Mur Karhun kuusipajassa istutettiin kuusia ja keskusteltiin uudesta iltasatukirjasta

Olen onnellinen, että satuimme olemaan Helsingin Kirjamessuilla juuri silloin, kun Kaisa Happonen ja Anne Vasko esiintyivät siellä. Parivaljakko kuuluu lempikirjantekijöihini, ja heidän Mur-nimisestä pikku karhusta kertova kirjasarjansa on hurmaava.

Mur-sarjassa on juuri ilmestynyt viides osa Mur ja metsän ilta (Tammi 2021). Kirja poikkeaa edellisistä osista. Siinä missä neljässä ensimmäisessä kuvakirjassa kerrottiin yksittäinen ja lyhyt tarina, viidennessä kirjassa tarinoita on useita. 

Aloite iltasatukirjasta lähti kustantajalta, mutta Happonen ja Vasko ovat hienosti kyenneet vastaamaan haasteeseen. Mur ja metsän ilta on kaunis kirja, josta huokuu satumaista viisautta.

Kyseessä on iltasatukokoelma, jossa on peräti 176 sivua. Välissä on kylläkin paljon kuvasivuja ja kokonaisia aukeamiakin, joilla on pelkkä kuva. Anne Vaskon kollaasitekniikalla toteutetut kuvat ovat suorastaan pakahduttavan hyviä. Ei mikään ihme, että hänet on nimetty ALMA 2022 -palkintoehdokkaaksi. Astrid Lindgren Memorial Award on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto.

Happonen on sanankäytön mestari, joka osaa kiteyttää juuri olennaisen. Hänellä on erinomainen taito kirjoittaa niin, ettei yksikään sana ole turha tai ylimääräinen.

Metsän illan tunnelmaan päästäkseen Kaisa Happonen kirjoitti ensin Iltalaulu-runon, vaikkei heti tiennyt päätyisikö se kirjaan asti. Sittemmin Olavi Uusivirta ja Ringa Manner ovat säveltäneet ja esittäneet runon. Laulu kuullaan äänikirjan lopussa ja on myös löydettävissä kaikista musiikin yleisimmistä jakelukanavista. Kuulimme laulun kirjamessuilla, ja kyllä se oli ihana.

Mur ja metsän ilta -kirjassa Happonen ja Vasko pääsevät tuomaan esiin Murin metsän asukkaita paljon laajemmin kuin kuvakirjoissa, joiden henkilögalleria on monesti ollut varsin suppea. Murin lisäksi tarinoissa tavataan esimerkiksi tuulihaukka joka on lakannut lentämästä, susi jota kuun valo häikäisee ja hirvi joka ei uskalla kulkea metsäaukion poikki.

Sadun lomasta aikuislukija saattaa löytää hienovaraisesti esitettyjä ajatuksia Suomen metsäluonnon tilasta. Mikäpä muu olisi se metsäaukio, jota hirvi ei uskalla ylittää, kuin avohakkuualue. Miksipä muuten hömötiaista näkee harvoin kuin siksi, että se on käynyt maassamme harvinaiseksi.

Lapsilukijaa ei kuitenkaan huolestuteta. Murin havuntuoksuinen metsä on tarinoiden metsä, joka saattelee rauhallisille yöunille.

Happonen ja Vasko tunnustavat, että metsä on heille suuri inspiraation lähde. He haluavat säilyttää sen myös tuleville sukupolville ja ovat muun muassa ostaneet metsää suojelutarkoituksissa. Kirjamessuilla he olivat pistäneet pystyyn Mur Karhun pienen kuusipajan, mikä oli loistava ajatus. Lapset — ja mikseivät aikuisetkin — saivat istuttaa oman kuusen ja ottaa sen mukaansa kotiin.

Jälkeenpäin seitsenvuotiaani muisteli tätä yhtenä messujen kohokohtana, vaikka työpajassa häneen iskikin kamala ujouden puuska, eikä hän olisi millään uskaltanut mennä hakemaan multaa ja siementä Anne Vaskolta. Lopulta hän sai siemenen onnistuneesti multaan ja koristeli purkin kuljettamiseen tarkoitetun paperipussin. Olisipa ihanaa, jos siemen itäisi ja saisimme vielä joskus pihallemme Mur Karhun kuusen!

Pullervo tekee saimaannorpan elämän tutuksi joka kantilta

Kesällä lomailimme Saimaalla. Olikohan se Savonlinnassa vai Imatralla, kun selailin kirjakaupassa Pinja Meretojan kirjoittamaa ja kuvittamaa lasten tietokirjaa Pullervo — Suuri kirja saimaannorpasta (Tammi 2021). Pinja Meretoja on kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Pullervo on hänen esikoisteoksensa.

Kirja kiinnosti, ja saatoin jo nähdä itseni lukemassa sitä siellä Saimaan rannalla, saimaannorpan kotiseutujen äärellä. Oli kuitenkin tukahduttavan kuuma. Tytär oli pahalla tuulella ja kiukutteli, ja mieheni halusi kärsimättömästi jatkaa matkaa. En siis jäänyt hieromaan kauppoja.

Ehkä lukukokemus olisi ollut hienompi kesäisen Saimaan rannalla kuin syksyn hämärtämässä kodissa, mutta oli kirja hyvä lukumiljööstä huolimatta. Se kertoi saimaannorpasta kaiken oleellisen värikkään kuvituksen kera.

Kirjan päähenkilö on kenties Suomen tunnetuin saimaannorppa Pullervo. Miljoonat ihmiset ovat päässeet seuraamaan Pullervon elämää suorana lähetyksenä WWF:n Norppaliven kautta. Vuodesta 2016 asti kamera on kuvannut joka toukokuu Pullervon suosimaa kiveä ympäri vuorokauden ja lähettänyt videokuvan suoraan nettiin.

