Naistenviikon koonti 2020

Tänään Jaakko heittää kylmän kiven, ja niin on naistenviikko auttamattomasti ohi — kuten kohta kai koko kesäkin 😢. Siltä ainakin tuntuu, koska palaan maanantaina kesälomalta töihin.

Kuluneella viikolla olen osallistunut Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan emännöimään naistenviikkohaasteeseen.

Haasteviikon aikana kirjablogeissa on postattu naisnäkökulmasta hyvin vapaavalintaisella tavalla. Itse olen kiintynyt nimipäiväteemaan. Naistenviikkopostauksistani joko kirjan kirjoittaja tai joku kirjan henkilöhahmoista oli päivän nimipäiväsankari.

Blogini aiheen mukaisesti kaikki valitsemani kirjat olivat luonnollisesti lastenkirjoja. Mukana oli yksi lastenromaani (Neiti Kymenen ihmeellinen talo) sekä kuusi kuvakirjaa.

Haasteeseen osallistui reilusti yli 20 blogia. Bloggaajat lähestyivät haastetta monesta eri (nais)näkökulmasta. Tässä on linkki Tuijatan koontipostaukseen, josta puolestaan löytyvät linkit osallistujien naistenviikkopostauksiin. Niissä riittääkin lukemista joksikin aikaa.

Tässä koonti omista naistenviikon kirjoituksistani:

18.7.2020 RIIKKA
Riikka Jäntti: Pikku hiiren hellekesä. Tammi 2020.

19.7.2020 SALLA

Salla Savolainen: Kuudennen kerroksen Maikki. WSOY 2002.

20.7.2020 REETTA

Reetta Niemelä — kuv. Salla Savolainen: Tikkumäen talli. Otava 2011.

21.7.2020 JONNA

Nalle Valtiala — kuv. Maarit Gunnervall: Jonna ja ihmepuu. Mediapinta 2014.

22.7.2020 MAGDALENA

Magdalena Hai — kuv. Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo. Otava 2020.

23.7.2020 OLGA

Inka Nousiainen — kuv. Satu Kettunen: Olematon Olga. Otava 2018.

24.7.2020 TIINA

Tiina Nopola — kuv. Mervi Lindman: Siiri tekee maalin. Tammi 2011.

Viime vuoden naistenviikkohaasteen koontiini pääsee tästä.

Huomaisitko Olgan? Leikkisitkö hänen kanssaan?

Käsi ylös, kuka tuntee sellaisen henkilön, joka puhua papattaa jatkuvasti. Tarkoitan henkilöä, joka suoltaa suustaan koko ajan juttua rönsyillen tarinassaan edestakaisin ja sivupoluille eksyen. Tällainen ihminen ei anna muille suunvuoroa, vaan hallitsee keskustelua niin totaalisesti, että hänestä on vaikea päästä eroon.

Tällainen suupaltti on päästetty ääneen tämänpäiväisessä kirjassa Olematon Olga (Otava 2018). Kirjan on kirjoittanut Inka Nousiainen ja kuvat ovat Satu Kettusen käsialaa.

Kertojahahmon tarkoituksena on esitellä Olga-niminen tyttö, koska hän arvelee, että Olgan kanssa olisi hauska leikkiä. Valitettavasti vaan kertojan ajatukset poikkeavat jatkuvasti sivuraiteille, eikä hän saa loppujen lopuksi sanottua juuri mitään Olgasta.

"Mutta eipä unohdeta Olgaa. Se on meidän tehtävämme nyt. Olla unohtamatta Olgaa. On liian paljon ihmisiä, jotka unohtuvat tai ainakin melkein unohtuvat, muistuvat mieleen viime hetkellä, hyvänen aika, missä se Sakari onkaan, ja sitten kurvataan takaisin pihaan, ja siellä Sakari jo odottaa pallo kainalossaan ja ehtii kuin ehtiikin mukaan peliin."

Kertoja höpöttää aika paljon itsestään ja kaikesta epäolennaisesta, kunnes on jo liian myöhäistä.

"Mikä se oli, kuulitko sinäkin! Aivan kuin kynnys olisi narahtanut, oksa katkennut kengän alla. Voi hyvänen aika, sinne hän nyt meni, enkä minä ennättänyt sanoa yhtään mitään! Hups vain ja poissa. Ei täällä eikä tuolla. Menikö hän portaiden alle, katosiko salaluukusta? Piiloutuiko puunkoloon? Minä piilouduin kerran lapsena pyykkikoriin."

Minulle kirja oli pelkästään tuskallista luettavaa. Inhoan sydämeni pohjasta kertojahahmon kaltaisia pälpättäjiä. Itse muistutan kai aika paljon Olgaa, tai ainakin lapsena muistutin. 

Olin hyvin ujo lapsi. Varsinkin lapsiryhmässä tunsin muuttuvani näkymättömäksi. Ryhmässä oli aina sellaisia lapsia, jotka nauttivat äänessä olemisesta. He dominoivat keskustelua, niin etten oikein saanut sanottua mitään väliin. Ja jos yritin, kukaan ei kuullut eikä kuunnellut. Yleensä en siis viitsinyt edes yrittää. 

Tein usein kuten Olga, eli liukenin vaan pois paikalta, eikä kukaan tuntunut huomaavan. Oli helpompi olla yksin kuin tuntea itsensä olemattomaksi ryhmässä.

Tämä kirja taisi avata vanhoja arpia. Se sai minut surulliselle mielelle. Kirjan vastenmielinen kertoja osaa kyllä antaa neuvon siihen, miten Olgan kaltaisia tulisi kohdata:

"Lupaathan että katselet ja kuuntelet tarkemmin kuin minä, ja kun näet Olgan, voit vaikka hymyillä hänelle. Silloin hän ei luule olevansa olematon, se tekee hänet kovin surulliseksi."

Satu Kettusen kollaasinomainen kuvitus yhdistelee eri tekniikoita ja kerroksia. Taiteellinen kuvitus on kiinnostava ja siinä riittää tutkittavaa. Kuusivuotiaani innostui kuvituksesta, tekstiä hän ei juurikaan kommentoinut.

Inka Nousiainen: Olematon Olga

Kuvitus: Satu Kettunen

Kustantaja: Otava 2018

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjan henkilöhahmo Olga viettää tänään nimipäiväänsä.

Neiti Kymenen talossa salaisuudet haluavat tulla julki

Rohkeus, katumus, anteeksianto ja itsensä hyväksyminen ovat teemoja Magdalena Hain uudessa fantasiaromaanissa Neiti Kymenen ihmeellinen talo (Otava 2020).

Neiti Kymene asuu kaukaisen kylän korkeimmalla kukkulalla suuressa, vanhassa talossaan. Hän karttaa ihmisseuraa, eikä ole poistunut talostaan vuosikausiin.

