Ukrainan lapsia voi tukea ostamalla ukrainalaisen lastenkirjan

Hätää kärsivien ukrainalaisten auttamiseksi on monenlaisia tapoja. Minulle lastenkirjojen ystävänä mieluisin tapa on ollut kirjan ostaminen. Tammi on julkaissut ukrainalaisen ihmisoikeusaktivisti Larysa Denysenkon ja kuvittaja Marija Fojan kuvakirjan Maja ja ystävät (Tammi 2022). Kirjan tuotto ohjataan Suomen UNICEFin kautta lyhentämättömänä Ukrainan lasten auttamiseksi.

Kirja kertoo kiovalaisesta neljäsluokkalaisesta Maja-tytöstä ja hänen 16 luokkatoveristaan. Kaikki lapset käydään kirjassa yksitellen läpi ja kuullaan heidän perhetaustoistaan. Jokaisella on kovin erilainen perhe. Joskus lapset tuppaavat huomauttelemaan ja nimittelemään toisiaan eroavaisuuksien takia, mutta silloin heidän viisas Julia-opettajansa puuttuu puheeseen.

"Mutta Julia-rouva selitti, että tärkeintä on olla ihmisiksi ja kiusaamatta toisia. Jokaisella lapsella on oma tarinansa, oma perheensä, ja jos jollakulla on kaikki toisin, se ei ole mikään syy loukata ja ilkkua."

"Ei ole väliä, kasvaako pienessä perheessä vai isossa suvussa. Ei ole väliä, onko vanhempien oma lapsi vai alkujaan jonkun muun. Ei ole väliä, kuinka monta isää ja äitiä on. Tärkeintä on, että perheessä vallitsevat rakkaus ja kunnioitus, koska niihin perustuu kaikki."

Kirjan tarinat ovat koskettavia. Ne avaavat silmät näkemään, millaista arki Ukrainassa oli vielä muutama kuukausi sitten, ennen Venäjän hyökkäystä. Osin samanlaista ja osin erilaista kuin Suomessa. Esimerkiksi Krystynan kaltaisia lapsia tuskin löytyy Suomesta kovinkaan paljon. Krytyna asuu isoäitinsä kanssa, koska hänen äitinsä on kotiapulaisena Italiassa ja isä lihanleikkaajana Isossa-Britanniassa.

Kirja on kirjoitettu alun perin vuonna 2017, jolloin Venäjä oli jo vallannut Krimin ja miehittänyt osan Donetskin ja Luhanskin alueista. Niinpä kirjassa tavataan luokan uusi tyttö Sofiika, joka on tullut äitinsä kanssa Luhanskista. Sofiikan isä on kadonnut, sillä "ihmisiä katoaa usein, kun on käynnissä sota." 

Myös krimintataari Rajis on joutunut jättämään entisen kotinsa Krimillä. Hänen kauniissa kotitalossaan persikkatarhojen keskellä asuu kenties nyt muita ihmisiä, sellaisia joilla ei ole oikeutta asua siellä.

Jos jo vuonna 2017 lapsilla oli kovia kohtaloita, voi vain kuvitella, missä tilanteessa he ovat nyt. Helmikuun lopulla 2022 Venäjän tulituksen jylyssä kirjoitetuissa alkusanoissaan kirjailija kuvittelee jonkun Majan luokkatovereista rukoilevan juuri nyt pommisuojassa, toisen kirjoittavan kirjettä vangitulle isälleen Venäjälle ja kolmannen jo menettäneen läheisensä.

"Sota on aina lapsia vastaan. Tällä tekstillä haluan huutaa maailmalle, että kotimaani lapset tarvitsevat kansainvälistä suojelua", kirjoittaa Larysa Denysenko.

Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi toteaa lehdistötiedotteessa: ”Haluamme kustantaa tämän kirjan lisätäksemme suomalaisten tuntemusta ukrainalaisista ja tukeaksemme ukrainalaista kulttuuria ja kustantamoyhteisöä sodan keskellä. Kirjan koko tuotto menee lyhentämättömänä suoraan ukrainalaisten lasten hyväksi.”

Kirjapaino Livonia Print Latviassa osallistuu painamalla kirjan ilmaiseksi. Kirjavälitys hoitaa kirjan jakelun kuluitta. Oman kappaleeni ostin Suomalaisesta Kirjakaupasta, joka ei kerää kirjasta myyntituottoa.

Kahdeksanvuotiaani piti kovasti kirjasta. Hänestä oli kai mukava saada konkretiaa siihen, millaisille lapsille hänen lahjoittamansa vaatteet ovat kenties menneet.