Yleisöäänestyksellä vuonna 2016 Pullervoksi nimetty norppa on valittu kirjaan edustamaan lajiaan. On kiinnostavampaa lähestyä aihetta yhden yksilön kautta kuin pelkästään yleisellä tasolla.

Opimme kirjasta, että saimaannorppa (Phoca hispida saimensis) on jääkauden jäljiltä paljastuneen maamme ensimmäisiä asukkaita. Kaikki maailman noin 400 saimaannorppaa asuvat Saimaassa.

Kirja lähtee liikkeelle aivan alusta eli saimaannorpan kehittymisestä omaksi lajikseen, kun yhteys Saimaasta mereen katkesi noin 8 000 vuotta sitten. Meretoja esittelee Pullervon esi-isät ja lähisukulaiset. Tutuiksi tulevat saimaannorpan anatomia, elinympäristö ja elintavat. Vuodenkierto käydään läpi saimaannorpan näkökulmasta.

Saimaannorpan elämään liittyy myös uhkia. Sen kotivesillä on varsinkin kesäisin vilskettä, kun Saimaan rantojen 60 000 kesämökkiä täyttyvät, ja järvellä kalastaa jopa satojatuhansia vapaa-ajan kalastajia. Onneksi on olemassa myös norppaystävällisiä kalastusvälineitä.

Talvisin norppaa häiritsevät jäällä ajelevat moottorikelkat, mutta pahempi uhka on ilmastonmuutos, joka saa talvet lämpenemään. Saimaannorpan elinehtona on lumi ja jää, sillä se synnyttää poikasensa jäälle lumipesään. Ihminen on jo joutunut avustamaan saimaannorppaa kolatuin lumikinoksin ja keinopesin.

Lopussa Meretoja antaa vinkkejä, kuinka me kuluttajina voimme valinnoillamme auttaa saimaannorppaa säilymään.

Kirja toi tyttäreni mieleen Minna Viitalähteen tietokirjan Me harvinaiset (Atena 2021), josta kirjoitin syyskuussa. Ehkä mielleyhtymä johtui siitä, että Me harvinaiset -kirjassakin puhuttiin saimaannorpasta. 

Vai olisiko syynä ollut, että molemmissa kirjoissa kuvitus on graafikon tekemä? Kokonaisen sivun tai aukeman kokoiset, värikkäät kuvat värjäävät sivut laidasta laitaan. Teksti on ladottu kuvien päälle. Pullervossa tekstiä on kuitenkin enemmän kuin Me harvinaiset -kirjassa. 

Jos Meretojan perusteellisen esityksen jälkeen jää vielä kaipaamaan lisää luettavaa, lopusta löytyy kirjallisuusluettelo.

Me harvinaiset — Lasten tietokirja päästää ääneen Suomen luonnon uhanalaisia eläimiä

"Luonto ja eläimet ovat arvokkaita. Ne eivät välttämättä ole täällä ikuisesti."
(Me harvinaiset-kirjan takakansi)

Maapallolla käynnissä oleva eliökato huolestuttaa. Suomessa jo joka yhdeksäs laji on Ympäristöministeriön selvityksen mukaan uhanalainen. Lastenkin on syytä oppia, ettei ihana luontomme ja sen monimuotoisuus ole itsestäänselvyys.

Minna Viitalähteen lasten tietokirja Me harvinaiset (Atena 2021) antaa äänen 14:lle Suomessa uhanalaiselle eläimelle, kuten pikkulepakolle, hillerille, naalille, sudelle, ahmalle, vesikolle ja saimaannorpalle. Eläimet kuuluvat viiteen uhanalaisuusluokkaan silmälläpidettävästä lajista jo hävinneeseen lajiin.

Suomen kansalliseläin karhu on silmälläpidettävä laji, mikä tarkoittaa sitä, että lajin putoaminen vaarantuneiden luokkaan on lähitulevaisuudessa hyvin lähellä tai todennäköistä. Mustarotta puolestaan on jo Suomesta hävinnyt laji (miten en onnistu olemaan tästä surullinen 😞).

Jokaiselle eläimelle on varattu oma aukeamansa. Asiapitoinen teksti on ripoteltu tietoiskumaisesti sinne tänne värikkäiden kuvien päälle. Itselukijan onkin varmaan hauskempi lukea pieniä tekstipätkiä sen sijaan, että koko teksti olisi yhtenä blokkina. 

Eläimistä kerrotaan oleellisimmat asiat, kuten levinneisyys, ulkonäkö ja koko, elinympäristö, tavat, ravinto sekä suurimmat uhat. Tai oikeastaan eläimet kertovat asiat itse omalla suullaan.

"Hei, olen liito-orava!
Mukavaa, kun liitelit sivulleni. Kuten nimenikin jo kertoo, eroan perinteisestä maaoravasta liitotaitojeni vuoksi.

Venäjällä ja Aasiassa meitä yläilmojen hurjapäitä on runsaasti. Euroopassa olen harvinaisempi laji, sillä meitä esiintyy ainoastaan Suomessa ja Virossa. Olemmekin Suomessa vaarantunut laji."

Kuvitus on värikylläinen. Eläimet ovat toki tunnistettavia, mutta valokuvantarkkaan ilmaisuun ei ole pyritty. Seitsenvuotiaani ihmetteli, miksi kaikki eläimet oli varustettu pyöreillä, kirkkaanpunaisilla poskilla.

Kirjan tekijä Minna Viitalähde on graafikko, kuvittaja ja palkittu julistetaiteilija. Hänen graafikkotaustansa näkyy kuvituksessa.  