Neiti Kymene pitää itsenäisyydestään (vaikka joskus itsenäisyys voi tarkoittaa yksinäisyyttä). Seuranaan hänellä on 12 apinaa, jotka hän on nimennyt korkeakirjallisilla nimillä, sellaisilla kuin Tristan ja Isolde tai Kirke ja Fritzwilliam (vaikka apinat itse olisivat mieluiten nimeltään jotain sellaista kuin Uuk-iik tai Ak-ak-AAK).

Kirjan nimikkeen mukaisesti neiti Kymenen talo on ihmeellinen. Jo sen puutarha on ihmeellinen, sillä siellä asuu bengalintiikereitä. Miksi ja mistä ne ovat tulleet, sitä ei tiedä kukaan.

Mahtaako johtua puutarhan tiikereistä, että neiti Kymenen talon sisällä on talvipuutarha (eli sisäviidakko mukavuudenhaluisille). Siellä on suihkulähde ja kaukoputki, jolla näkee kaukaisia galakseja.

Talossa on hämäriä nurkkia, kapeita käytäviä ja ovia jotka eivät johda mihinkään, jopa ovia jotka eivät ole lainkaan ovia.

Suuri talo on täynnä matkamuistoja eri puolilta maailmaa. Siellä on lapsen kokoisia patsaita, koristeellisia lintuhäkkejä, messinkivateja, egyptiläisiä muumioita, marokolaisia samettisia jalkapalleja ja metallihelaisia matka-arkkuja.

Talossa liikkuu keikarimainen kummitus (jokaisessa sivistyneessä talossa on hyvä olla kummitus vieraiden ja lasten pelottelemiseksi). Se on joutunut taloon juurikin matkamuiston, vanhan sikarilaatikon mukana.

Aika tekee neiti Kymenen talossa mitä tykkää, kulkee omia latujaan, kiertää itsensä tippaleiväksi ja saa jokaikisen kellon pysähtymään. Yö seuraa yötä, eikä päivää tule lainkaan.

Eräänä päivänä neiti Kymenen järjestelmällinen ja itsenäinen (tai yksinäinen) elämä järkkyy, kun hänen ovelleen ilmestyy lapsi, pieni nenää kaivava poika. Pekka Pettersson on kadottanut Rohkeutensa, ja ennen kuin neiti Kymene ehtii estää, Pekka työntyy sisään taloon Rohkeuttaan etsimään.

"Rohkeus. Sana joka merkitsee tunnetta ja ominaisuutta. Rohkeutta on monenlaista. Rohkeutta on puolustaa kiusattua silloin, kun kiusaajien lukumäärä ylittää reippaasti saatavilla olevien puolustajien määrän. Rohkeutta on kiivetä puuhun — ja vielä enemmän rohkeutta vaatii tulla yhtenä kappaleena alas. Rohkeutta on antaa ystävänpäiväkortti tytölle, josta tykkää. Rohkeutta on ottaa se vastaan.

    Pekka Petterssonin Rohkeudella ei ollut mitään tekemistä tällaisten rohkeudenosoitusten kanssa."

Pekka Pettersson etsii Rohkeutta isolla R:llä. Hänen avukseen — ja neiti Kymenen järkytykseksi — taloon saapuu pian vielä kaksi lasta lisää, Pekan serkut Susanna ja Anneliisa.

Rohkeutta etsiessään kiusallisen tarkkanäköiset ja älykkäät lapset tulevat löytäneeksi jotain aivan muuta: neiti Kymenen menneisyyden. Neiti itse on sen päättäväisesti unohtanut. Mutta eihän menneisyyttään voi koskaan täydellisesti jättää taakseen. Neitikin joutuu sen kohtaamaan, ja hänen menneisyydestään löytyykin vaikka mitä!

En ole aiemmin lukenut Magdalena Hain kirjoja. Ihastuin hänen tapaansa kertoa. Oman mielipiteen pääsee muodostamaan vaikka heti, sillä Neiti Kymenen ihmeellisestä talosta löytyy lukunäyte Youtubesta.

Tyttäreni rakastui kirjan kanteen. Kansikuvan ja kirjan mustavalkoisen kuvituksen on tehnyt Teemu Juhani. Itse asiassa juuri kannen perusteella tytär poimikin kirjan kirjastosta. En ajatellut kirjan sopivan vielä kuusivuotiaalle, joten suostuttelin häntä laittamaan sen takaisin hyllyyn. Hänen päätään ei kuitenkaan ole helppo kääntää, enkä jaksanut kinastella. Hyvä niin.

Neiti Kymenen ihmeellinen talo on älykäs kertomus, joka laittaa lapsen mielikuvituksen laukkaamaan ja vanhemman aivonystyrät pohtimaan tekstin syvempiä merkityksiä. Meillä kirja ahmittiin. Valloittava tarina ja koukuttava lukukokemus!

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Kuvitus: Teemu Juhani

Kustantaja: Otava 2020

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjailija Magdalena Hai viettää tänään nimipäiväänsä.

Voiko kuolemaa huijata?

Koronakevät toi monelle kuoleman — tai ainakin ajatukset kuolemasta — lähemmäs kuin ennen. Jollain synkällä hetkellä epidemian alussa, kun kaikki oli vielä epävarmaa, tein inventaaria kirjahyllyssämme etsien kuolemaan liittyviä lastenkirjoja. Niitä voitaisiin sitten lukea lapselleni, kun minua ei enää ole!

Kuolemaan liittyviä kuvakirjoja löytyikin hyllystämme. Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjassa Vesta-Linnea mieli mustana (Tammi 2008) leikitään hautajaisia.

Hanna Ranssi-Matikaisen ja Riikka Juvosen kirjassa Jospa ukki nukkuukin? (Suomen Hautaustoimistojen Liitto r.y. 2002) käydään oikeissa hautajaisissa ukin kuoltua. Tätä kirjaa luimme ennen ensimmäisiä hautajaisia, joihin tyttäreni osallistui.

Anna Härmälän kirjassa Suruposki (S&S 2016) Heimon on vaikea hyväksyä isomummon kuolemaa.

Maija ja Anssi Hurmeen vähän kauhistuttavassa mutta hienossa kirjassa Varjostajat (S&S 2018) käsitellään surua äidin kuoleman jälkeen.

Kummallisin kirjoista, se josta varsinaisesti haluan tänään kirjoittaa, on Nalle Valtialan kirjoittama ja Maarit Gunnervallin kuvittama Jonna ja ihmepuu (Mediapinta 2014). Siinä ikään kuin huijataan kuolemaa.

