Touhulan koululaiset lumimyrskyssä

Hilda Hipolla on huolia Richard Scarryn kirjassa Lumimyrsky (Helsinki Media 1996). Touhulan koulussa on välitunti ja lapset leikkivät pihalla. Hilda on uusi välituntijärjestäjä. Lapset pyytävät häntä antamaan vauhtia milloin keinulle, milloin karusellille. Hildalla on virtahevon voimat, joita hän ei osaa säännöstellä. Muille lapsille käy vähän hassusti.

Opettajalla, neiti Hunajalla, on pian uutisia. Kaupunkiin on luvattu lumimyrskyä ja koulupäivä päätetään heti, jotta lapset ehtivät kotiin ennen myrskyä.

Touhulan lapset kulkevat koulubussilla. Hilda on kuitenkin liian apea astuakseen bussiin. Hän aikoo kävellä.

Lunta pyryttää yhä sakeammin. Koulubussi ajaa liukkaalla tiellä ojaan. Onneksi kaikki ovat kunnossa, mutta bussi on ja pysyy ojassa. Ei auta muu kuin jäädä odottamaan pelastusta. Ketään vaan ei kuulu. Lapsia alkaa jo paleltaa.

Kun Hilda lopulta tallustaa paikalle, hänen voimilleen tulee käyttöä. Voiko yksi tyttö pelastaa bussillisen lapsia?

"'Sinun voimasi on lahja, Hilda', neiti Hunaja vastaa lempeästi. 'Sinun täytyy vain oppia käyttämään sitä oikein.'"

Lapsena olin hulluna Richard Scarryn kirjoihin. Tyttäreni ei ole osoittanut niitä kohtaan aivan yhtä suurta innostusta, vaikka jokunen Scarryn kirja hyllystämme löytyykin.

Lumimyrsky ei taida olla Scarryn itsensä kynästä. Kirja nimittäin perustuu Richard Scarryn Touhukas Maailma -televisiosarjaan (The Busy World of Richard Scarry 1994-97), jonka on tuottanut Paramount Pictures ja Cinar. Suomessa YLE TV2 esitti sarjaa vuosina 1996-99. En usko itse nähneeni sitä koskaan.

Meillä on katseltu uudempaa TV-sarjaa Touhulan arvoituksia (Busytown Mysteries). Kanadalaisen Cookie Jar Entertainmentin sarja näki päivänvalon vuonna 2007. Suomessa uusintoja siitä on nähty vielä aivan äskettäinkin. Jaksoja voi katsella YLE Areenasta.


Richard Scarry: Lumimyrsky
Englanninkielinen alkuteos: The Snowstorm
Suomennos: Marja Alopaeus
Pohjautuu televisiosarjaan Richard Scarryn Touhukas Maailma
Kustantaja: Helsinki Media 1996

Toiveissa luminen joulu

Punamyssyinen siili on seikkaillut yli tusinassa M. Christina Butlerin kirjoittamassa ja Tina Macnaughtonin kuvittamassa kuvakirjassa. Sen joulutouhujakin on päästy seuraamaan jo useassa teoksessa.

Uusimmassa kirjassa Siilin joulutoive (Karisto 2020) on taas uusi joulu käsillä. Siilillä ystävineen on varsin tavanomainen joulutoive: saataisiinpa lunta. Hiiripienokaiset haluaisivat kovasti päästä rakentelemaan lumihiiriä.

Kuinka ollakaan, lumikuuro ryöpsäyttää tienoon valkoiseksi. Mutta seuraavana päivänä lumesta ei ole paljoakaan jäljellä. Siili päättää lähteä ystävineen keräämään jäljellä olevaa lunta punaiseen myssyynsä, jotta hiiripienokaiset saisivat tarpeeksi lunta lumihiirten tekoon. Myssy täyttyy.

Paluumatkalla ilmenee yllättävän paljon lumentarvetta, ja lumi myssystä hupenee. Hiirenpoikasille ei jää mitään lumiukkojen tekoon.

"Äitihiiri rutisti ne kainaloonsa. 'Te olette jo tehneet joulusta erityisen', se sanoi, 'kun jakelitte toisille lumenne.'"

Loppujen lopuksi joulussa ei ole tärkeintä lumi, vaan ystävyys. Ystävät ja ystävien halu ilahduttaa toisiaan tekevät joulusta erityisen.

Siilin joulutoive sopii luettavaksi jo varsin pienenkin lapsen kanssa. Siilin punainen myssy on toteutettu samettipainatuksella, ja lapsi voi tunnustella sitä joka aukeamalla.

M. Christina Butler: Siilin joulutoive
Kuvitus: Tina Macnaughton
Englanninkielinen alkuteos: One Christmas Wish
Suomennos: Pirta Syrjänen
Kustantaja: Karisto 2020

Hiihtoretki majakalle

Tänä talvena Helsingissä on ollut turha haaveilla hiihtämisestä. Näin lumetonta talvea en muista nähneeni koskaan ennen. Onneksi hiihtämään pääsee edes kirjojen kautta.

Pia Staffin kirja Augustin Lokki ja majakkasaaren talvi (Tammi 1999) kertoo Augustin-nimisestä lokista ja hänen lokkiystävistään Valpurista, Gastonista, Brunosta ja pikku-Pultista. Ystävykset ovat lähdössä hiihtoretkelle Vilkkusaaren majakalle, jonne on melkoinen taival. Pultti lähtee rivakasti matkaan, vaikka Augustin varoittelee kuluttamasta kaikkia voimia heti alkuun.

Pian kaikkien matkanteko hidastuu, kun alkaa pyryttää lunta. Pyry käy niin sakeaksi, että näkyvyys menee todella huonoksi. Saa olla tarkkana, ettei eksy. Onneksi on kompassi matkassa.

Eräästä saaresta löytyy hylätty mökki, jonne matkalaiset pääsevät suojaan. Kamiinan lämmössä on hyvä odotella sään paranemista, ja matkaa päätetään jatkaa vasta aamulla. Aamulla rannalta löytyy yllätys: orpo kuutti. Eihän sitä voi jättää oman onnensa nojaan. Ehkä Vilkkusaaren majakanvartijat ottaisivat hylkeenpojan kasvatikseen. Näin tapahtuu. Jostain löytyy vanha tuttipullo, jolla pienokaista ruokitaan.