Rotterdamiin muutettuaan Viitalähteen arvostus Suomen luontoa kohtaan on vain kasvanut. ”Luonnosta ei voi nykypäivänä kertoa liikaa,” Viitalähde on sanonut, ja on aivan oikeassa.

Eric Carlen elämäntyö elää hänen kirjoissaan

Uutinen Eric Carlen kuolemasta oli pysäyttävä, sillä hän on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani. Pitkän ja tuotteliaan elämän elänyt kirjailija-kuvittaja kuoli 91-vuotiaana 23. toukokuuta Masschusettsin Northamptonissa. Hän olisi täyttänyt kesäkuussa 92 vuotta.

Voi, miten rakastankaan Carlen kirjoja! Hänen tunnetuin teoksensa The Very Hungry Caterpillar (1969, suom. Pikku toukka paksulainen 1971) on ollut yksi tyttäreni kaikkien aikojen lempikirjoja. Ja niin on ollut monen muunkin. Kuvakirja on käännetty melkein 70 kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Olen kirjoittanut siitä täällä blogissa pari vuotta sitten.

Heti Carlen ensimmäinen lastenkirja Brown Bear, Brown Bear, What Do You See? (1967), jonka hän teki yhdessä Bill Martin Jr:n kanssa, oli myyntimenestys. Kaikkiaan Carle kuvitti yli 70 teosta, joista useimmat hän myös kirjoitti. Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti yli 170 miljoonaa kappaletta. Carle palkittiin työstään lastenkirjailijana useilla kirjallisuuspalkinnoilla ja kunnia-arvoilla.

Carlen käyttämä taidokas kollaasitekniikka tekee hänen kuvituksistaan erityisen kiehtovia. Hän rakensi kuvansa itsevärjäämistään papereista leikatuista osista. Kirjoissa on usein myös jujuna eri muotoihin leikattuja sivuja ja aukkoja.

Carlen värikkäät kuvakirjat kertovat yleensä eläimistä tai hyönteisistä. Ne onnistuvat olemaan samanaikaisesti sekä upeita taideteoksia että opettavaisia tarinoita sortumatta kuitenkaan alleviivatun opettavaiseen sävyyn.

Carle on kertonut kotisivuillaan saaneen innoituksen kirjoihinsa metsäretkiltä, joilla hän lapsena kävi isänsä kanssa:

"My father used to take me for walks in the woods. He would peel back the bark of a tree and show me the creatures who lived there. I have very fond memories of these special times with my father and in a way I honor him with my books and my interest in animals and insects.”

Meillä kaikkein pidetyimmät Eric Carlen kirjat ovat olleet The Very Hungry Caterpillar, Erakkorapu etsii kotia, Voittamaton leppäkerttu, The Very Busy Spider ja The Secret Birthday Message.

Vaikka rakastettu kirjailija on nyt poissa, hän elää teostensa kautta vielä sukupolvesta toiseen.

Mihin revontulet katosivat?

Revontulet olivat tammikuussa erään viikon teemana tyttäreni eskarissa. Samalla viikolla valitsin kotona iltasaduksi Anssi Juujärven ja Janette Backmanin kuvakirjan Guhke ja kadonneiden revontulten arvoitus (Aviador 2019). Se on Suomen Lappiin sijoittuva seikkailusatu.

 

Eräänä iltana revontulet yllättäen katoavat pohjoiselta taivaalta. Metrin mittainen Guhke, jonka suonissa virtaa myös tonttujen ja maahisten vertaa, saa tehtäväkseen selvittää, mitä revontulille on tapahtunut.

Alkaa jännittävä seikkailu halki lumisen Lapin. Seurana Guhkella on lemmikkihiiri Isabel, Varre-kotka, Pajep-poro ja neljä muuta poroa. Selviää, että revontulet on varastettu. Ilkeä noita Jedda on teljennyt ne käsivarren syrjäiseen järveen. Onko Guhkesta seuralaisineen vastusta mahtavalle noidalle, jota kaikki pelkäävät?

Anssi Juujärven sujuva teksti vie tarinaa hyvin eteenpäin. Tarinan aikana pääsee kokemaan monenlaisia tunteita. On kiihkeää seikkailumieltä, jännitystä ja vaarantuntua. On lämpöä ja ystävyyttä, mutta myös surua. On helpostusta ja riemua.

Kuvakirjaksi teos on aika paksu (80 numeroimatonta sivua, joista puolet ovat tekstisivuja ja puolet kuvasivuja). Siksi kirjaan tarttuminen ensin arvelutti. Kuvakirjan kohdalla ennakkoasenteenani on, että kirja pitäisi saada luettua kerralla loppuun. Tarina veti hyvin ja imaisi mukaansa niin, ettei lukemista malttanut keskeyttää.

Kirjan kuvitus on huikean hieno ja innovatiivinen. En usko nähneeni koskaan vastaavaa. Anssi Juujärvi on tehnyt kuvituksen yhteistyössä taidemaalari ja kuvittaja Janette Backmanin kanssa. Pohjana ovat valokuvausta harrastavan Juujärven upeat maisema- ja revontulikuvat, joihin Backman on lisännyt akryyli- ja digitaalimaalauksin yksityiskohtia, kuten Guhken ystävineen.

Lappilainen luonto on lähellä rovaniemeläisten Juujärven ja Backmanin sydäntä. Molemmat liikkuvat paljon luonnossa ja harrastavat luontovalokuvausta. Juujärvi on metsänhoitaja. Metsätalousinsinöörin koulutuksen saanut Backman opiskelee taiteen maisteriksi ja toimii taidemaalarina, kuvittajana ja kirjailijana.

Guhke ja kadonneet revontulet on Juujärven esikoisteos. Backman on kirjoittanut ja kuvittanut teoksen Satu maahispeikosta (Aviador 2017). Se on kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille.