Malaki pelkää sotaa — Ja niin moni lapsikin näinä aikoina

Siitä ei ole kovinkaan kauaa, kun nappasin kirjaston vaihtohyllystä mukaani Sari Koivukankaan kuvakirjan Malaki pelkää sotaa (OK-kirja 2016). Enpä silloin uskonut, että kirjasta olisi pian oikeasti hyötyä.

Kirja kertoo apinaksi piirretystä Malaki-pojasta. Malaki on ihan tavallinen lapsi. Joskus hän nahistelee pikkuveljensä kanssa. Joskus hän on kateellinen, kun äidillä tuntuu olevan enemmän aikaa pikkuveljelle kuin Malakille. Siksi hän joskus mököttää eikä halua tulla syömään perheen kanssa.

Sitten Malaki näkee televisiouutisista, että Ultalassa soditaan. Sota pelottaa ja ahdistaa Malakia. Hän pelkää, että sota tulee hänenkin kotiseuduilleen.

Ennen nukkumaanmenoa Malaki ja äiti juttelevat sodasta ja Malakin pelosta. Äidin mielestä rauhan puolesta voi toimia vaikka muuttamalla ensin omaa käytöstään. "Ei ole muuta syytä sotaan kuin meidän kateutemme", äiti lausuu viisaasti.

Malaki voi edistää rauhaa olemalla kiusaamatta pikkuveljeään. Malakin on tarpeen tunnistaa oma kateutensa ja huomata, kuinka se johtaa välillä pikkuveljen härnäämiseen ja huonoon käytökseen. 

Malakin isä ehdottaa, että rauhan puolesta voi toimia konkreettisestikin, esimerkiksi jakaa STOP SODALLE -rintamerkkejä naapurustossa.

Pidän kirjan ajatuksesta, että pelon käsittelemiseksi on tarpeen huomioida niin tunne, ajatus kuin toimintakin. Pelko ilmenee näillä kaikilla kolmella osa-alueella, eikä pelosta pääse keskittymällä vain yhteen osa-alueeseen.

Kirjan lopussa on aikuislukijalle suunnattu STOP Maailman Tuhoamiselle -yhdistyksen puheenjohtajan, psykoanalyytikko Claudia Pachecon haastattelu sodasta sekä psykoanalyytikko tohtori Norberto Keppen teoksista aiheeseen liittyviä otteita, jotka auttavat käsittelemään pelkoa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut pelon hiipimään myös seitsenvuotiaani mieleen, vaikka olemme perheessämme tehneet tietoisen valinnan pitää tytär mahdollisimman paljon uutispimennossa Ukrainan tilanteeseen liittyen. Täysin se ei tietenkään onnistu. Pojat koulun pihalla leikkivät sotaa ja tuttavamme vauhkoavat suu vaahdossa, kuinka hankkivat joditabletteja, vesikanistereita, ruokavarastoja ja vessapaperia.

En halua tyttären näkevän mitään filmimateriaalia sodasta. Olemme lukeneet tyttären kanssa sodasta HS Lasten Uutisista (osin sensuroiden, myönnän). Pelko on kuitenkin jo herännyt. Hän bongailee väestönsuojia ja haluaa kuulla sotajuttuja isoisieni ajoilta. Äskettäin hän kysyi, tuleeko Suomeenkin sota.

Kirjan alkusanoissa Koivukangas kertoo tunnistaneensa tarpeen sodan pelkoa käsittelevälle lastenkirjalle, koska "lapset pelkäävät sotaa eikä kukaan oikeastaan keskustele heidän kanssaan asiasta. Aikuiset ovat liian kiireisiä tai muuten vaan vieraantuneita, eivätkä he oikeastaan edes ymmärrä, miltä lapsista tuntuu: mikä pelko on aiheellista ja mikä aikuisilta opittua paranoiaa eli vainoharhaa."

Keskustelu ei ehkä ole aina helppoa, jos aikuinen ei ole kunnolla jäsentänyt asioita omassa mielessäkään. Olen kuitenkin samaa mieltä Koivukankaan kanssa siitä, ettei lasta saa jättää yksin pelkoineen. Itseäni auttaa aina vaikeisiin asioihin tartuttaessa aiheeseen liittyvän lastenkirjan lukeminen yhdessä lapsen kanssa. Se on hyvä tapa saada keskustelu käyntiin.

Malaki pelkää sotaa on hyvä kirja keskustelun aloittajaksi. Tarina on lyhyt ja varsin yksinkertainen, kuvat selkeät ja kirkasväriset. Kirja tarjoaa konkreettisia toimintaehdotuksia, joilla tilanteesta voi saada otteen. Kirja soveltuu luettavaksi jo pienen leikki-ikäisenkin kanssa.