Jonnan vanhemmat ovat surullisia ja huolestuneita. He eivät kerro lapsille, mistä on kyse, mutta kyllä Jonna tietää. Lapset kuulevat enemmän kuin me aikuiset luulemme. Jonnan isoäiti on kuolemaisillaan. Sydän on pettämässä, ja hän tuskin näkee lähestyvää joulua.

"Jonna katsoo isoäitiä uusin silmin ja hänen sydämensä tulee raskaaksi.
    — Isoäiti, sinä et saa kuolla! hän sanoo.
   — Jonna pieni, isoäiti sanoo ja hymyilee. Kaikki ihmiset kuolevat joskus.
    — Niin, joskus, Jonna vasta[a]. Mutta ei pitkään, pitkään aikaan. Lupaathan minulle!
    — Sitä en voi luvata, isoäiti sanoo vakavasti. Niin se vain on."

Apteekkarilta Jonna kuulee, ettei isoäitiä voi parantaa enää mikään lääke. Ainoa mikä voisi auttaa olisi intialaisten satujen ihmepuu Cardia miracula, mutta eihän sitä enää ole olemassa.

Vai onko? Isoäidin ikkunalaudalla kasvaa ruukussa kasvi, jossa on sydämenmuotoiset lehdet ja joka näyttää ihan samalta kuin ihmepuu kaukoidän kasveja esittelevän kirjan sivulla. Jospa tuuli on tuonut ihmepuun siemenen ikkunasta sisään ja se on alkanut kasvaa tyhjässä ruukussa? Kenties viimeinen ihmepuu koko maailmassa!

Jonna syöttää isoäidille puun lehden, ja heti seuraavana aamuna isoäiti on täynnä energiaa. Isoäiti näkee sittenkin joulun.

Hämmentävä kirja ei avautunut minulle. Jos se ei avaudu minulle, niin saati sitten lapselle. Tytär ei osannut sanoa kertomuksesta mitään, mutta tykkäsi kyllä kollaasikuvituksesta, vaikka se onkin melkoinen värien ja kuosien sekamelska.

Tarinan on pakko olla vertauskuvallinen, mutta mitä sillä yritetään sanoa? Viittaako se fyysisen kuoleman sijaan henkiseen tai hengellisen kuolemaan? Sydämenmuotoiset lehdet, joulu — Jumalan rakkaus, se kuinka Hän lähetti Poikansa maailmaan voittamaan kuoleman? Miksi mielikuvani ovat kristillisiä, vaikka ihmepuun sanotaan olevan intialainen? En tosiaan tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että tätä kirjaa ei kannata lukea lapselle, jonka läheinen on kuolemaisillaan. On väärin uskotella, että lapsi pystyisi huijaamaan kuolemaa. Yhdelläkään lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa vääjäämättömään. Kuten isoäiti Jonnalle sanoi, kaikki ihmiset kuolevat joskus. Ei ole ihmepuuta.

Silti koronapelon vallassa tämä kirja tuntui jotenkin lohdulliselta. Ymmärsin, että se oli valheellinen, mutta se antoi toivonpilkahduksen.

Kun tuttavani viikkojen tai suorastaan kuukausien sairastamisen jälkeen lopulta toipui todella rajusta Covid-19-taudista, tunsin, että toivoa sittenkin on jopa silloin, kun kaikki näyttää mahdottomalta.

 

Nalle Valtiala: Jonna ja ihmepuu

Kuvitus: Maarit Gunnervall

Ruotsinkielinen alkuteos: Jonna och mirakelträdet

Suomennos: Pekka Oksanen

Kustantaja: Mediapinta Oy 2014

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjan päähenkilö Jonna viettää tänään nimipäiväänsä.

Hevosia kierrätyskirjoista Tikkumäen tallin innoittamana

Tämä postaus on osa Kirja + askartelu -sarjaa, jossa ensin

esitellään kirja ja sitten neuvotaan kirjaan liittyvä askartelu.

En ole koskaan ollut heppatyttö. Silti Tikkumäen talli (Otava 2011) kiinnostaa ja viihdyttää. Hevosaiheisessa kuvakirjassa on Reetta Niemelän teksti ja Salla Savolaisen helposti tunnistettava, veikeä kuvitus.

Kirjassa seurataan Tikkumäen tallin ponikerholaisia, varsinkin Iiristä, joka aloittaa uutena kerhossa ja pääsee ensimmäistä kertaa ponin selkään. Kerhossa lapset oppivat osallistumaan tallin askareisiin, hoitamaan poneja ja ratsastamaan niillä. Samalla syntyy ystävyyssuhteita poneihin ja muihin tallilaisiin.

Kun kaikki kerholaiset pysyvät ponin selässä, voidaan lähteä maastoon, esimerkiksi ratsastusretkelle jokirantaan.

Vuoden pimeimpään aikaan joulukuussa pidetään yötalli, jossa paistetaan räiskäleitä nuotiolla. Talvikarvansa ansiosta ponit pärjäävät ulkolaitumella talvipakkasillakin. Pääsiäisenä tehdään pääsiäisajelu ponin vetämissä kärryissä.

Hauskan tarinan lisäksi kirja on ladattu täyteen aiheeseen liittyvää informaatiota. Kirja on saanut Suomen ratsastajainliitto r.y.:n Asiantuntijat suosittelevat -merkin, joten faktat lienevät kohdillaan.

Kirja innoitti meitä hevosaskartelun äärelle. Tekniikaksi valikoitui tällä kertaa kollaasi. Materiaalina käytimme mm. kierrätyskirjaa.

Tarvitset:

• paperia
• kierrätyskirjan tai sanomalehden
• kyniä
• sakset
• liimaa

Luonnostele hevoshahmo kierrätyskirjan sivulle. Me otimme mallia Salla Savolaisen kuvituksesta.

Leikkaa hahmo irti. Voit leikata hevosen eri osia eri kohdista sivua, jolloin saat vaihtelua väritykseen.

Liimaa taustapaperille. Viimeistele piirtämällä.

Kollaasitöissä vain mielikuvitus on rajana. Revittely on sallittua!

Tikkumäen talli

Teksti: Reetta Niemelä

Kuvitus: Salla Savolainen

Kustantaja: Otava 2011

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut päivän nimipäiväsankari Reetta Niemelä. Kuvittaja Salla Savolainen vietti nimipäiväänsä eilen.

Muuttohaaveilua

Silloin tällöin haaveilen muuttamisesta. Kun raahaan painavia kauppakasseja bussipysäkiltä kotiin, mietin että voisi sitä kai asua lähempänä kauppaa.

Silloin tällöin tyttäreni haaveilee muuttamisesta. Hän haluaisi asua kerrostalossa — ihan niin kuin mummu ja vaarikin. Asunnon tulisi olla kuudennessa kerroksessa tai ainakin niin korkealla, että sinne pitäisi nousta hissillä.