 

Guhke ja revontulten arvoitus
Teksti: Anssi Juujärvi
Kuvitus: Anssi Juujärvi ja Janette Backman
Kustantaja: Aviador 2019

Ihana retki Talvimaahan

"— Missä kukat ja pensaat ja eläimet ovat? Peter kysyy.
— Ovatko kaikki kuolleet?"

Talvi voi olla jännittävä vuodenaika, vaikka kaikki näyttäisikin kuolleelta ja lumeen hautautuneelta. Peter-poika löytää talven taianomaisen kauneuden Gero-kissansa saattelemana Michèle Lemieuxin kuvittamassa ja Eveline Haslerin kertomassa kirjassa Retki Talvimaassa (Otava 1985).

Peter oppii, että talvimaa on täynnä elämää. Mahla sirisee kasvien juurimukuloissa kevättä odottaen. Juurakon suojissa hiiret nakertavat siemeniä ja korsia. Mäyrä kuorsaa talviunilla, mutta kettu etsiskelee saalista. Linnut istuvat oksilla, ja kauriit säikähtävät pakoon syöttökatokselta.

Nuoret kuuset metsänlaidassa näyttävät aivan maahisilta, tontuilta ja elefanteilta.

"— Talvi on näet oikea taikuri luomaan uusia hahmoja."

Kuusikon laidalla on jääluola, jonka oviaukolla jääpuikot kimmeltävät sateenkaaren lumoavissa väreissä. Voisiko luolassa asua itse talven kuningas?

Kotitalokin näyttää talvella erilaiselta. Se ikään kuin katsoo sisäänpäin. Kodin lämmössä on mukava istua yhdessä perheen kanssa ja kuunnella äidin tarinoita.

Retki Talvimaassa on yksi viehättävimpiä tuntemiani talvikirjoja.

Kun kanadalainen Michèle Lemieux luki sveitsiläisen Eveline Haslerin kirjoittaman kertomuksen talvesta, hän suorastaan lumoutui. Lemieux kuvitti tarinan, ja niin syntyi rauhallinen, lämminhenkinen ja sadunomainen kuvaus siitä, kuinka kaunista ja ihanaa aikaa talvi voi parhaimmillaan olla.


Retki Talvimaassa
Kuvitus: Michèle Lemieux
Kertonut: Eveline Hasler
Saksankielinen alkuteos: Im Winterland
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustantaja: Otava 1985

Näitä kirjoja meillä luetaan syksyllä

Kirpeän kuulaat aamut, ensimmäiset merkit alkavasta ruskasta, pimenevät illat, katulamppujen hohto märällä asfaltilla. Rakastan vuodenaikojen vaihtumista. Uuden vuodenajan kynnyksellä olen aina täynnä intoa ja odotusta. Niin nytkin, vaikka syksy ei olekaan lempivuodenaikani.

Ihaninta uudessa vuodenajassa on, että voi kaivaa hyllystä esiin alkavaan vuodenaikaan liittyviä kirjoja. Olen mitä suurimmassa määrin vuodenaikalukija. Inhoan lukea kirjoja "vääränä vuodenaikana". 

Onneksi monissa kirjoissa vuodenaika ei tule niin selvästi esille, joten niitä voi lukea koska vain. Ja sitten on kirjoja, joita ei voi lukea koska vain.

Etsin lastenkirjahyllystämme kirjoja, jotka mielessäni assosioituvat selvästi syksyyn. Näitä kirjoja luemme tänä syksynä.

Muumien syksy

"— Isä, huusi Muumipeikko. Etkö huomaa mitään erikoista? Meillä on lamppu!
    — Niin, arvelin että on jo lampun aika, kun illat ovat näin pitkiä. Tänä iltana tuntui siltä, sanoi äiti.
    Isä sanoi: Mutta silloin sinä lopetat kesän. Lamppu sytytetään vasta kun kesä on lopussa.
    — Sittenhän tulee syksy, äiti sanoi sävyisästi."

(Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

Kesällä odotin malttamattomana syksyn alkua, että pääsisin rakkaimman muumikirjani pariin. En koskaan kyllästy Tove Janssonin Muumipappa ja meri -kirjaan (WSOY 2008, 23. p.). Siihen voi palata yhä uudestaan. Tänä syksynä luen sen ensimmäistä kertaa tyttärelleni.

Siitä on hyvä jatkaa Muumilaakson marraskuuhun (WSOY 2002, 17. p.), jonka sateisessa tunnelmassa on aistittavissa syksyistä alakuloa.

Hiljan syksy

 

Luimme kesällä Heidi Viherjuuren lastenromaanin Hilja ja vihreän talon kesä (Kustannus-Mäkelä 2017). Olemme odottaneet syksyä, että pääsemme jatkamaan kirjasarjan syksyisiin osiin. Kirjassa Seikkailu kutsuu, Hilja (Kustannus-Mäkelä 2018) on syysloma ja Hilja pääsee kaupunkiin Martti-serkun luokse. 

Seuraavassa osassa Haloo, täällä Hilja (Kustannus-Mäkelä 2019) syksy on täynnä puuhaa. Käydään puolukkaretkellä ja siivotaan mökki talvikuntoon. Sitä paitsi Hilja on jo aloittanut koulun. 

Hilja-kirjoissa on Nadja Sarellin hauska kuvitus.

Mökkiretkellä

Riikka Jäntin Pikku hiiren puolukkamatka (Tammi 2018) on kaikkien aikojen paras syyskirja (ainakin paras syksyinen kuvakirja). Tykkään sen tunnelmasta tosi paljon. Pikku hiiri matkustaa äitinsä kanssa mökille saareen puolukoita poimimaan. Rauhallisessa ja vähän arkisessakin tarinassa on jotain kiehtovaa. Tämä on luettava joka syksy!

