Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakolaiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakolaiset. Näytä kaikki tekstit
perjantai 24. huhtikuuta 2020
75 vuotta muumikirjoja
Muumien tarina alkoi jo 75 vuotta sitten. Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi vuonna 1945 ruotsiksi nimellä Småtrollen och den stora översvämningen.
Kirjassa Muumipeikko ja Muumipeikon äiti etsivät "mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa."
Muumipeikon isä oli levoton sielu, joka ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän sitten oli lähtenyt pikku vaeltajien, hattivattien matkaan. Muumipeikon äidin mielestä tunteettomat hattivatit narrasivat Muumipapan mukaansa.
Nyt Muumimamma kulki kodittomana pitkin maita ja mantuja pikku poikansa kanssa toivoen löytävänsä miehensä ja peläten, ettei niin kävisikään. Matkaa mutkistaa suuri tuhotulva, joka on ajanut muutkin kodeistaan, ja kuljettanut näiden omaisuuden aaltojen mukana ties minne.
Tove Jansson alkoi kirjoittaa tarinaa sotatalvena 1939, kun hänen oli mahdoton keskittyä taiteilijantyöhönsä. Värit tuntuivat kadonneet, ja hän halusi kirjoittaa jotain, jossa olisi onnellinen loppu. Sota-ajan vaikutus paistaa selvästi tarinasta: pakolaisuutta, poissaoleva isä ja tulvana hyökyvä uhka.
Jansson viimeisteli ja kuvitti tarinansa jatkosodan lopulla, ja Söderström & Co. julkaisi sen sodan päätyttyä syksyllä 1945. Teos ei saanut juurikaan huomiota ilmestyessään. Siitä kirjoitettiin vain yksi arvostelu, joka sentään oli positiivinen. Myyntiluvutkaan eivät päätä huimanneet, sillä vuonna 1946 kirjaa myytiin vain 219 kappaletta.
Suomenkieliset lukijat joutuivat odottamaan käännöstä melkein puoli vuosisataa. Jaakko Anhavan suomennos ilmestyi vasta vuonna 1991. Tämä selittää, miksi en muista kirjaa omasta lapsuudestani, vaikka minulle luettiin paljon muumeja. Suomennoksen ilmestyessä lapsuuteni muumikausi oli jo ohi.
Sittemmin on tullut toisia muumikausia, sillä muumikirjat puhuttelevat yhtä lailla lasta kuin aikuista. Se juuri on muumikirjojen vahvuus. Kustantajat tosin alkuun nikottelivat. Kirja joka on kirjoitettu sekä aikuisille että lapsille! Eihän sellainen ole tapana!
Omalle tyttärelleni Muumit ja suuri tuhotulva oli ensimmäinen oikea muumikirja, jonka luimme. Se valikoitui ensimmäiseksi lähinnä siksi, että tarina on lyhyempi kuin muissa muumikirjoissa ja kuvitusta on runsaammin. Kaunis kuvitus on tyyliltään erilainen kuin myöhemmissä muumikirjoissa.
Tyttärelleni Muumit ja suuri tuhotulva on muumikirjoista rakkain. Olemme molemmat tyttäreni kanssa hyvin vaihtelunhaluisia lukijoita. Meillä onkin aika vähän kirjoja, joita luemme uudestaan ja uudestaan, mutta tätä kirjaa on luettu meillä paljon.
Muumipeikko ja Muumipeikon äiti saavat kirjassa matkalleen seuraksi aran pikku otuksen, Nipsun ja tytön nimeltään Tulppaana, jonka siniset hiukset hehkuvat ihmeellistä valoa.
Seurueen matka on enimmäkseen vaarallinen ja raskas. Kärsitään vilua ja nälkää, ja Muumimamma on syvästi huolissaan ja murheellinen Muumipapan kohtalosta. Matkan varrelle osuu useita avuliaita olentoja, joiden myötävaikutuksella matka jatkuu.
Yksi ystävällinen henkilö on vanha herra, joka kutsuu seurueen ihmeelliseen vuoren sisään rakentamaansa maailmaan. Paikka on kuin Vili Vonkan suklaatehdas Roald Dahlin kirjassa Jali ja suklaatehdas (1964). Tove Jansson tosin loi herkkumaailmansa ensin.