Anne Frank koskettaa myös sarjakuvana

Tiesitkö, että Anne Frankin päiväkirja on saatavilla myös sarjakuvaversiona? Minä en tiennyt vielä vähän aikaa sitten, vaikka sarjakuva Anne Frankin päiväkirja (Tammi 2019) ilmestyi suomeksi jo pari vuotta sitten.

 

Näin vainojen uhrien muistopäivänä on hyvä hetki paneutua teokseen, sillä Anne Frank on se henkilö, joka nousee päällimmäisenä mieleeni, kun vainojen uhrit tulevat puheeksi. Luin hänen päiväkirjansa ensimmäistä kertaa teinityttönä, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Sittemmin olen lukenut sen uudestaan useammankin kerran.

Sarjakuva sai alkunsa Anne Frank -säätiön pyynnöstä. Israelilainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Ari Folman sai tehtäväkseen sovittaa alkuperäisen tekstin sarjakuvaa varten. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo, sillä kaikkea ei mitenkään voinut mahduttaa mukaan. Paljon oli karsittava ja merkintöjä oli yhdisteltävä, ja kuitenkin koko ajan oli yritettävä säilyttää Annen oma ääni.

 

Kuvituksen piirsi ukrainalaissyntyinen israelilaiskuvittaja David Polonsky. Hän on ottanut riemastuttavia vapauksia tuomalla mukaan mielikuvituksellisia ja unenomaisia elementtejä. Annen teksti on paikoin hyvin humoristista, ja tästä Polonsky ottaa kaiken irti.

 

Vaikka sarjakuvaversiosta on jouduttu jättämään paljon pois, kirjassa on kunnioitettavat 157 sivua. Teosta ei ole tarkoitettu pienille lapsille.

 

Anne alkoi pitää päiväkirjaa 13-vuotiaana. Hän sai ruutukantisen kirjan syntymäpäivälahjaksi, ja nimesi sen Kittyksi. Vilkasta sosiaalista elämää viettävä Anne ei vielä osannut aavistaa, että Kittystä tulisi hänen tärkein uskottunsa ja ystävänsä. Pian perhe nimittäin joutui painumaan maan alle natsien juutalaisvainojen takia, eikä Anne voinut enää tavata tovereitaan.

Niinpä hän täytti päivänsä kirjoittamalla. Ruutukantisessa kirjassa sivu toisensa jälkeen täyttyi dokumentoiden elämää ja nuoren tytön ajatuksia Salaisessa siivessä piilossa natseilta. Päiväkirjamerkinnät ovat kiehtovaa luettavaa. Annen pohdinnat ovat hämmästyttävän kypsiä.

Elämä Salaisessa siivessä soljui eteenpäin usein yksitoikkoisena, kunnes piilopaikka paljastui. Kaikki sen asukkaat vietiin keskitysleirille. Annen isä Otto oli heistä ainoa henkiinjäänyt.

Keskiviikkona 29. maaliskuuta 1944 Anne kirjoitti:

 

"Rakas Kitty, eilisiltana ministeri Bolkenstein sanoi BBC:n hollantilaisessa radiolähetyksessä, että tämän sodan aikana pidetyt päiväkirjat ja kirjeet kootaan yhteen sodan jälkeen. Tietenkin kaikki syöksyivät minun päiväkirjani kimppuun. Kuvittelehan, kuinka mielenkiintoista olisi, jos minä julkaisisin romaanin Salaisesta siivestä."

 

Romaania Anne ei koskaan päässyt julkaisemaan, mutta hänen päiväkirjaansa ovat lukeneet miljoonat ihmiset ympäri maapalloa. Se löytää yhä uuden sukupolven lukijoita ja koskettaa ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä huolimatta.

 

Sarjakuvaversio on esikuvalleen uskollinen, ja siitä tavoittaa saman hengen kuin alkuperäisistä teksteistä. Se vangitsee yhtä lailla lukijansa ja onnistuu koskettamaan. Suosittelen!

Anne Frankin päiväkirja muistuttaa näin vainojen uhrien muistopäivänä historiassa tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Vaikka toinen maailmansota julmuuksineen on onneksi kaukana takana, on tärkeä muistaa, että vielä tänä päivänäkin maailmassa on lapsia, joiden ihmisoikeuksia rikotaan. Työ tasa-arvoisemman ja inhimillisemmän maailman saavuttamiseksi ei ole ohi.