 

 

Reetta Niemelän kirjoittamassa ja Leena Lumpeen kuvittamassa kirjassa Miljan syksy (Otava 2015, 2. p.) seurataan Milja-tytön ja hänen vaarinsa Ukko Mansikan puuhia syksyisellä mökillä. Kirja koostuu useista lyhyehköistä tarinoista (tai luvuista), ja se sopii hyvin esimerkiksi iltasatukirjaksi.

Katri Tapolan kirjoittamassa ja Sanna Pelliccionin kuvittamassa kirjassa Toiveretki (Myllylahti 2016) syksyisessä metsäretkessä on eksoottinen vivahde, sillä mukana retkellä on prinssi Salama. Hän osaa laittaa erinomaista seitsemällä mausteella maustettua ruokaa ja kertoa jännittävän iltasadun, joka on kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista.

 

Syksy luonnossa

 
Kirsi Hutrin ja Tom Björklundin kirjassa Närhen syksy (WSOY 2005) katsellaan syksyistä luontoa närhen silmin. Tammenterhot ja ruskan värjäämät lehdet putoavat, sienet nousevat maasta, pihlajanmarjat ja puolukat kypsyvät, eläimet keräävät talvivarastoja ja muuttolinnut lähtevät etelään. 

Olin onnellinen, kun vihdoin löysin tämän kirjan kirpparilta omaan hyllyyn.

Syksyn tuloa luonnossa päästään seuraamaan myös Anne Raunion kirjoittamassa ja Laila Nevakiven kuvittamassa kirjassa Olli Oravan syyspuuhat (Minerva 2017).

Syksy on oraville kiireistä aikaa. Talvivarastot täytyy saada täyteen käpyjä, tatteja, tammenterhoja, ruusunmarjoja ja vaahteransiemeniä. Samalla täytyy opettaa oravanpojille, mitä syksy tarkoittaa. Lopuksi pitäisi muistaa vaihtaa talviturkkikin päälle.

 

Tarinoita syksyisestä metsästä

 

Pauliina Lerchen kirjoittamassa ja Meri Mortin kuvittamassa syksyisessä sadussa Mimmit ja luolan salaisuus (Lasten Keskus 2013) Mimmit ovat työn touhussa. He sienestävät, keräävät puolukoita ja omenoita ja säilövät satoa talven varalle. Mukavat syyspuuhat häiriintyvät, kun metsän uumenista kantautuu outoa, pelottavaa ääntä. Kummastusta aiheuttaa myös se, ettei osaan metsää tule lainkaan ruskaa. Reippaat Mimmit päättävät ottaa asioista selvää.

Maikki Harjanteen kirjassa Sysimetsän syysmarkkinat (Otava 1995, 3. p.) metsähiiri Iiro ja siili Simaturkki valmistautuvat syysmarkkinoille keittämällä mustikkanektariinia ja muuttamalla metsästä löytämänsä roskat hyödyllisiksi tarvikkeiksi. Kukapa ei tarvitsisi vaikkapa tyhjästä sipulipussista valmistettua riippumattoa? Tämän kirjan innoittamana tyttäreni teki sellaisen barbie-nukeilleen.

Sienimetsässä

Markus Majaluoman Isä, lähdetään sieneen! (WSOY 2004) saa minut joka kerta nauramaan. Hullunkurisen Ruusumäen perheen sieniretki on täynnä kommelluksia.

Myös Emman ja Eetun sieniretkellä sattuu ja tapahtuu. Marita Hauhian kirjoittama ja Anne Randénin kuvittama Emman ja Eetun metsäseikkailu (Avain 2018) on helppolukuinen selkokirja. Kieli on rakenteeltaan mahdollisimman ymmärrettävää, ja teksti on ladottu kapealle palstalle. Tämä sopii itse luettavaksi esimerkiksi juuri lukemaan oppineille tai maahanmuuttajalapsille, mutta se toimii hyvin kuuntelukirjanakin.

Tähtitaivaan alla

 

 

Syksyn pimeissä illoissa on se hyvä puoli, että voi taas ihailla tähtiä. Ulf Starkin viehättävässä tarinassa Kun isä näytti minulle maailmankaikkeuden (Tammi 2013) isä haluaa viedä lapsensa katsomaan koko universumia. Kaunis puuvärikuvitus on Eva Erikssonin käsialaa.

Ruskan hehkua

Parasta syksyssä taitaa olla ruskan väreissä hehkuva luonto. Joistain kuvakirjoista pidän erityisesti niiden upeiden ruskakuvien vuoksi. 

Jujja ja Tomas Wieslanderin kirjassa Lehmä rakentaa majan (Kustannus-Mäkelä 1995) kuvittaja Sven Nordqvist on laittanut puihin leimuamaan keltaisen ruskan. Tarina kertoo epäsovinnaisesta Mimmi-lehmästä. Tällä kertaa Mimmi-lehmä on päättänyt variksen kauhistukseksi rakentaa majan puuhun.

Kazuo Iwamuran kirjassa Käpymetsässä punertaa (Kustannus-Mäkelä 1989, 2. p.) valo koko kuvituksessa on syksyisen kellertävä. Oravaperhe valmistautuu talveen, ja oravanpojat ihmettelevät muuttuvaa luontoa.

Carles Portan kirjassa The Artists (Flying Eye Books 2018) ruska loistaa taiteellisessa kuvituksessa monivärisenä. Tickylle ja Yulalle syksy tarkoittaa muutosta. Ticky on lähdössä muuttomatkalle etelään ja Yula yrittää ehtiä hyvästelemään ystävänsä ennen tämän lähtöä, mutta matkassa on mutkia.

