2 kuvakirjaa, joissa hajuaisti on tärkeässä osassa

Tänään esittelen kaksi viehättävää kuvakirjaa, joissa molemmissa käytetään hajuaistia. Kirjoituskurssillani oli syyskuussa yhden kerran teemana aistit, ja minua kiehtoi eniten nimenomaan hajuaisti. Hajut ja tuoksut harvemmin välittyvät teksteistä. Olikin kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaja voisi paremmin tuoda ne esiin.

Sitten löysin kirjastosta pari kuvakirjaa, joissa hajuaisti on onnistuttu nostamaan merkittävään roolin. On ihan pakko esitellä ne teille.

Heitä minulle hyvä haju

"Kotona haisee. Ainakin minun nenääni.
On hyviä hajuja ja pahoja hajuja. Äiti sanoo hyviä hajuja tuoksuiksi. Minusta nekin ovat hajuja."

Jaakon kotona haisee kaali, kertoo Kirsti Kuronen Karoliinan Pertamon kuvittamassa kuvakirjassa Heitä minulle hyvä haju (Karisto 2021). Jaakon äiti ja isä ovat hurahtaneet kaaliruokiin, eikä kaalin hajua pääse karkuun minnekään.

"Yritän sulkeutua omaan huoneeseen, mutta sinnekin kaalinketale kiemurtelee oven alta."

Jaakko päättää lähteä ulos keräämään parempia hajuja. Avuksi hän ottaa papan kanssa askartelemansa haamuimurin. Ehkä sillä voi imeä hajujakin. Vastaantulijoille Jaakolla on yksi pyyntö: "Heitä minulle hyvä haju."

Alkaahan hyviä tuoksuja löytyä: mansikkainen huulirasva, tuore kanelipulla, kielo, vastaleikattu ruoho... Mutta onko vauvan kakka hyvä vai huono haju? Ainakin parempi kuin isän kakka.

Jaakko löytää myös abstrakteja tuoksuja. Miltä haisee kesä tai annos aurinkoa?

Ensi viikolla Jaakko päättää lähteä imuroimaan lisää hyviä hajuja. Minkä hajun sinä hänelle heittäisit?

Heitä minulle hyvä haju on kolmas osa Jaakosta kertovassa kirjasarjassa. Aiemmissa osissa on käytetty kuuloaistia (Kerro minulle kaunis sana) ja näköaistia (Näytä minulle hassu ilme). Uusimmassa, neljännessä osassa paneudutaan makuaistiin (Anna minulle mainio maku).

Kirsti Kuronen kirjoittaa kauniisti ja Karoliina Pertamon kuvat ovat ihania. Pidän kirjoista kovasti. Aistit kirjasarjan aiheena on hieno oivallus. Onkohan seuraavaksi luvassa tuntoaisti?

.

Mur ja mitä tuuli toi

"Jokin jännittävä tuoksu kantautui tuulen mukana juuri siihen kohtaan, missä Mur seisoi.
Mur nuuhki.
Tuoksu oli uusi, aivan erilainen kuin mikään aikaisempi."

Kaisa Happosen ja kuvittaja Anne Vaskon uusimmassa Mur-karhusta kertovassa kuvakirjassa Mur ja mitä tuuli toi (Tammi 2022) Mur-karhu saa ilmasta vainun. Sen on pakko seurata tuoksua.

"Tuoksu oli kuin näkymätön lanka, josta Mur piti kuonollaan tiukasti kiinni."

Kuten Mur-kirjoissa aina, Kaisa Happosen sanat ovat todellisia helmiä, tarkkaan harkittuja ja hiottuja, kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Hyvin vähällä määrällä tekstiä muotoutuu hieno, voimakas ja koskettava tarina.

Anne Vaskon kuvitus on juuri niin ihanaa kuin aina. Kuinka ilmeikkäältä hän onkaan saanut Murin näyttämään ja kuinka viehättävä hänen metsänsä on.

Ja sitten yhtäkkiä metsä on poissa. Mur ei ymmärrä, mitä on tapahtunut. Se seisoo Vaskon upeassa kuvassa ihan pienenä keskellä valtavaa hakkuuaukeaa. Ilman puita ja lehvistöjä tuuli pyörii vinhasti ympäri aukeaa.

"Ilman puita
         tuuli eksyy."

Metsää ei enää ole, mutta Mur on karhu ja metsän pitäisi olla siellä, missä se on.

Hakkuuaukealta Mur löytää sen, minkä se haistoi. Mahtavan yllätyksen, jonkun Toisen.

Kirja on varsin kantaaottava, mutta kantaaottava taso avautuu ehkä kuitenkin vain aikuislukijalle. Lapsi saa rauhassa nauttia suloisesta eläinsadusta.

Uskalla loistaa!

Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa kävi tänään kuhina. Käytävillä tungeksi hermostuneita lapsia vanhempineen. "Koska ne oikein tulevat?" lapset hokivat kelloa vilkuillen. Kahdeksanvuotiaani etsi epätoivoisena paikkaa, josta näkisi lavalle.

Kun kello löi kaksi, väkijoukko kohahti. "Mä nään ne", kiljui tytär ja kurkotteli vaarallisesti toisen kerroksen kaiteen vieressä. "Tuolta ne nyt tulee!"

Keitä estradille oikein astui?

Maankuulut tubettajasiskokset Elina ja Sofia, joiden tubekanavalla on yli 135 000 seuraajaa ja joiden uusinta videota on kahdessa päivässä katsottu jo 33 000 kertaa.

Akateemisen kirjakaupan lavalla tytöt kuitenkin olivat kirjailijan roolissa, sillä kouluikäiset sisarukset ovat julkaisseet jo useita kirjoja. Tämänpäiväisessä Meet & Greet -tapahtumassa he olivat puffaamassa vastailmestynyttä kirjaansa Uskalla loistaa! (Tammi 2022).

Kirja on kirjoitettu yhdessä tyttöjen äidin, työyhteisövalmentaja Aura Marttisen sekä näyttelijä, muusikko ja laulunopettaja Reeta Vestmanin kanssa. Kuvituksen on tehnyt Anthony Conley.

Kirjassa keskitytään esiintymistaitoihin. Tytöt antavat vinkkejä siihen, kuinka esiintymistä voi harjoitella ja miten esiintymisjännitys taltutetaan. Kirjan avulla oppii tunnistamaan, millainen esiintyjä on itse sekä mitkä ovat omat vahvuudet ja kuinka niitä voi kehittää.

Kuten Elina tilaisuudessakin muistutti, esiintyminen ei ole pelkkää näyttelemistä tai laulamista yleisön edessä. Joudumme olemaan esillä mitä monimuotoisimmissa arjen tilanteissa. Suurin osa joutuu esimerkiksi joskus esiintymään harrastusten yhteydessä tai pitämään esitelmiä koulussa. Jopa uudelle henkilölle esittäytymistä voi pitää eräänlaisena esiintymisenä.

Nuoresta iästään huolimatta Elina ja Sofia ovat jo konkareita esiintymisessä. Ensimmäistä kertaa sisarukset olivat julkisesti esillä haastatellessaan vuoden 2018 presidenttivaalien ehdokkaita. Esiintymiskokemusta on siis kertynyt jo useiden vuosien ajalta. 

Edellisissä kirjoissaan positiivisuudestaan tunnetut sisarukset ovat valaneet uskoa siihen, että kaikki on mahdollista ja kehottaneet olemaan rohkeasti sinä. Aiempien kirjojen opit omaksuttuaan alkaakin olla valmis loistamaan. Uuden kirjan avulla saa uskallusta loistaa niin arkielämän esiintymisissä kuin isoilla lavoillakin!

Kuinka maailman ihanin shettis Sinttu päätyi Siltakylään

Heppakirjojen ystävät tuskin ovat välttyneet kuulemasta Sintusta. Sinttu on Ruotsin rakastetuimman hevoskirjailijan Lin Hallbergin luoma shetlanninponi, jolle kuvittaja Margareta Nordqvist on antanut suloisen pehmeän ulkomuodon. Sinttu-sarja (ruotsiksi Sigge) on hyvin suosittu niin Ruotsissa kuin Suomessakin.