Anne Frankin päiväkirja
Sarjakuvasovitus: Ari Folman
Kuvitus: David Polonsky
Kuvakäsikirjoitus: Yoni Goodman
Englanninkielinen alkuteos: The Diary of the Young Girl
Suomennos: Anita Odé
Kustantaja: Tammi 2019

Lastenkirjavalintoja itsenäisyyspäiväksi

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kysyin kuusivuotiaaltani, mikä kirja hänestä parhaiten sopisi itsenäisyyspäivään. Kun hän ei osannut vastata, tarkensin kysymystä muotoon: mikä kirja kertoisi parhaiten Suomesta tai kuvaisi suomalaisuutta. Tähän vastaus oli Tatun ja Patun Suomi.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjassa Tatun ja Patun Suomi (Otava 2007) Suomeen tutustutaankin monelta eri kantilta. Teos voitti Finlandia Junior -palkinnon ilmestymisvuonnaan ja oli vuoden 2007 myydyin lasten- ja nuortenkirja.

Minulle itsenäisyyspäivään liittyvä kirja oli tuonut mieleen varsin toisenlaisia kirjoja, sellaisia kuin Kalevala tai tänä vuonna 150 vuotta täyttävä Seitsemän veljestä. Kalevalaan liittyvistä lastenkirjoista voi lukea kalevalanpäivän postauksestani. Seitsemään Veljekseen liittyviä postauksia löytyy täältä, täältä ja täältä.

Itsenäisyyspäivän aikaan mielet perinteisesti palaavat tai kääntyvät sotien aikaan. Tähän teemaan sopii vaikkapa Tuula Peren kirjoittama ja Georgia Styloun kuvittama erinomainen kuvakirja Vadelmanpunainen (Wickwick 2017) tai Seija Helanderin kirjoittama ja Anne Stoltin kuvittama kuvakirja Tauno ja Nelli evakkomatkalla (Avain 2017). 

Sodan syttymistä ja evakkomatkaa käsitellään myös Eeva Kilvestä kertovassa Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kuvakirjassa Eeva! (Teos 2020), joka on ilmestynyt Teos-kustantamon Suomen supernaisia -sarjassa.

Itsenäisyyspäivä onkin hyvä hetki muistella merkittäviä suomalaisia. Koska lastenkirjallisuudessa eletään parhaillaan elämäkertabuumia, aiheesta löytyy paljon hyviä teoksia. Suomen supernaisia -sarjassa on ilmestynyt myös Minna Canthista kertova Minna! (Teos 2018) ja Ellen Tesleffistä kertova Ellen! (Teos 2019).

"Supernaisia" käsittelee niin ikään Elina Lappalaisen kirjoittama ja Ilona Partasen kuvittama kuvakirja Ihmeellinen Minna ja suomalaisia supernaisia (Tammi 2019).

Vähän isommille lapsille ja/tai nuorille on inspiroivien naisten tarinoita kokoavia tietokirjoja, kuten Ida ja Riikka Salmisen  Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (S&S 2018), Elina Tuomen Itsenäisiä naisia — 70 suomalaista esikuvaa (S&S 2018), Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) — Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into 2018) ja Vilja-Tuulia Huotarisen ja Riikka Sormusen Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019).

Naisten tarinat ovat päässeet viime aikoina hyvin esille, mutta löytyy kertomuksia miehistäkin. Itsenäisyyspäivänä sopii lukea kuvakirjoja vaikkapa suomen kirjakielen luojasta Mikael Agricolasta, kansallisrunoilija J. L. Runebergista, kansallissäveltäjä Jean Sibeliuksesta tai Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla -trilogian luoneesta Väinö Linnasta. 

Kuvanveistäjä Ville Vallgrenista on olemassa Margaretha Jämbäckin ja Filippa Hellan viehättävä kuvakirja Ville Vallgren ja possuystävä (Porvoon museo 2019).

Millaisia lastenkirjoja sinä suosittelisit itsenäisyyspäiväksi?

75 vuotta muumikirjoja

Muumien tarina alkoi jo 75 vuotta sitten. Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi vuonna 1945 ruotsiksi nimellä Småtrollen och den stora översvämningen.

Kirjassa Muumipeikko ja Muumipeikon äiti etsivät "mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa."

Muumipeikon isä oli levoton sielu, joka ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän sitten oli lähtenyt pikku vaeltajien, hattivattien matkaan. Muumipeikon äidin mielestä tunteettomat hattivatit narrasivat Muumipapan mukaansa.

Nyt Muumimamma kulki kodittomana pitkin maita ja mantuja pikku poikansa kanssa toivoen löytävänsä miehensä ja peläten, ettei niin kävisikään. Matkaa mutkistaa suuri tuhotulva, joka on ajanut muutkin kodeistaan, ja kuljettanut näiden omaisuuden aaltojen mukana ties minne. 

Tove Jansson alkoi kirjoittaa tarinaa sotatalvena 1939, kun hänen oli mahdoton keskittyä taiteilijantyöhönsä. Värit tuntuivat kadonneet, ja hän halusi kirjoittaa jotain, jossa olisi onnellinen loppu. Sota-ajan vaikutus paistaa selvästi tarinasta: pakolaisuutta, poissaoleva isä ja tulvana hyökyvä uhka.