Nurmikko kehrätystä sokerista, maito- ja limonaatipuroja, marsipaanikiviä, jäätelölunta, suklaapalloja ja karamelleja notkuvia puita... Alkuun tuntuu kuin olisi tullut paratiisiin, mutta ennen pitkää seurue toteaa, ettei voi elää ilman oikeaa aurinkoa. Sitä paitsi liiasta makeansyönnistä saa vain vatsansa kipeäksi.
Matka jatkuu. Ihan Suomen maisemissa ei taideta liikkua, sillä vastaan tulee palmuja, kaktuksia ja vanha marabuherra.
Vaarat ja kurjuus eivät ole vielä ohi, ja seikkailu saa uuden käänteen, kun Nipsu löytää tulvan nostamasta vedestä pullopostia. Pullon sisältä paljastuu Muumipeikon isän kirjoittama avunpyyntö. Kirje saa Muumimamman purskahtamaan itkuun.
"— Voi minun pikku Muumipeikko parkaani, sinun isäsi on varmaan hukkunut jo kauan sitten!
— Älä itke, sanoi Muumipeikko. — Ehkä hän istuu puussaan jossakin ihan lähellä. Vesihän laskee kaiken aikaa.
Niin kuin laskikin. Siellä täällä pisti vedestä jo esiin kukkuloita, kattoja ja seipäitä, ja linnut lauloivat täyttä kurkkua. Heidän nojatuolinsa kellui hitaasti kohti kukkulaa, jolle oli kerääntynyt paljon väkeä, ja kaikki juoksentelivat ympäriinsä pelastamassa tavaroita vedestä."
Vaikka tarinassa on synkkiä sävyjä, siinä korostuu toivo ja usko paremmasta huomisesta. Lopussa kaikki selviää paremmin kuin hyvin. Kuten Tove Jansson sanoi esipuheessansa: "tämä oli tarinoitteni ensimmäinen happy end!"
Teoksessa selviää, kuinka perhe löytää tiensä Muumilaaksoon ja millaisen talon Muumipeikon isä on perheelleen rakentanut.
"Lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä, niityn keskellä, oli talo, joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu."
Pakolaiset olivat löytäneet kotiin.
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Ruotsinkielinen alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen
Suomennos: Jaakko Anhava
Kustantaja: WSOY 2015
Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitse kirjan listallemme kohtaan 1 "kirja on vanhempi kuin sinä".
Muumi-kirjojen -lukuhaaste
Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä? -blogin Kian muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen. Kia haastaa suojelemaan Itämerta lukemalla muumikirjoja. Haaste on osa #MEIDÄNMERI-kampanjaa. Kampanjassa kerätään rahaa sinilevän poistamiseksi Itämerestä. Kia lupaa lahjoittaa jokaista lukemaansa muumikirjaa kohti kaksi euroa osoitteessa https://oursea.fi/fi. Jokainen saa päättää lahjoitettavan summan itse. Kymmenellä eurolla Itämerestä voidaan poistaa 40 kiloa sinilevää.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2020
Onni-pojan pääsiäinen on monikulttuurinen
Mitä yhteistä on suomalaisella pääsiäisellä ja persialaisella uudenvuoden juhlalla, nowruzilla, jota vietetään kevätpäivän tasauksen aikaan? Minä en tiennyt, ennen kuin luin Sanna Pelliccionin kirjan Onni-poika saa uuden ystävän.
Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2012 Minervan kustantamana. Vuonna 2019 Etana Editions julkaisi sen osana kokoomateosta Onni-poika ja ystävät.
Kirjassa Onni-pojan rappuun muuttaa uusia asukkaita. Onni ja Olavi ystävystyvät nopeasti Aram-pojan kanssa, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Aram ja hänen äitinsä Bahar ovat tulleet Suomeen Iranista pakolaisina.
Elämä uudessa maassa alkaa luistaa, kun Bahar ja Aram saavat Onnin perheestä ystäviä ja Bahar saa vieläpä työpaikankin.
Pääsiäinen lähestyy, ja Onni ja Olavi ottavat Aramin mukaan pääsiäisvalmisteluihin. Yhdessä kasvatetaan rairuohoa ja maalataan kananmunia.
Kaksi perhettä päättää yhdistää voimat ja juhlia yhdessä. Siitä tulee unohtumattoman mukava pääsiäis- ja nowruzjuhla.