Hiihtoseurue on tervetullut majakalle, jossa varsinkin talvisaikaan on hiljaista. Majakan tornista voi tähystää laivoja ja hylkeitä, ja riippumatoissa on jännittävä nukkua. Retkeläiset viihtyvät majakalla kokonaisen viikon ennen kuin on aika lähteä myötätuulen saattelemana kotimatkalle.

Augustin Lokki ja majakkasaaren talvi on mukava ja viihdyttävä talvikertomus. Olen majakkafani, joten siksi kirja kiinnosti minua erityisesti. Pidän kirjan herkästä, melko vaaleansävyisestä kuvituksesta. 

Pia Staff on sekä kertonut että kuvittanut tarinan. Augustin Lokista kerrotaan myös kirjassa Augustin Lokin suuri sukellus (Tammi 1998).


Pia Staff (teksti ja kuvat): Augustin Lokki ja majakkasaaren talvi
Kustantaja: Tammi 1999


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 13 "kirjassa ollaan saarella".

Lumiukkojen rakentamista japanilaisittain

Otso-herra herää kesken talviunien Chizuko Kuratomin kirjoittamassa ja Kozo Kakimoton kuvittamassa kirjassa Otso-herran lumijuhlat (Lasten Keskus 1992). Karhulla on niin kova nälkä, että se päättää laskea kelkalla Kanikylään ruoanhakuun. Alas viilettäessään se tulee rikkoneeksi kanilasten lumipatsaat.

"*Voi Otso-herra! Katso nyt lumiukkoja! Kaikki menivät rikki. Huomenna meillä on lumiukkojuhlat. Kaikki tulevat katsomaan lumiukkojamme. Mitä me nyt teemme?'"

Otso-herra lupaa korjata aiheuttamansa vahingon. Koko yön se uurastaa rakentaen valtavia lumipatsaita.

Kanit ihastuvat patsaisiin ja päättävätkin pitää Otso-herran lumijuhlat. Otso-herra vaan on aika väsynyt kaiken rehkimisen jälkeen. Se kaipaa omaan luolaansa. Siellä sillä on aikaa nukkua aina kevääseen saakka.

Kuratomin tekstissä ja Kakimoton kuvissa on mukavan leppoisa tunnelma. Japanilainen ja suomalainen mentaliteetti tuntuvat sopivan hyvin yhteen. On mukava lukea vaihteeksi muutakin kuin länsimaista käännöskirjallisuutta.

Minua ihastutti kirjassa käytetty paksu ja laadukas paperi. Sellaista ei juuri suomalaisissa kirjoissa näe. Kirja onkin painettu Japanissa.

Lainasimme äskettäin kirjastosta toisenkin Otso-herra-kirjan: Otso-herra taivaanrannanmaalarina (Lasten Keskus 1989). Siinä Otso-herra löytää päiväkodin pihalta kolme purkkia maalia ja ryhtyy taiteilemaan kanilasten kanssa jättimäistä maalausta.

Kirja näytti aivan uudelta ja lukemattomalta. Takana sisäkannessa olevasta merkinnästä olin ymmärtävinäni, että kirja oli tullut kirjaston kokoelmaan helmikuussa 2018. Kuitenkin kirjassa luki, että se on painettu Japanissa vuonna 1989. En voi käsittää, mistä tuo yli 30 vuotta vanha lukemattoman näköinen kirja on voinut yhtäkkiä putkahtaa kirjastoon. Se on salaperäinen mysteeri.


Chizuko Kuratomi: Otso-herran lumijuhlat
Kuvitus: Kozo Kakimoto
Japaninkielinen alkuteos: Donkumasanwa hokkariko
Suomennnos englanninnoksesta: Kari Vaijärvi
Kustantaja: Lasten Keskus 1992


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 18 "Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa".
Kirja sopisi myös kohtaan 15 "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva".
 

Majakan Tahvo ja Bella

Tammen Tammenterho-sarjassa on julkaistu kolme Tapani Baggen kirjoittamaa ja Salla Savolaisen kuvittamaa kirjaa kahdesta ystävyksestä nimeltään Tahvo ja Bella. Tahvo on huimapäinen kissa ja Bella mukavuudenhaluinen koira. Niiden seikkailut ovat sopivan jännittäviä vähän pienemmillekin lukijoille.

Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä

Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä aloitti koko Tammenterho-sarjan vuonna 2009. Tammenterho on kotimainen lapsille suunnattu kuvakirjasarja, jonka tekijöinä on maamme parhaimpia lastenkirjailijoita ja kuvittajia.

Kirjassa Tahvo ja Bella lähtevät souturetkelle, mutta joutuvat pyörremyrskyn kouriin. Pyörre erottaa ystävykset toisistaan. 

Kun Tahvo myrskyn jälkeen etsiskelee Bellaa, se huomaa horisontissa majakan. Majakassa asuu kalastaja nimeltään Selma. Hän käyttää aikansa kalastamiseen ja sammakkokuoron johtamiseen, sillä majakka toimii nykyisin automaattisesti.

Majakalta Bella löytyy. Pyörremyrsky heitti sen suoraan Selman syliin. Selma kutsuu ystävykset iltapalalle ja levittää niille täkin kamiinan eteen. Sille tielle ystävykset sitten jäävät, sillä seuraavissa kirjoissa ne asuvat majakalla Selman kanssa.

Tahvo ja Bella hernerokkasumussa

Kirjassa Tahvo ja Bella hernerokkasumussa majakka peittyy niin paksuun sumuun, että Selma kutsuu sitä hernerokkasumuksi. Tahvoa kiinnostaa, miltä hernerokkasumu maistuu, mutta sumu pakenee pyydystysyrityksiä. Sen sijaan Tahvo löytää pingviinin, joka on eksynyt kauas Etelämantereelta. Tahvo ja Bella varustavat pingviinin takaisn kotimatkalle. Kompassi seuranaan se ei ehkä enää eksy yhtä pahasti.