Jansson viimeisteli ja kuvitti tarinansa jatkosodan lopulla, ja Söderström & Co. julkaisi sen sodan päätyttyä syksyllä 1945. Teos ei saanut juurikaan huomiota ilmestyessään. Siitä kirjoitettiin vain yksi arvostelu, joka sentään oli positiivinen. Myyntiluvutkaan eivät päätä huimanneet, sillä vuonna 1946 kirjaa myytiin vain 219 kappaletta.

Suomenkieliset lukijat joutuivat odottamaan käännöstä melkein puoli vuosisataa. Jaakko Anhavan suomennos ilmestyi vasta vuonna 1991. Tämä selittää, miksi en muista kirjaa omasta lapsuudestani, vaikka minulle luettiin paljon muumeja. Suomennoksen ilmestyessä lapsuuteni muumikausi oli jo ohi.

Sittemmin on tullut toisia muumikausia, sillä muumikirjat puhuttelevat yhtä lailla lasta kuin aikuista. Se juuri on muumikirjojen vahvuus. Kustantajat tosin alkuun nikottelivat. Kirja joka on kirjoitettu sekä aikuisille että lapsille! Eihän sellainen ole tapana!

Omalle tyttärelleni Muumit ja suuri tuhotulva oli ensimmäinen oikea muumikirja, jonka luimme. Se valikoitui ensimmäiseksi lähinnä siksi, että tarina on lyhyempi kuin muissa muumikirjoissa ja kuvitusta on runsaammin. Kaunis kuvitus on tyyliltään erilainen kuin myöhemmissä muumikirjoissa.

Tyttärelleni Muumit ja suuri tuhotulva on muumikirjoista rakkain. Olemme molemmat tyttäreni kanssa hyvin vaihtelunhaluisia lukijoita. Meillä onkin aika vähän kirjoja, joita luemme uudestaan ja uudestaan, mutta tätä kirjaa on luettu meillä paljon.

Muumipeikko ja Muumipeikon äiti saavat kirjassa matkalleen seuraksi aran pikku otuksen, Nipsun ja tytön nimeltään Tulppaana, jonka siniset hiukset hehkuvat ihmeellistä valoa.

Seurueen matka on enimmäkseen vaarallinen ja raskas. Kärsitään vilua ja nälkää, ja Muumimamma on syvästi huolissaan ja murheellinen Muumipapan kohtalosta. Matkan varrelle osuu useita avuliaita olentoja, joiden myötävaikutuksella matka jatkuu.

Yksi ystävällinen henkilö on vanha herra, joka kutsuu seurueen ihmeelliseen vuoren sisään rakentamaansa maailmaan. Paikka on kuin Vili Vonkan suklaatehdas Roald Dahlin kirjassa Jali ja suklaatehdas (1964). Tove Jansson tosin loi herkkumaailmansa ensin.

Nurmikko kehrätystä sokerista, maito- ja limonaatipuroja, marsipaanikiviä, jäätelölunta, suklaapalloja ja karamelleja notkuvia puita... Alkuun tuntuu kuin olisi tullut paratiisiin, mutta ennen pitkää seurue toteaa, ettei voi elää ilman oikeaa aurinkoa. Sitä paitsi liiasta makeansyönnistä saa vain vatsansa kipeäksi.

Matka jatkuu. Ihan Suomen maisemissa ei taideta liikkua, sillä vastaan tulee palmuja, kaktuksia ja vanha marabuherra.

Vaarat ja kurjuus eivät ole vielä ohi, ja seikkailu saa uuden käänteen, kun Nipsu löytää tulvan nostamasta vedestä pullopostia. Pullon sisältä paljastuu Muumipeikon isän kirjoittama avunpyyntö. Kirje saa Muumimamman purskahtamaan itkuun.

"— Voi minun pikku Muumipeikko parkaani, sinun isäsi on varmaan hukkunut jo kauan sitten!
     — Älä itke, sanoi Muumipeikko. — Ehkä hän istuu puussaan jossakin ihan lähellä. Vesihän laskee kaiken aikaa.
     Niin kuin laskikin. Siellä täällä pisti vedestä jo esiin kukkuloita, kattoja ja seipäitä, ja linnut lauloivat täyttä kurkkua. Heidän nojatuolinsa kellui hitaasti kohti kukkulaa, jolle oli kerääntynyt paljon väkeä, ja kaikki juoksentelivat ympäriinsä pelastamassa tavaroita vedestä."