Kummitusten aika

 

Syksy on myös aaveiden ja kummitusten aikaa. Kreetta Onkelin kirjoittamassa ja Jussi Kaakisen kuvittamassa kekriseikkailussa Ahmattien yö (Maahenki 2013, 2. p.) tutustutaan tarinan lomassa suomalaisen kansanperinteen uskomuksiin.

 
Satu Kettusen Mörköjuhlat-kirjassa (Tammi 2019) on syksyinen tunnelma. Uuden kotitalon hämärät nurkat ja narahtelevat äänet pelottavat Almaa, joka päättää voittaa pelkonsa nerokkaalla tavalla.

Syksyisiä kirjoja kirjastosta

Edellä mainittujen omasta hyllystämme löytyvien kirjojen lisäksi aiomme lainata syyskirjoja myös kirjastosta. Viimevuotinen suosikkimme Mirkka Eskosen Syksyn salaisuus (Esa Books 2018) on ilman muuta lainalistallamme.

Aiomme tutustua myös tämän vuoden uutuuteen Alice Hemmingin kirjoittamaan ja Nicola Slaterin kuvittamaan kuvakirjaan Lehtirosvo (Kustannus-Mäkelä 2020). Selailin sitä kirjakaupassa. Totesin, että kuusivuotiaalleni se on alkaa jo olla vähän yksinkertainen. Ei siis kannata ostaa omaan hyllyyn, mutta kirjastosta sen varmasti lainaamme.

 

Mitä syksyistä lastenkirjaa sinä suosittelisit kuusivuotiaalle?

Lastenkirjoja Suomen luonnon päiväksi

Rehellisesti sanoen en ole koskaan viettänyt Suomen luonnon päivää. En ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan, kunnes tänä vuonna huomasin päivän almanakassa. Suomen luonnon päivä on ensi lauantaina.

Elokuun viimeisenä lauantaina on juhlittu Suomen luontoa jo vuodesta 2013 alkaen, mutta Yliopiston almanakkaan päivä pääsi vasta tänä vuonna.

Jokainen saa viettää Suomen luonnon päivää parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta suosittelen lämpimästi lähtemään ulos luontoon. Luontoretkeen voi valmistautua vaikkapa lukemalla luontoaiheisia kirjoja.

Kaivelin omasta hyllystämme Suomen luontoon liittyviä kirjoja.

Metsänhaltija Miihkalista kertovassa kirjasarjassa opitaan luonnosta paljon, mutta faktat on punottu yhteen sadunomaisen tarinan kanssa. Kirjoissa teksti on Suvi Vehmasen (ent. Vanhanen) ja kuvitus Laila Nevakiven. Meidän hyllystämme löytyvät Lapsen oma luontokirja (Minerva 2007), Lapsen oma vesikirja (Minerva 2009), Lapsen oma petokirja (Minerva 2010) ja Lapsen oma talvikirja (Minerva 2012).

Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös satumainen tietokirja Miksi leppäkertulla on pilkut? — Lapsi kysyy luonnosta (Minerva 2009).

Laila Nevakivi on kuvittanut myös muiden kirjoittajien luontoaiheisia teoksia. Titta Kuisman kirjoittama Lapsen oma metsäkirja (Minerva 2020) nousi koronakevään suosikiksemme.

Reetta Niemelän kirjoittamissa ja Leena Lumpeen kuvittamissa Milja-kirjoissa (Otava) pieni Milja-tyttö ihmettelee luontoa viettäessään aikaa mökillä isoisänsä Ukko Mansikan kanssa. Miljan talvi -kirjassa (Otava 2002) Milja ja Ukko käyvät helmikuussa mökillä.

Maikki Harjanteen Mintun luontokirjassa (Otava 1998) huomataan luonnossa eri kuukausina tapahtuvia asioita.

Mauri Kunnaksen ja Reijo Ikävalkon Hullunkurisessa lintukirjassa (Gummerus 1987) esitellään Suomen lintulajeja kieli poskella.

Erkki K. Kalelan kirjoittama ja Mika Launiksen kuvittama Kuusen siementen lähtö (Maahenki 2009) on satu kuusen siementen lähdöstä maailmalle. Kertojana on metsäntutkija ja metsätieteen professori, joka rakasti lukea iltasatuja lapsilleen.

Muita hyviä kirjoja Suomen luonnon päiväksi ovat muun muassa:

• Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Karisto 2020.
• Jenni Erkintalo & Réka Király: Ystäväni puu — Lasten oma tietokirja. Etana Editions 2019.
• Reetta Niemelä, Sanna Pelliccioni & Mia Rönkä: Nähdään majalla, pörriäisagentit. Sammakko 2016.
•  Reetta Niemelä, Sanna Pelliccioni & Mia Rönkä: Nähdään majalla, lintuagentit. Sammakko 2017.
• Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Nähdään majalla, kasviagentit. Sammakko 2018.
• Anne Hakulinen & Laila Nevakivi: Lapsen oma ötökkäkirja. Minerva 2019.
• Titta Kuisma & Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki. Minerva 2014. 
  
• Titta Kuisma & Laila Nevakivi: Lapsen oma lintukirja. Minerva 2012.
  
• Milla Tuormaa & Milja Laine: Takapihalta alkaa seikkailu — Tarinoita ja ideoita lähiluontoretkille. PS-kustannus 2016.
  

Mitä luontoaiheista lastenkirjaa sinä suosittelisit Suomen luonnon päiväksi?

3 kiinnostavaa kesäkuussa ilmestyvää lastenkirjaa

Mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy kaiken aikaa. Poimin kustantajien katalogeista kolme kiinnostavaa lastenkirjaa, jotka ovat ennakkotietojen mukaan ilmestymässä kesäkuussa.