Sarjan ensimmäisessä osassa Maailman ihanin Sinttu (Tammi 2008) tokaluokkalainen Elina pääsee aloittamaan ratsastustunnit Siltakylän shetlanninponitalleilla. Mukava ja jämäkkä ratsastuksenopettaja Inka opettaa Elinalle ja hänen ystävilleen kaiken poneista ja ratsastamisesta. Kun Elina tapaa Sintun ensimmäistä kertaa, hänestä tuntuu heti, että he kaksi kuuluvat yhteen. Sittemmin Sintun ja Elinan seikkailuista on päästy nauttimaan jo parinkymmenen kirjan verran.

Mutta tiedätkö, missä Sinttu oli ennen kuin se tuli Siltakylään? Uutta tietoa Sintun ja tämän poniveljen Samin varhaisvuosista on nyt saatavilla, kun Lin Hallbergin helppolukuista Sami ja Sinttu -sarjaa on viimeinen alettu suomentaa. Ensimmäinen suomennettu osa Sami ja Sinttu — Poniveljesten tarina (Tammi 2022) ilmestyi kesäkuussa. Ruotsalainen alkuteos julkaistiin jo vuonna 2009.

Kirjassa on äänessä Siltakylän tallia pitävä Inka, joka eräänä iltana kertoo pojilleen Erkille ja Simolle tuttua tarinaa ajasta, jolloin pojat olivat pienempiä ja perhe asui Englannissa. Pojat haluavat taas kerran kuulla, kuinka he saivat omat poninsa.

"— Se ei olekaan mikään tavallinen tarina.
Niin äidillä on aina tapana aloittaa.
Simo nojaa päätään äitiä vasten, ja Erkki kuuntelee hiljaa sängyssään."

Jo viisivuotiaana Erkki halusi väen vängällä päästä ratsastamaan, joten hänelle alettiin etsiä omaa ponia. Hän ihastui Samiin oikopäätä.

Simo ei ollut yhtä kiinnostunut hevosista, mutta oman ponin hänkin ennen pitkää halusi. Pian selvisi, että Samilla oli jossain Sinttu-niminen veli. Kaikeksi onneksi sen omistajat halusivat päästä siitä eroon. Niin Simokin sai oman ponin.

Tutustuminen uusiin poneihin ja ystävystyminen niiden kanssa ei sujunut ihan kommelluksitta, mutta ennen pitkää poikien ja ponien välille rakentui luottamuksellinen suhde. Poneista oli Erkille ja Simolle paljon iloa ja lohtua, kun he muuttivat Englannista Suomeen (tai oikeasti tietenkin Ruotsiin, mutta suomennoksessa on vedetty kotiinpäin, mistä en oikein tykkää). Siltakylässä Sinttu ja Sami ovat ratsastuskoulun suosituimmat ponit.

Sinttu-sarja on suunnattu alakouluikäisille, ja kirjat ovat sen verran pitkiä, ettei kahdeksanvuotiaani vielä lue sellaisia itse. Sami ja Sinttu -sarja sen sijaan sopii mainiosti äskettäin lukemaan oppineille itse luettavaksi. Tarinat ovat lyhyitä ja Margareta Nordqvistin ihanaakin ihanampi värikuvitus elävöittää lukukokemusta. Ääneenluettuna Sami ja Sinttu -sarjaa voi lukea nuoremmille lapsille kuin varsinaista Sinttu-sarjaa. Kustantajan suositus on viidestä vuodesta ylöspäin.

Lin Hallberg tietää, mistä kirjoittaa. Hän on ollut heppafani pikkutytöstä asti ja pitänyt jossain vaiheessa itsekin shetlanninponitallia sekä toiminut ratsastuksen opettajana. Myös Margareta Nordqvist on heppahullu. Hän on piirrellyt hevosia lapsesta asti. Vuosikymmenten harjoitus on auttanut häntä piirtämään itsensä lukijoiden sydämiin.

Niin Sinttu-sarjan kuin Samin ja Sintunkin on suomentanut Marvi Jalo, Suomen hevoskirjallisuuden grand old lady (yhdessä sisarensa Merjan kanssa). Hevostermit ovat siis kirjoissa varmasti kohdillaan.

Ukrainan lapsia voi tukea ostamalla ukrainalaisen lastenkirjan

Hätää kärsivien ukrainalaisten auttamiseksi on monenlaisia tapoja. Minulle lastenkirjojen ystävänä mieluisin tapa on ollut kirjan ostaminen. Tammi on julkaissut ukrainalaisen ihmisoikeusaktivisti Larysa Denysenkon ja kuvittaja Marija Fojan kuvakirjan Maja ja ystävät (Tammi 2022). Kirjan tuotto ohjataan Suomen UNICEFin kautta lyhentämättömänä Ukrainan lasten auttamiseksi.

Kirja kertoo kiovalaisesta neljäsluokkalaisesta Maja-tytöstä ja hänen 16 luokkatoveristaan. Kaikki lapset käydään kirjassa yksitellen läpi ja kuullaan heidän perhetaustoistaan. Jokaisella on kovin erilainen perhe. Joskus lapset tuppaavat huomauttelemaan ja nimittelemään toisiaan eroavaisuuksien takia, mutta silloin heidän viisas Julia-opettajansa puuttuu puheeseen.

"Mutta Julia-rouva selitti, että tärkeintä on olla ihmisiksi ja kiusaamatta toisia. Jokaisella lapsella on oma tarinansa, oma perheensä, ja jos jollakulla on kaikki toisin, se ei ole mikään syy loukata ja ilkkua."

"Ei ole väliä, kasvaako pienessä perheessä vai isossa suvussa. Ei ole väliä, onko vanhempien oma lapsi vai alkujaan jonkun muun. Ei ole väliä, kuinka monta isää ja äitiä on. Tärkeintä on, että perheessä vallitsevat rakkaus ja kunnioitus, koska niihin perustuu kaikki."

Kirjan tarinat ovat koskettavia. Ne avaavat silmät näkemään, millaista arki Ukrainassa oli vielä muutama kuukausi sitten, ennen Venäjän hyökkäystä. Osin samanlaista ja osin erilaista kuin Suomessa. Esimerkiksi Krystynan kaltaisia lapsia tuskin löytyy Suomesta kovinkaan paljon. Krytyna asuu isoäitinsä kanssa, koska hänen äitinsä on kotiapulaisena Italiassa ja isä lihanleikkaajana Isossa-Britanniassa.

Kirja on kirjoitettu alun perin vuonna 2017, jolloin Venäjä oli jo vallannut Krimin ja miehittänyt osan Donetskin ja Luhanskin alueista. Niinpä kirjassa tavataan luokan uusi tyttö Sofiika, joka on tullut äitinsä kanssa Luhanskista. Sofiikan isä on kadonnut, sillä "ihmisiä katoaa usein, kun on käynnissä sota." 

Myös krimintataari Rajis on joutunut jättämään entisen kotinsa Krimillä. Hänen kauniissa kotitalossaan persikkatarhojen keskellä asuu kenties nyt muita ihmisiä, sellaisia joilla ei ole oikeutta asua siellä.

Jos jo vuonna 2017 lapsilla oli kovia kohtaloita, voi vain kuvitella, missä tilanteessa he ovat nyt. Helmikuun lopulla 2022 Venäjän tulituksen jylyssä kirjoitetuissa alkusanoissaan kirjailija kuvittelee jonkun Majan luokkatovereista rukoilevan juuri nyt pommisuojassa, toisen kirjoittavan kirjettä vangitulle isälleen Venäjälle ja kolmannen jo menettäneen läheisensä.

"Sota on aina lapsia vastaan. Tällä tekstillä haluan huutaa maailmalle, että kotimaani lapset tarvitsevat kansainvälistä suojelua", kirjoittaa Larysa Denysenko.

Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi toteaa lehdistötiedotteessa: ”Haluamme kustantaa tämän kirjan lisätäksemme suomalaisten tuntemusta ukrainalaisista ja tukeaksemme ukrainalaista kulttuuria ja kustantamoyhteisöä sodan keskellä. Kirjan koko tuotto menee lyhentämättömänä suoraan ukrainalaisten lasten hyväksi.”

Kirjapaino Livonia Print Latviassa osallistuu painamalla kirjan ilmaiseksi. Kirjavälitys hoitaa kirjan jakelun kuluitta. Oman kappaleeni ostin Suomalaisesta Kirjakaupasta, joka ei kerää kirjasta myyntituottoa.

Kahdeksanvuotiaani piti kovasti kirjasta. Hänestä oli kai mukava saada konkretiaa siihen, millaisille lapsille hänen lahjoittamansa vaatteet ovat kenties menneet.