Tahvo ja Bella lumipyryssä

Suosikkimme on Tahvo ja Bella lumipyryssä. Siinä meri on jäätynyt ja Tahvo päättää lähteä luistelemaan. Bella tyytyy vain katselemaan. Myöhemmin majakassa Bella aivastaa ja Tahvo vakuuttuu siitä, että Bella on sairas. Yskänlääkettä ei löydy mistään, joten Tahvo päättää luistella kaupunkiin lääkettä hakemaan. 

Sää on muuttunut huonommaksi. Lunta tupruttaa melkoisesti ja on vaikea pitää oikea suunta pyryssä, kun joutuu väistelemään kareja ja saaria. Sitten jääkin pettää alta, ja Tahvo syöksyy kylmään kylpyyn. Tilanne on vaarallinen, mutta onneksi apu on lähellä.

Pulahduksesta huolimatta Tahvo jatkaa matkaa ja pääsee apteekkiin. Mutta kukahan sitä yskänlääkettä loppujen lopuksi tarvitsee? Ei ainakaan Bella.


Tapani Bagge: Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2009

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella hernerokkasumussa
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2010

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella lumipyryssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2012


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Kaikki tässä mainitut kirjat sopivat kohtaan 13 "kirjassa ollaan saarella".
Merkitsen kirjan Tahvo ja Bella hernerokkasumussa listallemme kohtaan 6 "kirjassa eksytään".

Toivo ja talviyö vie etsintäretkelle jäätyvälle merelle

Talven tulo pääsee yllättämään Benji Daviesin kirjassa Toivo ja talviyö. Kirja on itsenäinen jatko-osa kirjalle Toivo ja valas, jossa Toivo pelasti rannalle ajautuneen valaanpoikasen. 

Toivo on pieni poika, joka asuu kalastajaisänsä kanssa rannikolla. Isä suuntaa vielä merelle kalastusveneellään, vaikka meri alkaa jo jäätyä.

Kun isää ei vielä pimeälläkään kuulu takaisin kotiin, on Toivo kovasti huolissaan. Ei varmasti ole hyvä ajatus lähteä yksin jäätyneelle merelle pimeässä ja sankassa lumipyryssä, mutta Toivon on pakko lähteä etsimään isää.

Kuin ihmeen kaupalla isän kalastusalus löytyy jäihin juuttuneena, mutta se on tyhjä. Ei merkkiäkään isästä! Kun Toivo tuntee itsensä aivan neuvottomaksi, hän saa apua yllättävältä taholta. Toivon pelastama valas on palannut perheineen. Valaiden avustukselle laiva saadaan irti jäistä ja rantaan.

Isäkin löytyy hyvässä kunnossa majakalta, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

Rakastan meriaiheisia kirjoja, joten tämä vetosi minuun suuresti. Daviesin kuvitustyyli on hurmaava. Vaikka kuvat ovat kokonaisilmeeltään selkeitä, kuvissa löytyy kiinnostavia yksityiskohtia. 

Ainoa asia, joka minua kuvituksessa häiritsee, on nappisilmäisen Toivon ilmeettömät kasvot. Kirjassa koetaan valtavia tunteita: huolta, pelkoa, neuvottomuutta, jälleennäkemisen riemua ja helpotusta, mutta Toivon kasvot pysyvät peruslukemilla.

Kirjan teksti on melko lyhyt, joten se sopii luettavaksi myös aika pienelle kuulijalle. Viisivuotiaani yleensä valittaa tämänpituisista kirjoista, että ne ovat liian lyhyitä. Omasta mielestäni kirja on juuri sopivanpituinen luettavaksi iltasaduksi silloin, kun ilta on venynyt vähän liian pitkäksi ja lukemiselle ei jää kauheasti aikaa. Tarina vetoaa kyllä viisivuotiaaseenkin.


Benji Davies (teksti ja kuvitus): Toivo ja talviyö
Englanninkielinen alkuteos: The Storm Whale in Winter
Suomennos: Sanna Niemi
Kustantaja: Karisto 2017


LUE MYÖS TÄMÄ

Uusimmassa Toivosta kertovassa kirjassa Toivo ja mummon lintu (Karisto 2019) seurataan Toivon kesää mummon luona pienellä luodolla. Kirjoitin kirjasta heinäkuussa.

 

Taapero kokee ensilumen

Ensilumi on aina yksi odotetuimpia loppuvuoden hetkiä. Syksyn synkkä pimeys taittuu, kun lumi tuo tullessaan valoa ja pehmeyttä maisemaan.

Pikkulapsen elämässä se ihka ensimmäinen ensilumi saattaa olla jännittävä hetki. Tähän teemaan pureudutaan Katri Tapolan kirjoittamassa ja Karoliina Pertamon kuvittamassa katselukirjassa Toivon talvi.

Toivo on taapero, joka nauttii hiekkalaatikkoleikeistä. Toivolle on tärkeää, että hän saa lainata naapurin Antin punaista kuorma-autoa. Eletään syksyä. Tuuli lennättää värikkäitä lehtiä puista. Kun äiti aamulla avaa verhot, jotain ihmeellistä on tapahtunut. Hiekkalaatikko on muuttunut valkoiseksi. " – Ensilumi on satanut, äiti sanoi." 

Toivolle valkoinen hiekkalaatikko on järkytys. Mikään ei suju ja kaikkeen Toivo sanoo 'ei'. Leikki lumessa ei kiinnosta. 

" - Tehdään lumipallo, äiti sanoi.
- Ei, Toivo sanoi.
Toivo tahtoi kotiin.
Äiti kantoi Toivon kotiin." 

Vasta kun naapurin Antti löytää punaiseen kuorma-autoon auran, tulee Toivolle kiire lumileikkeihin.

Karoliina Pertamon kokoaukeaman kattavat värikkäät kuvat ovat mukavaa katseltavaa yhdessä taaperon kanssa. Paksut pahvisivut kestävät pienten käsien käsittelyä. Hyväntuulinen tarina valmistaa taaperoa vuodenajan muutokseen.

En muista, että tyttärelläni olisi taaperona ollut ongelmia lumen kanssa. Hän on aina ottanut lumen avosylin vastaan. Hän on todellinen talvi-ihminen, joka saattaa kesälläkin haikailla lumen perään.