Kirjan loppusanoissa Pelliccioni listaa rairuohon ja maalattujen munien lisäksi muitakin yhtäläisyyksiä näiden kahden juhlan välillä. Pajunkissoja ja narsisseja käytetään koristeluun molempien juhlien yhteydessä. Virpominen kuuluu myös nowruzin juhlintaan. Ja juhlapöydästä löytyy nowruzin aikaan mämmintapaista imellytettyä puuroa. Onpa maailma pieni!
Tänä vuonna nowruz ehti jo mennä ennen pääsiäistä, mutta siitä huolimatta sale no mobarak! Ja hyvää pääsiäistä!
Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän
Kustantaja: Minerva 2012
Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja ystävät
Kustantaja: Etana Editions 2019
Sisältää kirjat Onni-poika saa uuden ystävän ja Onni-poika tahtoo kaiken.
Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2012 Minervan kustantamana. Vuonna 2019 Etana Editions julkaisi sen osana kokoomateosta Onni-poika ja ystävät.
Kirjassa Onni-pojan rappuun muuttaa uusia asukkaita. Onni ja Olavi ystävystyvät nopeasti Aram-pojan kanssa, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Aram ja hänen äitinsä Bahar ovat tulleet Suomeen Iranista pakolaisina.
Elämä uudessa maassa alkaa luistaa, kun Bahar ja Aram saavat Onnin perheestä ystäviä ja Bahar saa vieläpä työpaikankin.
Pääsiäinen lähestyy, ja Onni ja Olavi ottavat Aramin mukaan pääsiäisvalmisteluihin. Yhdessä kasvatetaan rairuohoa ja maalataan kananmunia.
"— Mitä ihmettä? Vietättekö tekin nowruzia? Aramin äiti kysyy, kun hän näkee maalatut munat ja rairuohon siemenet.
— Kohta on pääsiäinen, niin otettiin pääsiäiskoristeet esille. Mikä se nowruz on? Onnin äiti kysyy.
Aramin äiti kertoo Iranin nowruzista, jota juhlitaan juuri nyt ja samoin koristein kuin pääsiäistä.— Uskomatonta, ihan kuin kaukana kotona! Aramin äidin silmät kostuvat."
Kaksi perhettä päättää yhdistää voimat ja juhlia yhdessä. Siitä tulee unohtumattoman mukava pääsiäis- ja nowruzjuhla.
Kirjan loppusanoissa Pelliccioni listaa rairuohon ja maalattujen munien lisäksi muitakin yhtäläisyyksiä näiden kahden juhlan välillä. Pajunkissoja ja narsisseja käytetään koristeluun molempien juhlien yhteydessä. Virpominen kuuluu myös nowruzin juhlintaan. Ja juhlapöydästä löytyy nowruzin aikaan mämmintapaista imellytettyä puuroa. Onpa maailma pieni!
Tänä vuonna nowruz ehti jo mennä ennen pääsiäistä, mutta siitä huolimatta sale no mobarak! Ja hyvää pääsiäistä!
Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän
Kustantaja: Minerva 2012
Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja ystävät
Kustantaja: Etana Editions 2019
Sisältää kirjat Onni-poika saa uuden ystävän ja Onni-poika tahtoo kaiken.
torstai 20. kesäkuuta 2019
Sanattomasti pakolaisuudesta
Tänään on YK:n kansainvälinen pakolaispäivä. Päivän teemaan sopii erinomaisesti Sanna Pelliccionin kirja Meidän piti lähteä.
Meidän piti lähteä on sanaton kirja, jossa on siis vain kuvat eikä lainkaan tekstiä. Kuvat kertovat erään perheen tarinan. Syttyy sota. Omassa kodissa ja kotimaassa ei ole enää turvallista asua. Perheen täytyy lähteä pitkälle pakomatkalle, joka on täynnä raskaita hetkiä. Lopulta he löytävät uuden kodin toisesta maasta, jossa on turvallista.
Kuvat välittävät todella voimakkaita tunteita, ja auttavat tuntemaan myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Katseltuani kirjan yhdessä tyttäreni kanssa meitä molempia ihan itketti. On ihmeellistä, kuinka suuri voima voi olla pelkillä kuvilla.
