Hyvää ystävänpäivää!

Koronaa sairastava ei kaiketi voi tehdä ystävänpäiväkortteja ja viedä niitä ystäviensä postilaatikoihin. "Hyvää ystävänpäivää! Tässä sulle korona" olisi aika ikävä ystävänpäivätervehdys. 

Koronaan sairastuneella kuusivuotiaallamme on edessä ystävänpäivä ilman ystäviä, auts. Ystävänpäiväkirjat taitavat jäädä tänä vuonna meillä lukematta. Miksi turhaan vääntää veistä haavassa. 

Teille kuitenkin ajattelin esitellä Anniinan ystävänpäiväkirjan (WSOY 2003), koska oikeasti olen tietysti kirjoittanut tämän postauksen jo kauan ennen ystävänpäivää ja perheeseemme tunkeutunutta koronaa.

Anniinan ystävänpäiväkirja kertoo monille tutusta, Katherine Holabirdin luomasta Anniina Ballerinasta. Tässä kirjassa on alkuperäisen kuvittajan Helen Craigin suloinen kuvitus, mutta teksti ei ole Holabirdin, vaan Erin Falligantin.

Olen kirjoittanut Anniina Balleriinasta aiemmin täällä.

Vaikka tanssi on Anniinan elämässä ykkösjuttu, ystävät tulevat hyvänä kakkosena. Anniinan sydänystävä on Aliisa. Tytöt auttavat ja kannustavat toisiaan. Tarpeen tullen ystävä lohduttaa.

Kaikkien kanssa luonne ja kiinnostuksen kohteet eivät välttämättä sovi yhteen yhtä hyvin kuin sydänystävän kanssa. Oikeaa ystävyyttä on huomioida myös erilaiset tyypit. Ei heidän kanssaan tarvitse koko ajan hengailla, mutta silloin tällöin ystävyyttä varmasti riittää heillekin.

Ystävyyttä toivottavasti löytyy myös omassa perheessä. Meillä perheen merkitys korostuu varsinkin nyt, kun emme voi tavata ystäviä.

"Oma perhe on Anniinalle rakas.
Äiti hellii ja lohduttaa, jos tulee surua tai harmeja.
Ja kun isä soittaa viuluaan, Anniina pyörähtelee kuin oikea ballerina.
Ihaninta on tanssia mummolle ja vaarille. Kotiväkeä parempaa yleisöä ei olekaan!"

Kirjan lopusta löytyy irroitettavia ystävänpäiväkortteja ja sydäntarroja omien ystävien piristämiseksi ystävänpäivänä tai muulloin.

💗💗💗💗💗

Oikein hyvää ystävänpäivää!

💗💗💗💗💗

 

Anniinan ystävänpäiväkirja
Teksti: Erin Falligant Katherine Holabirdin mukaan
Kuvat: Helen Craig
Englanninkielinen alkuteos: Love from Angelina
Suomennos: Arja Kantele
Kustantaja: WSOY 2003

Mistä ystävä jouluksi?

Herra Möhköllä on edessä yksinäinen joulu Annette Herzogin kirjoittamassa ja Stefanie Dahlen kuvittamassa kirjassa Mistä ystävä jouluksi, herra Möhkö? (Lasten Keskus 2015). Saman kohtalon jakanee tänä vuonna aika moni suomalainen THL:n pyydettyä pysyttelemään jouluna kotosalla.

Herra Möhkön Möhkölaaksossa ei sentään onneksi riehu pandemia, joten herra Möhkö voi yrittää tehdä jotain tilanteelleen. Hän päättää lähteä etsimään itselleen ystävää jouluksi. Ja olisihan ystävästä iloa vielä joulun jälkeenkin, pitkin vuotta.

Naapuriin vastikään muuttanut nuori tunturipöllö kiinnostuu herra Möhkön puuhista ja pyytää päästä mukaan etsintäreissulle. Koska se ei saa ihan selvää herra Möhkön vastauksesta, se lähtee seuraamaan Möhköä.

Pian herra Möhkö joutuu toteamaan, ettei ystäviä kasva joka puussa. Sinnikkäästi se jatkaa lumikengillään eteenpäin. Matkan varrella se kertoilee tunturipöllölle, miksi ystävästä olisi hyötyä.

"'Jos minulla olisi ystävä', herra Möhkö huokaisi ääni täynnä kaipuuta, 'jos minulla olisi ystävä, hän voisi auttaa minua tekemään nuotion.' - -

'Näetkös', herra Möhkö sanoi istuen nuotion loimussa ja mutustellen eväitään. (Riitti eväistä vähän pöllöllekin.) 'Jos minulla olisi ystävä, voisimme rakentaa lumilinnan ja istua lämpimässä vieretysten aamuun asti.' - -

'Jos minulla vain olisi ystävä!'"

Ystävää ei tunnu löytyvän, ja herra Möhkö palaa tunturipöllö kintereillään kotiin. Aika useinhan taitaa käydä niin, että etsimme kaukaa sellaista, mikä löytyisikin ihan nenämme edestä.