Entä jos joulua ei tulisikaan — tai jos sen joutuisi viettämään yksin?

 

Joulu lähestyy, mutta Siirin perheessä kaikki jouluvalmistelut ovat tekemättä, kertoo Tiina Nopola kirjassa Siirin jouluyllätys (Tammi 2009, kuv. Mervi Lindman). Mikä pahinta, Siirin äiti on flunssassa ja isä on lähtenyt työmatkalle.

"Meille ei taida tulla joulua ollenkaan, Siiri mutisi ja kiskoi Hunskelia, joka nuuski lumiukkoa.
— Miksei? pikku-Otto uteli.
— Meillä ei ole joulukuusta eikä jouluruokia eikä joululahjoja. Enkä minä varmaan saa nukkekotiakaan, Siiri piipitti ja pyyhki kyyneleitä."

Otot (joita Siiri tuntee peräti kolme kappaletta) päättävät, että tietysti Siirinkin täytyy saada kuusi, pipareita ja lahjoja. Pikkupojilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi varoja eikä taitoja loihtiakseen Siirille joulua, vaikka yritys on kova.

Sana Siirin perheen tilanteesta lähtee kiertämään ja väärinkäsityksiäkin sattuu. Lopulta Siirin perheelle tulee ylenpalttinen joulu, niin ylenpalttinen, että siitä riittää muillekin jaettavaksi.

Tästä yli kymmenen vuotta vanhasta kirjasta löytyy ihanaa yhteisöllisyyttä, juuri sellaista mitä tänä päivänäkin kovasti peräänkuulutetaan. Ehkä joulu pitäisikin ajatella ihan uudelleen. Onhan se perinteisesti perhejuhla, mutta varsinkin Helsingissä yhden hengen perheitä on valtavasti, eikä kaikilla ole sukulaisia tai tuttavia, joiden luokse jouluna pääsisi.

Siirin yläkerran naapuri neiti Tuupanen kerto viettävänsä joulun yksin:

"— Minä menen ensin vaahtokylpyyn ja syön sitten joulupuuron. Niin minä olen tehnyt jo monta vuotta."

Mutta tänä vuonna neiti Tuupanen ei ehdikään vaahtokylpyyn. Siirin ajatuksesta Seurojentalolla järjestetään railakkaat joulujuhlat. Kuusen ympärillä tanssitaan niin vauhdikkaasti, että matto menee mutruun.

Siiri-kirjoissa kuvataan lasten arkea leikkisästi, pilke silmä kulmassa. Pidän kovasti Mervi Lindmanin veikeästä kuvitustyylistä. Se sopii tarinoihin loistavasti.

Siiri-sarja on ollut tyttäreni lempparikirjasarjoja. Nyt seitsenvuotiaana hän taitaa olla jo kasvamassa Siiristä ohi. Nyyh :(

Tiina Nopola: Siirin jouluyllätys
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2009

 

Mur Karhun kuusipajassa istutettiin kuusia ja keskusteltiin uudesta iltasatukirjasta

Olen onnellinen, että satuimme olemaan Helsingin Kirjamessuilla juuri silloin, kun Kaisa Happonen ja Anne Vasko esiintyivät siellä. Parivaljakko kuuluu lempikirjantekijöihini, ja heidän Mur-nimisestä pikku karhusta kertova kirjasarjansa on hurmaava.

Mur-sarjassa on juuri ilmestynyt viides osa Mur ja metsän ilta (Tammi 2021). Kirja poikkeaa edellisistä osista. Siinä missä neljässä ensimmäisessä kuvakirjassa kerrottiin yksittäinen ja lyhyt tarina, viidennessä kirjassa tarinoita on useita. 

Aloite iltasatukirjasta lähti kustantajalta, mutta Happonen ja Vasko ovat hienosti kyenneet vastaamaan haasteeseen. Mur ja metsän ilta on kaunis kirja, josta huokuu satumaista viisautta.

Kyseessä on iltasatukokoelma, jossa on peräti 176 sivua. Välissä on kylläkin paljon kuvasivuja ja kokonaisia aukeamiakin, joilla on pelkkä kuva. Anne Vaskon kollaasitekniikalla toteutetut kuvat ovat suorastaan pakahduttavan hyviä. Ei mikään ihme, että hänet on nimetty ALMA 2022 -palkintoehdokkaaksi. Astrid Lindgren Memorial Award on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto.

Happonen on sanankäytön mestari, joka osaa kiteyttää juuri olennaisen. Hänellä on erinomainen taito kirjoittaa niin, ettei yksikään sana ole turha tai ylimääräinen.

Metsän illan tunnelmaan päästäkseen Kaisa Happonen kirjoitti ensin Iltalaulu-runon, vaikkei heti tiennyt päätyisikö se kirjaan asti. Sittemmin Olavi Uusivirta ja Ringa Manner ovat säveltäneet ja esittäneet runon. Laulu kuullaan äänikirjan lopussa ja on myös löydettävissä kaikista musiikin yleisimmistä jakelukanavista. Kuulimme laulun kirjamessuilla, ja kyllä se oli ihana.

Mur ja metsän ilta -kirjassa Happonen ja Vasko pääsevät tuomaan esiin Murin metsän asukkaita paljon laajemmin kuin kuvakirjoissa, joiden henkilögalleria on monesti ollut varsin suppea. Murin lisäksi tarinoissa tavataan esimerkiksi tuulihaukka joka on lakannut lentämästä, susi jota kuun valo häikäisee ja hirvi joka ei uskalla kulkea metsäaukion poikki.

Sadun lomasta aikuislukija saattaa löytää hienovaraisesti esitettyjä ajatuksia Suomen metsäluonnon tilasta. Mikäpä muu olisi se metsäaukio, jota hirvi ei uskalla ylittää, kuin avohakkuualue. Miksipä muuten hömötiaista näkee harvoin kuin siksi, että se on käynyt maassamme harvinaiseksi.

Lapsilukijaa ei kuitenkaan huolestuteta. Murin havuntuoksuinen metsä on tarinoiden metsä, joka saattelee rauhallisille yöunille.

Happonen ja Vasko tunnustavat, että metsä on heille suuri inspiraation lähde. He haluavat säilyttää sen myös tuleville sukupolville ja ovat muun muassa ostaneet metsää suojelutarkoituksissa. Kirjamessuilla he olivat pistäneet pystyyn Mur Karhun pienen kuusipajan, mikä oli loistava ajatus. Lapset — ja mikseivät aikuisetkin — saivat istuttaa oman kuusen ja ottaa sen mukaansa kotiin.

Jälkeenpäin seitsenvuotiaani muisteli tätä yhtenä messujen kohokohtana, vaikka työpajassa häneen iskikin kamala ujouden puuska, eikä hän olisi millään uskaltanut mennä hakemaan multaa ja siementä Anne Vaskolta. Lopulta hän sai siemenen onnistuneesti multaan ja koristeli purkin kuljettamiseen tarkoitetun paperipussin. Olisipa ihanaa, jos siemen itäisi ja saisimme vielä joskus pihallemme Mur Karhun kuusen!

Pullervo tekee saimaannorpan elämän tutuksi joka kantilta

Kesällä lomailimme Saimaalla. Olikohan se Savonlinnassa vai Imatralla, kun selailin kirjakaupassa Pinja Meretojan kirjoittamaa ja kuvittamaa lasten tietokirjaa Pullervo — Suuri kirja saimaannorpasta (Tammi 2021). Pinja Meretoja on kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Pullervo on hänen esikoisteoksensa.

Kirja kiinnosti, ja saatoin jo nähdä itseni lukemassa sitä siellä Saimaan rannalla, saimaannorpan kotiseutujen äärellä. Oli kuitenkin tukahduttavan kuuma. Tytär oli pahalla tuulella ja kiukutteli, ja mieheni halusi kärsimättömästi jatkaa matkaa. En siis jäänyt hieromaan kauppoja.

Ehkä lukukokemus olisi ollut hienompi kesäisen Saimaan rannalla kuin syksyn hämärtämässä kodissa, mutta oli kirja hyvä lukumiljööstä huolimatta. Se kertoi saimaannorpasta kaiken oleellisen värikkään kuvituksen kera.

Kirjan päähenkilö on kenties Suomen tunnetuin saimaannorppa Pullervo. Miljoonat ihmiset ovat päässeet seuraamaan Pullervon elämää suorana lähetyksenä WWF:n Norppaliven kautta. Vuodesta 2016 asti kamera on kuvannut joka toukokuu Pullervon suosimaa kiveä ympäri vuorokauden ja lähettänyt videokuvan suoraan nettiin.