Kerrostalossa lähes koko ikäni asuneena en erityisemmin innostu tyttäreni visiosta. Lapsen kanssa pientaloasuminen on vaan niin paljon kätevämpää. Mutta eihän mikään estä haaveilemasta. Kirjojen kautta voimme päästä muuttotunnelmiin.

Kuusivuotiaani suosikki muuttoaiheisista kirjoista on Salla Savolaisen Kuudennen kerroksen Maikki (WSOY 2002). Kirjasta löytyy kaikki tyttäreni kaipaamat elementit. Pieni Maikki on juuri muuttanut perheineen kerrostaloon, vieläpä kuudenteen kerrokseen, ja kirjassa ajetaan hissillä. Mahtavaa!

Maikin uusi kotitalo muistuttaa vähän lapsuuteni kotitaloa, ja sekin oli kolmosen ratikan reitillä. Päivittäisiä spåra-ajeluita joskus kaipaan, vaikka onhan metrokin kätevä ja nopeampi liikkumisväline.

Maikin on vähän vaikea sopeutua uuteen asuntoon.

"Illalla Maikki ei saa unta. Kuuluu kummallisia ääniä.
— Eeva, mikä kolahti hän kuiskaa.
— Se oli varmaan jonkun ovi, sanoo Eeva.
— Eeva, mikä kohisee?
— Joku veti vaan vessan.
— Eeva, mikä kopisee?
— Nuku jo, Eeva hermostuu. — Minä en saa unta, kun sinä koko ajan kyselet! Ne ovat ihan tavallisia kerrostalon ääniä!"

Seuraavana aamuna puistossa Eeva tapaa tytön, joka on hänen uudesta koulustaan ja vieläpä samalta luokalta. Hän innostuu niin, että jättää Maikin yksin. Yksinään vieraassa ympäristössä Maikkia alkaa pian pelottaa. 

Onneksi hän tapaa pojan uudesta kotitalostaan ja tulee pian esitellyksi myös pihan muille lapsille. Uudet ystävät taatusti helpottavat sopeutumista uuteen kotiin. Seuraavana iltana Maikki nukahtaakin ongelmitta.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa: Maikki ja kellarin kummitukset (WSOY 2011). Se oli meillä jatkuvasti lainassa kirjastosta, kunnes lopulta löysin sen divarista ja ostin omaan hyllyyn.

Oma suosikkini muuttoaiheisista kirjoista on peräisin omasta lapsuudestani. Se on Lea Himbergin kirjoittama ja Tuula Tyrkön kuvittama Tommi saa uuden naapurin (Gummerus 1980).

Päähenkilö Tommi on leikki-ikäinen poika, joka asuu kerrostalossa. Hän ei itse muuta kirjassa, vaan hänen naapuriinsa muutetaan. Asunto on ollut pitkään tyhjillään, ja kun eräänä päivänä pihaan ajaa muuttoauto, Tommin mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Kuka uusi naapuri mahtaa olla? Tätä arvuutellaan yhdessä pihan muiden lasten kanssa. Olisiko hän poliisi vai laulaja vai kenties merikapteeni? Lopulta jännitys käy sietämättömäksi ja Tommi lähtee ottamaan asiasta selvää.


Salla Savolainen (teksti ja kuvat): Kuudennen kerroksen Maikki
Kustantaja: WSOY 2002

Lea Himberg: Tommi saa uuden naapurin
Kuvitus: Tuula Tyrkkö
Kustantaja: Gummerus 1980

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut ja kuvittanut päivän nimipäiväsankari Salla Savolainen.

Pikku Hiiru ja äiti nauttivat kesästä

Pikku Hiiru ja hänen äitinsä näyttävät mallia kesäloman vietosta Riikka Jäntin kirjassa Pikku hiiren hellekesä (Tammi 2020).

Heti kesäkuun ensimmäisenä päivänä alkaa Hiirun kesäloma. Ei ole kiire mihinkään. Voi tehdä mitä vain, muttei tarvitse tehdä mitään. Ihanaa!

Pitkin kesää äiti ja Hiiru rikastavat arkeaan kesäisillä asioilla. Aamiainen syödään pihalla piknikliinalla, vaikka asutaankin kerrostalossa. Ja niin iltapalakin, sillä kesällä täytyy nauttia, kun on lämmin.

Välillä on liian lämmin. Silloin paetaan ilmastoituun elokuvateatteriin tai polskitaan rannalla. Sateiseen päivään sopii käynti taidemuseossa.

Kesällä tehdään myös spesiaaliasioita, kuten hurvitellaan huvipuistossa, ruokaillaan ravintolassa ja kisaillaan ratagolfradalla.

Käydään ostamassa mansikoita ja jäätelöä. Mutta mitäs sitten, kun ahne koira nappaa Hiirun jäätelöpallon?

"— Ha ha! äiti nauroi. — Se meni parempiin suihin."

Miten vapauttavaa vain nauraa vastoinkäymisille! Parkuva Hiiru tosin ei taida olla ihan samaa mieltä, mutta tietysti hän saa uuden jäätelön.

Hiirun ja äidin kesässä on aivan ihana kiireetön, onnellinen tunnelma. Äiti ja lapsi tekevät samanlaisia asioita kuin minä tyttäreni kanssa kesälomalla. Tarinaan on helppo samaistua.

Rakastamme Riikka Jäntin Pikku hiiri -sarjaa. Pikku hiiri on ollut elämässämme kuusivuotiaani taaperoajoista asti. Hiiru on kasvanut sitä mukaa kuin tyttärenikin. Ensimmäisessä osassa Pikku hiiri, tuuliviiri (Tammi 2015) Hiiru istui vielä rattaissa ja hänellä oli uhmaikä. Nyt Hiiru on jo esikoululainen, kuten on kohta tyttärenikin.

Pikku hiiren hellekesä on sarjan kuudes osa. Toivomme kovasti jatkoa!

Riikka Jäntti (teksti ja kuvat): Pikku hiiren hellekesä

Kustantaja: Tammi 2020

Naistenviikko kirjablogeissa

Osallistun tällä postauksella Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan emännöimään naistenviikkohaasteeseen. Olen valinnut näkökulmakseni naistenviikon nimipäivät. Kirjailija Riikka Jäntti viettää tänään nimipäiväänsä.

Naistenviikon koonti

Naistenviikko alkaa olla nyt juhlittu. 

Tänä vuonna valitsin naistenviikon postausten teemaksi "nimipäiväsankarit päähenkilöinä". Koska pidän lastenkirjablogia kaikki valitsemani kirjat olivat luonnollisesti lastenkirjoja.