Viime talvet ovat olleet täällä Etelä-Suomessakin melko lumisia. Olen yrittänyt selittää tyttärelleni, ettei Helsingissä suinkaan joka talvi saada paljon lunta. Hän ei taida uskoa, ennen kuin kokee itse mustan talven.

Oma taaperoni lumileikeissä tammikuussa 2016

Katri Tapola: Toivon talvi
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustantaja: Tammi 2013 

Laskiaismäkeen

Hyvää laskiaista! 

Täällä Etelä-Suomessa ei ole koskaan itsestään selvää, pääseekö laskiaisena pulkkamäkeen. Viime vuonna kelit suosivat ja lunta oli. Tyttäreni oli kuitenkin silloin flunssassa, joten pulkkamäki jäi väliin.

Tänä vuonna laskiainen on melkein kolme viikkoa myöhemmin kuin viime vuonna, ja on jo pitkään näyttänyt siltä, ettei pulkkamäkeen pääse. Viime yönä on kuitenkin tullut lunta taivaan täydeltä. Mäenlasku saattaisi siis jopa onnistua. Harmi vaan, tyttäreni lähtee tänään Tukholmaan, joten laskiaismäki jää taas kokematta.

Siitä huolimatta esittelen tänään laskiaisen kunniaksi ihanan mäenlaskukirjan. Kyseessä on Stephen Gulbisin kuvittama Luminen päivä. 

On satanut paljon lunta ja Topias-karhu haluaa päästä kokeilemaan uutta kelkkaansa. Sopivan mäen löytäminen vaan osoittautuu haastavaksi. Mäet ovat joko liian jyrkkiä, töyssyisiä tai lyhyitä. Vihdoin löytyy mäki, joka on juuri sopiva, ja siellä ovat kaikki Topiaksen ystävätkin.

"'Kappas! Ystävänikin laskevat mäkeä', Topias huomasi kuljeskellessaan kelkkansa kanssa. 'Ehkä he ovat löytäneet täydellisen rinteen. Menen katsomaan.'

Kun Topias oli kiivennyt mäen laelle, kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet! Mihin he olivat menneet?

'Me olemme täällä!' Topias kuuli heidän huutavan."

Kirjassa on yllätyselementti, joka varmasti kiinnostaa pientä lukijaa. Viimeisellä aukeamalla on naru, jota vetemällä esiin ilmestyy koko pitkä kelkkamäki ja Topiaksen ystävät sitä laskemassa.

Kartonkisivuinen kirja sopii parhaiten taaperoille. Tekstiä on vähänlaisesti ja kokosivun kuvat ovat värikkäitä. Nelivuotiaalleni kirja alkaa olla jo vähän liian yksinkertainen, mutta se on mielestäni niin kiva, etten ole raskinut laittaa sitä vielä kiertoon. 

Teksti: (c) 2009 Macmillan Publishers Ltd
Kuvat: Stephen Gulbis
Englanninkielinen alkuteos: Pull-out Pals, Snowy Fun!
Suomennos: Heidi Laine
Kustantaja: Egmont Kustannus Oy Ab / Kirjalito 2010

Pikku jääkarhu löytää mammutin

Tyttäreni on innostunut mammuteista. Niinpä kun näin divarissa lastenkirjan nimeltään Pikku jääkarhu löytää mammutin, ostin sen saman tien. Kirjan on kertonut Per Flyndersø ja kuvittanut Hermann Altenburger.

Pohjoisnavalla asuva Pikku Jääkarhu saa nelivuotissyntymäpäivälahjaksi lapion ja ämpärin. Se innostuu kaivamisesta niin, että päättää kaivaa tunnelin pingviinien luo Etelänavalle asti.

Lapio kolahtaa johonkin kovaan. Se näyttää ihan syöksyhampaalta! Vanhempien avulla kaivamista jatketaan ja lumen alta alkaa paljastua ihka oikea mammutti. Asiasta täytyy tietysti heti ilmoittaa museoon.

Eräänä päivänä sitten neljä museomiestä surauttaa paikalle lumikelkalla ihmettelemään harvinaista löytöä. Koko eläin kaivetaan esiin.

"Sitten he tutkivat jättiläisen kärsänkärjestä hännänhuippuun ja toteavat, että se on varmasti mammutti. Mammutit elivät maapallolla tuhansia vuosia sitten.
Se on varmaan muinoin mennyt jäälle ja ajautunut jäälautalla merelle. Lopulta se on kuollut nälkään ja peittynyt paksuun lumikerrokseen. Kovassa kylmyydessä eläin on säilynyt kuin jättiläispakastimessa." 

Museoväki siirtää mammutin helikopterilla museoon ja kutsuu Pikku Jääkarhun perheineen sitä katsomaan. Jääkarhut haluavat mielellään nähdä mammutin uudelleen, mutta museo on kaukana kaupungissa. Kukaan perheenjäsenistä ei ole käynyt siellä aiemmin.

Pitkästä matkasta tulee melkoinen seikkailu, jonka aikana joudutaan mm. lumipyryyn, tippukiviluolaan ja kuohuvaan koskeen. Lopulta kaupunkiin sentään päästään. 

Museossa Pikku Jääkarhu perheineen otetaan sankareina vastaan. Mammutti on täytettynä uljaan näköinen. Kotimatkasta tulee yhtä suuri elämys kuin menomatkasta.

Pikku Jääkarhu löytää mammutin on ihan kiva peruskuvakirja. Aiheessa olisi mielestäni ollut aineksia paremmaksikin tarinaksi. Olisin kaivannut kertomukseen hiukan enemmän syvyyttä. Lapsi ei sellaista osannut kaivata ja hän viihtyi hyvin kirjan parissa.