Kuusivuotiaani oivalsi aika pian, mistä herra Möhkölle saataisiin ystävä. Herra Möhkö ei sitä tajua, ennen kuin ystäväehdokas itse tarjoutuu.

Tietenkään herra Möhkön ei loppujen lopuksi tarvitse viettää jouluaan yksin, ja joulusta tuleekin oikein mukava.

Tyttäreni mielestä kirjassa oli parasta tunturipöllö, koska se oli niin söpö. Nautimme Stefanie Dahlen viehättävästä kuvituksesta, jossa riitti tutkittavaa.

Annette Herzog: Mistä ystävä jouluksi, herra Möhkö?
Kuvitus: Stefanie Dahle
Saksankielinen alkuteos: O du fröhliche, lieber Mumpf! Ein Freund wärmt das Herz, wenn überall Schnee liegt
Suomennos: Sanna Hytti
Kustantaja: Lasten Keskus 2015

Floran satumainen uni on ylistys luonnolle ja ystävyydelle

Flooran päivän kunniaksi johdatan teidät pienen Flora-tytön unimaailmaan. Kristina Digmanin kuvakirja Floran talo (Karisto 2008) on satumaisen ihana, lyyrinen satukirja unesta, joka käy toteen.

Unessaan Flora kulkee luonnossa. Hän näkee etanoita saniaisten alla, silittää kimalaisen turkkia, ihailee rastaan munia ja kuulee sammakolta salaisuuksia. Hän istahtaa niittykellukoiden alle ja pulahtaa puroon uimaan. Hän kuulee kielon ja kissankellojen helkähdyksen ja siilin hyräilyn.

Ihastuttavissa, herkissä kuvissa Flora uppoutuu luontoon kerta kaikkiaan, sillä hän ei ole kooltaan juuri vanamoa suurempi.

"Unessa viihdyin eläimien kanssa,
ihana luonto siinä ympärillä.
Ja silti olin oudon yksinäinen,
kun puuttui joku jolle jutella."

Unessa Flora näkee portin, vehmaan pihan ja polun, jonka päässä on pikkuruinen talo. Siellä on myös tyttö, jolla on hymyilevät silmät.

Valveilla Flora etsii taloa ja tyttöä, vaikka pelkääkin, että uniin on mieletöntä uskoa. Vaan saattaahan kaunis uni olla sittenkin totta. Ehkä tyttökin on nähnyt unta Florasta. Ja ehkä kun he tapaavat, tuntuu kuin he olisivat aina tunteneet toisensa.

Floran talo on aivan ihana kirja. Se sopii kaikille, jotka rakastavat luontoa, satuja ja onnellisia loppuja.

Ruotsalaisella Slangbellan-kirjallisuuspalkinnolla palkitun Floran talon jälkeen Flora on nähty muissakin kirjoissa. Niistä on suomennettu ainakin kuvatietokirja Floran kukat (Karisto 2010).


Kristina Digman (teksti ja kuvat): Floran talo
Ruotsinkielinen alkuteos: Floras kulle
Suomennos: Tytti Träff
Kustantaja: Karisto 2008

 

Vaaleanpunainen kummitus — Kirja + askartelu osa 9

Roosan perhe on muuttanut uuteen kotiin Rosario Garcia Gilin kirjassa Roosa ja vaaleanpunainen kummitus (Haamu 2017).

Talo on vanha, eikä kukaan ole asunut siellä vuosikausiin. Se on juuri sellainen talo, jossa saattaa kummitella. Roosan on vaikea saada nukutuksi, ja eräänä yönä hän sitten törmää johonkin hämmästyttävään: vaaleanpunaiseen kummitukseen.

Vaaleanpunainen kummitus ei voi olla pelottava — eihän? Pian Roosa ja kummitus viettävät jo teekutsuja kuin rakkaimmat ystävät.

Roosa oppii, että päiväsaikaan kummitukset näyttävät ihan tavallisilta lakanoilta. Kummituksesta tuli vaaleanpunainen, kun Roosan äiti pesi sen samassa koneessa punaisen pyykin kanssa.

Toiset kummitukset pilkkaavat vaaleanpunaista kummitusta, mutta ehkä pilkka osuu pian omaan nilkkaan, kun Roosan käsityöhullu mummu saapuu vierailulle kirjontatarvikkeineen.

Suloinen kirja peloista, ystävyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä innoitti meidät askartelemaan superhelpon vaaleanpunaisen kummituksen. Kummitus on sisältä syötävän makea.

Tarvitset:

• pyöreän tikkarin
• vaaleanpunaista silkkipaperia, kangasta, kuitukangasta tai servettiä
• vaaleanpunaista lankaa
• askartelusilmät

Leikkaa vaaleanpunaisesta paperista tai kankaasta ympyrä. Asettele se tikkarin päälle ja solmi kiinni langalla. Kiinnitä askartelusilmät.