Vaikka tarinassa on synkkiä sävyjä, siinä korostuu toivo ja usko paremmasta huomisesta. Lopussa kaikki selviää paremmin kuin hyvin. Kuten Tove Jansson sanoi esipuheessansa: "tämä oli tarinoitteni ensimmäinen happy end!"

Teoksessa selviää, kuinka perhe löytää tiensä Muumilaaksoon ja millaisen talon Muumipeikon isä on perheelleen rakentanut.

"Lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä, niityn keskellä, oli talo, joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu."

Pakolaiset olivat löytäneet kotiin.


Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Ruotsinkielinen alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen
Suomennos: Jaakko Anhava
Kustantaja: WSOY 2015


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020

Merkitse kirjan listallemme kohtaan 1 "kirja on vanhempi kuin sinä".


Muumi-kirjojen -lukuhaaste

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä? -blogin Kian muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen. Kia haastaa suojelemaan Itämerta lukemalla muumikirjoja. Haaste on osa #MEIDÄNMERI-kampanjaa. Kampanjassa kerätään rahaa sinilevän poistamiseksi Itämerestä. Kia lupaa lahjoittaa jokaista lukemaansa muumikirjaa kohti kaksi euroa osoitteessa https://oursea.fi/fi. Jokainen saa päättää lahjoitettavan summan itse. Kymmenellä eurolla Itämerestä voidaan poistaa 40 kiloa sinilevää.

 

Lapsentasoinen kertomus juutalaisvainoista

Onko pienille lapsille mahdollista tehdä kuvakirjaa juutalaisvainoista ja keskitysleireistä? Kyllä on, ja näin vainojen uhrien muistopäivänä on sopiva hetki esitellä tällainen kirja. Keskitysleiriltä selvinneen Hédi Friedin ja kuvittaja Stina Wirsénin yhteistyössä syntynyt kirja Historien om Bodri oli mielestäni yksi parhaimmista viime vuonna julkaistuista kuvakirjoista. Se ei tosin ilmestynyt Suomessa vaan Ruotsissa, mutta löytyy ainakin Helmet-kirjastoista.

Tositapahtumiin perustuvan kirjan kertojahahmona on pieni tyttö, jota ei kirjassa nimetä. Kutsuttakoon häntä Hédiksi, koska kirja perustuu Hédi Friedin omiin kokemuksiin. Hédin parhaat ystävät olivat perheen ruskea koira Bodri ja naapurintyttö Marika ja tämän Baldi-koira. 

Hédi ja Marika olivat aivan samanlaisia tyttöjä. Molemmat pitivät koirista ja kermavaahdosta. He pitivät puissa kiipeilystä ja molemmilla oli aina polvet ruvilla. Ulkoisesti tytöissä ei näyttänyt olevan mitään eroa. Ainoa ero oli se, että Marika kävi kirkossa ja Hédi synagogassa. Hédi oli juutalainen.

Eräänä päivänä Hédi kuuli radiossa miehen huutavan vihaisesti. Miehen nimi oli Adolf Hitler. Äiti ja isä arvelivat, ettei Hitleristä olisi haittaa heidän maassaan. Sitä paitsi eiväthän he olleet tehneet mitään väärää. Ei heidän siis tarvitsisi pelätäkään.

Pian kuitenkin syttyi sota ja Hitlerin sotilaat saapuivat myös Hédin kaupunkiin. Juutalaisten elämää rajoitettiin, eikä Hédi olisi saanut enää leikkiä Marikan kanssa. He kuitenkin leikkivät yhdessä — salaa. Mutta eräänä päivänä Hitler päätti, etteivät juutalaiset saisi enää asua omissa kodeissaan.

”Pappas händer darrade när han packade våra väskor. Mamma var blek. Jag hade aldrig tänkt på att mammor och pappor kunde vara rädda. Jag förstod att nu var det farligt.”

Sotilaat kuljettivat Hédin perheen juna-asemalle. Kun juutalaisilla lastattu juna ajoi pois, Bodri juoksi perässä niin kauan kuin jaksoi.

Keskitysleirillä aikuiset katosivat, ja lapsillakin oli niin kurjat olot, että he hädin tuskin säilyivät kiinni elämässä. Hédi sai voimaa Bodrin ajattelemisesta. Hän kuvitteli Bodrin asuvan metsässä muiden juutalaisilta jääneiden koirien kanssa. Hän arveli, että koirat auttavat toinen toisiaan ja jakavat keskenään löytämänsä ruoan.

Lopulta sota loppui ja Hédi sekä hänen sisarensa Livia vapautuivat keskitysleiriltä. Kirja päättyy tytön ja koiran tunteikkaaseen jälleennäkemiseen.