Pikku jääkarhu löytää mammutin
Teksti: Per Flyndersø
Kuvitus: Hermann Altenburger
Tanskankielinen alkuteos: Lille isbjörn finder en mammut
Suomennos: Ulla Ropponen
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1996

Koko Suomi lukee -kampanja ja kokemuksia e-kirjoista

Parhaillaan on meneillään kirjastojen ja kustantajien yhteiskampanja Koko kansa lukee. Viisi e-kirjaa ja yksi e-äänikirja on avattu vapaasti lainattavaksi ilman, että kirjoja tarvitsee jonottaa. Mukana on suomen- ja ruotsinkielisiä teoksia. Kampanja kestää helmikuun 24. päivään asti, joten vielä ehtii mukaan. Lisätietoa saa Kirjastot.fi-verkkosivuilta tai esimerkiksi Helmet-kirjastojen verkkosivuilta.

Olen hurahtanut e-kirjoihin. Löydettyäni kirjaston e-kirjavalikoiman vajaa vuosi sitten olen ehtinyt ahmia jo lukuisia teoksia niin kaunokirjallisuutta kuin tietokirjojakin. E-kirjoja lukee kännykältä aivan uskomattoman nopeasti. 

Työmatkani metrossa kestää vain kuusi minuuttia, mutta siinäkin ajassa ehtii lukemaan yllättävän paljon. Kännykän kapealta näytöltä yhden rivin hahmottaa yhdellä vilkaisulla, joten lukeminen on todella paljon nopeampaa kuin paperikirjan lukeminen.

Helmet-verkkopalvelusta löysin tilastotietoa Helmet-kirjastojen e-kirjoista viime vuodelta. Artikkelin mukaan vuonna 2018 Helmet-kirjastojen e-kirjojen lainaus nousi 26 prosenttia vuodesta 2017. Lainattavien e-kirjojen määrä kasvoi sekin 26 prosenttia.  

E-kirjapalveluita käyttäneiden asiakkaiden määrä nousi melkein yhtä paljon eli 25 prosenttia. Olen itse yksi näistä uusista käyttäjistä ja olen ollut palveluun todella tyytyväinen.
 
Artikkelin mukaan lainattavia e-kirjoja ja äänikirjoja oli Helmet-kirjastojen kokoelmassa vuoden 2018 lopussa yli 14 000 teosta. Lastenkirjoja valikoimassa on mielestäni kuitenkin aika vähän ja niistäkään harva sopii vielä nelivuotiaalle. Se on sikäli ymmärrettävää, että kuvakirja ei ole parhaimmillaan pieneltä näytöltä luettuna.
 
Meillä ei ole tablettia, joten niitä harvoja kuvakirjoja, joita olen e-kirjana lainannut, on luettu kännykän näytöltä. Se onnistuu vain juuri ja juuri. Kuvat menevät tosi pieniksi. Olenkin lainannut e-kuvakirjoja vain matkoilla luettavaksi, jotta olen välttynyt raahaamasta mukaan pinoa painavia kirjoja. 

Pienistä kuvista huolimatta tyttäreni on nauttinut kirjoista, mikä johtuu varmaan enimmäkseen siitä, että häntä on kiinnostanut tavanomaisesta poikkeava formaatti.

Viimeksi luimme e-kirjan Lumiukon maa – Hauska rautatrampoliini. Se on kuvakirja, joka kertoo kaukaisessa lumilinnassa asuvasta lumiukkoperheestä. Lumiukkolapset temmeltävät lumileikeissä, kun huomaavat kinosten lomasta pilkottavan jotain erikoista ja ennennäkemätöntä.

Alkaa arvuuttelu siitä, mikä kapine oikein on kyseessä. Se on hyvin suuri ja kiiltävä ja osaa viheltää.

"Huurre ja Hiutale arvailevat mikä se on.
Se on... rautatrampoliini!
Sen päällä voi pomppia, näin, näin ja näin!
Isä on jo herännyt ja juoksee kiireisen näköisenä rautatrampoliinille.
- Tämä on hyvin kehittynyt rautatrampoliini, Isä-Eetu sanoo. - Täällä sisällä on mittari, jonka viisari pomppii kun siihen koputtaa!"

Lumiukkoperheen touhuja kauempaa seuraillut kiltti lohikäärme Hottis on ainoa, joka oivaltaa, mikä esine on oikeasti kyseessä. Kuvista lapsi oivaltanee saman asian ja saa tuntea itsensä fiksuksi.

Teksti oli vähän liian yksinkertaista nelivuotiaalleni, joka on tottunut pidempiin ja haastavampiin tarinoihin. Hauska rautatrampoliini olisi sopinut mielestäni pari-kolmivuotiaalle. Lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia ja pidempiä virkkeitä on vältetty, mikä viittaa siihen, että kohderyhmänä ovat hyvin nuoret lapset.

Rautatrampoliinin arvoitusta enemmän minua alkoi askarruttaa, keitä kirjan tekijät oikein ovat. Kirjassa on mainittu heistä vain sukunimet Hilander ja Maygood. Kirjasto on luetteloinut teoksen kuitenkin nimillä Majaluoma ja Hilander.

Googlaamalla selviää, että e-kirjan kustantanut Hima Light Oy on Markus Majaluoman ja Mikko Kunnaksen yritys. Hima Light Oy:n tuotantoa on mm. Majaluoman ja Kunnaksen yhteistyössä syntynyt Albi Lumiukko -animaatiosarja, jota on Suomessa esitetty Pikku Kakkosessa. Ohjelma on loistava vientituote, sillä sitä on esitetty jo noin 30 maassa.

Albi on päässyt myös kirjan sankariksi. Ensimmäinen Albi-kirja Albi käy hammaslääkärissä ilmestyi Kvalitin kustantamana vuonna 2017 ja tänä vuonna on ilmestynyt toinen Albi-kirja Albi lähtee uimakouluun (Kvaliti).

Albi Lumiukko on hyvin samannäköinen kuin Hauska rautatrampoliini -kirjassa näkyvä isä-Eetu. Tyttäreni arvelee, että Eetu on Albin esi-isä. Todennäköisesti hän on oikeilla jäljillä.


Hilander ja Maygood: Lumiukon maa - Hauska rautatrampoliini
Kustantaja: Hima Light 2011
Tekninen toteutus: Kvaliti

Saksalaisia kuvakirjoja - Herra Jänis ja rouva Karhu

 
Teimme talvilomamatkan Berliiniin ja ennen matkaa ajattelin, että olisi kiva lukea saksalaisia lastenkirjoja. Huomasin, että tietämykseni saksalaisesta lastenkirjallisuudesta on melkoisen huono. 