Yleisöäänestyksellä vuonna 2016 Pullervoksi nimetty norppa on valittu kirjaan edustamaan lajiaan. On kiinnostavampaa lähestyä aihetta yhden yksilön kautta kuin pelkästään yleisellä tasolla.

Opimme kirjasta, että saimaannorppa (Phoca hispida saimensis) on jääkauden jäljiltä paljastuneen maamme ensimmäisiä asukkaita. Kaikki maailman noin 400 saimaannorppaa asuvat Saimaassa.

Kirja lähtee liikkeelle aivan alusta eli saimaannorpan kehittymisestä omaksi lajikseen, kun yhteys Saimaasta mereen katkesi noin 8 000 vuotta sitten. Meretoja esittelee Pullervon esi-isät ja lähisukulaiset. Tutuiksi tulevat saimaannorpan anatomia, elinympäristö ja elintavat. Vuodenkierto käydään läpi saimaannorpan näkökulmasta.

Saimaannorpan elämään liittyy myös uhkia. Sen kotivesillä on varsinkin kesäisin vilskettä, kun Saimaan rantojen 60 000 kesämökkiä täyttyvät, ja järvellä kalastaa jopa satojatuhansia vapaa-ajan kalastajia. Onneksi on olemassa myös norppaystävällisiä kalastusvälineitä.

Talvisin norppaa häiritsevät jäällä ajelevat moottorikelkat, mutta pahempi uhka on ilmastonmuutos, joka saa talvet lämpenemään. Saimaannorpan elinehtona on lumi ja jää, sillä se synnyttää poikasensa jäälle lumipesään. Ihminen on jo joutunut avustamaan saimaannorppaa kolatuin lumikinoksin ja keinopesin.

Lopussa Meretoja antaa vinkkejä, kuinka me kuluttajina voimme valinnoillamme auttaa saimaannorppaa säilymään.

Kirja toi tyttäreni mieleen Minna Viitalähteen tietokirjan Me harvinaiset (Atena 2021), josta kirjoitin syyskuussa. Ehkä mielleyhtymä johtui siitä, että Me harvinaiset -kirjassakin puhuttiin saimaannorpasta. 

Vai olisiko syynä ollut, että molemmissa kirjoissa kuvitus on graafikon tekemä? Kokonaisen sivun tai aukeman kokoiset, värikkäät kuvat värjäävät sivut laidasta laitaan. Teksti on ladottu kuvien päälle. Pullervossa tekstiä on kuitenkin enemmän kuin Me harvinaiset -kirjassa. 

Jos Meretojan perusteellisen esityksen jälkeen jää vielä kaipaamaan lisää luettavaa, lopusta löytyy kirjallisuusluettelo.

Hirrmuisen isoja ja komeita pääsiäismunia

 

Rouva Keltasirkun kyläkaupassa Jänis Härmäkorva näkee pääsiäisen alla näyn, joka saa silmät rävähtämään auki.

"Vadilla oli keko suklaamunia. Niissä oli sokerikuorrutuskukkasia ja kirjoitus: 'Hyvää pääsiäistä!' Munien ympärille oli sidottu vaaleansinisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia nauharuusukkeita.

— Munia! Hirrrmuisen isoja ja komeita munia! Mullanruskeita munia! soperteli Jänis.

Se tuijotti niitä huuliaan lipoen.

— Minkähänlaiset kanat munivat noin hienoja munia? Niissä on rusetitkin!"

Alison Uttleyn kirjoittamassa ja Margaret Tempestin kuvittamassa suloisessa pääsiäiskirjassa Jänis Härmäkorva ja pääsiäismunat (Tammi 1983) Jänis hullaantuu rouva Keltasirkun puodin suklaisiin pääsiäismuniin. Syötyään yhden se toteaa, että se oli paras ikinä syömänsä muna, herkullinen ja maukas. Munan sisältä tuli vieläpä silkki- ja villalangoista tehty pieni untuvainen tipu.

Pääsiäiseksi pitäisi ehdottomasti saada pääsiäismunia, ei ainoastaan Jänikselle itselleen, vaan myös sen asuintovereille Pienelle Harmaakanille ja Oravalle ja niiden rakkaille ystäville Myyrä Mykkyrälle, Rotalle, Siiliperheelle ja Kana Kirjavaiselle. 

Mutta kuka niitä pääsiäismunia oikein munii? Edes Tietäjä-Pöllöstä ei irtoa sen enempää tietoa kuin että pääsiäismunat ilmestyvät pääsiäisenä lapsille ja kilteille kaneille.

Jäniksen ei auta muu kuin hankkia Myyrä Mykkyrältä vaihtokaupassa pellosta kaivettuja muinaisia roomalaisia kultakolikoita, jotta se pystyy ostamaan pääsiäismunia rouva Keltasirkun kaupasta. Ostosmatka on vaaroja täynnä, sillä Jänis ei tahdo joutua rouva Keltasirkun pataan, eikä rouvan kissastakaan voi tietää, mitä se saattaisi keksiä Jäniksen päänmenoksi.

Pääsiäisenä Pieni Harmaakani, Jänis ja Orava järjestävät kutsut ystävilleen. Ne katselevat yhdessä, kuinka aurinko tanssii pääsiäisaamuna, syövät Pienen Harmaakanin leipomia kuunmuotoisia pikkuleipiä, juovat esikkoviiniä ja ihailevat toisilleen antamiaan pääsiäislahjoja.

Parhaan lahjan antaa Jänis, joka tuskin on pysynyt nahoissaan. Olkikori täynnä suklaisia pääsiäismunia kirvoittaa ystävyksissä ihastuneita huudahduksia. "Pehmeää kuin sametti, makeaa kuin hunaja ja kirjoitustakin on kyljessä."

Alison Uttleyn ja Margaret Tempestin Pienestä Harmaakanista, Jäniksestä ja Oravasta kertovat tarinat ovat klassikoita. Jos pitää Beatrix Potterin eläinkertomuksista, pitää varmasti näistäkin.

Uttley ja Tempest kuvaavat eläintarinoissaan menneen ajan Englannin maalaisseutua. Pienen Harmaakanin, Jäniksen ja Oravan talossa ei ole sähkövaloa eikä kaasulämmitystä ja vesi kannetaan ulkoa. Kertomuksissa elämä on viehättävän maanläheistä.

Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1929 ja sen jälkeen Uttley kirjoitti jatkuvasti uusia tarinoita. Jänis Härmäkorva ja pääsiäismunat (Hare and the Easter Eggs) ilmestyi alun perin englanniksi vuonna 1952. Sarjan viimeinen kirja ilmestyi vuonna 1975. Uttley kuoli seuraavana keväänä 91-vuotiaana. 

Tempest kuvitti lähes kaikki Uttleyn kirjat, ja hänen kuvituksensa ovat ehdottomasti suuri osa kirjojen viehätystä.

Ihanaa pääsiäistä kaikille! Nauttikaa pääsiäismunistanne yhtä paljon kuin Jänis Härmäkorva ystävineen!

Alison Uttley: Jänis Härmäkorva ja pääsiäismunat
Kuvitus: Margaret Tempest
Englanninkielinen alkuteos: Hare and the Easter Eggs
Suomennos: Natalia Baschmakoff
Kustantaja: Tammi 1983

Lukurauha — Mikä se on?

 

"Kirjaan syventyminen on ihana ajatus, mutta usein se jää haaveeksi. - -

Joka vuosi helmikuun toisena sunnuntaina julistetaan kaikelle kansalle yleinen ja yhtäläinen Lukurauha. Tarkoitus on rauhoittaa koko päivä kirjojen lukemiselle."

(Suomen Kirjasäätiö)

Lukulamppu on sytytetty. Olen asettunut mukavasti vilttiin kietoutuneena sohvan nurkkaan suklaalevy vierelläni. Olen päättänyt viettää rauhallisen illan kirjan äärellä. Kuusivuotiaani leikkii ystävänsä kanssa ulkona. Kukaan ei tarvitse minua (tai niin ainakin luulen).

Sylissäni on Päivi Laitisen Reissunaisia-kirja, joka kertoo usean uraauurtaneen naismatkailijan tarinan. Nämä pelottomat naiset lähtivät maailmalle soveliaisuussääntöjä uhmaten aikana, jona naisen paikka oli kotona.