Tekijät ovat ottaneet teoksessa taiteellisia vapauksia. He ovat muuttaneet tapahtumien kulkua tehdäkseen tarinasta selkeämmän ja yleispätevämmän. Huomionarvoista on, että nyt 95-vuotias Hédi Fried ei tosiasiassa sodan syttyessä enää ollut itse mikään pikkutyttö.

Vaikka kirja on aika surullinen ja kertoo vaikesta aiheesta, se on loistavasti kirjoitettu ja kuvitettu. Kertomus on kirjoitettu kiihkottomasti ja lapsentasoisesti. Wirsénin herkkä ja äärimmäisen viehättävä akvarellikuvitus huokuu 1930-40-lukujen henkeä.

Luettuani itse kirjan olin sitä mieltä, että minun täytyisi ehdottomasti lukea se tyttärellenikin. Pelkäsin kyllä, että saattaisin herkistyä liiaksi sitä lukiessani. Ja eipä aikaakaan, kun itkeä pillitin oikein tosissani. Tyttäreni katseli minua suurin, vakavin silmin. Kun itku lopulta kuristi kurkkuani niin, että tuskin sain sanaa suustani, mieheni sanoi: "Ei tuollaista kirjaa pidä lapselle lukea."

Mutta kyllä pitää. Ehdottomasti pitää. Me emme saa unohtaa historiassa tapahtuneita vääryyksiä. Niistä täytyy kertoa, jotta ihmiset eivät tekisi samoja virheitä uudelleen. Hédi Fried sanoo kirjan esipuheessa osuvasti:

"Det som hände sen är svårt att berätta om och svårt att lyssna på. Jag vill ändå berätta och jag vill att du lyssnar. För vi människor kan göra så mycket ont men också mycket gott. Vi har alla ett val, vi kan välja det goda."

Kun lukemisen jälkeen keskustelin kirjasta viisivuotiaani kanssa, hän halusi tietää, miksi Hitler teki niinkuin teki. Miksi hän vei juutalaiset pois kodeistaan?

Miksi tosiaan? En voi ymmärtää sitä yhtään sen paremmin kuin kirjan kertojakaan:

"Hitler hatade mig fast han inte kände mig. Han hatade mig och min familj för att vi var judar. Det gick inte att förstå."

Sodan jälkeen Hédi Fried sai uuden elämän Ruotsissa. Hänestä tuli arvostettu psykologi ja kirjailija. Myöhemmällä iällään hän on omistautunut jakamaan tietoa ajastaan keskitysleirillä ja toiminut rasismin ehkäisemiseksi. Historien om Bodri on hänen ensimmäinen lastenkirjansa.


Hédi Fried: Historien om Bodri
Kuvitus: Stina Wirsén
Kustantaja: Natur & Kultur 2019

Sanattomasti pakolaisuudesta

Tänään on YK:n kansainvälinen pakolaispäivä. Päivän teemaan sopii erinomaisesti Sanna Pelliccionin kirja Meidän piti lähteä. 

Meidän piti lähteä on sanaton kirja, jossa on siis vain kuvat eikä lainkaan tekstiä. Kuvat kertovat erään perheen tarinan. Syttyy sota. Omassa kodissa ja kotimaassa ei ole enää turvallista asua. Perheen täytyy lähteä pitkälle pakomatkalle, joka on täynnä raskaita hetkiä. Lopulta he löytävät uuden kodin toisesta maasta, jossa on turvallista. 

Kuvat välittävät todella voimakkaita tunteita, ja auttavat tuntemaan myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Katseltuani kirjan yhdessä tyttäreni kanssa meitä molempia ihan itketti. On ihmeellistä, kuinka suuri voima voi olla pelkillä kuvilla.

Sanattomat kirjat ovat olleet viime vuosina tapetilla. Vuonna 2012 IBBYn (International Board on Books for Young People) Italian jaosto aloitti projektin ”Silent Books, from the World to Lampedusa and Back” reaktiona Afrikasta ja Lähi-idästä tulevaan pakolaistulvaan. Projektin tarkoituksena oli tarjota pakolaislapsille kielestä riippumatonta laadukasta lastenkirjallisuutta. Sanattomia kuvakirjoja kertyikin projektin aikana yli sata eri maista.*

Pelliccioni sai ajatuksen sanattoman kirjan laatimisesta Italiassa juuri IBBYn lehtisestä, jossa esiteltiin projektia.* Hän on onnistunut erinomaisesti tavoittamaan kuvissaan niitä tuntoja, joita pakolaiset tuntenevat.

Kirjan lopussa on sanattoman kirjan "käyttöohjeita". Sanattoman kirjan hyötyjä kuvaillaan seuraavasti:

"Tarinankerronta lisää yhteisöllisyyttä. Se aktivoi sekä kehittää kieltä ja mielikuvitusta. Sanaton kirja voi nostaa lapsen päärooliin kirjahetkessä, eikä sen yhdessä tutkiminen vaadi välttämättä yhteistä kieltä."