Vaaleanpunainen kummitus on valmis liihottelemaan ihmisiä pelottelemaan.

Rosario Garcia Gil (teksti ja kuvat): Roosa ja vaaleanpunainen kummitus
Kustantaja: Haamu Kustannus 2017

Voiko ystävystymisen taitoa oppia enää kymmenvuotiaana?

Lapsena haaveilin lemmikkipossusta, pienestä minisiasta, jota voisi pitää kotieläimenä asunnossa. Ei sellainen tietenkään soveltunut kerrostaloasuntoon kantakaupunkiin, joten haave jäi pelkäksi haaveeksi.

Kaisa Paaston esikoisromaanissa Anni kaverinkesyttäjä (Tammi 2020) päähenkilö Anni on saanut tahtonsa läpi, ja hänellä on lemmikkinä possu nimeltään Vaappu. Possun kesyttäminen vaan ei olekaan niin helppoa. Kärsäkäs lymyilee mieluiten pöydän alla ja perääntyy, kun sitä yrittää lähestyä.

Annin elämä on muutenkin parhaillaan haasteellista. Paras ystävä Miisa on muuttanut Amerikkaan, ja Anni on yksinäinen. Uusi kouluvuosi on hädin tuskin alkanut, mutta neljäsluokkalainen Anni laskee jo päiviä joululomaan.

Selkäleikkauksesta toipuvasta Akseli-veljestä on Annille jonkin verran seuraa, mutta Akseli on jo 19-vuotias ja Anni vasta kymmenen. Eikä Akselista ole iloa, kun koulussa tarvitsee parin ryhmätyötä varten tai kun välitunnilla pitäisi keksiä jotain tekemistä.

Samaistuin voimakkaasti Anniin. Ala-asteella paras ystäväni muutti vuodeksi Pohjanmaalle ja minusta tuli luokan ylimääräinen, pariton tyttö, kolmas pyörä. Yritin vain selvitä siitä vuodesta, sillä tiesin ystäväni tulevan takaisin. Keskityin koulunkäyntiin ja paransin arvosanojani. Se oli raskas vuosi, mutta lopulta kaverini palasi.

Annin ystävä ei välttämättä ole tulossa takaisin. Oli mielenkiintoista lukea, millaisia selviytymiskeinoja Anni käyttää tilanteessaan.

Hänen ensimmäinen yrityksensä oli possun hankkiminen. Anni kai ajatteli, että eläimestä olisi hänelle kaveriksi. Hän joutui kinumaan possua pitkään, ennen kuin sai sen. On siis pettymys, kun possu ei tahdokaan kesyyntyä.

Seuraavaksi Anni yrittää ajatella, etteivät kaikki lapset tarvitse kavereita, että yksinkin on hauskaa, ainakin melko hauskaa. Ja eihän koulua enää kestä kovin monta vuotta.

Pian Anni alkaa tuntea, että hänessä täytyy olla jotain vikaa. Hän on outo. Onhan hänellä outo lemmikkikin. Ainakin koulu-Anni on ihan erilainen kuin tavallinen Anni. Koulu-Anni on hiljainen, eikä osaa sanoa mitään järkevää.  

Déjà-vu. Tuolta minustakin tuntui pienenä koululaisena. Luulen, että jokainen lapsi voi samaistua Annin tunteisiin, sillä kaikki ovat tunteneet itsensä ajoittain yksinäiseksi tai erilaiseksi.

Akseli auttaa Annia ymmärtämään, että kaikki ovat tavalla tai toisella outoja. On mahtavaa, etteivät kaikki ole samanlaisia. Sitä paitsi on mahdollista olla sekä outo että kiva.

Eräänä päivänä Anni tajuaa yhtäkkiä tilanteensa kirkkaasti. Totuus on, ettei hän ole ikinä itse hankkinut kaveria. Hän on tuntenut Miisan ihan pienestä. He ovat olleet yhdessä aina — kunnes Miisa muutti pois. Voiko ystävystymisen taitoa oppia enää kymmenvuotiaana?

Yksin ei sittenkään ole kovin hyvä olla. Anni tarvitsee uuden ystävän. Sopiva ehdokaskin on kiikarissa. Mutta kuinka kavereita kesytetään? Tepsivätkö samat keinot kuin eläimiin? Makupalat kenties?

Ei kaverin kesyttäminen ole yhtään sen helpompaa kuin possunkaan kesyttäminen. Eikä kai ole mahdollista ystävystyä liian erilaisen ihmisen kanssa? Mutta jos löytyy jokin yhteinen juttu, palaset voivat loksahtaa paikoilleen.

Kaisa Paasto on tarttunut esikoiskirjassaan tärkeään aiheeseen. Yksinäisyys on lapselle vaikea asia. On luonnollista Annin tavoin välillä masentua, itkeä tai raivota. Asiaa käsitellään kuitenkin ratkaisukeskeisesti ja huumorilla.