Olen päässyt suomalaiseen maailmanmatkaajaan Helinä Rautavaaraan asti. Helinä on juuri liftannut Pohjois-Afrikassa tunnetun salakuljettajan ja ilotalon omistajan autoon, kun ulko-ovi kolahtaa.

— Äiti, missä mun liukuri on? tytär huikkaa ovelta.

— Vastahan se oli sulla. Mihin sä laitoit sen?

— Se on hävinnyt.

— Muistele missä sä käytit sitä viimeksi ja yritä etsiä sieltä.

— Selvä!

HELINÄN kyhjöttäessä tienposkessa koipensa oikaisseen kamelin luurangon vieressä korppikotkien kaarrellessa yläpuolella ovi käy taas, ja itku tulvii sisään.

— Käteen sattui, tytär ulvoo.

Riennän puhaltelemaan ja selvittämään, mitä on tapahtunut. Onneksi ei mitään vakavaa, ei mitään mihin hitunen myötätuntoa ei auttaisi.

HELINÄ on juuri saanut kylän päälliköltä käskyn valita kuudesta nuorukaisesta kaunein ja mennä naimisiin tämän kanssa, kun kuuluu taas oven kolahdus.

— Jano! Anna juotavaa!

Tarjoan lasillisen vettä.

— Ei kun mä haluun mehua!

— Nyt ei ole mehuaika. Juo nyt vaan se vesi.

Nyrpistellen tytär tyytyy kohtaloonsa.

HELINÄN kamppaillessa hiekkamyrskyssä Lähi-idän aavikolla ulko-ovi aukeaa taas.

— Pissahätä! tytär ilmoittaa eteisessä.

— Ok, mene vessaan.

— Vessapaperi on loppu.

Vääntäydyn ylös sohvan nurkasta. — Hei, eteisen lattialla on suuria lumikokkareita. Sun täytyy poimia ne, ennen kuin ne sulavat tuohon.

Mutta siinä samassa vilauksessa, kun vessa on vedetty, tytär häviää ovesta ulos. Hoitelen siis lumikokkareet itse, ennen kuin pääsen jatkamaan Helinän kanssa matkaa Intiaan.

HELINÄ on vasta asettunut mukavasti asustelemaan Nepalin prinssin palatsiin, kun nahistelun äänet ulkoa alkavat tunkeutua tajuntaani. Ovi kolahtaa kiinni ja sitten kuuluu raivokas koputus.

— Mikä hätänä? kysyn oven avattuani.

— L tönäsi mut ovea päin ja se meni lukkoon! tytär selittää kiihtyneenä.

— Onko kaikki hyvin? Onko teillä jotain kiistaa?

— Ei, tytöt vakuuttavat kirkkain silmin.

— Menkää sitten leikkimään vähän kauemmas tästä ovelta.

JATKAN lukemista, mutta ulkoa kantautuvat äänet eivät ole mitään iloisen leikin ääniä. Kun malarian kalventamaa Helinää on juuri erehdytty luulemaan merenneidoksi Amazonilla, tytär pyyhältää tuohtuneena sisään. 

— L sanoi mua tyhmäksi. Mä tulen nyt kotiin.

Huokaan, lasken kirjan kädestäni ja lähden selvittämään, mitä on tapahtunut.

TÄNÄÄN (poikkeuksellisesti helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina) vietetään lukurauhan päivää. Kuka kertoisi sen kuusivuotiaalleni?

Päivi Laitinen. Reissunaisia. Tammi 2019.

 

 P.S. Tämä on kirjoitettu ennen kuin tyttäreni joutui altistumisen vuoksi koronakaranteeniin. Nyt on menossa karanteenipäivä nro 3, eikä hän tosiaankaan leiki ystäviensä kanssa.

 

Anne Frank koskettaa myös sarjakuvana

Tiesitkö, että Anne Frankin päiväkirja on saatavilla myös sarjakuvaversiona? Minä en tiennyt vielä vähän aikaa sitten, vaikka sarjakuva Anne Frankin päiväkirja (Tammi 2019) ilmestyi suomeksi jo pari vuotta sitten.

 

Näin vainojen uhrien muistopäivänä on hyvä hetki paneutua teokseen, sillä Anne Frank on se henkilö, joka nousee päällimmäisenä mieleeni, kun vainojen uhrit tulevat puheeksi. Luin hänen päiväkirjansa ensimmäistä kertaa teinityttönä, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Sittemmin olen lukenut sen uudestaan useammankin kerran.

Sarjakuva sai alkunsa Anne Frank -säätiön pyynnöstä. Israelilainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Ari Folman sai tehtäväkseen sovittaa alkuperäisen tekstin sarjakuvaa varten. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo, sillä kaikkea ei mitenkään voinut mahduttaa mukaan. Paljon oli karsittava ja merkintöjä oli yhdisteltävä, ja kuitenkin koko ajan oli yritettävä säilyttää Annen oma ääni.

 

Kuvituksen piirsi ukrainalaissyntyinen israelilaiskuvittaja David Polonsky. Hän on ottanut riemastuttavia vapauksia tuomalla mukaan mielikuvituksellisia ja unenomaisia elementtejä. Annen teksti on paikoin hyvin humoristista, ja tästä Polonsky ottaa kaiken irti.

 

Vaikka sarjakuvaversiosta on jouduttu jättämään paljon pois, kirjassa on kunnioitettavat 157 sivua. Teosta ei ole tarkoitettu pienille lapsille.

 

Anne alkoi pitää päiväkirjaa 13-vuotiaana. Hän sai ruutukantisen kirjan syntymäpäivälahjaksi, ja nimesi sen Kittyksi. Vilkasta sosiaalista elämää viettävä Anne ei vielä osannut aavistaa, että Kittystä tulisi hänen tärkein uskottunsa ja ystävänsä. Pian perhe nimittäin joutui painumaan maan alle natsien juutalaisvainojen takia, eikä Anne voinut enää tavata tovereitaan.

Niinpä hän täytti päivänsä kirjoittamalla. Ruutukantisessa kirjassa sivu toisensa jälkeen täyttyi dokumentoiden elämää ja nuoren tytön ajatuksia Salaisessa siivessä piilossa natseilta. Päiväkirjamerkinnät ovat kiehtovaa luettavaa. Annen pohdinnat ovat hämmästyttävän kypsiä.

Elämä Salaisessa siivessä soljui eteenpäin usein yksitoikkoisena, kunnes piilopaikka paljastui. Kaikki sen asukkaat vietiin keskitysleirille. Annen isä Otto oli heistä ainoa henkiinjäänyt.

Keskiviikkona 29. maaliskuuta 1944 Anne kirjoitti:

 

"Rakas Kitty, eilisiltana ministeri Bolkenstein sanoi BBC:n hollantilaisessa radiolähetyksessä, että tämän sodan aikana pidetyt päiväkirjat ja kirjeet kootaan yhteen sodan jälkeen. Tietenkin kaikki syöksyivät minun päiväkirjani kimppuun. Kuvittelehan, kuinka mielenkiintoista olisi, jos minä julkaisisin romaanin Salaisesta siivestä."

 

Romaania Anne ei koskaan päässyt julkaisemaan, mutta hänen päiväkirjaansa ovat lukeneet miljoonat ihmiset ympäri maapalloa. Se löytää yhä uuden sukupolven lukijoita ja koskettaa ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä huolimatta.

 

Sarjakuvaversio on esikuvalleen uskollinen, ja siitä tavoittaa saman hengen kuin alkuperäisistä teksteistä. Se vangitsee yhtä lailla lukijansa ja onnistuu koskettamaan. Suosittelen!

Anne Frankin päiväkirja muistuttaa näin vainojen uhrien muistopäivänä historiassa tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Vaikka toinen maailmansota julmuuksineen on onneksi kaukana takana, on tärkeä muistaa, että vielä tänä päivänäkin maailmassa on lapsia, joiden ihmisoikeuksia rikotaan. Työ tasa-arvoisemman ja inhimillisemmän maailman saavuttamiseksi ei ole ohi.

Anne Frankin päiväkirja
Sarjakuvasovitus: Ari Folman
Kuvitus: David Polonsky
Kuvakäsikirjoitus: Yoni Goodman
Englanninkielinen alkuteos: The Diary of the Young Girl
Suomennos: Anita Odé
Kustantaja: Tammi 2019

Lumimiehen jäljet ilmestyvät Siirin lähimetsään

Onko lumimiehiä olemassa? Siirin isän sanomalehdessä on kuva Himalajalta löytyneistä lumimiehen jalanjäljistä. Vaikka isän mielestä koko lumimies on huijausta, eihän sitä tiedä. Entä jos sellainen liikuskelisi Siirin lähimetsässä?

