosen kirjaan Tatu ja Patu kesäleirillä (josta kirjoitin elokuussa).

Varsin kiinnostavalta kuulostaa Otto Tähkäpään ja Ilpo Rybatzkin lasten tarinallinen tietokirja Telin tutkimusmatka tulevaisuuksiin. Siinä tutkitaan tulevaisuutta mielikuvituksellisen tutkimusmatkan kautta.

Mauri Kunnas keskustelee livenä ja verkossa uutuuskirjastaan Kuka kaappasi auringon?, jossa palataan Koirien Kalevalan maisemiin.

Torstai ei välttämättä ole ohjelman kannalta paras päivä käydä messuilla, vaikka toki kiinnostavaa ohjelmaa silloinkin on tarjolla. Oli miten oli, en anna minkään häiritä messuiloani. Aion nauttia täysin rinnoin siitä, että pitkän tauon jälkeen tällainen tilaisuus ylipäätään on mahdollinen.

Aion kuljeksia messuilla kiireettömästi ihan itsekseni. En suunnittele tai aikatauluta käyntiäni tarkasti etukäteen. Seuraan sitä ohjelmaa, mitä kohdalle osuu. Ostan kirjoja, joita mieli tekee. Imen itseeni kirjojen tuoksua ja kirjailijoiden sanoja. Nautin tunnelmasta.

Mukavia kirjamessuja kaikille messuille tulijoille tai niitä verkosta seuraaville!

Muotia, unelmia ja salaisuuksia 1920-luvun Lontoossa

Käsi ylös ✋, kuka tykkää muodista, Coco Chanelista ja 1920-luvusta. Ketä kiinnostaa englantilainen luokkayhteiskunta ylhäisöineen ja palvelusväkineen (Downton Abbeyn hengessä). Kuka innostuu rohkeista tytöistä ja naisista, jotka muovaavat elämästään omannäköistä sovinnaisuussäännöistä piittaamatta ja uskaltavat tavoitella unelmiaan. Minä viittaan täällä kaksin käsin. ✋✋

Lucy Ivisonin nuortenkirjassa Unelmien muotitalo — Silkkiä ja salaisuuksia (WSOY 2021) on kaikkea edellä mainittua. Heti kun näin kirjan kustantajan katalogissa, tiesin haluavani lukea sen. Ahmaisin kirjan välittömästi sen kirjastosta saatuani, ja se lunasti odotukseni. Vetävästi kirjoitettua kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään.

Nuoresta Myrtlestä piti tulla perheen vaatturinliikkeen jatkaja, mutta kohtalo puuttui peliin. Isä kuoli ja äiti sairastui. Niinpä Myrtlellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä palvelustytöksi. 

Hän päätyy Kartano Kohtalonoikkuun palvelemaan herttuan perhettä. Myrtle saapuu uuteen palveluspaikkaansa ompelukonettaan kantaen. Hän herättää heti huomiota itse ompelemassaan Chanel-tyyppisessä asussa.

Kartano Kohtalonoikku on onnellinen talo, jossa palvelusväenkin on hyvä olla. Myrtlellä ei kuitenkaan ole aikomusta jäädä palvelijaksi loppuelämäkseen. Hän haluaa tienata tarpeeksi rahaa lunastaakseen takaisin perheensä vaatturinliikkeen. Hän osaa unelmoida ja on valmis tekemään työtä unelmiensa eteen.

Herttuaperheen nuorimman, eksentrisen tyttären lady Sylvian intohimona on pukujen suunnittelu ja hän on siinä nerokkaan hyvä. Häneltä vaan puuttuu taidot käytännön toteutukseen. Myrtlen tupsahtaminen taloon on hänelle kuin taivaan lahja.

Lady Sylvian on helppo vetää Myrtle mukaan pukuhankkeisiinsa. Myrtle on onnellinen, kun saa ommella, vaikka kaikki täytyy tehdä salassa ja yöunista reippaasti tinkien. Välillä ihmettelin, ehtikö Myrtle nukkua ollenkaan.