Sanattomat kirjat ovat olleet viime vuosina tapetilla. Vuonna 2012 IBBYn (International Board on Books for Young People) Italian jaosto aloitti projektin ”Silent Books, from the World to Lampedusa and Back” reaktiona Afrikasta ja Lähi-idästä tulevaan pakolaistulvaan. Projektin tarkoituksena oli tarjota pakolaislapsille kielestä riippumatonta laadukasta lastenkirjallisuutta. Sanattomia kuvakirjoja kertyikin projektin aikana yli sata eri maista.*
Pelliccioni sai ajatuksen sanattoman kirjan laatimisesta Italiassa juuri IBBYn lehtisestä, jossa esiteltiin projektia.* Hän on onnistunut erinomaisesti tavoittamaan kuvissaan niitä tuntoja, joita pakolaiset tuntenevat.
Kirjan lopussa on sanattoman kirjan "käyttöohjeita". Sanattoman kirjan hyötyjä kuvaillaan seuraavasti:
"Tarinankerronta lisää yhteisöllisyyttä. Se aktivoi sekä kehittää kieltä ja mielikuvitusta. Sanaton kirja voi nostaa lapsen päärooliin kirjahetkessä, eikä sen yhdessä tutkiminen vaadi välttämättä yhteistä kieltä."
Sanatonta kirjaa tutkitaan yhdessä lapsen kanssa houkuttelemalla esimerkiksi kysymyksin lasta rakentamaan itse tarina kuvien pohjalta.
Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä
Kustantaja: S & S 2018
VIITTEET
* https://ibbyfinland.wordpress.com/2018/03/21/sanattomat-kirjat-saapuivat-lampedusasta-helsinkiin-silent-books-nayttelya-varten/
VINKKI
Tässä muutama muu pakolaispäivään sopiva lastenkirja:
LUE MYÖS:
Sanaton kirja toimii yli kielirajojen
Kirjat ilman tekstiä
Meidän piti lähteä on sanaton kirja, jossa on siis vain kuvat eikä lainkaan tekstiä. Kuvat kertovat erään perheen tarinan. Syttyy sota. Omassa kodissa ja kotimaassa ei ole enää turvallista asua. Perheen täytyy lähteä pitkälle pakomatkalle, joka on täynnä raskaita hetkiä. Lopulta he löytävät uuden kodin toisesta maasta, jossa on turvallista.
Kuvat välittävät todella voimakkaita tunteita, ja auttavat tuntemaan myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Katseltuani kirjan yhdessä tyttäreni kanssa meitä molempia ihan itketti. On ihmeellistä, kuinka suuri voima voi olla pelkillä kuvilla.
Sanattomat kirjat ovat olleet viime vuosina tapetilla. Vuonna 2012 IBBYn (International Board on Books for Young People) Italian jaosto aloitti projektin ”Silent Books, from the World to Lampedusa and Back” reaktiona Afrikasta ja Lähi-idästä tulevaan pakolaistulvaan. Projektin tarkoituksena oli tarjota pakolaislapsille kielestä riippumatonta laadukasta lastenkirjallisuutta. Sanattomia kuvakirjoja kertyikin projektin aikana yli sata eri maista.*
Pelliccioni sai ajatuksen sanattoman kirjan laatimisesta Italiassa juuri IBBYn lehtisestä, jossa esiteltiin projektia.* Hän on onnistunut erinomaisesti tavoittamaan kuvissaan niitä tuntoja, joita pakolaiset tuntenevat.
Kirjan lopussa on sanattoman kirjan "käyttöohjeita". Sanattoman kirjan hyötyjä kuvaillaan seuraavasti:
"Tarinankerronta lisää yhteisöllisyyttä. Se aktivoi sekä kehittää kieltä ja mielikuvitusta. Sanaton kirja voi nostaa lapsen päärooliin kirjahetkessä, eikä sen yhdessä tutkiminen vaadi välttämättä yhteistä kieltä."
Sanatonta kirjaa tutkitaan yhdessä lapsen kanssa houkuttelemalla esimerkiksi kysymyksin lasta rakentamaan itse tarina kuvien pohjalta.
Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä
Kustantaja: S & S 2018
VIITTEET
* https://ibbyfinland.wordpress.com/2018/03/21/sanattomat-kirjat-saapuivat-lampedusasta-helsinkiin-silent-books-nayttelya-varten/
VINKKI
Tässä muutama muu pakolaispäivään sopiva lastenkirja:
- Rose Lagercrantz & Ilon Wikland: Pitkä, pitkä matka. WSOY 2003. 2. painos.