 

Siiri ja lumimies (Tammi 2012) on kymmenes osa Tiina Nopolan suositussa Siiri-sarjassa. Tähän mennessä sarjassa on ilmestynyt jo 17 teosta. Kirjoissa on Mervi Lindmanin veikeä kuvitus.

Siiri on saanut joululahjaksi sukset ja hän haluaisi päästä hiihtämään. Kun sanomalehteensä uppoutuneesta isästä ei ole hiihtoseuraksi, Siiri on lähdössä itsekseen. Äidin mielestä Siiri ei voi mennä yksin, sillä pieni tyttö voi helposti eksyä.

Siiri yrittää värvätä pikku-Oton mukaansa, mutta pikku-Oton täytyy ensin käydä pulkkamäessä keski-Oton ja iso-Oton kanssa. Kyllästyttyään odottamaan pikku-Ottoa mäen laidalla Siiri sepittää jutun metsässä lymyilevästä lumimiehestä.

"— Minä olenkin nähnyt lumimiehen! Siiri huusi Otoille.
— Narraat, keski-Otto sanoi.
— Sillä on isot jalat, Siiri jatkoi. — Ja karvainen pää. Ja suuri isovarvas.
— Missä sinä sen muka näit? Iso-Otto kysyi.
Siiri mietti hetken.
— Me-metsässä, hän keksi.
Otot katsoivat toisiaan hämmentyneinä.
— En usko, iso-Otto sanoi.
— En minäkään, mutisi keski-Otto.
— Enkä minä, pikku-Otto matki.
— Tulkaa perässä! Siiri huudahti ja lähti sauvomaan kohti metsää. — Siellä on valtavia jalanjälkiä!"

Mistä mahtavat olla peräisin ne valtavat jalanjäljet, joita pikku-Otto näkee metsässä myöhemmin lähdettyään etsimään Siiriä? Ja mitä kinoksen takana vilahtelee? Saako pikku-Otto suklaasta voimia edessä häämöttävään vääjäämättömään kamppailuun lumimiehen kanssa?

Lindman herättää kuvissaan tekstin eloon ihanan ilmaisuvoimaisesti. Kuten Siiri-kirjat yleensä, tämäkin vetää suun hymyyn. Kuusivuotiaani kommentti kirjasta kuului: "Kiva!"

Tiina Nopola: Siiri ja lumimies
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2012
 

Joulun henkeä etsimässä

Kissa Killi perheineen valmistautuu jouluun Tuula Korolaisen kirjoittamassa ja Christel Rönnsin kuvittamassa kirjassa Kissa Killi ja joulukummitus (Tammi 2011).

 Killi on isän kanssa torilla ostamassa joulukuusta, kun hän kuulee isän sanovan jotain merkillistä: "— Täällä on oikea joulun henki. Kuusentuoksussa ja lumen keskellä." Alkaa Killin pohdinta joulun hengestä. Mitä se oikein on? Onko se jonkinlainen kummitus?

Kun kotona rupeaa sattumaan kummallisia asioita, Killin on syytä epäillä, että joulun henki on tullut kuusen mukana heidän kotiinsa. Isä ja äiti näyttävät pitävän Killiä syypäänä tihutöihin, joten Killin täytyy tutkia asiaa ja löytää oikea syyllinen.

Yön pimeydessä tehdyn tutkimusretken aikana ilkitöiden aiheuttaja selviääkin, mutta mikään kummitus se ei ole. Asiat saadaan kuntoon, ja perhe pääsee viettämään iloista joulua yhdessä mummin ja Kalle-enon perheen kanssa.

Jouluaattona Killi vihdoin kuulee mummilta, mikä se joulun henki oikeasti on:

"Kun kukaan ei jaksanut enää muruakaan, mummi huokasi:
   — Olisipa aina tällaista. Täällä on niin lämmin joulun henki."
   Killi rypisti otsaansa ja kysyi sitten:
   — Onko se Joulunhenki kiltti kummitus?
   — No ei ole, mummi naurahti. — Se on se hyvä olo, joka tulee kaikista jouluasioista ja siitä, että saadaan kokea ne yhdessä."

Millaiset asiat tuovat sinulle joulun henkeä? Itse tavoitan joulun hengen ehkä parhaiten joululauluja kuuntelemalla. Aito kuusi tuoksuineen on myös tärkeä.


Tuula Korolainen: Kissa Killi ja joulukummitus
Kuvitus: Christel Rönns
Kustantaja: Tammi 2011

Hämeenlinnan Jannesta tuli Jean Sibelius

Tänään on Jean Sibeliuksen päivä ja suomalaisen musiikin päivä. Sen kunniaksi esittelyssä on Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne - Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.

Hämeenlinnan Janneen tutustuin joitakin vuosia sitten VR:n junassa lastenvaunussa, kun olimme sattumalta matkalla juuri Hämeenlinnaan. Kirjassa on lukuisia tietoruutuja, joissa käsitellään myös Hämeenlinnan historiaa, joten tuohon tilanteeseen kirja sopi oivallisesti. 

Kaksivuotiastani en kylläkään silloin saanut kiinnostumaan kirjasta, mutta itse luin mielenkiinnolla sillä välin, kun kaksivuotias liukui leikkivaunun liukumäkeä alas uudestaan ja uudestaan.

Hämeenlinnan Janne VR:n lastenvaunun kirjahyllyssä

VR:n lastenvaununkirjahylly

Kirjassa kuvataan Sibeliuksen syntymää, lapsuutta ja nuoruutta Hämeenlinnassa. Kirja päättyy siihen, kun hän nuorena miehenä muuttaa opiskelemaan Helsinkiin. Helsinkiin muuttaessaan Sibelius otti käyttöön setänsä käyntikortit, joissa etunimi oli ranskalaisessa asussa Jean. Silloin Jannesta tuli Jean Sibelius.

Kirjan kertojahahmoksi on valittu itse Sibelius eli tarinaa kerrotaan minä-muodossa. Ratkaisu on varmaan hyvä ja tekee elämänkertatiedoista keveämmin luettavia. 

"Kaikessa soi musiikki. Kun äiti soitti pianoa, istuin hänen jaloissaan taffelipianon alla ja yhdistelin säveliä räsymaton raitoihin. Sininen oli yksi nuotti, valkoinen toinen.
   Tuoksut, sanat, maut, tunteet, värit, maisemat, sävelet, kosketukset. Kaikki oli minulle yhtä ja samaa musiikkia." 

Välillä kertojahahmo ilmiselvästi liioittelee, mahtailee, harrastaa itsekehua ja jopa puhuu suorastaan pötyä. Mietin lukiessani, että oliko Sibeliuksella itsellään oikeasti tapana puhua niin vai onko se vain kirjailijan keksintöä.

"Mummo epäili, että joskus vielä hukkaisin pään harteiltani.
   Niin ei käynyt, mutta kerran tuulenpyörre sieppasi minut ja palautti vasta viikon päästä hotelli Kämpin kabinettiin. Silloin olin kuitenkin jo aikuinen." 

Salla Savolaisen runsas ja mielenkiintoinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvituksen pohjana on käytetty mm. Hämeenlinnan kaupungin historiaalisen museon kuva-arkiston kuvamateriaalia. Joitain jippojakin kuvituksesta löytyy. Nuoren ylioppilas Sibeliuksen opiskelija-asunnon seinällä esimerkiksi roikkuu taulu, jossa on Sibelius-monumentti, vaikka Sibeliuksen opiskelijapäivinä teosta ei tietenkään vielä ollut olemassa. 

Kirja sopii mielestäni parhaiten kouluikäisille. Kirja on tuhti tietopaketti, varsinkin jos tarinan lisäksi lukee myös kaikki tietoruudut, joita löytyy lähes jokaiselta aukeamalta. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo.

Tyttäreni oli melkein viisi, kun luimme kirjan ensimmäisen kerran yhdessä ja hän piti siitä kovasti. En lukenut silloin tietoruutuja lainkaan. Aihe kiinnosti häntä erityisesti ehkä siksi, että olimme juuri käyneet Hämeenlinnassa Sibeliuksen syntymäkodissa, joka on nykyään museona. Hän innostui kovasti nähdessään kirjassa saman pianon, jonka oli nähnyt museossa.