Tarina etenee vuoroin Myrtlen ja vuoroin Sylvian suulla, jolloin tapahtumiin saadaan erilaista perspektiiviä. Tyttöjen yhteiskuntaluokasta johtuvia eroja olisi tosin voinut korostaa vielä selvemminkin.

Myrtle riskeeraa työpaikkansa voidakseen elää unelmiensa muotimaailmassa. Lady Sylvian ja Myrtlen hankkeet ovat paitsi kyseenalaisia myös vaarallisia. Kaksikko aloittaa luomalla ennennäkemättömiä, rohkeita debytanttiasuja seurapiireihin astuville neitokaisille.

"Voi Myrtle! Kaikki kyselevät, kuka tämän puvun on tehnyt. Yksi nainen The Tatler -lehdestä ja toinen Voguesta. Kun äiti näki minut, hän valahti kalmankalpeaksi ja palvelustytön täytyi tuoda hänelle hajusuolaa. Mutta hän on vähän elpynyt nyt, kun Tatler kehuu pukua loistavaksi. Kaikki, joiden kanssa juttelen, kysyvät sitä minulta."

"Kun hän siirtyi huoneen poikki tervehtimään jotakuta, meidän takanamme seisovat tytöt alkoivat puhua.
     'Housut! Blanche, hänellä on ihan oikeasti housut! Nouse seisomaan tuolille, niin näet. En ole ikinä nähnyt moista. Ja hiukset... Hänen hiuksensa ovat poissa!'
     Kuului kolinaa, kun tyttö kiipesi tuolille.
     'Hyvänen aika!'
     'Kuka olisi arvannut? Agapantha Portland-Prince. Housuissa!'
     Sitten seurasi hiljaisuus.
     'Tuo on kaunein asu, jonka olen eläissäni nähnyt. Jos se olisi minun, en riisuisi sitä ikinä. En edes yöksi.'" 

Ennen pitkää Myrtle ja Sylvia saavat debytanttipukuja uskaliaamman toimeksiannon, ja tällä kertaa heidän panoksensa ei rajoitu pelkästään pukujen toteuttamiseen.

Onko Myrtlen mahdollista selvitä aristokraattien joukossa siipiään polttamatta? Voiko palvelustytön ja ladyn välille syntyä aitoa ystävyyttä ja kestääkö ystävyys tiukan paikan tullen?

Tarinaa on höystetty Catharine Collingridgen upeilla, mustavalkoisilla muotipiirroksilla. Ne ovat todellista silmänruokaa 1920-luvun muodista pitäville.

Varsin feministisessä kirjassa on rivien välissä paljon pohdintaa naisen asemasta sadan vuoden takaisessa Englannissa. Se kiinnosti minua suuresti ajankuvan lisäksi. 1920-luku on loistava valinta tarinan ajankohdaksi, sillä silloin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa naiset alkoivat pikku hiljaa saada uusia vapauksia ja naisille oli tarjolla aiempaa enemmän vaihtoehtoja.

Englannin naiset olivat juuri saaneet luvan opiskella yliopistossa, mutta käytännössä yläluokkaisen naisen odotettiin solmivan pian seurapiireihin astuttuaan mahdollisimman hyvä avioliitto ja omistautuvan vaimon roolille. Monille naisille perinteinen polku ei kuitenkaan enää riittänyt, ja tästä nähdään kirjassa hyviä esimerkkejä.

Silkkiä ja salaisuuksia aloittaa trilogian. Seuraavassa osassa matkataan Amerikkaan ja sukelletaan syvälle elokuvamuodin maailmaan. En malta odottaa.