Omia hyllyjämme haravoimalla löysin Hartmut Bieberin Karra Karhu -kirjoja, Liane Schneiderin Laura-kirjan ja Stefanie Dahlen Mansikkahaltijatar-kirjan. Kirjastosta olemme lainanneet Christa Kempterin ja Frauke Weldinin Herra Jänis ja rouva Karhu -sarjaa.

Tunnen toki myös joitain saksalaisia lastenkirjallisuuden klassikoita, kuten Grimmin veljesten sadut, Heinrich Hoffmanin kuvakirjan Jörö-Jukka (Der Struwwelpeter) ja Wilhelm Buschin kuvakertomuksen Max ja Moritz. Halusin kuitenkin mieluummin lukea nykykirjallisuutta.

Tiedän myös joitain saksalais-amerikkalaisia lastenkirjailijoita. Eric Carle on minun ja tyttäreni suuri suosikki. Hänen The Very Hungry Caterpillar (suom. Pikku toukka paksulainen) -kirjaansa luettiin meillä kolmisen vuotta sitten tosi usein. H. A. ja Margret Reyn luoma Utelias Vili (Curious George) on meille myös hyvin tuttu. Carlea ja Reyn pariskuntaa ei kuitenkaan voi varsinaisesti pitää saksalaisina kirjailijoina, koska he ovat koko aktiivisen uransa ajan asuneet Yhdysvalloissa.

Jos osaat vinkata muita tämänpäivän saksalaisia (suomennettuja) lastenkirjoja ja -kirjailijoita, niin laita kommenttia. 

Talvisen aiheensa vuoksi päätin tänään esitellä tarkemmin Christa Kempterin ja Frauke Weldinin kirjan Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä. Kirja kertoo säntillisestä ja siististä herra Jäniksestä ja hänen kämppiksestään rouva Karhusta, joka on suurpiirteisempi ja arvostaa enemmän nautintoa kuin järjestystä. Kirjan jännite syntyy juuri hahmojen erilaisista luonteista.

On satanut paljon lunta ja herra Jänis rehkii saadakseen pihan puhtaaksi. Rouva Karhulle lumi edustaa mahdollisuutta elämyksiin. Se rakentaa lumiukon ja halajaa sitten pulkkamäkeen.

Herra Jänistä ei kelkkailu kiinnosta. Se on uuvuttanut itsensä lapioinnissa. Sitä paitsi sen vanha kelkka on liian pieni rouva Karhulle. Rouva Karhu ei suostu kuuntelemaan vastaväitteitä, joten mäkeen lähdetään.

Rouva Karhu nauttii vauhdin hurmasta ja hakee mojovia hyppyreitä. Herra Jänikselle riittäisi vähempikin vauhti. Myös kelkalle hurjapäinen rouva Karhu on liikaa ja kelkka räsähtää rikki. Rouva Karhu-raukka kierii alas rinnettä ja loukkaa päänsä puuhun törmätessään.

Herra Jänis oli aivan oikeassa mitä tuli kelkan kestävyyteen ja liian kovaan vauhtiin. Se voisi tyytyväisenä todeta, että 'minähän sanoin' ja ajatella, että kelkkailut on nyt kelkkailtu. Katsellessaan voipunutta rouva Karhua kääre päässään se kuitenkin tuntee myötätuntoa.

"Rouva Karhu parka, herra Jänis miettii. Se niin iloitsi kelkkailusta."

Herra Jänis päättää piristää rouva Karhua tavalla, joka ei sille itselleen ehkä ole niin tärkeää, mutta rouva Karhulle varmasti täydellisen sopiva yllätys. Se vasta on todellista ystävyyttä!


Christa Kempter & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
Saksankielinen alkuteos: Herr Hase und Frau Bär - Die lustige Schlittenfahrt
Suomennos: Rauna Sirola
Kustantaja: Lasten Keskus 2015

Voiko talvella keinua

Voiko talvella keinua? Kysymys heräsi mieleeni tutustuttuani kirjastossa Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kirjaan Pulmu keinuu. 

Esitin kysymyksen tyttärelleni. "Ei", hän vastasi. "Talvella ei voi keinua."

"Miksei?" ihmettelin.

"No, koska jos keinussa on jäätä, voi liukastua ja pudota keinusta", tyttäreni selitti. Niin oli tarhassa opetettu.

Muistan omasta lapsuudestani, että puistoista irrotettiin ja vietiin keinut pois talveksi. Talvella ei voinut keinua. Siksi olin hämmästynyt lukiessani Pulmu keinuu -kirjaa.

On talvi ja on satanut paljon lunta. Keinut pihalla ovat ihan lumen peitossa. Pikkuinen Pulmu-tyttö lähtee keinumaan. Hän harjaa lumen pois keinusta ja kiipeää kyytiin. Ennen Pulmu keinui vauvakeinussa, mutta nyt hän uskaltautuu jo rengaskeinuun. Isä ei estele. Hän vaan syöttää lintuja iloisesti hymyillen. Niinhän siinä sitten käy, kuten epäilinkin: Pulmu putoaa!

"Ei haittaa, jos putoaa. Lumi on pehmeää. Hangesta pääsee ylös, kun huitoo ja ponnistaa."

Pulmu retkottaa kinoksessa kädet ja jalat levällään ja naama naurussa. Alan jo epäillä, että talvella voi sittenkin keinua. Minua ja tytärtäni on huijattu. Pulmu ainakin keinuu niin kauan, että isää rupeaa jo paleltamaan.

Mekin löysimme siten paikan, jossa voi keinua talvella

Pulmu keinuu on pahvisivuinen taaperokirja. Se sopii pienelle lukijalle, sillä selkeät kuvat näyttävät juuri oleellisen ja teksti on lyhyt. Joka aukeamalla on vain pari lausetta.

Pohdimme tyttäreni kanssa, mikä eläin Pulmu oikein on. Ei hän aivan ihmiseltäkään näytä. Tyttäreni arveli hänen olevan koira. Minä en ole varma. Jokainen saanee päättää itse.