SIbeliuksen syntymäkoti Hämeenlinnassa on nykyään museona

Museon sisäänkäynti

Kirja ilmestyi vuonna 2015, jolloin vietettiin Jean Sibeliuksen juhlavuotta. Hänen syntymästään tuli silloin kuluneeksi 150 vuotta. Samana vuonna ilmestyi peräti kaksi Sibeliuksesta kertovaa lastenkirjaa: Hämeenlinnan Janne sekä Katri Kirkkopellon Soiva metsä, jonka olen jo esitellyt blogissa aiemmin.

Itseeni historian ystävänä tämäntyyppiset kirjat vetoavat. On mukavaa, että lapsillekin suunnattuja elämäkertakirjoja julkaistaan.


Tapani Bagge: Hämeenlinnan Janne - Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2015
 

 

Kaisa Happonen ja Anne Vasko — Mur-karhun luojat Kirjamessuilla

Rakastetun Mur-karhun luojat Kaisa Happonen ja Anne Vasko keskustelivat Tammen lastenkirjojen kustantaja Saara Tiuraniemen johdolla perjantaina Helsingin Kirjamessut verkossa -tapahtumassa uudesta kirjastaan Pisara kuonolla, Mur (Tammi 2020).

 

Mur-karhun seikkailuja on saatu seurata nyt neljän kirjan verran. Murista on tullut hyvin suosittu, ja käännösoikeudet on myyty jo yli kymmenelle kielelle. Meilläkin Mur-karhua rakastaa niin äiti kuin tytär!

Kaisa Happonen ja Anne Vasko kuvailivat haastattelussa Mur-kirjojen syntyprosessia. Kirjat syntyvät tiiviissä yhteistyössä, vaikka Happosen vastuulla onkin kirjoittaminen ja Vasko huolehtii kuvituksesta. 

Kuvakirjat ovat siitä hauskoja tehdä, että kuvittajan ja kirjailijan on mahdollista muodostaa työpari, jossa molemmat voivat vaikuttaa lopputulokseen. Kaisa Happonen ja Anne Vasko ovat vuoropuhelussa ja miettivät tarinaa rakentaessaan muun muassa, mitkä asiat kerrotaan sanoin ja mitkä kuvin.

Oli ihana kuulla, kuinka parivaljakko käy yhdessä kävelyillä ja keskustelee Murista ja muista hahmoista ja siitä millainen tarina voisi olla.

Happonen ja Vasko ovat luoneet yhdessä Pikkumetsän eli Murin metsän, joka on toisaalta aika rajattu alue, mutta jossa toisaalta vain mielikuvitus on rajana. Metsässä asuu Murin lisäksi paljon muitakin eläimiä. Yhteistyössä päätetään, mitkä niistä pääsevät kirjoissa kulloinkin esiin.

Edellisessä kirjassa Mur ja tähti (Tammi 2019) nähtiin aika monia metsän eläimiä. Uusimmassa kirjassa henkilöhahmoiksi ovat riittäneet vain Mur ja Iso.

Mur on poikkeuksellinen pikku karhu. Se ei useinkaan tee niin kuin oletusarvoisesti tulisi tehdä. Sen sijaan se seuraa rohkeasti omaa polkuaan. Oli hauska kuulla Happosen ja Vaskon vakuuttavan, että Mur on paljon rohkeampi ja viisaampi kuin he itse ja että he ovat itsekin oppineet Murilta.

Happosen mukaan kirja lähtee liikkeelle aika tyhjästä. Ensiksi tarvitaan halua ja malttia kuunnella ja tarkastella asioita. Sitten tulee idea, kenties ajatus jostain, mitä Mur haluaisi kertoa. Ajatusta kypsytellään, kunnes se lähtee kasvamaan. Alkuvaiheessa voi syntyä paljon ideoita, joista sitten karsitaan.

Kirjoitusprosessia aloitellessaan Kaisa Happonen antaa itselleen ensin luvan rönsyillä. Hän antaa  tekstiä vaan tulla ja kirjoittaa turhaa miettimättä. Sen jälkeen koittaa karsimisvaihe. Jokainen virke valmiissa kirjassa on tarkkaan mietitty.

Mur-kirjat on kuvitettu kollaasitekniikalla. Oli yllättävää kuulla Anne Vaskon väittävän, ettei hän osaa piirtää. Hän taisi kylläkin aliarvioida itseään. Joka tapauksessa kollaasitekniikka sopii sellaisellekin, jolle piirtäminen ei ole kovin helppoa. Saksilla ja erilaisilla papereilla voi saada ihmeitä aikaan. Vaskon Mur-kuvitukset ovatkin aivan ihastuttavia. Rakastan niitä, samoin tytär.

Pisara kuonolla, Mur -kirjan tarinaa kehiteltäessä Kaisa Happosta kiehtoi ajatus siitä, miten jokin voi olla yhtä aikaa lähellä ja kaukana. Murin kuonolle putoaa pisara. Se on samaa vettä, mitä on meressä, vaikka meri on kaukana.

Murin tekisi kovasti mieli kertoa Isolle kuonolle pisaroita ropsauttaneesta pilvestä, mutta se ei onnistu. Iso on kertonut Murille olevansa vähän aikaa poissa.

"'Missä on poissa? Milloin tulet takaisin?'
'Ei mene pitkään. Ihan kohta', vastasi Iso.
'Mitä sinä teet siellä?' Mur kysyi.
Siihen Iso ei vastannut enää. Se oli jo siellä. Jossakin poissa." 

Eiköhän se ole välillä näin lasten ja vanhempienkin välillä. Vanhempi voi olla lähellä, mutta silti kaukana. 

Tunsin pienen piston sydämessäni, kun tajusin, että verkkokirjamessuihin paneutuneena äitinä olen nimenomaan viime päivinä ollut lasta fyysisesti lähellä, mutta silti poissa. Kuusivuotiaanikin on tämän huomannut, sillä eilen hän ihmetteli: "Äiti, miksi kirjat ovat sinulle niin tärkeitä?" 

Loistava kysymys, johon ei ole yhtä vastausta. Kirjoista saa niin paljon. Olin aivan täpinöissäni kuunnellessani Kaisa Happosen lukevan omaa kirjaansa. "Kuuntele nyt", sanoin tyttärelle. "Etkö ymmärrä? Mikä tarina! Mitkä kuvat! Niin paljon pohdittavaa niin lyhyessä tekstissä."

Ehkä siinä hetkessä, kun tytär olisi toivonut äidin olevan paremmin läsnä, hän ei aivan ymmärtänyt. Onneksi on muita hetkiä, jolloin näen hänessä innon ja palon hyvän tarinan äärellä. 

Mur-kirjoista olemme aina saaneet paljon. Oli mahtava kuulla, että Murin tarinalle on luvassa vielä jatkoa. Odotamme malttamattomina.

Pisara kuonolla, Mur
Teksti: Kaisa Happonen
Kuvitus: Anne Vasko
Kustantaja: Tammi 2020

Muumion arvoitus on jännittävä kirja

Kuusivuotiaani haluaa vinkata eräästä kirjasta, joka hänen mielestään sopii luettavaksi pyhäinpäivän kummitusjuhlien aikoihin. Kyseessä on Martin Widmarkin lasten dekkari Lasse-Maijan etsivätoimisto — Muumion arvoitus (Tammi 2016). Kuvitus on Helena Willisin, ja uudessa vuoden 2016 laitoksessa se on värillinen.

Kirjaa oli alettu lukea eskarissa ja tytär oli kovasti pitänyt siitä. Harmi vaan, joidenkin mielestä se oli liian pelottava, joten se oli jätetty kesken.

Meillä on aika suuri kokoelma kirppareilta hankittuja Lasse-Maijan etsivätoimistoja, mutta ne ovat vielä olleet odottamassa, että tytär vähän kasvaa. Olen ajatellut sarjan sopivan parhaiten kouluikäisille. Helppolukuisuutensa vuoksi kirjat ovat hyviä lapsen itsekin luettavaksi, kunhan lukutaitoa on karttunut.

— Oliko kirja sinun mielestä liian pelottava? kysyin tyttäreltä.

— Ei, mä olisin halunnut, että se olisi luettu loppuun, tytär vastasi. — Tai oli se vähän pelottava, hän lisäsi hetken kuluttua.