Kertomuksen pohjavire on toiveikas ja valoisa. Kyllä pakoon pötkivästä possusta on kärsivällisyydellä mahdollista saada oiva lemmikki, ja kaverinkesyttäjäksi voi oppia vielä kymmenvuotiaanakin.

Mari Ahokoivun hauska ja värikäs kuvitus elävöittää lukukokemusta.

Kirjailijana debytoiva Paasto on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä ja työskennellyt aiemmin kustannustoimittajana. Nykyisessä päivätyössään hän on kääntäjä-copywriter. Toivottavasti kirjailijanura ei jää yhteen teokseen.

Kuusivuotiaalleni en teosta vielä lukenut, mutta kirjasta löytyi kohta, jonka arvelin tytärtä kiinnostavan.

"Luomukset tehtiin niin, että paperista leikattiin tyttöhahmo, jolla oli iso ja pullea hame. Hahmo liimattiin kartongille. Sitten hame liimattiin täyteen kaikkia mahdollisia koristeita. Muovailuvahasta tehdyt jutut eivät pysyneet, vaikka laittoi kuinka paljon liimaa, mutta napit ja paljetit olivat hyviä ja kaikki kimalteet. Niitä piti laittaa runsaasti. Kamalinta olisi, jos lopputulos olisi laimea."

Kaikki askarteluvinkit ovat nyt tervetulleita kotona tylsistyvälle tarhalaisellemme. Niinpä pian nähtiin meilläkin ensimmäinen luomus.


Kaisa Paasto: Anni kaverinkesyttäjä
Kuvitus: Mari Ahokoivu
Kustantaja: Tammi 2020


* Arvostelukappale kirjailijalta *

The Girls - Ystävyyttä, naiseksi kasvamista ja oman elämänpolun löytämistä

On neljä tyttöä. Vaikka he ovat monella tapaa samanlaisia, jokaisella on omat erityispiirteensä. Tytöt ovat parhaita ystävyksiä. Heidän ystävyytensä kantaa lapsuudesta aikuisuuteen saakka.

Lauren Acen kirjoittama ja Jenny Løvlien kuvittama kuvakirja The Girls on ylistyslaulu naiseudelle ja ystävyydelle. Se sopii mainiosti juhlistamaan naistenpäivää.

Suuri omenapuu on Sashan, Lottien, Alicen ja Leelan salainen kohtaamispaikka. Puu kasvattaa paitsi omenoita, näitä neljää tyttöä. Lapsuudenleikeissä jokaisen luontaiset kyvyt ja taipumukset tulevat esiin ja ennustavat, mitä kustakin tulee isona.

Lottie on jo lapsena seikkailija, jonka elämä kuljettaa aikuisena vieraisiin maihin ja ihmeellisiin kokemuksiin. 

Leelalla on jo lapsena parhaat ajatukset, ja aikuisenakin hän inspiroi lukemattomia ihmisiä. 

Sasha on jo lapsena porukan hoivaaja, joka aikuisenakin parantaa sairaita ja loukkaantuneita. 

Alice on lapsena joukon hauskuuttaja, joka saa kaikki nauramaan. Iloinen luonne säilyy aikuistuessakin.

Tytöt eivät ole erilaisia pelkästään luonteeltaan, vaan myös ulkoisesti. Yksi on punatukkainen, toinen vaalea, yhdellä on afropiirteet ja yhden sukujuuret vievät Intiaan. Kulttuurinen monimuotoisuus on kirjan vahvuus. Kaikennäköiset lapset ansaitsevat löytää lastenkirjoista itsensäkaltaisia sankareita.

"The four women were still as different as they were the same.
And they were still the best of friends."

On mukava nähdä, että vaikka tytöt ovat niin erilaisia ja suuntaavat niin erilaisille elämänpoluille, ystävyys kantaa läpi vuosien ja vuosikymmenten.

Kirjassa on aika vähän tekstiä, mutta Jenny Løvlien viehättävät kuvat täydentävät tarinaa ja kertovat paljon sellaistakin, mitä ei pueta sanoiksi.

The Girls on lämminhenkinen ja iloinen kirja, vaikka esiin tulee sekin, ettei elämä aina ole yhtä hymyä. Takaiskuja saattaa tulla, mutta silloin ystävät kannattelevat.

The Girls on kirja, joka auttaa hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on, huolimatta ihonväristä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai kyvyistä. Samalla se kannustaa tavoittelemaan unelmia. Tytöistä voi tulla ihan mitä vain.

The Girls on feministinen kirja, joka antaa vahvan mallin siitä, miten meidän naisten tulisi kohdella toisiamme: kannustaen, tukien ja myötäeläen, iloiten yhdessä toinen toistemme saavutuksista ja tärkeistä hetkistä.

Suosittelen kirjaa kaikille tytöille, ja uskon että sen lukeminen tekee hyvää myös pojille. Varoitan, että kirja saattaa aiheuttaa liikutuksen kyyneliä.