Lucy Ivison: Unelmien muotitalo — Silkkiä ja salaisuuksia
Kuvitus: Catharine Collinridge
Englanninkielinen alkuteos: The House of Serendipity — Sequens & Secrets
Suomennos: Aila Herronen
Kustantaja: WSOY 2021

Pullervo tekee saimaannorpan elämän tutuksi joka kantilta

Kesällä lomailimme Saimaalla. Olikohan se Savonlinnassa vai Imatralla, kun selailin kirjakaupassa Pinja Meretojan kirjoittamaa ja kuvittamaa lasten tietokirjaa Pullervo — Suuri kirja saimaannorpasta (Tammi 2021). Pinja Meretoja on kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Pullervo on hänen esikoisteoksensa.

Kirja kiinnosti, ja saatoin jo nähdä itseni lukemassa sitä siellä Saimaan rannalla, saimaannorpan kotiseutujen äärellä. Oli kuitenkin tukahduttavan kuuma. Tytär oli pahalla tuulella ja kiukutteli, ja mieheni halusi kärsimättömästi jatkaa matkaa. En siis jäänyt hieromaan kauppoja.

Ehkä lukukokemus olisi ollut hienompi kesäisen Saimaan rannalla kuin syksyn hämärtämässä kodissa, mutta oli kirja hyvä lukumiljööstä huolimatta. Se kertoi saimaannorpasta kaiken oleellisen värikkään kuvituksen kera.

Kirjan päähenkilö on kenties Suomen tunnetuin saimaannorppa Pullervo. Miljoonat ihmiset ovat päässeet seuraamaan Pullervon elämää suorana lähetyksenä WWF:n Norppaliven kautta. Vuodesta 2016 asti kamera on kuvannut joka toukokuu Pullervon suosimaa kiveä ympäri vuorokauden ja lähettänyt videokuvan suoraan nettiin.

Yleisöäänestyksellä vuonna 2016 Pullervoksi nimetty norppa on valittu kirjaan edustamaan lajiaan. On kiinnostavampaa lähestyä aihetta yhden yksilön kautta kuin pelkästään yleisellä tasolla.

Opimme kirjasta, että saimaannorppa (Phoca hispida saimensis) on jääkauden jäljiltä paljastuneen maamme ensimmäisiä asukkaita. Kaikki maailman noin 400 saimaannorppaa asuvat Saimaassa.

Kirja lähtee liikkeelle aivan alusta eli saimaannorpan kehittymisestä omaksi lajikseen, kun yhteys Saimaasta mereen katkesi noin 8 000 vuotta sitten. Meretoja esittelee Pullervon esi-isät ja lähisukulaiset. Tutuiksi tulevat saimaannorpan anatomia, elinympäristö ja elintavat. Vuodenkierto käydään läpi saimaannorpan näkökulmasta.

Saimaannorpan elämään liittyy myös uhkia. Sen kotivesillä on varsinkin kesäisin vilskettä, kun Saimaan rantojen 60 000 kesämökkiä täyttyvät, ja järvellä kalastaa jopa satojatuhansia vapaa-ajan kalastajia. Onneksi on olemassa myös norppaystävällisiä kalastusvälineitä.

Talvisin norppaa häiritsevät jäällä ajelevat moottorikelkat, mutta pahempi uhka on ilmastonmuutos, joka saa talvet lämpenemään. Saimaannorpan elinehtona on lumi ja jää, sillä se synnyttää poikasensa jäälle lumipesään. Ihminen on jo joutunut avustamaan saimaannorppaa kolatuin lumikinoksin ja keinopesin.

Lopussa Meretoja antaa vinkkejä, kuinka me kuluttajina voimme valinnoillamme auttaa saimaannorppaa säilymään.

Kirja toi tyttäreni mieleen Minna Viitalähteen tietokirjan Me harvinaiset (Atena 2021), josta kirjoitin syyskuussa. Ehkä mielleyhtymä johtui siitä, että Me harvinaiset -kirjassakin puhuttiin saimaannorpasta. 