Mutta pyhäinpäivän aikaan kai kuuluvatkin pikkuisen liian pelottavat kirjat, ja ehkä hän siksi halusi vinkata tästä teoksesta.

 

Kirjassa Vallilan pikkukaupungin lapsilla on juuri alkanut kesäloma, joten ajallisesti tapahtumat eivät sijoitu pyhäinpäivän tienoille.

Kaupungin museossa tapahtuu outoja. Olisiko kolmetuhatta vuotta vanha egyptiläinen muumio voinut herätä eloon, kuten museon vahtimestari uskoo? Saapuessaan paikalle poliisit huomaavat arvokkaan taulunkin kadonneen.

Näyttää siltä, että muumio todella on varastanut taulun ja jättänyt jälkeensä kiristyskirjeen. Mutta miten se voi olla mahdollista? Onko kyseessä muumion kosto museon johtajalle Pirkko Pulmulle, joka haluaa vaihtaa museon kokoelman nykytaiteeseen?

Nuori etsiväkaksikko Lasse ja Maija ryhtyy selvittämään asiaa. Tehtävä tarjoaa kaivattua puuhaa lomalle. 

Kaksikolla on jo kokemusta aiemmista viheliäisistä arvoituksista, joten eiköhän parivaljakon päättelykyvyllä muumionkin arvoitus ratkea.

Martin Widmark: Lasse-Maijan etsivätoimisto. Muumion arvoitus.
Kuvitus: Helena Willis
Ruotsinkielinen alkuteos: Mumiemysteriet
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja: Tammi 2016

3 kiinnostavaa lokakuussa ilmestyvää lastenkirjaa

Pidän jatkuvasti silmällä kustantamoiden tarjontaa löytääkseni kiinnostavia kirjoja luettavaksi kuusivuotiaalleni. Poimin tähän kolme kiinnostavaa lokakuussa ilmestyvää kuvakirjaa.

Pisara kuonolta, Mur

Kaisa Happosen ja Anne Vaskon viisas ja suloinen kuvakirjasarja pienestä Mur-karhusta on ihastuttanut niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Avausosan Mur, eli karhu käännösoikeudet on myyty jo yli kymmenelle kielelle. Pisara kuonolla, Mur (Tammi 2020) on sarjan neljäs osa.

Kirjan teemana on kaipaus. Murin kuonolle putoava sadepisara saa karhunpennun pohtimaan yhdessä- ja erossaoloa. Sadepisara on samaa vettä kuin vesi meressä. Vaikka meri on kaukana, kuonon päällä oleva pisara on ihan lähellä. Onko mahdollista olla yhtä aikaa sekä kaukana ja lähellä?

Pidän Mur-kirjoista, koska ne laittavat aivot töihin ja herättelevät keskustelua lapsen kanssa. Anne Vaskon kuvitukset ovat aivan ihania.

Inka ja unikerttu

Lauri Hirvosen kolmannessa Inka-kirjassa Inka ja unikerttu (Kustannus-Mäkelä 2020) podetaan koti-ikävää. Inka pääsee mummilaan yökylään, kun äiti ja isä lähtevät konserttiin. Inkan rakas Höttö-jääkarhu on kuitenkin unohtunut kotiin pihakuuseen. Nukkumisesta ei tule mitään.

Isovanhemmat ottavat tilanteen haltuun ja osaavat käsitellä hienosti ikävän vaivaamaa lasta. Hämärässä yössä Inka ihmettelee isovanhempien kanssa maailman suurimpia puita, kurkistaa karhunpesään ja pohtii, mikä oli maailman ensimmäinen sana.

 

Maisa käy kirjakaupassa

 

Lucy Cousinsin rakastettu Maisa-hiiri täyttää tänä vuonna jo 30 vuotta. Maisa-kirjoja on ilmestynyt valtava määrä, sillä Cousins on tehtaillut 30 vuoden aikana joka vuosi useamman kirjan. 

Lokakuussa ilmestyvässä uutuudessa Maisa käy kirjakaupassa (Kustannus-Mäkelä 2020) suunnataan kirjaostoksille. Maisa haluaa ostaa uuden kirjan itselleen ja toisen lahjaksi Tellulle. Kauppa on täynnä kiehtovia kirjoja. 

Myös Keke, Nipa ja Arttu sattuvat olemaan yhtä aikaa kirjaostoksilla. Jokainen löytää mieluista luettavaa, ja päivän kruunaa ystävysten yhteinen lukuhetki.

Niin kuviltaan kuin tarinoiltaankin selkeät, värikkäät Maisa-kirjat olivat meillä kovassa huudossa tyttären taaperoaikoina. Maisa käy kirjakaupassa -kirjaan tutustumme varmasti menneiden aikojen muistoksi, koska sen aihe on niin lähellä sydäntäni.

Myry, Pyry ja outo rymy jatkaa tarinaa Joulupukin koirasta

Kuusivuotiaani alkoi odottaa joulua jo elokuussa. Isän kanssa hän askarteli joulunodotuskalenterin, josta voi laskea päiviä jouluaattoon. 

Hän pohtii lähes päivittäin, mitä toivoisi lahjaksi joulupukilta. Hänen täytyy punnita tarkkaan, mitä haluaa pukilta pyytää, sillä hänellä on vankkumaton usko siihen, että joulupukki tuo jokaiselle lapselle vain yhden lahjan. (Muut lahjat tulevat vanhemmilta ja sukulaisilta.)

Tunnustaudun jouluihmiseksi, mutta sittenkin joulun ajatteleminen elokuussa tai syyskuussa on minulle ihan liian varhain. En aio kaivaa joulukirjoja vielä esiin, vaikka niistäkin tytär välillä puhuu.

Syksyn uutuuskirjojen joukosta löytyi kuvakirja, joka on juuri sopiva tilanteeseemme. Henna Ryynäsen Myry, Pyry ja outo rymy (Tammi 2020) on vähän jouluinen kirja olematta kuitenkaan mikään joulukirja.

Kirjan päähenkilöt ovat Joulupukki, tämän koira Myry ja Myryn ystävä Harakka Huttunen. Heistä kaikista kuultiin jo Ryynäsen edellisessä kirjassa Jouluinen Myry (Tammi 2019).

Uudessa kirjassa joulukiireet ovat kaukana takana ja tulevaan jouluun on vielä aikaa. Korvatunturilla on rauhallista. On juuri sopiva hetki pitää leppoisa elokuvailta.

Myry, Joulupukki ja Harakka Huttunen eivät pääse yksimielisyyteen katsottavasta elokuvasta, joten ilta kääntyykin menneiden muisteluksi. Jokainen kolmesta ystävyksestä kertoo vuorollaan tarinan.

Myryn tarinassa kuullaan Myryn pentuajoista sen syntymäkodissa, ennen kuin siitä tuli Joulupukin koira. Selviää, kuka on Pyry ja mitä tarkoitti outo rymy Myryn syntymäkodin yössä.

Joulupukki muistelee omassa tarinassaan ensi kohtaamistaan Myryn kanssa ja tämän pentuaikoja Korvatunturilla.

"Myry, luulen, että tämä on kauniin ystävyyden alku", Joulupukki toteaa kertomuksessaan pienelle suomenpystykorvalle ja saa vastaukseksi terhakkaan haukahduksen.

Harakka Huttusen ystävyys on aivan omaa luokkaansa. Hän loihtii mieliin herkullisia ajatuksia puhuessaan juustoisen ihanasta lapsuudenystävästään.

Myry, Pyry ja outo rymy on ylistyslaulu ystävyydelle ja hyville tarinoille. Aina ei tarvita elokuvaa tai muuta valmista viihdettä mukavan illan luomiseksi. Tarinointi voi olla aivan yhtä viihdyttävää.

"Ehkä sinullakin on mielessäsi jokin tarina, jonka voisit jakaa perheesi, ystäviesi tai pehmolelujesi kanssa. Tiesithän, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo?"

Tyttäreni oli onnellinen saatuaan tämän kirjan. Hän nautti kertomuksesta ja tutki hartaasti vitsikästä kuvitusta.

Viime vuonna luettuamme Jouluinen Myry -kirjan hän totesi: "Mä haluaisin lukea tätä jouluna ja aina". Myry, Pyry ja outo rymy on kirja, jota todellakin voi lukea jouluna ja aina!

Henna Ryynänen (teksti ja kuvat): Myry, Pyry ja outo rymy
Kustantaja: Tammi 2020