Toin kirjan tuliaisiksi ulkomailta, mutta kirja on myös tilattavissa useista verkkokirjakaupoista.


Lauren Ace: The Girls
Kuvittanut: Jenny Løvlie
Kustantaja: Caterpillar Books 2018

Maailman paras lahja ei ole paketoitavissa

Miten joulupukki selviää, jos jonkun lahjatoiveena on ystävä? Eihän ystävyyttä voi kääriä lahjapakettiin. Vai voiko? Mark Sperringin kirjoittamassa ja Lucy Flemingin kuvittamassa kirjassa Maailman paras lahja joulupukki selviää oikein hyvin.

Kun Isla ja Karhu löysivät jouluna kuusen alta paketin, joka ei ollut kummallekaan heistä, he tuskin arvasivat, että kyseessä oli ehkä maailman nerokkain lahja. Pakettikortissa luki: "Pikku Pupuselle Joulupukilta". Vaikka Karhua houkutti lahjan avaaminen, Islan mielestä heidän piti etsiä lahjan oikea saaja.

Ystävykset lähtivät siis tarpomaan ulos lumeen. Melko helposti he löysivät Pikku Pupusen talolle osoittavan kyltin. Tie Pikku Pupusen talolle ei kuitenkaan ollut helppo. Oli kuljettava Petollista polkua, halki ulvovan myrskytuulen ja upottavien kinosten.

Perillä suloisen lämpimässä talossa he kohtasivat Pikku Pupusen, joka ei ollut saanut yhden yhtäkään lahjaa. Olipa hyvä, etteivät ystävykset luovuttaneet kesken matkan.

No, mitä siellä paketissa sitten oli? Joko arvaat?

Ei mitään. Se oli tyhjä lukuunottamatta pientä viestiä joulupukilta.

Varsinainen lahja Pikku Pupuselle oli lahjan tuojat: Isla ja Karhu eli uudet ystävät. Luonnollisesti ystävykset hieman hämmästyivät asiasta kuultuaan, mutta onneksi joulupukki oli valinnut oikeat tyypit tehtävään. Pikku Pupunen sai kuin saikin, mitä oli pyytänyt.

Herttaisesti kuvitetun kirjan sanomana on, että ystävyys on maailman paras lahja. On hyvä kuitenkin huomata, että ystävyyden polku ei ole aina helppo. Se kannattaa silti kulkea, sillä se on sen arvoista.


Mark Sperring: Maailman paras lahja
Kuvitus: Lucy Fleming
Englanninkielinen alkuteos: The Most Wonderful Gift in the World
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2019 

Jos kaipaat kaunista kirjaa, valitse Syksyn salaisuus

Tiedätkö sen tunteen, kun kuljeskellessaan kirjahyllyjen välissä kirjastossa tai kirjakaupassa huomaa kaikkien kirjojen keskellä todellisen helmen, kirjan joka erottuu edukseen massasta? Yhtäkkiä tuntee itsensä innostuneeksi ja toivekkaaksi. Kylmiä väreitä saattaa kulkea pitkin selkää, kun tarttuu kirjaan ja sivelee hellästi sen kantta. Jännittyneenä raottaa etukantta ja kurkistaa, näyttääkö kirja sisältäkin yhtä ihanalta kuin päältä päin.

Mirkka Eskosen Syksyn salaisuus on juuri tuollainen kirja. Melkein vapisin, kun poimin sen hyllystä ja kuljetin sormeani sen vaaleansinistä kluuttiselkää pitkin. Avasin kirjan ja se oli sisältäkin täydellisen kaunis. Hillityin maanläheisin värisävyin toteutettu kuvitus on tehty yhdistämällä piirrosta ja puupiirrosta (vai puukaiverrusta? En ole asiantuntija).

Haltioituneena kirjan esteettisyydestä halusin heti päästä lukemaan. Teksti on kirjoitettu käsin kaunokirjoituksella. 

Tarinan pohjavire on vähän alakuloinen. Syksy on jo pitkällä ja talvi tekee tuloaan. Metsätonttu Helka koristelee metsää joka syksyistä vierasta, Herra Hopeaa varten, vaikka samalla toivookin, ettei Herra Hopea tulisi lainkaan. Hänen tulonsa kun tietää syksyn loppua ja talven alkua. Ja talvella Helkan rakkaat ystävät Muurahainen ja Etana nukkuvat talviunta.

Mutta tietysti Herra Hopea tulee, kuten joka vuosi. Mukanaan hän tuo metsään kunnon syysmyrskyn, joka repii ja raastaa maiseman ihan toisennäköiseksi. Myrsky saa metsän pienet ötökät ja oliot vetäytymään talviunille, myös Muurahaisen ja Etanan.