Osallistuin postauksillani Tuijatan naistenviikkohaasteeseen. Haasteeseen osallistui yli 20 blogia. Bloggaajat lähestyivät haastetta monesta eri (nais)näkökulmasta. 

Huomenna on tulossa Tuijatan koontipostaus [Muokkaus 25.7.2019: lisätty linkki koontipostaukseen], josta löytyvät linkit osallistujien naistenviikkopostauksiin. Kiinnostavaa luettavaa riittää pitkäksi aikaa. Lastenkirjoja oli mukana vähemmän, mutta niitäkin löytyy.

Tässä vielä koonti omista naistenviikon kirjoituksistani:

18.7.2019   RIIKKA
Ulf Sindt - kuv. Mati Lepp: Riikan ja Roopen kassileikki. Tammi 2001.
Kuvakirja

19.7.2019   SALLA
Lauren Child: Se on totta vieköön minun kirjani. WSOY 2010.
Kuvakirja

20.7.2019   REETA
Elina Karjalainen - kuv. Hannu Taina: Uppo-Nalle. WSOY 1979.
Lastenromaani

21.7.2019   JENNI
Ulla-Maija Aaltonen - kuv. Julia Vuori: Jennin talo. Otava 1990.
Kuvakirja

22.7.2019   LEENA
Phyllis Ochocki - kuv. Patti Fenwick: Leenan syntymäpäivä. Tammi 1976.
Kuvakirja, minikirja

23.7.2019   OLGA
Mila Teräs - kuv. Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus. Lasten Keskus 2014.
Kuvakirja

24.7.2019   TIINA
Lois Meyer - kuv. Ruth Sanderson: Tiinan uusi nukke. Tammi 1985.
Kuvakirja

Naistenviikko: Tiina saa uuden nuken

Perustuen niin omiin kokemuksiin lapsuudessani kuin tyttäreni tuttavapiirin seuraamiseen voin jakaa tytöt karkeasti kolmeen ryhmään. On rakastavia äitejä, jotka hoivaavat nukkelapsiaan hellästi. On raisuja tyttöjä, joiden nukeille tuntuu jatkuvasti käyvän huonosti. Ja on välinpitämättömiä tyttöjä, jotka nukkejen sijaan valitsevat mieluummin muuta puuhaa.

Minä ja tyttäreni kuulumme ilman muuta ensimmäiseen ryhmään. Olemme nukkelasten väsymättömiä hoivaajia. Ehkä tästä seikasta johtuen monella tapaa vanhentuneen oloinen kirja Tiinan uusi nukke yhä vetoaa meihin.

Lapsuudestani peräisin oleva kirja on ilmestynyt Tammen kultaiset kirjat -sarjassa. Teksti on Lois Meyerin ja kuvitus Ruth Sandersonin.

Kirja kertoo pienestä Tiina-tytöstä, joka asuu maalla entisinä aikoina – aikoina, jolloin naiset käyttivät vielä pitkiä puhvihihaisia mekkoja ja autot näyttivät pikemminkin automobiileilta kuin nykyajan autoilta ja jolloin lapsilla oli hyvin vähän leluja. Tiinalla on pallo, hyppynaru, hernepussi ja räsynukke, jonka äiti on ommellut.

Tiina ja Lulu-nukke ovat erottamattomat. Tiina hoivaa nukkeaan, kertoo sille salaisuutensa ja nukkuu se kainalossaan.

Eräänä päivänä Tiinan pihaan saapastelee hieno herra, joka on jäänyt tienposkeen autonsa rikkouduttua. Tiinan isä lainaa miehelle työkaluja ja auttaa auton korjaamisessa. Mies on tästä niin hyvillään ja kiitollinen, että palaa seuraavana päivänä mukanaan lahja Tiinalle.

"Paketissa oli posliininukke, jolla oli siniset sulkeutuvat silmät, keltaiset hiukset ja punaiset posket ja huulet.
   Sen mekko oli helminapein koristeltua vaaleanpunaista silkkiä ja kengät oikeaa nahkaa.
   Tiina tuskin uskoi silmiään. – Voi miten ihana! Minulla ei ole ikinä ollut oikeaa kaupasta ostettua nukkea. Voi kiitos!"

Vanha räsynukke saa jäädä syrjään, kun Tiina ryhtyy hoivaamaan uutta nukkeaan. Mutta mitä hienompi nukke, sen enemmän huolta se tuottaa pikkuäidille. Täytyy varoa, etteivät sen silkkiset vaatteet likaannu tai huulet naarmuunnu, eikä sitä tietenkään uskalla viedä mukanaan puunoksalle, josta se voisi pudota.

Ennen pitkää Tiina toteaa, että vanhassa vara parempi. Kaunis kaupasta ostettu nukke saa istua Tiinan huoneen nurkassa ja vanha kunnon Lulu pääsee taas pikkuäitinsä kainaloon.

Alkuteos The Store-Bought Doll ilmestyi Little Golden Books -sarjassa vuonna 1983. Itse olisin kuvitellut tarinan olevan peräisin paljon kaukaisemmalta ajalta. Englanninkielisessä laitoksessa sanotaan, että kertomus on "adapted from the story by Clara Louise Grant". Ilmeisesti tässä viitataan Clara Louise Grantin kertomukseen Ukelele and Her New Doll, joka ilmestyi Little Golden Books -sarjassa vuonna 1951.

Tummaihoinen Ukelele asuu Polynesiassa ruokokattoisessa majassa. Hän leikkii päivittäin puisella nukellaan, jonka isä on hänelle tehnyt. Eräänä päivänä hän saa saarella vierailevilta eurooppalaisilta kauppiailta lahjaksi hienon posliininuken, jolla on pehmeä vartalo ja oikeat hiukset. Ukelele on innoissaan, mutta huomaa sitten, että uutta nukkea on pideltävä hyvin varovaisesti. Sitä ei voi kylvettää simpukankuoriammeessa eikä laittaa hiekkataloon. Niinpä Ukelele palaa pian leikkimään vanhalla puunukellaan.

On mielenkiintoista, että Grantin tarinasta on 1980-luvulla päätetty vääntää uusi, valkoisten maailmaan sijoittuva versio. Ilmeisesti kolonialismin jäljet oli hävitettävä lasten silmiltä.


Lois Meyer: Tiinan uusi nukke
Kuvitus: Ruth Sanderson
Englanninkielinen alkuteos: The Store-Bought Doll
Suomennos: Pirjo Rintakoski
Tammen kultaiset kirjat 166
Kustantaja: Tammi 1985

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

Naistenviikko: Olga etsii metsän salaisuutta

Metsä lauloi, surisi, suhisi ja liversi. Pienen oravanpoikasen ihmetellessä, mikä saa metsän soimaan niin kauniisti, äiti tokaisee kaikkien laulavan metsän salaisuudesta. Siitäkös Olga Orava kiinnostuu. Mikä on metsän salaisuus? Vaan äitipä ei kerrokaan. Olga saa selvittää sen itse.