Vai olisiko syynä ollut, että molemmissa kirjoissa kuvitus on graafikon tekemä? Kokonaisen sivun tai aukeman kokoiset, värikkäät kuvat värjäävät sivut laidasta laitaan. Teksti on ladottu kuvien päälle. Pullervossa tekstiä on kuitenkin enemmän kuin Me harvinaiset -kirjassa. 

Jos Meretojan perusteellisen esityksen jälkeen jää vielä kaipaamaan lisää luettavaa, lopusta löytyy kirjallisuusluettelo.

Suomen isoäitien suosikkisadut koottiin yksiin kansiin — Mikä on Tarja Halosen lempisatu?

Näin valtakunnallisen Satupäivän kunniaksi olen mietiskellyt lapsuuteni satumuistoja. Muistoissani satuja kertoi minulle eritoten äitini ja mummini.

Mummini kertoi satuja päästään. Ne olivat usein vanhoja suomalaisia kansansatuja. Hän kertoili myös tapahtumista, jotka olivat hänen mukaansa totta, mutta kuulostivat saduilta. Niissä oli suden sieppaamia lapsia ja öisellä tiellä kohdattuja aaveita.

Äitini luki satuja paksuista satukirjoista. Kaikki tunnetuimmat Grimmin veljesten, H. C. Andersenin ja Charles Perraultin sadut tulivat tutuiksi. Luimme myös muun muassa Topeliuksen, Raul Roineen ja Elsa Bescowin satuja.

Äidit ja isoäidit — sekä toki myös isät ja isoisät — siirtävät vanhaa, aikaa kestänyttä satuperinnettä jälkeläisilleen. Sukupolvet kohtaavat satujen äärellä. Siksi onkin hämmästyttävää, että en ole koskaan törmännyt satukirjaan, joka huomioisi myös aikuislukijan — en ennen kuin nyt.

Kotilieden toimituksen, Kotilieden kummikerhon ja Otavan kanssa yhteistyössä toteutettu Isoäitien iltasadut (Otava 2021) tarjoaa omaa sisältöä myös kirjaa lukevalle aikuiselle.

Ainutlaatuisessa projektissa kaksikymmentä isoäitiä eri puolelta Suomea saivat valita mukaan satukokoelmaan oman lempisatunsa. Isoäidit olivat Kotilieden lukijoita sekä kuuluisuuksia, kuten Tarja Halonen, Kirsti Manninen, Seela Sella, Eeva-Riitta Siitonen... 

Jokaisen sadun alussa on sadun valinneen isoäidin puheenvuoro. Isoäidit eli mummit, mummut, mummat, mummot, mammat kertovat valitsemistaan saduista ja satukokemuksistaan lastenlastensa kanssa. Minulle nämä isoäitien puheenvuorot olivat kirjan kiinnostavinta antia.

Oli ihana kuulla, miten tärkeitä ovat lastenlasten ja isoäitien yhteiset satuhetket. Monesti satutuokiot ovat tapaamisten kohokohtia. Joissain perheissä jokin tietty satu täytyy lukea aina, kun lapsenlapset tulevat käymään. Toisaalta on toisenlaisiakin isoäitejä ja sekin on ihan ok.

Tarja Halonen paljastaa: "Läheiseni tietävät, etten ole mikään suloinen iltaisin satuja lukeva isoäiti. Olen aina ollut liikaa töissä. Oman Anna-tyttäreni kanssa luin kuitenkin paljon. Iltasatu oli rauhoittumisen hetki."

Tarja Halonen valitsi satukokoelmaan Grimmin veljesten sadun Bremenin soittoniekat, joka tuntuu hänestä ajankohtaiselta yhä satojen vuosien jälkeenkin.

Mitä satuja muut isoäidit sitten valitsivat? Tunnettuja klassikkosatuja, kuten Lumikki, Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen, Punahilkka, Ruma ankanpoikanen, Saapasjalkakissa...