- Henrik Wallnäs & Matilda Ruta: Bussimatka. Natur & Kultur 2018.
- Tove Jansson: Muumipeikko ja suuri tuhotulva. WSOY 2015.
- Rania Issa & Sawsan Nourallah: Lamma tarat al-khaymah = Det flygande tältet - Drömmar från ett flyktingläger. Bonnier Carlsen 2016.
- Marjan Svab & Saga Bergebo: Stjärnorna ser likadana ut överallt. Rabén & Sjögren 2018.
LUE MYÖS:
Sanaton kirja toimii yli kielirajojen
Kirjat ilman tekstiä
perjantai 25. tammikuuta 2019
Jääkarhu ilmastonmuutoksen uhrina
Me – ja varsinkin lapsemme – elämme epäkiitollisia aikoja ilmastonmuutoksen todistajina. Ties millaisia koettelemuksia on vielä edessä.
Pienessä Helmet-lukuhaasteessa kehotettiin lukemaan ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Ensin ajattelin, että olisi mahdotonta löytää aiheesta nelivuotiaalle sopivaa kirjaa. Sitten tulin ajatelleeksi jääkarhuja. Jääkarhuhan on yleinen lastenkirjan hahmo. Varmasti joku on käsitellyt jääkarhuja ilmastonmuutoksenkin kannalta.
Pohjoismaisten lastenkirjailijoiden ja -kuvittajien yhteistyönä syntynyt Ille viimeiseltä jäälautalta on juuri sellainen kirja.
Ille on nuori jäkarhu, joka asuu äitinsä kanssa viimeisellä jäälautalla. Äiti sanoo, että jos ei ole jäätä, ei ole jääkarhujakaan. Siltä tuntuu. Perinteiset pyyntikeinot eivät onnistu ilman jäätä ja nälkä kurnii suolessa. Jotain täytyy tehdä.
Ille päättää lähteä pois – ilman äitiä. Hän on kuullut satumaisesta paikasta, jossa ei koskaan tarvitse nähdä nälkää. Ruoka tulee eteen ilman, että täytyy tehdä yhtään mitään. Paikan nimi on eläintarha. Kun Ille pitkän kajakkimatkan päätteeksi saapuu eläintarhaan, otetaan se vastaan.
Eläintarha ei olekaan paratiisi. Muut jääkarhut vain loikoilevat apaattisina jaksamatta kiinnostua mistään. Ruoka kyllä tulee säännöllisesti, mutta aina samaa kalaa eikä koskaan hyljettä. Ille haluaa pois. Eihän eläintarhan johtaja sitä päästäisi, mutta Ille osaa vielä karjua niin pelottavasti kuin jääkarhu vain pystyy. Se säikäyttää johtajan.
Mikä nyt neuvoksi? Onko Illen ryhdyttävä asumaan ruskeakarhujen seassa? Metsässä riittää mustikoita, eivätkä ne maistu hullummilta. Ruskeakarhut kuitenkin suhtautuvat Illeen epäluuloisesti. Miksi Ille on niin valkoinen? Sen täytyy olla sairas.
Ille on vähällä hukata oman identiteettinsä yrittäessään sopeutua ruskeakarhujen joukkoon. Se yrittää värjätä turkkinsa ruskeaksi ja käyttäytyä kuin ruskeakarhut. Lopulta karhutytön rakkauden turvin se saa olla oma valkoinen itsensä ja silti osa ruskeakarhujen yhteisöä. Jäälle Ille ei enää voi palata, mutta se ei suostu tuhoutumaan, ja niin se pääsee siirtämään geenejään eteenpäin.
Jääkarhu Ille on ilmastopakolainen. Ilmastopakolaisia on maailmassa nytkin jo miljoonia ja määrä kasvanee suuresti tulevina vuosikymmeninä.
Eläintarhan näen vertauskuvana pakolaisleiristä. Kansainväliset avustusjärjestöt pitävät kyllä huolta pakolaisleireillä olevien perustarpeista, mutta oman tilanteen parantaminen leireillä on vaikeaa. Se saattaa johtaa apatiaan ja toivottomuuteen. Pakolaisleireiltä saattaa myös olla vaikea päästä pois. Leirit on tarkoitettu tilapäisiksi, mutta asuminen leireillä muodostuu yleensä pitkäaikaiseksi.