"Helka suuttui.
- Tiedätkö miltä tuntuu olla yksin?
Herra Hopea hymyili ystävällisesti.
- Tiedänhän minä. Kuka nyt minun kanssani haluaisi leikkiä, saati kutsua syntymäpäivilleen. Minähän lopetan kaiken hauskan kesken."

Herra Hopealla on Helkalle kerrottavanaan salaisuus. Se piristää pienen metsätontun mieltä ja jopa saa tämän näkemään harmaan metsän kauniina.

Suomen Kirjataiteen komitea valitsi Syksyn salaisuuden vuoden 2018 viiden kauneimman lastenkirjan joukkoon. Valinnassa kiinnitetään huomiota kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Tarkastelun kohteena on mm. kirjan typografia, materiaalit, tekninen toteutus ja taitto. Onnistuneimpia ovat kirjat, joissa muoto ja sisältö tukevat toisiaan mahdollisimman hyvin.  

Syksyn salaisuus ilman muuta lunastaa paikkansa viiden kärjessä. Kunpa tällaisia kirjoja tehtäisiin enemmän!


Mirkka Eskonen (teksti ja kuvat): Syksyn salaisuus
Kustantaja: Esa Books 2018

Jos mörköihin ystävystyy, niitä ei tarvitse pelätä

Helsingin Kirjamessuilta lähti mukaani joukko kivoja uutuuslastenkirjoja. Tänään on esittelyssä yksi niistä. Satu Kettusen Mörköjuhlat-kirjasta olin lukenut hyviä arvosteluja, joten ostin kirjan, kun se tuli vastaan. Olin oikeastaan jo päättänytkin sen ostaa, mutta oli hauska saada se messuilta tarjoushintaan.

Mitä tehdä, jos möröt vaanivat nurkissa? Tämän ongelman kanssa kamppailee Mörköjuhlat-kirjan päähenkilö Alma.

Alman perhe on juuri muuttanut suureen, yksinäiseen taloon, joka tuntuu narahtelevan ja murisevan. Sopeutuminen ei ole Almalle helppoa. Syksyn pimeässä hän kuvittelee lähistöllä lymyilevän mörköjä, niin sisällä talossa kuin ulkonakin, jossa naapurit ovat niin kaukana, ettei niitä näe.

"Oli hankalaa olla rohkea, kun asui kaukana ystävistä." 

Möröillä tuntuu olevan Almalle sanoma: "Että tämä oli niiden aluetta. Ne olivat asuneet täällä kauemmin." 

Äidin ja isän mörön karkoituskeinoista ei ole mitään apua. Äiti ehdottaa tömistämään jalkoja ja karjaisemaan möröille. Isä puolestaan tarjoaa näkymättömiä taikakiviä, joilla mörköjä voi heittää.

Aikansa mietittyään Alma päätyy suorastaan nerokkaaseen ratkaisuun. Hän päättää kohdata möröt kasvoista kasvoihin ja järjestää niille juhlat!

"Juhlisimme yhdessä ystävinä, eikä minun tarvitsisi enää pelätä niitä."

Juhlasuunnittelijana toimivan äidin varastoista löytyy käyttökelpoisia koristeita, mutta osan Alma tekee itse. Mörköjuhliin ei ehkä ihan sovi samanlaiset koristeet kuin häihin tai valmistujaisiin.

Kutsukortteja Alma piilottelee sinne tänne paikkoihin, joissa möröt viihtyvät, kuten kellariin ja metsään.

Lopulta vanha kasvihuone on koristeltu juhlakuntoon ja Alma istuu odottamaan vieraitaan. Voiko mörön kanssa ystävystyä? Sen Alma joutuu päättämään, kun ovi avautuu ja sisään astuu mörkö. Vai kukahan sieltä mahtaakaan tulla?

Viisivuotiaani ja minä ihastuimme ikihyviksi tähän kirjaan. Tarina on mahtava ja kuvitus kiinnostava. Kertomuksen luettuamme käytimme ikuisuuden tutkimalla kollaasitekniikalla toteutettua ihanan syksyistä kuvitusta. Tyttäreni halusi analysoida tarkkaan jokaisesta kuvasta, mitkä osat oli leikattu paperista, mitkä maalattu ja mitkä piirretty. 

Kieltämättä kuvitus kiinnosti itseänikin. Pidin kovasti myös siitä, että teksti näyttää käsinkirjoitetulta. Se on kirjoitettu tikkukirjaimin, joten kirja sopii hyvin myös juuri lukemaan oppineelle lapselle itse luettavaksi.

Kirja soveltuu erinomaisesti luettavaksi myös näin halloweenin aikaan, kun monissa kodeissa järjestellään mörköjuhlia. Tällä viikolla täällä blogissa on tiedossa lisää halloweentunnelmaa. 


Satu Kettunen (teksti ja kuvat): Mörköjuhla
Kustantaja: Tammi 2019

Iloa kulttuurisesta monimuotoisuudesta

Tänään vietetään kansainvälistä kulttuurisen monimuotoisuuden päivää. Sen kunniaksi valikoin tämän päivän kirjaksi Catherine ja Laurence Anholtin Ystävät ympäri maailman. 

