Voiko kuolemaa huijata?

Koronakevät toi monelle kuoleman — tai ainakin ajatukset kuolemasta — lähemmäs kuin ennen. Jollain synkällä hetkellä epidemian alussa, kun kaikki oli vielä epävarmaa, tein inventaaria kirjahyllyssämme etsien kuolemaan liittyviä lastenkirjoja. Niitä voitaisiin sitten lukea lapselleni, kun minua ei enää ole!

Kuolemaan liittyviä kuvakirjoja löytyikin hyllystämme. Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjassa Vesta-Linnea mieli mustana (Tammi 2008) leikitään hautajaisia.

Hanna Ranssi-Matikaisen ja Riikka Juvosen kirjassa Jospa ukki nukkuukin? (Suomen Hautaustoimistojen Liitto r.y. 2002) käydään oikeissa hautajaisissa ukin kuoltua. Tätä kirjaa luimme ennen ensimmäisiä hautajaisia, joihin tyttäreni osallistui.

Anna Härmälän kirjassa Suruposki (S&S 2016) Heimon on vaikea hyväksyä isomummon kuolemaa.

Maija ja Anssi Hurmeen vähän kauhistuttavassa mutta hienossa kirjassa Varjostajat (S&S 2018) käsitellään surua äidin kuoleman jälkeen.

Kummallisin kirjoista, se josta varsinaisesti haluan tänään kirjoittaa, on Nalle Valtialan kirjoittama ja Maarit Gunnervallin kuvittama Jonna ja ihmepuu (Mediapinta 2014). Siinä ikään kuin huijataan kuolemaa.

Jonnan vanhemmat ovat surullisia ja huolestuneita. He eivät kerro lapsille, mistä on kyse, mutta kyllä Jonna tietää. Lapset kuulevat enemmän kuin me aikuiset luulemme. Jonnan isoäiti on kuolemaisillaan. Sydän on pettämässä, ja hän tuskin näkee lähestyvää joulua.

"Jonna katsoo isoäitiä uusin silmin ja hänen sydämensä tulee raskaaksi.
    — Isoäiti, sinä et saa kuolla! hän sanoo.
   — Jonna pieni, isoäiti sanoo ja hymyilee. Kaikki ihmiset kuolevat joskus.
    — Niin, joskus, Jonna vasta[a]. Mutta ei pitkään, pitkään aikaan. Lupaathan minulle!
    — Sitä en voi luvata, isoäiti sanoo vakavasti. Niin se vain on."

Apteekkarilta Jonna kuulee, ettei isoäitiä voi parantaa enää mikään lääke. Ainoa mikä voisi auttaa olisi intialaisten satujen ihmepuu Cardia miracula, mutta eihän sitä enää ole olemassa.

Vai onko? Isoäidin ikkunalaudalla kasvaa ruukussa kasvi, jossa on sydämenmuotoiset lehdet ja joka näyttää ihan samalta kuin ihmepuu kaukoidän kasveja esittelevän kirjan sivulla. Jospa tuuli on tuonut ihmepuun siemenen ikkunasta sisään ja se on alkanut kasvaa tyhjässä ruukussa? Kenties viimeinen ihmepuu koko maailmassa!

Jonna syöttää isoäidille puun lehden, ja heti seuraavana aamuna isoäiti on täynnä energiaa. Isoäiti näkee sittenkin joulun.

Hämmentävä kirja ei avautunut minulle. Jos se ei avaudu minulle, niin saati sitten lapselle. Tytär ei osannut sanoa kertomuksesta mitään, mutta tykkäsi kyllä kollaasikuvituksesta, vaikka se onkin melkoinen värien ja kuosien sekamelska.

Tarinan on pakko olla vertauskuvallinen, mutta mitä sillä yritetään sanoa? Viittaako se fyysisen kuoleman sijaan henkiseen tai hengellisen kuolemaan? Sydämenmuotoiset lehdet, joulu — Jumalan rakkaus, se kuinka Hän lähetti Poikansa maailmaan voittamaan kuoleman? Miksi mielikuvani ovat kristillisiä, vaikka ihmepuun sanotaan olevan intialainen? En tosiaan tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että tätä kirjaa ei kannata lukea lapselle, jonka läheinen on kuolemaisillaan. On väärin uskotella, että lapsi pystyisi huijaamaan kuolemaa. Yhdelläkään lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa vääjäämättömään. Kuten isoäiti Jonnalle sanoi, kaikki ihmiset kuolevat joskus. Ei ole ihmepuuta.

Silti koronapelon vallassa tämä kirja tuntui jotenkin lohdulliselta. Ymmärsin, että se oli valheellinen, mutta se antoi toivonpilkahduksen.

Kun tuttavani viikkojen tai suorastaan kuukausien sairastamisen jälkeen lopulta toipui todella rajusta Covid-19-taudista, tunsin, että toivoa sittenkin on jopa silloin, kun kaikki näyttää mahdottomalta.

 

Nalle Valtiala: Jonna ja ihmepuu

Kuvitus: Maarit Gunnervall

Ruotsinkielinen alkuteos: Jonna och mirakelträdet

Suomennos: Pekka Oksanen

Kustantaja: Mediapinta Oy 2014

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjan päähenkilö Jonna viettää tänään nimipäiväänsä.