Tuikku ja pimeän mörkö

Viime vuoden lopulla tarkastellessani vuoden varrella lukemiamme kirjoja nostin Johanna Lestelän esikoisteoksen Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019) kymmenen parhaiten mieleenjääneen teoksen joukkoon. Nyt teos saa jatkoa.

Kirjassa Tuikku ja pimeän mörkö (Otava 2020) afrikkalaispiirteinen suomalaislapsi Tuikku jatkaa arkisia touhujaan. Tällä kertaa kipuillaan nukkumaanmenon kanssa. Miksi aikuiset aina komentavat nukkumaan, kun leikit ovat ihan kesken?

Tuikun ilta ei suju oikein hyvin. Puuro ei maistu ja yöpuku, jonka Tuikku haluaa, on pyykissä.

Olo ei helpotu edes sänkyyn päästyä. Mitä jos sängyn alla piilottelee mörkö? Onneksi Tuikulla on viisas äiti, joka keksii keinot.

Niilo ja supersynttärit

Leikki-ikäisen lapsen arkisia touhuja seurataan myös Aira Savisaaren kirjoittamassa ja Hannamari Ruohosen kuvittamassa Niilo-sarjassa. Niilo ja supersynttärit (Karisto 2020) on jo sarjan viides osa.

Tällä kertaa valmistellaan Niilon syntymäpäiväjuhlia. Niilolla on paljon ideoita sirkusteemaisiin juhliin. Ainakin tarvitaan taikureita, pellejä ja hurjaa ratsastusta keppareilla. Kaikki halukkaat vieraatkin saavat esiintyä.

Myös isä ja äiti innostuvat juhlajärjestelyistä. Tehtävää on paljon. Onneksi naapurin Hilla auttaa. Synttäreistä tulee oikeat supersynttärit. Tärkeintä kaiken tohinankin keskellä on ilo ja hauskuus.

Kuten Niilo-kirjoissa yleensä, tässäkin annetaan vinkkejä käytännön tekemiseen. Mukavan tarinan lisäksi kirja on tietopaketti lastenjuhlien järjestämisestä kotona.

Älä vihaa minua

Odotan jännityksellä Reetta Niemelän ja Sanna Pelliccionin kirjemuotoista kirjaa Älä vihaa minua (Karisto 2020). Teosta on kuvailtu erilaiseksi ja uraauurtavaksi lasten luontokirjaksi. Se antaa äänen Suomen luonnon pelätyille ja vihatuille luontokappaleille, kuten kyylle, rotalle, sudelle, puutiaiselle, ampiaiselle ja hämähäkille.

Kirjan tarkoituksena on ylistää luonnon monimuotoisuutta ja jakaa tietoa käyttäen hyväksi myös aivan uusimpia tutkimustuloksia. Kiinnostaa nähdä, onnistuuko teos vähentämään vastakkainasettelua, ja onko mahdollista oppia ymmärtämään näiden pelättyjen ja vihattujen lajien elämää.

Floran satumainen uni on ylistys luonnolle ja ystävyydelle

Flooran päivän kunniaksi johdatan teidät pienen Flora-tytön unimaailmaan. Kristina Digmanin kuvakirja Floran talo (Karisto 2008) on satumaisen ihana, lyyrinen satukirja unesta, joka käy toteen.

Unessaan Flora kulkee luonnossa. Hän näkee etanoita saniaisten alla, silittää kimalaisen turkkia, ihailee rastaan munia ja kuulee sammakolta salaisuuksia. Hän istahtaa niittykellukoiden alle ja pulahtaa puroon uimaan. Hän kuulee kielon ja kissankellojen helkähdyksen ja siilin hyräilyn.

Ihastuttavissa, herkissä kuvissa Flora uppoutuu luontoon kerta kaikkiaan, sillä hän ei ole kooltaan juuri vanamoa suurempi.

"Unessa viihdyin eläimien kanssa,
ihana luonto siinä ympärillä.
Ja silti olin oudon yksinäinen,
kun puuttui joku jolle jutella."

Unessa Flora näkee portin, vehmaan pihan ja polun, jonka päässä on pikkuruinen talo. Siellä on myös tyttö, jolla on hymyilevät silmät.

Valveilla Flora etsii taloa ja tyttöä, vaikka pelkääkin, että uniin on mieletöntä uskoa. Vaan saattaahan kaunis uni olla sittenkin totta. Ehkä tyttökin on nähnyt unta Florasta. Ja ehkä kun he tapaavat, tuntuu kuin he olisivat aina tunteneet toisensa.

Floran talo on aivan ihana kirja. Se sopii kaikille, jotka rakastavat luontoa, satuja ja onnellisia loppuja.

Ruotsalaisella Slangbellan-kirjallisuuspalkinnolla palkitun Floran talon jälkeen Flora on nähty muissakin kirjoissa. Niistä on suomennettu ainakin kuvatietokirja Floran kukat (Karisto 2010).


Kristina Digman (teksti ja kuvat): Floran talo
Ruotsinkielinen alkuteos: Floras kulle
Suomennos: Tytti Träff
Kustantaja: Karisto 2008

 

Liito-orava tutustuttaa lapset monimuotoiseen metsään

Metsästä on tullut meille entistä tärkeämpi henkireikä tänä poikkeusaikana. Metsän siimeksessä sielu lepää ja virkistyy. Kun on saanut samoilla vähän aikaa havuntuoksuisessa hämyssä, jaksaa taas paremmin olla kotona. Titta Kuisman kirjoittama ja Laila Nevakiven kuvittama Lapsen oma metsäkirja (Minerva 2020) ilmestyi hyvään saumaan.

Koska olen kasvanut kivitalojen ja asfaltin keskellä, metsä ei ole minulle entuudestaan kovin tuttu. Nykyisin pääsen metsään lähes suoraan omalta pihalta, mistä olen äärettömän onnellinen.