Kirjan kertojahahmo on poika, joka haluaa ystävän. Hän ulottaa etsintänsä varsin laajalle alueelle, sillä kirjan joka aukeamalla hän on eri maassa: Brasiliassa, Marokossa, Keniassa, Hollannissa, Ruotsissa, Venäjällä, Intiassa, Kiinassa ja Japanissa.

Joka maassa hän tapaa lapsen, jonka elämään ja sivumennen kotimaahankin tutustuu. Kustakin lapsesta kerrotaan pelkistetysti vain muutama fakta, mutta ne ovat kuvaavia. Näin kerrotaan esimerkiksi kenialaisesta Lukaksesta:

”Lukas ja hänen kaverinsa kävelevät kouluun.
'Keniassa on upeita eläimiä', hän kertoo.
'Vettä ei saa tuhlata', Lukas sanoo.
Lukas nukkuu moskiittoverkon alla. Hyvää yötä, Lukas." 

Jokaisesta lapsesta kertoja toteaa, että kyseinen lapsi olisi mainio ystävä. Kenet hän sitten lopuksi valitsi ystäväkseen? Kaikki! ”Meistä kaikista tuli kavereita."

 Kirjassa on melko vähän tekstiä, joten se sopii jo aika pienillekin lapsille.

Kirjan lopussa on suureksi aukeava kuva maapallosta, jota kiertää eri näköiset lapset. ”Yhdessä olemme maailma!” julistetaan kuvatekstissä.

Kuvitusta Catherine ja Laurence Anholtin kirjassa Ystävät ympäri maailman, Kustannus-Mäkelä 2014

Lapset ovat ihanan ennakkoluulottomia ja ystävystyvät helposti erinäköisten ja erikielisten lasten kanssa.

Muistan lapsuudestani, kuinka ulkomaan matkoilla leikittiin paikallisten lasten kanssa. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, elekielellä pärjäsi pitkälle. Pieni tummatukkainen Claudia opetti minulle Italiassa, että amica tarkoittaa ystävää. On oikeastaan liikuttavaa näin jälkeenpäin ajateltuna, että lapsi, jota en ollut koskaan ennen tavannut, halusi heti olla ystäväni. Kunpa me aikuiset osaisimme olla yhtä välittömiä.

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman
Englanninkielinen alkuteos: One World Together
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2014

Saksalaisia kuvakirjoja - Herra Jänis ja rouva Karhu

 
Teimme talvilomamatkan Berliiniin ja ennen matkaa ajattelin, että olisi kiva lukea saksalaisia lastenkirjoja. Huomasin, että tietämykseni saksalaisesta lastenkirjallisuudesta on melkoisen huono. 

Omia hyllyjämme haravoimalla löysin Hartmut Bieberin Karra Karhu -kirjoja, Liane Schneiderin Laura-kirjan ja Stefanie Dahlen Mansikkahaltijatar-kirjan. Kirjastosta olemme lainanneet Christa Kempterin ja Frauke Weldinin Herra Jänis ja rouva Karhu -sarjaa.

Tunnen toki myös joitain saksalaisia lastenkirjallisuuden klassikoita, kuten Grimmin veljesten sadut, Heinrich Hoffmanin kuvakirjan Jörö-Jukka (Der Struwwelpeter) ja Wilhelm Buschin kuvakertomuksen Max ja Moritz. Halusin kuitenkin mieluummin lukea nykykirjallisuutta.

Tiedän myös joitain saksalais-amerikkalaisia lastenkirjailijoita. Eric Carle on minun ja tyttäreni suuri suosikki. Hänen The Very Hungry Caterpillar (suom. Pikku toukka paksulainen) -kirjaansa luettiin meillä kolmisen vuotta sitten tosi usein. H. A. ja Margret Reyn luoma Utelias Vili (Curious George) on meille myös hyvin tuttu. Carlea ja Reyn pariskuntaa ei kuitenkaan voi varsinaisesti pitää saksalaisina kirjailijoina, koska he ovat koko aktiivisen uransa ajan asuneet Yhdysvalloissa.

Jos osaat vinkata muita tämänpäivän saksalaisia (suomennettuja) lastenkirjoja ja -kirjailijoita, niin laita kommenttia. 

Talvisen aiheensa vuoksi päätin tänään esitellä tarkemmin Christa Kempterin ja Frauke Weldinin kirjan Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä. Kirja kertoo säntillisestä ja siististä herra Jäniksestä ja hänen kämppiksestään rouva Karhusta, joka on suurpiirteisempi ja arvostaa enemmän nautintoa kuin järjestystä. Kirjan jännite syntyy juuri hahmojen erilaisista luonteista.

On satanut paljon lunta ja herra Jänis rehkii saadakseen pihan puhtaaksi. Rouva Karhulle lumi edustaa mahdollisuutta elämyksiin. Se rakentaa lumiukon ja halajaa sitten pulkkamäkeen.