Sanatonta kirjaa tutkitaan yhdessä lapsen kanssa houkuttelemalla esimerkiksi kysymyksin lasta rakentamaan itse tarina kuvien pohjalta.


Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä
Kustantaja: S & S 2018



VIITTEET
* https://ibbyfinland.wordpress.com/2018/03/21/sanattomat-kirjat-saapuivat-lampedusasta-helsinkiin-silent-books-nayttelya-varten/


VINKKI
Tässä muutama muu pakolaispäivään sopiva lastenkirja:

• Rose Lagercrantz & Ilon Wikland: Pitkä, pitkä matka. WSOY 2003. 2. painos.
• Henrik Wallnäs & Matilda Ruta: Bussimatka. Natur & Kultur 2018.
• Tove Jansson: Muumipeikko ja suuri tuhotulva. WSOY 2015.
  
• Rania Issa & Sawsan Nourallah: Lamma tarat al-khaymah = Det flygande tältet - Drömmar från ett flyktingläger. Bonnier Carlsen 2016.
• Marjan Svab & Saga Bergebo: Stjärnorna ser likadana ut överallt. Rabén & Sjögren 2018.

 LUE MYÖS:

Sanaton kirja toimii yli kielirajojen

Kirjat ilman tekstiä

An Anty-war Story - Muurahainen, jolla oli erityinen tehtävä

Muurahaismaailma on onnellinen paikka asua, kertoo Tony Ross kirjassaan An Anty-war Story. Siellä syntyy paljon muurahaisvauvoja. Yksi vauvoista on erityinen. Toisin kuin kellään muulla pienokaisella sillä on nimi: Douglas.

Kasvettuaan Douglas haluaa sopeutua joukkoon. Se haluaa olla kuin työläismuurahaiset, jotka kantavat työkseen ruokaa paikasta toiseen suorassa hienossa jonossa marssien. Douglasin varalle on kuitenkin suunniteltu jotain aivan muuta. Douglas on suuri muurahainen. Sillä on suuri pää ja suuret hampaat. Johtajamuurahaisen mielestä siitä tulee erinomainen sotilas.

"'I will gladly be a soldier,' said Douglas. 'What is a soldier? Will I carry food and be in the beautiful line?'
The Chief Ant waved his papers at Douglas.
'You will not carry food, you will carry a rifle.'" 

Vaikka Douglas on alkuun hiukan pettynyt, se huomaa pian, kuinka mukava on kantaa asetta ja uniformua ja tehdä Muurahaismaailmasta turvallinen paikka asua. Ja toki sekin pääsee marssimaan suorassa kauniissa jonossa. Kun sotilasparaati marssii soittokunnan tahdissa, pikkumuurahaiset heiluttelevat lippuja.

Tähän asti kirjan tunnelma on kevyt. Rossin akvarellikuvissa on heleät sävyt. Ja sitten yhtäkkiä, aivan varoittamatta alkaa sota. Valtavat mustat luodit viuhuvat läpi aukeaman. 

Seuraava aukeama täyttyy verenpunaisesta räjähdyksestä ja seuraavalla synkeän harmaalla aukeamalla juoksee sotilaita ensimmäisen maailmansodanaikaisissa asuissa raunioituneessa piikkilanka-aitojen halkomassa maisemassa. 

Kuvan alakulmassa näkyvät sivun yli jatkuvat kirjaimet SOM viittaavat kenties kuuluisaan Sommen taisteluun – varsinkin kun Sommen taistelua johtanut brittikenraali oli nimeltään Douglas Haig. Teksti tällä aukeamalla on pahaenteisen ytimekäs: "The End".

Viimeisellä sivulla nähdään vielä kaatuneiden muistopatsas, jossa lukemattomien anonyymien uhrien joukossa on myös Douglas. Kun ihmiset sotivat, muurahaissotilaalla ei ole keinoja suojella omaa maailmaansa. Sota ei säästä ketään eikä mitään.

Tony Rossin An Anty-war Story on hieno kirja. Valitettavasti yhä tarvitaan tällaisia kirjoja kertomaan sodan todellinen luonne. Sota ei ole tyylikkäitä uniformuja, hienoja sotilasparaateja ja hurraavia väkijoukkoja. Sota on rujoa ja rumaa. Se repii, rikkoo, raastaa ja tuhoaa. On tärkeää muistaa se. On tärkeää, että emme unohda.


Tony Ross (teksti ja kuvat): An Anty-war Story
Kustantaja: Andersen Press Ltd. 2018