Mukana on myös suomalaiskertojien, Sakari Topeliuksen, Martti Haavion, Mika Waltarin, Marjatta Kurenniemen ja Kaarina Helakisan, upeita satuja, jotka eivät ehkä ole kaikille niin tuttuja kuin Grimmin veljesten tai Andersenin sadut.

Paula Melan kaunis värikuvitus herättää satujen hahmot eloon. Kuvitus on varsin perinteinen mutta yllätyksiäkin löytyy. Esimerkiksi Prinsessa Ruususella on pitkä, pörröinen, kähärä, tumma tukka ja maitokahvin värinen iho.

Kirjan alkusanoissa Kotilieden Kummikerhon hallituksen puheenjohtajana toiminut Leeni Peltonen kirjoittaa: "Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus iltasatuun. Ja jokaisella aikuisella, jolla on onni saada syliinsä lapsi satuja kuuntelemaan, tulisi aina olla aikaa vähintään yhteen satuun."

Tästä ajatuksesta koko kirjaprojekti kumpusi.

"Ja samalla tuntui suorastaan juhlavalta ajatella, että näin me isoäidit siirrämme tärkeää kulttuuriperintöä eteenpäin", Leeni Peltonen kirjoittaa. "Se, jos mikä, on juuri meidän tehtävämme!"

Satukirjaprojekti on varmasti ollut hieno ponnistus Kotilieden toimituksessa ja Kummikerhossa. Miten kaunis kirja onkaan saatu aikaiseksi sekä tämän päivän lukijoille että perinnöksi tuleville sukupolville.

Isoäitien iltasatujen äärellä tunnen kuitenkin eritoten haikeutta, sillä kirjaprojekti jäi yhdeksi Kotilieden Kummikerhon viimeisistä hankkeista. Vuonna 1938 perustettu hyväntekeväisyysjärjestö lakkautettiin tänä vuonna 83 toimintavuoden jälkeen.

Päätökseen oli vaikuttamassa hyväntekeväisyystyön ammattimaistuminen. Ei vapaaehtoisvoimin toimivalla kummikerholla ollut resursseja ammattimaiseen toimintaan. Vuosikymmenten saatossa avuntarpeet ja tavat auttaa olivat myös muuttuneet.

Entisinä aikoina Kotilieden Kummikerho auttoi vähävaraisia perheitä vaatepaketteja lähettämällä. On huomionarvoista, että paketeissa oli mukana myös satukirjoja.

Saduille on varmasti aina tarvetta, mutta tässä ajassa kaivataan vaate- ja tavarapaketteja enemmän sosiaalista tukea. Tänä vuonna Kotilieden Kummikerho on tukenut muun muassa omaishoitajia, adoptioperheitä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiviä äitejä ja mielenterveysongelmaisten vanhempien lapsia.

Isoäitien iltasatujen takakannessa luvataan, että jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euro Kotilieden Kummikerhon toimintaan. Toivon ja luotan, että myyntituotoilla tehdään hyvää, vaikka Kotilieden Kummikerhoa ei enää olekaan.

Otavalle kiitos arvostelukappaleesta!

Lähteet: 

Essi Salonen: Lähimmäisenrakkautta 83 vuotta. Kotiliesi 20/2021.

Kirpparikierros lukulomatunnelmissa

Syysloma on tietysti myös lukuloma. Meillä on varattu syyslomaksi runsas kattaus kirjoja niin kirjastosta kuin omasta hyllystäkin. Siitä huolimatta kävimme tänään kirpparilla etsimässä vielä lisää luettavaa. 

Lastentarvikekirppiksellä oli ihan mukavasti myös kirjatarjontaa. Olen nostanut tähän joitain bongaamiamme kirjoja, jotka onnistuivat herättämään huomioni.