Herra Jänistä ei kelkkailu kiinnosta. Se on uuvuttanut itsensä lapioinnissa. Sitä paitsi sen vanha kelkka on liian pieni rouva Karhulle. Rouva Karhu ei suostu kuuntelemaan vastaväitteitä, joten mäkeen lähdetään.

Rouva Karhu nauttii vauhdin hurmasta ja hakee mojovia hyppyreitä. Herra Jänikselle riittäisi vähempikin vauhti. Myös kelkalle hurjapäinen rouva Karhu on liikaa ja kelkka räsähtää rikki. Rouva Karhu-raukka kierii alas rinnettä ja loukkaa päänsä puuhun törmätessään.

Herra Jänis oli aivan oikeassa mitä tuli kelkan kestävyyteen ja liian kovaan vauhtiin. Se voisi tyytyväisenä todeta, että 'minähän sanoin' ja ajatella, että kelkkailut on nyt kelkkailtu. Katsellessaan voipunutta rouva Karhua kääre päässään se kuitenkin tuntee myötätuntoa.

"Rouva Karhu parka, herra Jänis miettii. Se niin iloitsi kelkkailusta."

Herra Jänis päättää piristää rouva Karhua tavalla, joka ei sille itselleen ehkä ole niin tärkeää, mutta rouva Karhulle varmasti täydellisen sopiva yllätys. Se vasta on todellista ystävyyttä!


Christa Kempter & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
Saksankielinen alkuteos: Herr Hase und Frau Bär - Die lustige Schlittenfahrt
Suomennos: Rauna Sirola
Kustantaja: Lasten Keskus 2015

Päivä pulkassa - talvinen tarina ystävyydestä

Pehmolelut ovat pääosassa Hannu Hirvosen kirjoittamassa ja Virpi Pennan kuvittamassa talvisessa kirjassa Päivä pulkassa. Tyttäreni huokasi monta kertaa: "Ihana kirja", kun olin sen hänelle lukenut. Sitten hän selasi sen vielä itsekseen hartaasti läpi.

Kirja kertoo Annin pehmoeläimistä: mäyräkoira Eerik Eerikinpojasta, nyrkkeilyhanskaisesta Päkästä ja pinkkiharjaisesta kukkaishevospojasta nimeltään Reima. Pehmot viettävät uneliasta talvipäivää sisällä Annin remutessa ulkona. Eerik ei pidä talvesta ja Päkä voisi nukkua talvella kaiken aikaa.

Pehmoihin tulee eloa, kun Annin kaupunkilaisystävät tuovat mukaan vierailulle omat pehmonsa: Sirahvi Kirahvin ja suden. Sievä Sirahvi Kirahvi kiinnostuu heti Päkästä. Susi puolestaan julistaa olevansa kiltti vain kun saa kahvia.

Kun lapset vievät pehmot pulkkamäkeen, viimeisetkin uneliaisuuden rippeet karisevat. Mäenlaskun jälkeen rakennetaan lumilinna, jossa jokaisella pehmoeläimellä on oma huoneensa. Kun päivä on pulkassa, on saunan vuoro. Saunasta löytyykin iloinen yllätys: Alli-lintu, jonka luultiin matkustaneen talveksi etelään.

Kirjan teksti ja kuvitus vie mukaviin talvitunnelmiin. Tämä on kirja talvesta ja ystävyydestä. 

"- Minä en tiennyt, että talvellakin voi saada uusia ystäviä, Alli sanoi.
   - Tietenkin voi, Reima sanoi. - Tyttöjä tai poikia...
   - ...ja etenkin kirahveja, Päkä jatkoi unisena." 

Tyttäreni elää nyt kautta, jossa pehmolelut ovat hänelle todella tärkeitä, joten ei ole ihme, että kirja kiinnosti. Joululahjaksi tyttäreni sai Kiiltosilmäksi nimetyn pehmosuden, jota ilman hän tuskin voi olla hetkeäkään. Siksi hän innostui, kun kirjassakin oli susipehmolelu. Tosin liila, suurisilmäinen Kiiltosilmä on huomattavasti kesymmän näköinen kuin kirjan harmaa susi, joka esittelee itsensä seuraavasti:

"- Minä olen susi. Nimeä minulla ei ole. Ja olen vähän vaarallinen."

Kiiltosilmä

Kävimme viikonloppuna minilomalla Hämeenlinnassa ja tyttäreni raahasi Kiiltosilmän mukaan sinnekin. Siellä susi-raukalle oli vähällä käydä hullusti. Se nimittäin unohtui Hämeenlinnan pääkirjastoon. Onneksi kirjasto oli juuri vielä auki, kun isä ritarillisesti kiirehti sen pelastamaan.


Hannu Hirvonen: Päivä pulkassa
Kuvitus: Virpi Penna
Kustantaja: Karisto 2016