Koronakevät on vienyt minut ja tyttäreni entistä useammin metsään. Tuntuu kurjalta, kun en osaa vastata moniinkaan kysymyksiin, joita kuusivuotiaalleni metsässä herää. Lapsen oman metsäkirjan avulla voimme yhdessä tutustua metsiin ja siihen, mitä ne pitävät sisällään.

Lapsen oman metsäkirja on ihastuttava tietokirja, jossa satu ja fakta nivoutuvat yhteen. Kirjan tarinoissa seikkailee Nuppu-niminen liito-orava, joka lähtee lapsuuden pesästään maailmalle etsimään omaa metsää ja omaa kotia. Liito-oraville sopivia metsiä on lähistöllä jäljellä vain vähän, joten Nuppu saa etsiä pitkään.

Matkallaan se näkee erilaisia metsiä ja monipuolista metsäluontoa. Kirjassa esitellään yli sata erilaista eliölajia. Nuppu kohtaa nisäkkäitä, lintuja ja muita eläimiä, hyönteisiä, puita, sieniä ja sammalia.

Faktojen lisäksi tutustutaan uskomuksiin. Vanhan kansan mukaan metsässä on asustellut menninkäisiä, maahisia, haltijoita, tonttuja, metsänneitoja ja keijukaisia. Muinaissuomalaisten metsän kuningas oli Tapio.

Lopulta Nupun vaellus päättyy, kun se löytää mukavan rauhallisen metsän. Onni-haapa on Nupulle loistava kotipuu, sillä sen rungossa on valmis tikankolo, juuri sopiva Nupulle pesäksi. Nuppu sisustaa sen naavalla ja sammalella, joista se saa talvipakkasilla lämpöä ja suojaa.

Osaakohan se vielä aavistaa, että kevään tullen sillä on jo pesäkolossa kaksi pikkuliituria hoivattavanaan?

Tytärtä kiinnosti erityisesti eläinten jätöksiä esittelevä aukeama. Hän myös ilahtui, kun löysi nimen kääville, joita olemme viime aikoina bonganneet siellä täällä: taulakääpä. Opimme, että hevosen kaviota muistuttava taulakääpä elää koivun rungolla ja lahottaa puuta.

Tämä runko oli täynnä taulakääpiä

Itse nautin erityisesti Laila Nevakiven kuvituksesta. Nevakivi on kuvittanut lukuisia luontoaiheisia lasten tietokirjoja, ja hänet on myös palkittu kuvituksistaan. Hänen kuvansa ovat aina ilo silmälle!

Kirjassa annettiin korona-aikaan hyvin sopiva vinkki: "Halataan puuta!" Kun ihmiskontakteja joutuu välttämään, puun halaaminen alkaakin tuntua ihan järkevältä käytökseltä, vaikka ennen olen sellaiselle hymähdellyt.

"Halaamisesta tulee kiva olo. Puussa tuntuu olevan ihmeellistä energiaa.

Onko sinulla omaa halauspuuta? Tiedetään, että kasvit tuntevat myös kosketuksen. Mahtaisiko puu tykätä sinun halauksestasi?"

Täältä voit katsoa ja kunnella, kun Titta Kuisma esittelee kirjansa ja lukee siitä ensimmäisen tarinan.

Lapsen oma metsäkirja

Teksti: Titta Kuisma

Kuvitus: Laila Nevakivi

Kustantaja: Minerva 2020

Pieni Helmet-lukuhaaste 2020

Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 19 "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Leppäkerttu vessapaperirullasta — Kirja + askartelu osa 8

Miksi leppäkertulla on pilkut? kysytään Suvi Vehmasen kirjoittaman ja Laila Nevakiven kuvittaman lasten tietokirjan nimikkeessä (Minerva 2009). Kirja innoitti meitä askartelemaan oman leppäkertun.

Ennen sitä tutkimme kuitenkin tietokirjan äärellä leppäkerttuja ja monia muita lasta kiinnostavia luontokysymyksiä.

Opimme, että leppäkertun kirkkaan värityksen tarkoituksena on viestiä saalistajille, että leppäkertut ovat kitkerän ja pahan makuisia.

Saimme kirjasta vastauksen muun muassa siihen, miksi nokkonen polttaa tai miksi ukkonen jyrisee. Opimme, miten sateenkaari syntyy ja miksi jänis on talvella valkoinen.

Miksi leppäkertulla on pilkut? yhdistää satua ja tutkittua tietoa. Luontoa ihmetellään yhdessä vaivaishiiri Hillevin kanssa. Pikkuisella hiirellä on utelias mieli ja halu tutkia maailmaa. Hauskasti Hillevi johdattaa erilaisten luonnonilmiöiden äärelle.

Leppäkerttuaskarteluun käytimme tyttären lempimateriaalia: vessapaperirullaa.

Tarvitset:

• vessapaperirullan hylsyn
• mustaa villalankaa
• punaista paperia
• askartelusilmät (tai leikkaa silmät paperista)
• mustia piippurasseja
• mustia tarraympyröitä pilkuiksi (pilkut voi myös piirtää)
• haaranastan

Kieritä vessapaperirullan hylsyn ympärille mustaa villalankaa niin, että koko hylsy peittyy.

Leikkaa punaisesta paperista ympyrä ja leikkaa se kahtia. Liimaa puoliskoihin mustia tarraympyröitä pilkuiksi. Kiinnitä puoliskot haaranastalla vessapaperirullan hylsyyn siiviksi.

Kiinnitä askartelusilmät.

Kierrä piippurasseista jalat leppäkertulle.

Suvi Vehmanen: Miksi leppäkertulla on pilkut? — Lapsi kysyy luonnosta
Kuvitus: Laila Nevakivi
Kustantaja: Minerva 2009. 2. p.