Helposti mukana kulkevat

Pikkukirjat ovat heikkouteni. Varsinkin tyttäreni ollessa pienempi meillä oli aina mukana pikkukirjoja minne tahansa menimmekään — joskus on vieläkin. Pienikokoiset, ohuet ja kevyet kirjat on helppo napata mukaan ja kaivaa laukusta tylsällä hetkellä.

Monen suosikki

Tatu ja Patu on monen lapsen suosiossa. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun oudosta unikirjasta selviää kaikki, mitä täytyy tietää nukkumiseen liittyen.

Taaperolle

Beatrix Potterin kertomus Petteri Kaniinista on yksi lempisaduistani, kuten olen aiemminkin kertonut. Tässä on yksi versio pienille lukijoille.

Ajankohtainen

Taas on kohta halloween. Tästä kirjasta löytyy runsaasti vinkkejä ikimuistoisen halloweenjuhlan järjestämiseen.

Uskalikoille

Tytär bongasi yhdestä pöydästä hurjannäköisen merirosvokirjan. Olemme viime aikoina lukeneet useita merirosvotarinoita, mutta yksikään lukemistamme kirjoista ei ole näyttänyt näin komealta.

Entinen suosikki

Jossain vaiheessa meillä tykättiin hirveästi Lauren Childin Samu ja Salla -kirjoista. Paras oli Se on totta vieköön minun kirjani, jossa Samu ja Salla käyvät kirjastossa. Olen kirjoittanutkin kirjasta tänne pari vuotta sitten.

Lapsuusmuistoja

Lapsena katselin televisiosta sarjaa metsän uumenissa asuvasta hirrrrmuisesta Röllistä. Rölli-kirjoja en ole koskaan lukenut. Ehkä pitäisi?

Yhteisiin lauluhetkiin

Koiramäen laulukirja on kivasti kuvitettu laulukirja lasten ja vanhempien yhteisiin lauluhetkiin. Se sopii laulajille ja säestystaitoisille. Kirjassa on 40 rakasta, koiramäkeläisten elämänpiiriin sopivaa lastenlaulua.

Äänikirja

Tiina Nopolan Siiri-kirjoja on meillä luettu paljon. Vaikka on kyse kuvakirjoista, voin kuvitella, että tarinat toimivat hyvin myös äänikirjoina.

Klassikko

Roald Dahlin kirjoista kaksi on suosikkejani ylitse muiden: Jali ja suklaatehdas sekä Matilda. Matildaa emme ole vielä tyttären kanssa lukeneet. Olisin varmasti ostanut tämän kirjan, jos se olisi ollut kovakantinen. Pokkareista en kauheasti tykkää.

Isommille lukijoille

Eoin Colferin Artemis Fowl -sarja on minulla kokonaan lukematta, mutta ehdottomasti täytyy joskus vielä sukeltaa siihen maailmaan.

Suosittelen

Anniina Eräpuron ja Mika Launiksen Myrskykirja on hulvaton kertomus miehestä, jonka myrsky tempaa maailmanympärysmatkalle puuceen oven päällä lentäen. Launiksen kuvitus on hieno.

Ostoksemme

Loppujen lopuksi ostimme kirpparilta vain yhden kirjan. Olin kuullut Pauliina Vanhatalon kirjoittamasta ja Anna Emilia Laitisen kuvittamasta Nipistäjä-Kerttu -kirjasta (S&S 2019) paljon hyvää, mutta emme olleet lukeneet sitä. Se ei vaan ollut koskaan osunut kirjastossa kohdalle. Nyt kun sen sai kahdella eurolla, kannatti mielestäni tarttua tilaisuuteen.

Kirja olikin uskomattoman hieno. Eskari-ikäisellä Kertulla on tapana nipistää perhettään, mutta miksi, ja miten se saataisiin loppumaan? Tarinassa on aikuislukijaakin puhutteleva taso.

Seitsenvuotiaani piti kovasti kirjasta, vaikkei enää itse olekaan eskarilainen. Hyvä ostos siis!