Metsän salaisuutta siis etsitään Mila Teräsksen kirjoittamassa ja Karoliina Pertamon kirjoittamassa kirjassa Olga Orava ja metsän salaisuus. Olga viettää kokonaisen päivän kyselemällä muilta metsän asukkailta, mikä on metsän salaisuus.

Erkko Kuoriainen korostaa kirjoja ja oppimista, verkkoja ahkerasti kutova Hekla Hämähäkki puolestaan uutteraa työntekoa. Makuupussiinsa vetäytyvä Toukka Perhonen uskoo uniin ja unelmiin, hyttyset puolestaan joukkovoimaan. Arvo Kääpä pitää aarteenaan aikaa ja kärsivällisyyttä ja Sini Tiainen rakastaa yhtätoista pilkullista munaansa ja sitä, mitä niistä eräänä päivänä tulee.

Olga todistaa upeaa näkyä, kun muurahaiskuningatar lähtee häälennolleen kohti kirkasta taivasta. Se saa Olgan pohtimaan, onko kuningattaren rohkeus lentää metsän salaisuus.

Kohtaaminen puussa kirjaa lukevan ihmispojan kanssa on Olgalle merkittävä.

"Lapsi nosti päänsä kirjasta ja hymyili.
- Me mahdumme tälle oksalle molemmat, poika sanoi oravalle ystävällisesti.

Olga Orava katsoi poikaa silmiin. Siitä tuntui kuin ihmisen poikanen olisi sanonut sille jotakin tärkeää. Puhuiko poika minulle metsän salaisuudesta? Olga mietti ja loikkasi kohti kuusen lempeäntummia varjoja."

Illalla kuun jo nauraessa taivaalla Olga kertoo emolleen kaikista tapaamistaan olennoista ja niiden sanoista. Kuka oli oikeassa? Mikä on metsän salaisuus? Kirja ei tarjoa valmista vastausta. Se jättää tilaa pohdinnalle ja keskustelulle.

Eräässä siivouspuuskassani lahjoitin tämän kirjan tyttäreni päiväkotiin, mitä olen vähän katunut, mutta näen että kirja olisi kiinnostava keskustelun herättäjä lapsiryhmälle luettuna. Valitettavasti sitä kuitenkaan ei ole tyttäreni mukaan päiväkodissa luettu.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus kuvaa suomalaista metsää raikkaasti. Värejä on käytetty rohkeasti ja metsä hehkuu monenlaisissa väreissä, ei pelkästään vihreänä. Koko aukeaman kuvat ovat kiinnostavan tiukasti rajattuja lähikuvia. Teksti on ladottu kuvien päälle.

Mila Teräksen kieli on vivahteikasta ja kaunista. Tämä on niitä kirjoja, joita on nautinto lukea ääneen. Kirja oli Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2014, mitä en yhtään ihmettele.


Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustantaja: Lasten Keskus 2014

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

Naistenviikko: Leena viettää syntymäpäivää

"Äkkiä Leena muisti, mikä päivä nyt oli. Hänen syntymäpäivänsä! Hän oli nyt viisi vuotta vanha! Leenalle tuli kiire. Hän ei halunnut hukata yhtään hetkeä syntymäpäivästään."

Phyllis Ochockin kirjoittamassa ja Patti Fenwickin kuvittamassa pikkukirjassa Leenan syntymäpäivä päästään seuraamaan, millainen on päivä, jolloin pieni Leena-tyttö täyttää viisi vuotta.

Leenalla on sama ongelma, joka koetteli itseäni lapsena:

"Hän ajatteli, että kaikki hänen leikkitoverinsa olivat kesälomalla. Ikävää, ettei voitu pitää oikeita syntymäpäiväkutsuja."

Leena kuluttaa päivänsä kuljeksimassa naapurustossa. Pyykkejä ripustava naapurin täti, naapurin pikku Janne ja Leenan soitonopettaja tarvitsevat kaikki apua tai piristystä. Hyviä tekoja tehtyään Leena leikkii yksikseen, kunnes äidillä on hänelle yllätys. Ehkä Leena sittenkin saa syntymäpäiväkutsunsa?

Tammen Minikirjat-sarjassa ilmestynyt Leenan syntymäpäivä on peräisin omasta lapsuudestani, eikä sitä taida valitettavasti olla enää saatavilla mistään. Halusin tämän kirjan avulla nostaa esiin asian, joka on vaivannut minua kauan: Miksi tämäntyyppisiä pikkukirjoja ei enää tehdä?

Minulla oli lapsena suuri kokoelma näitä pieniä, noin 10x10cm kokoisia pahvikantisia minikirjoja ja rakastin niitä! Minulla oli niitä aina mukana matkoilla tai jos lähdimme jonnekin, missä tarvitsin viihdykettä. Onneksi kirjani ovat suurimmaksi osaksi yhä tallella ja tyttäreni ilona.

Itse asiassa minikirjoja kai yhä tehdään. Ainakin vuosi sitten niitä vielä myytiin lähimarketissamme ja joillakin kioskeilla, mutta ihan viime aikoina en ole niitä nähnyt. Kun yhtenä päivänä kysyin niitä kirjakaupasta, myyjä ei edes ymmärtänyt, mistä puhuin.

Olen ostanut tyttärelleni Anniina Ballerinasta, Ryhmä Hausta, Palomies Samista ja Frozenista kertovia pikkukirjoja. Olen ostanut niitä vain, koska muunlaisia kirjoja ei ole saatavilla. En minä oikeasti haluaisi tällaisia "TV:stä tuttu -kirjoja", vaan tavallisia tarinoita tavallisista lapsista tai eläimistä. Omissa lapsuuteni pikkukirjoissa seikkailivat Leena, Pekka, Tuomas, Jaakko, Lotta, Kirsi, Simo Siili, leijonaperhe, Petri ja Piki...

Tyttäreni on yleensä aina ensin innoissaan "TV:stä tuttu -kirjoista", mutta loppujen lopuksi lukee paljon mieluummin tavallisia tarinoita minun vanhoista kirjoistani kuin kirjan muotoon muokattuja TV-sarjan jaksoja.

Meillä on parina vuonna ollut jouluna kirjakalenteri, josta on tullut pikkukirjoja, mutta nekin ovat olleet vain tunnettuja klassikkoja: Muumeja, Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä. Kustantajat eivät uskalla ottaa riskiä tarjota jotain, mitä ostajat eivät entuudestaan tunne. Tylsää!