Riina Katajavuori: Pulmu keinuu
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Schilds & Söderströms 2015

Päivä pulkassa - talvinen tarina ystävyydestä

Pehmolelut ovat pääosassa Hannu Hirvosen kirjoittamassa ja Virpi Pennan kuvittamassa talvisessa kirjassa Päivä pulkassa. Tyttäreni huokasi monta kertaa: "Ihana kirja", kun olin sen hänelle lukenut. Sitten hän selasi sen vielä itsekseen hartaasti läpi.

Kirja kertoo Annin pehmoeläimistä: mäyräkoira Eerik Eerikinpojasta, nyrkkeilyhanskaisesta Päkästä ja pinkkiharjaisesta kukkaishevospojasta nimeltään Reima. Pehmot viettävät uneliasta talvipäivää sisällä Annin remutessa ulkona. Eerik ei pidä talvesta ja Päkä voisi nukkua talvella kaiken aikaa.

Pehmoihin tulee eloa, kun Annin kaupunkilaisystävät tuovat mukaan vierailulle omat pehmonsa: Sirahvi Kirahvin ja suden. Sievä Sirahvi Kirahvi kiinnostuu heti Päkästä. Susi puolestaan julistaa olevansa kiltti vain kun saa kahvia.

Kun lapset vievät pehmot pulkkamäkeen, viimeisetkin uneliaisuuden rippeet karisevat. Mäenlaskun jälkeen rakennetaan lumilinna, jossa jokaisella pehmoeläimellä on oma huoneensa. Kun päivä on pulkassa, on saunan vuoro. Saunasta löytyykin iloinen yllätys: Alli-lintu, jonka luultiin matkustaneen talveksi etelään.

Kirjan teksti ja kuvitus vie mukaviin talvitunnelmiin. Tämä on kirja talvesta ja ystävyydestä. 

"- Minä en tiennyt, että talvellakin voi saada uusia ystäviä, Alli sanoi.
   - Tietenkin voi, Reima sanoi. - Tyttöjä tai poikia...
   - ...ja etenkin kirahveja, Päkä jatkoi unisena." 

Tyttäreni elää nyt kautta, jossa pehmolelut ovat hänelle todella tärkeitä, joten ei ole ihme, että kirja kiinnosti. Joululahjaksi tyttäreni sai Kiiltosilmäksi nimetyn pehmosuden, jota ilman hän tuskin voi olla hetkeäkään. Siksi hän innostui, kun kirjassakin oli susipehmolelu. Tosin liila, suurisilmäinen Kiiltosilmä on huomattavasti kesymmän näköinen kuin kirjan harmaa susi, joka esittelee itsensä seuraavasti:

"- Minä olen susi. Nimeä minulla ei ole. Ja olen vähän vaarallinen."

Kiiltosilmä

Kävimme viikonloppuna minilomalla Hämeenlinnassa ja tyttäreni raahasi Kiiltosilmän mukaan sinnekin. Siellä susi-raukalle oli vähällä käydä hullusti. Se nimittäin unohtui Hämeenlinnan pääkirjastoon. Onneksi kirjasto oli juuri vielä auki, kun isä ritarillisesti kiirehti sen pelastamaan.


Hannu Hirvonen: Päivä pulkassa
Kuvitus: Virpi Penna
Kustantaja: Karisto 2016

Kadonneiden pilkkujen metsästystä lumisateessa

Yön aikana koko maisema on peittynyt paksun lumivaipan alle. Puut ja pensaat notkuvat raskaassa lumilastissa. Vaikka tänään epäilemättä kahlataan bussipysäkille auraamatonta tietä, nautin lumesta täysin rinnoin. 

Kirjaston lastenosaston talvikirjahyllystä bongasin äskettäin lupaavan parivaljakon teoksen Lunta sataa, Lupo! Jos kirjoittajana on Réka Király ja kuvittajana Marika Maijala, on luvassa todennäköisesti jotain tutustumisen arvoista.

En joutunut pettymään. Lunta sataa, Lupo! on loistava talvikirja. Se kertoo pienestä pilkullisesta Lupo-koirasta, joka tutustuu lumeen ensimmäistä kertaa elämässään. Pyry saa tienoon hetkessä lumen peittoon. Silloin Lupo huomaa jotain kamalaa. Sen mustat pilkut ovat poissa ja siitä on tullut kokonaan valkoinen. 

Alkaa kadonneiden pilkkujen metsästys. Siellä täällä näkyy jotain, mikä näyttää pilkuilta, mutta lähempää katsottuna osoittautuukin joksikin muuksi. Vauhdikas jahti ei tuo pilkkuja takaisin, ja lopulta uupunut hauva hipsii takaisin kotiin.

"- Kaikki pilkkuni katosivat lumisateessa, Lupo kertoo Topille.
- Oletko varma? kysyy Topi.
Lupo katsoo turkkia ja sitten Topia ja taas turkkia. Molempia naurattaa. Tiedätkö miksi...?"

Kirjan sivut ovat kartonkia ja aukeamilla on luukkuja ja jännittäviä aukkoja, jotka auttavat pitämään yllä pienen lukijan kiinnostusta. Tekstiä on melko vähän. Arvioisin kirjan sopivan parhaiten noin kaksivuotiaalle, mutta nelivuotiaanikin tutki sitä innoissaan. 

Lunta sataa, Lupo! on ilmeisesti Réka Királyn ensimmäinen lastenkirja. Se ilmestyi WSOY:n kustantamana pari vuotta ennen kuin Király perusti palkitun Etana Editions -kustantamon yhdessä Jenni Erkintalon kanssa. 


Réka Király & Marika Maijala: Lunta sataa, Lupo!
Kustantaja: WSOY 2012

Miljan ja vaarin talvisia iloja

Vasta satanut lumi on parhaita asioita mitä tiedän. Yöllä on taas pyryttänyt lisää lunta. Niin ihanaa kuin puhdas lumi onkin, se ei yleensä säily koskemattomana kovin kauaa. Meidänkin pihalle on jo ilmestynyt eläinvieraiden jalanjälkiä. 

On juuri sopiva hetki kaivaa kirjahyllystä esiin Reetta Niemelän kirjoittama ja Leena Lumpeen kuvittama Miljan talvi. Tytär tiirailee siitä kaikkein mieluiten juuri eläinten jalanjälkiä. Omalla pihallamme näkyy yleensä jäniksen (tai rusakon), oravan ja lintujen jälkiä. Joskus pihalla on tassutellut kissa ja joskus hiiri (vai rotta, yök!). Eilen aamulla näin muuten ketun juoksevan tien yli ihan lähellä kotiamme. Se on harvinaista.

Milja-sarja kuuluu kestosuosikkeihimme. Sitä luetaan uudestaan ja uudestaan. Ostin vuodenaikoja käsittelevät kirjat omaan hyllyymme, kun huomasin, että ne olivat meillä jatkuvasti lainassa kirjastosta. 

Voi olla, että kirjat puhuttelevat minua siksi, että niiden kerrontaan on kivasti yhdistetty kansanperinnettä. Niemelä on opiskellut kansatiedettä aivan kuten minäkin. Tyttäreni pitää Milja-kirjoissa eniten ehkä luonnon havainnoinnista. Leena Lumpeen kuvitus on ansiokkaan tarkkaa ja realistista.

Pidämme molemmat Milja-kirjoissa siitä, että päähenkilöinä ovat Milja ja hänen vaarinsa. Ei niin kovin tavallinen asetelma lastenkirjassa. Päähenkilöiden nimet ovat herkulliset: Milja Mansikka ja Ukko Mansikka.

Miljan talvi -kirjassa Milja ja Ukko käyvät helmikuussa mökillä. Mökkielämä on hiukan erilaista talvella kuin kesällä. Talvisessa luonnossa riittää paljon katseltavaa ja tummalla taivaalla tähdet ja tähtikuviot näkyvät hienosti. 

"Ukko näytti Miljalle kirkkaana vilkuttavan Pohjantähden. Hän näytti mustanpimeältä taivaalta myös Suuren karhun ja Pienen karhun. Ja Joutsenen. Ja Väinämöisen viikatteen. Ja taivaan kuningattaren Kassiopeian. Milja ei kyllä ollut ihan varma, näkikö hän oikeat tähdet. Yhtäkkiä taivaan yli leiskahti tähdenlento. Silloin sai toivoa jotakin. Mutta ennen kuin toivoi ei saanut puhua, eikä toivetta saanut paljastaa muille. Milja toivoi salaisesti, että oppisi joskus tunnistamaan kaikki tähtikuviot." 

Kirjan teksti on jaettu mukavasti lyhyehköiksi tarinoiksi. Tarinat sopivat hyvin esimerkiksi luettavaksi yksi kerrallaan iltasatuina. Kirjan takakannessa teosta suositellaan viisivuotiaasta eteenpäin, mutta tyttäreni nautti Milja-kirjoista jo kolmivuotiaana.

Ennen Miljan talvea samoilta tekijöiltä oli samana vuonna ilmestynyt Miljan kesä -kirja, jossa Miljan ja vaarin touhuja seurataan samalla mökillä kesäaikaan. Sittemmin ilmestyivät myös Miljan syksy (Otava 2003) ja Miljan kevät (Otava 2004). Ja vaikka vuodenajat tulivat jo käytyä läpi, eivät tekijät siihen lopettaneet. Sarjassa on ilmestynyt myös Miljan puutarha (Otava 2005), Miljan kaupunki (Otava 2007) ja Milja nikkaroi (Otava 2009), joista Miljan kaupunki kiinnostaa meitä eniten.

Miljan kesä ja Miljan talvi olivat Finlandia Junior -palkintoehdokkaina vuonna 2002, ja jos minä olisin ollut päättämässä, ne olisivat myös palkinnon saaneet.

 

Reetta Niemelä: Miljan talvi
Kuvitus: Leena Lumme
Kustantaja: Otava 2002

Uusivuosi tuo muistot mieleen

Uudenvuoden kunniaksi olen valinnut ensimmäiseksi esiteltäväksi teokseksi Esko-Pekka Tiitisen kirjoittaman ja Tuula Tiitisen kuvittaman kirjan Opri, mummo ja taikayö.

Punaisessa tuvassa asuu tasavertaisina kumppaneina mummo ja Opri-kissa. Uusivuosi lähestyy. Lunta tupruttaa taivaan täydeltä. Vuodenvaihteen aika herkistää mummon ja Oprin muistelemaan menneitä rakkaita.

Usean päivän ajan mummo ja kissa työstävät lunta ja muovaavat siitä neljä suurta lumiveistosta saadakseen rakkaimpansa mukaan uudenvuoden juhlaansa. Ahkeroinnin tuloksena pihalla seisoo piirissä kissa, lehmä, lammas ja kana. Kissa on Oprin rakas muammo ja muut eläimet mummon Muurikki, Aata ja Tiutiu.

Mummo ja Opri ympäröivät eläinpiirin kuultavilla jäälyhdyillä. Uudenvuodenaaton koittaessa he sytyttävät lyhdyt ja laittavat vielä pienen nuotion piirin keskelle. Siellä rakkaimpiensa keskellä, tähtitaivaan alla, luminen valkeus ympärillään, he viettävät vuoden vaihtumista.

"Mummo puristi Opria rintaansa vasten, antoi suukon ja sanoi hellästi: 'Taas on yksi vuosi eletty.'"

Mummo saa tokaisuunsa vastauksen:

"'Ja ensi vuosikin eletään.'"

Opri, mummo ja taikayö on herkkä ja kaunis kirja muistoista ja ystävyydestä. Kirja on myös ylistys lumelle, sillä yhdellä aukeamalla ei ole mitään muuta kuin lumisadetta. 

Esko-Pekka Tiitisen teksti on rauhallista ja viehättävää. Tuula Tiitisen herkät maalaukset kuvittavat tekstiä hienosti. Kaunista katseltavaa!


Esko-Pekka Tiitinen: Opri, mummo ja taikayö
Kuvitus: Tuula Tiitinen
Kustantaja: Tammi 2006