Eläintarha ei ollut Illelle hyvä vaihtoehto, mutta hankalalta tuntui uuteen kulttuuriin sopeutuminenkin. Ei ole helppoa olla eri näköinen kuin muut, tulla erilaisesta taustasta ja kohdata ennakkoluuloja. Kirjan sanoma on kuitenkin toiveikas. Jos löytyy edes joku, joka ottaa ystävällisesti vastaan ja johdattaa sisään uuteen kulttuuriin, sopeutuminen on mahdollista.
Nelivuotiaalleni Ille viimeiseltä jäälautalta oli vain tarina muiden joukossa. Ilmastoaspekti meni iloisesti ohi, mutta silti tarina toimi. Kyseessä on hyvä lastenkirja, koska se viihdytti lasta ja sai äidin pohtimaan ilmastonmuutosta ja pakolaiskysymystä.
Kirjan syntyprosessi on poikkeuksellinen. Kirjan takasivulla kerrotaan kirjan syntyneen vuonna 2006 Ruotsissa osana Mitä lapsuus on? -seminaaria, missä työryhmiin osallistui pohjoismaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kuvittajia. Morten Dürr, Gerd Karin Nordlund, Ivars Silis ja Boel Werner ovat myöhemmin työstäneet tekstin. Kuvat ovat Boel Wernerin.
Kirjan kustantaja Fimafeng-kustantamo on minulle entuudestaan tuntematon. Kirjassa kerrotaan, että Fimafeng on Ruotsissa sijaitseva kustantamo, joka levittää lasten- ja nuorten kirjoja Pohjoismaihin. Googlaamalla sain selville, että ruotsin, suomen, norjan ja tanskan lisäksi kustantamo julkaisee kirjoja myös pienillä kielillä: fääriksi, grönlanniksi, saameksi, islanniksi ja meänkielellä.
Morten Dürr, Gerd Karin Nordlund, Ivar Silis & Boel Werner: Ille viimeiseltä jäälautalta
Kuvitus: Boel Werner
Suomennos: Hannu Niklander
Kustantaja: Fimafeng 2009
VINKKI
Ilmastonmuutoksesta jääkarhujen kannalta kertoo toinenkin lasten kuvakirja: Hans de Beerin Pikku jääkarhu vaarallisilla vesillä (Lasten Keskus 2011).
Pienessä Helmet-lukuhaasteessa kehotettiin lukemaan ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Ensin ajattelin, että olisi mahdotonta löytää aiheesta nelivuotiaalle sopivaa kirjaa. Sitten tulin ajatelleeksi jääkarhuja. Jääkarhuhan on yleinen lastenkirjan hahmo. Varmasti joku on käsitellyt jääkarhuja ilmastonmuutoksenkin kannalta.
Pohjoismaisten lastenkirjailijoiden ja -kuvittajien yhteistyönä syntynyt Ille viimeiseltä jäälautalta on juuri sellainen kirja.
"Jääkarhua ei suotta kutsuta jääkarhuksi.
Jääkarhu tarvitsee jäätä.
Jäältä se pyydystää hylkeitä, joita se syö.
Ilman jäätä ei ole hylkeitä.
Ilman jäätä on mahdotonta olla jääkarhu. Vai kuinka?"
Ille on nuori jäkarhu, joka asuu äitinsä kanssa viimeisellä jäälautalla. Äiti sanoo, että jos ei ole jäätä, ei ole jääkarhujakaan. Siltä tuntuu. Perinteiset pyyntikeinot eivät onnistu ilman jäätä ja nälkä kurnii suolessa. Jotain täytyy tehdä.
Ille päättää lähteä pois – ilman äitiä. Hän on kuullut satumaisesta paikasta, jossa ei koskaan tarvitse nähdä nälkää. Ruoka tulee eteen ilman, että täytyy tehdä yhtään mitään. Paikan nimi on eläintarha. Kun Ille pitkän kajakkimatkan päätteeksi saapuu eläintarhaan, otetaan se vastaan.
Eläintarha ei olekaan paratiisi. Muut jääkarhut vain loikoilevat apaattisina jaksamatta kiinnostua mistään. Ruoka kyllä tulee säännöllisesti, mutta aina samaa kalaa eikä koskaan hyljettä. Ille haluaa pois. Eihän eläintarhan johtaja sitä päästäisi, mutta Ille osaa vielä karjua niin pelottavasti kuin jääkarhu vain pystyy. Se säikäyttää johtajan.
Mikä nyt neuvoksi? Onko Illen ryhdyttävä asumaan ruskeakarhujen seassa? Metsässä riittää mustikoita, eivätkä ne maistu hullummilta. Ruskeakarhut kuitenkin suhtautuvat Illeen epäluuloisesti. Miksi Ille on niin valkoinen? Sen täytyy olla sairas.
Ille on vähällä hukata oman identiteettinsä yrittäessään sopeutua ruskeakarhujen joukkoon. Se yrittää värjätä turkkinsa ruskeaksi ja käyttäytyä kuin ruskeakarhut. Lopulta karhutytön rakkauden turvin se saa olla oma valkoinen itsensä ja silti osa ruskeakarhujen yhteisöä. Jäälle Ille ei enää voi palata, mutta se ei suostu tuhoutumaan, ja niin se pääsee siirtämään geenejään eteenpäin.
Jääkarhu Ille on ilmastopakolainen. Ilmastopakolaisia on maailmassa nytkin jo miljoonia ja määrä kasvanee suuresti tulevina vuosikymmeninä.
Eläintarhan näen vertauskuvana pakolaisleiristä. Kansainväliset avustusjärjestöt pitävät kyllä huolta pakolaisleireillä olevien perustarpeista, mutta oman tilanteen parantaminen leireillä on vaikeaa. Se saattaa johtaa apatiaan ja toivottomuuteen. Pakolaisleireiltä saattaa myös olla vaikea päästä pois. Leirit on tarkoitettu tilapäisiksi, mutta asuminen leireillä muodostuu yleensä pitkäaikaiseksi.
Eläintarha ei ollut Illelle hyvä vaihtoehto, mutta hankalalta tuntui uuteen kulttuuriin sopeutuminenkin. Ei ole helppoa olla eri näköinen kuin muut, tulla erilaisesta taustasta ja kohdata ennakkoluuloja. Kirjan sanoma on kuitenkin toiveikas. Jos löytyy edes joku, joka ottaa ystävällisesti vastaan ja johdattaa sisään uuteen kulttuuriin, sopeutuminen on mahdollista.
Nelivuotiaalleni Ille viimeiseltä jäälautalta oli vain tarina muiden joukossa. Ilmastoaspekti meni iloisesti ohi, mutta silti tarina toimi. Kyseessä on hyvä lastenkirja, koska se viihdytti lasta ja sai äidin pohtimaan ilmastonmuutosta ja pakolaiskysymystä.
Kirjan syntyprosessi on poikkeuksellinen. Kirjan takasivulla kerrotaan kirjan syntyneen vuonna 2006 Ruotsissa osana Mitä lapsuus on? -seminaaria, missä työryhmiin osallistui pohjoismaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kuvittajia. Morten Dürr, Gerd Karin Nordlund, Ivars Silis ja Boel Werner ovat myöhemmin työstäneet tekstin. Kuvat ovat Boel Wernerin.
Kirjan kustantaja Fimafeng-kustantamo on minulle entuudestaan tuntematon. Kirjassa kerrotaan, että Fimafeng on Ruotsissa sijaitseva kustantamo, joka levittää lasten- ja nuorten kirjoja Pohjoismaihin. Googlaamalla sain selville, että ruotsin, suomen, norjan ja tanskan lisäksi kustantamo julkaisee kirjoja myös pienillä kielillä: fääriksi, grönlanniksi, saameksi, islanniksi ja meänkielellä.
Morten Dürr, Gerd Karin Nordlund, Ivar Silis & Boel Werner: Ille viimeiseltä jäälautalta
Kuvitus: Boel Werner
Suomennos: Hannu Niklander
Kustantaja: Fimafeng 2009
VINKKI
Ilmastonmuutoksesta jääkarhujen kannalta kertoo toinenkin lasten kuvakirja: Hans de Beerin Pikku jääkarhu vaarallisilla vesillä (Lasten Keskus 2011).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