Onko se kännyköiden ja pädien vika, ettei pikkukirjoille ole enää kysyntää? Itseäni tilanne harmittaa kovasti. Onneksi kirppareilta vielä silloin tällöin löytää vanhoja hyviä minikirjojakin.


Phyllis Ochocki: Leenan syntymäpäivä
Kuvitus: Patti Fenwick
Suomennos: Leena Tuura
Englanninkielinen alkuteos © 1959 Rand Mc Nally & Company
Kustantaja: Tammi 1976 

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

Naistenviikko: Jenni haluaa rakentaa talon

Jennin-päivän kunniaksi tänään luetaan Ulla-Maija Aaltosen kirjoittamaa ja Julia Vuoren kuvittamaa kirjaa Jennin talo.

Julia Vuoren ronskisti piirretty värikylläinen kuvitus ei ole ihan minun makuuni, vaikka näyttääkin oikein pirteältä. Kuvat on selvästi väritetty tietokoneella, kun taas itse arvostan enemmän käsityötä.

Kirja kertoo viisivuotiaasta Jennistä, jonka perheeseen ja sukuun kuuluu paljon jäseniä. Sen luulisi olevan hyvä asia, mutta ongelmana on, että perheessä on yksi jäsen liikaa: vauva. Vauva vie äidin ajan ja huomion, ja Jenni taitaa olla melkoisen mustasukkainen. Ei auta, vaikka äiti selittää, että Jennikin sai vauvana paljon huomiota.

Äiti sentään ymmärtää, että hänen täytyy välillä antaa Jennille kahdenkeskistä aikaa. He lähtevät kahdestaan eväsretkelle metsään. Äiti tekee kuitenkin pahan virheen jäädessään suustaan kiinni juttelemaan naapurin tädin kanssa vauvasta. Silloin Jenni päättää lähteä. Mummun luo on kilometrin matka ja sinne Jenni kipittää.

Jennillä on selvät suunnitelmat tulevaisuutensa varalle ja hän kertoo niistä mummulleen. Hän aikoo tehdä oman talon.

"Minun taloni tehdään ihan pian. Minä otan lapsilisät pankista ja tyhjennän kaikki omat pikkurahapankit. Niissä on seteleitäkin, laskeskelee Jenni."

"Jenni on päättänyt muuttaa kotoa pois nyt kun vauva on pieni ja haitallinen."

Jennin talo on aivan erityislaatuinen. Siinä on paljon tilaa eläimille. On eläinsuojia ja koirien kerhohuone. Jennille on tähtitorni, teatteri, sauna ja uima-allas, kirjasto, piirustushuone ja kummitushuone. Aikuisille tehdään pihalle mökki, jossa ne voivat tehdä aikuisten asioita, kuten katsoa uutiset telkkarista tai siivota.

Niin hauskaa kuin unelmointi onkin, ennen pitkää totuus valkenee mummullekin. Jenni on karkumatkalla ja häntä on etsitty metsästä ja haettu ympäri kylää. Jenni taitaa olla oikein tyytyväinen aikaansaamastaan hälinästä.

Kirjan varsinaisena tarkoituksena on auttaa lasta käsittelemään tunteita, joita uuden perheenjäsenen saapuminen voi aiheuttaa. Kateuden ja hylätyksitulemisen tunteet ovat luonnollisia, kun ei enää itse olekaan perheen keskipiste. 

Ainoana lapsena tyttäreni ei ole joutunut käsittelemään tällaisia tunteita ja hän ohitti kokonaan tämän sanoman. Sen sijaan kirja pisti hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja hän alkoi suunnitella, millainen olisi hänen oma talonsa. Kirjat, jotka saavat lapsen mielikuvituksen liikkeelle, ovat ihan parhaita!

Näin viisivuotiaani kertoo omasta talostaan:

"Siellä on parvekkeella oleva makkari, mutta mä en nuku siellä talvella. Talvella sinne on varattu onnen huone, jossa on Frozen-sänky. Mulla on siellä yölamppu. Se ei oo kirkas, vaan tosi himmeä.

Sitten sinne tulee kirjastohuone, jossa ois paljon kirjoja ja kauniit hyllyt ja kauniit kirjojen kannet. Mä teen itse ne kannet, että ne on kauniit. 

Siellä on kolmiohuone, jossa on leikkihuone. Ympyrähuoneessa voi juosta ympyrää tai leikkiä pehmoilla tai tehdä jekkuja. On myös tanssihuone ja huone, jossa on ihania mekkoja. Musta tulee kymmenvuotiaana muotisuunnittelija. Mä suunnittelen mekkoja, kaulahuiveja, kankaita ja maitotölkkejä. Sulle mä teen lehmämekon. 

Se talo tulee mulle kymmenvuotiaana. Siinä on kaikkia sateenkaarenvärejä, ja valkoista ja mustaa, jotka ei oo oikeasti värejä. Siellä on sulle vierashuone, jonne sä voit tulla kylään. Mä voin suunnitella sulle ihanan peiton, luumunliilan. 

Mä en rakenna omaa taloa. Mä etsin vapaan talon. Voin suunnitella ja ostaa sinne huonekaluja. Mua ei haittaa, vaikka sen talon alla asuisi rottia."


Ulla-Maija Aaltonen: Jennin talo
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: Otava 1990 
 

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

Naistenviikko: Reeta löytää merestä nallen

Vanha kansa sanoi, että "Reetan päivänä aina sataa tai kumminkin pilvi jonkin piskon heittää". Märkiin tunnelmiin sopii erinomaisesti Elina Karjalaisen rakastettu klassikkoteos Uppo-Nalle, jossa esiintyy pieni tyttö nimeltään Reeta.

Uppo-Nalle kuului alkujaan pikkupojalle, joka suutuspäissään heitti sen laivasta meren aaltoihin. Myrskyjen ja sateiden melkein upottamana nalle nimesi itsensä Uppo-Nalleksi. Ajelehtiessaan se päätti ryhtyä runoilijaksi. Kokonaisen vuoden se ui maailman meriä toivoen päätyvänsä rannalle jonkun ystävällisen luo.

Kun aallot viimein tuovat Uppo-Nallen rantaan, Reeta on siellä odottamassa syli avoinna. Merenrannalla kesäänsä viettävä Reeta on jo pidempään toivonut itselleen ystävää, jota halia ja hoivata. Hänellä kylläkin on Laulava Lintukoira, joka ei seiso eikä nouda, mutta osaa laulaa. Se vaan on niin villi, ettei sille oikein saa osoitettua hellyyttä.

" - Mitä sinulla on sylissäsi? äiti kysyi.
  - Tämä on minun ystäväni Uppo-Nalle, joka tuli luokseni merta pitkin, Reeta sanoi ripustaessaan Uppo-Nallea pyykkipoikien avulla narulle."

Heti kohta merestä pelastumisensa jälkeen Uppo-Nalle joutuu myrskyn riepoteltavaksi. Sitten käydään Lentävän Lintukoiran kanssa eläinlääkärissä.

Kirjassa käydään läpi erilaisia tunteita: pelkoa, iloa, pahantuulisuutta ja rakkautta. Uppo-Nalle pelkää peipposia ja ikkunan takana häilyvien oksien varjoja. Iloisissa tunnelmissa ollaan, kun isoäiti tulee käymään tai kun ahmitaan masu täyteen pannukakkuja tai vietetään syntymäpäivää suuren mansikkakakun kera.

Aina elo ei ole silkkaa auvoa. Reetan känkkäränkkäpäivänä hän riitautuu Uppo-Nallen kanssa ja kaikki on kamalaa.

"Reeta istui hiekalla ja sanoi kaksitoista hyvin tuhmaa sanaa peräkkäin. Hänen sielunsa oli ihan musta ja täynnä hämähäkkejä, joita hän inhosi. Hetken mietittyään hän peruutti kaikki tuhmat sanat sanomalla ne takaperin, mutta siitäkään ei ollut apua. Sitten hän yritti ajatella kauniita asioita, kuten enkeleitä, mutta niitä ei ollut missään, mörköjä vain."

Tilanne helpottuu vasta, kun Reeta saa pyydettyä Uppo-Nallelta anteeksi.

Kirjassa seikkaillaan. Uppo-Nalle pääsee ajamaan junaa, kohtaa katujyrän ja pojan, joka luulee olevansa intiaani. Uppo-Nalle etsii aarretta ja unelmoi.

Lopulta kesä päättyy ja on aika palata merenrannalta kaupunkiin.

"Reeta ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen olla iloinen vai surullinen kesän päättymisestä. Hän päätti olla iloinen, sillä hänhän menisi kouluun, ja jos laki sallisi, hän ottaisi Uppo-Nallen mukaan ja he molemmat oppisivat kaikenlaista hyödyllistä, jonka avulla tullaan eläintenystäväksi." 

Muistan, että äitini luki minulle Uppo-Nallea ääneen. Tarina keskeytyi tavantakaa Uppo-Nallen runoihin tai Lentävän Lintukoiran lauluihin. Se oli mielestäni ärsyttävää. Toisaalta tiedän niitäkin, jotka rakastavat Uppo-Nallea juuri värssyjen takia.

Hannu Tainan kuvitusta kirjaan Uppo-Nalle, WSOY 1979.

Kirjassa on vain niukka mustavalkokuvitus, joten kovin nuorelle lukijalle se ei välttämättä sovellu. Kuvitus on Hannu Tainan käsialaa.

Uppo-Nallen ystäville riittää lukemista, sillä Uppo-Nalle -kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan 22. 


Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
Kuvitus: Hannu Taina
Kustantaja: WSOY 1979

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

Naistenviikko: Salla käy kirjastossa

Joitain kirjoja vaan on todella nautinnollista lukea ääneen. Lauren Childin Samu ja Salla -kirjat ovat juuri sellaisia. Minulla on aivan tietynlainen tekniikka, jolla luen näitä kirjoja. Sallani on oikea räpätäti, joka puhuu hyvin nopeasti. Hän on yhtä aikaa vaativa ja herttainen.

Englantilainen lastenkirjailija Lauren Child esitteli Samun ja Sallan (engl. Charlie and Lola) ensimmäisen kerran vuonna 2000 teoksessaan I Will Not Ever Never Eat a Tomato. Pieni Karhu julkaisi suomennoksen En kyllä ikinä syö tomaattia vuonna 2005. 

Samusta ja Sallasta on tehty myös animaatiosarja, jota on Suomessa esitetty Pikku Kakkosessa. Siitä taitaa kuitenkin olla jo aikaa, sillä en muista itse nähneeni kyseistä ohjelmaa.

WSOY on julkaissut Samu ja Salla -kirjoja, jotka pohjautuvat televisiosarjaan, eivätkä siis varsinaisesti ole Childin omaa tuotantoa. Niiden teksti perustuu Bridget Hurstin ja Carol Noblen käsikirjoitukseen ja kuvat ovat televisioanimaatiosta. Näitä "TV:stä tuttuja" Samu ja Salla -kirjoja on meillä jatkuvasti lainassa kirjastosta.

Vanhempi ja rauhallisempi Samu on kirjojen kertojahahmo. Pienempi ja tempperamenttisempi Salla taitaa aika usein käydä isoveljen hermoille, mutta veli hoitaa tilanteet hienosti.

Suosikkikirjassamme Se on totta vieköön minun kirjani Samu ja Salla ovat lähdössä kirjastoon. Salla on ihastunut koppiaisista ja kuoriaisista kertovaan kirjaan, joka on ollut hänellä lainassa jo monta kertaa. Sen hän aikoo tälläkin kertaa lainata. Koko matkan kirjastoon Salla puhua pälpättää kirjasta, joten shokki on melkoinen, kun kirjaa ei löydykään hyllystä.

"'Ole nyt hiljaa', minä sanon.
'Mutta kun minun kirjani on kadonnut! Se ei kerta kaikkiaan ole täällä', Salla sanoo.
'Salla, muista että tämä on kirjasto. Joku on varmaan lainannut sen kirjan.'
'Mutta koppiaisia ja kuoriaisia on minun kirjani!'
'Mutta tämä ei ole sinun kirjastosi. Joku muu haluaa juuri nyt lukea samaa kirjaa kuin sinä.'
'Eikä', Salla vaikertaa. 'Se on minun kirjani.'"

Samu yrittää näyttää Sallalle, että kirjastosta voi löytää vaikka mitä kiinnostavaa luettavaa, mutta Salla haikailee vain kuoriaiskirjan perään. Lopulta sentään löytyy jotain, joka taitaa voittaa jopa koppiaiset ja kuoriaiset.

Samu ja Salla -kirjat ovat virkistävää luettavaa, sillä kollaasitekniikalla toteutettu kuvitus poikkeaa tavanomaisesta ja tarjoaa kiinnostavaa tutkittavaa. Teksti on ladottu erilaisilla ja eri kokoisilla fonteilla, minkä ansiosta voi arvailla esimerkiksi puhujan äänenvoimakkuutta ja painotuksia. Ehkä juuri siksi näitä on niin kiva lukea ääneen.


Se on totta vieköön minun kirjani
Hahmot: Lauren Child
Teksti: Bridget Hurstin ja Carol Noblen käsikirjoitukseen perustuen
Kuvat: Tiger Aspectin tuottamasta televisioanimaatiosta
Englanninkielinen alkuteos: Charlie and Lola: But excuse me that is my book
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: WSOY 2010

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen