lauantai 14. marraskuuta 2020

Löytyykö Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja?

Apua! Kuusivuotiaani haluaa minun etsivän Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja, enkä tiedä, mistä sellaisia löytäisin.

Tyttären Afrikka-innostus sai alkunsa Pirjo Havian kirjoittamasta ja Viktor Amoussoun kuvittamasta kirjasta Meren maha on kipeä (Lasten Keskus 2020).


Kirja kertoo Länsi-Afrikassa asuvista sisaruksista Afista ja Kofista. Eräänä yönä hiivittyään salaa meren rantaan he pääsevät todistamaan ihmeellistä näkyä. Valtava merinahkakilpikonna ryömii merestä maalle ja munii kymmeniä munia, jotka se hautaa huolellisesti hiekkaan.

Lapset oppivat, että ennen kilpikonnia on ollut rannalla todella paljon, mutta nyt ne ovat käyneet harvinaisiksi. Ne ovat joutuneet ryöstöpyynnin kohteeksi. Ihmiset ovat käyttäneet niitä ravintona ja ainesosina kansanlääkkeissä.

Koska merinahkakilpikonnat ovat nykyisin harvinaisia, kilpikonnakeskuksen työntekijät siirtävät munat turvallisempaan paikkaan hautumaan. Afi ja Kofi pääsevät katsomaan poikasia niiden kuoriuduttua. Pikkuiset, hiekasta esiin ponnistavat kilpikonnat aloittavat matkansa kohti merta, josta tulee niiden koti. Joillekin meri on vaarallinen, eivätkä kaikki selviä.

Afi ja Kofi oppivat, ettei meri voi hyvin. Ihmisten toimet ovat saastuttaneet meren. Meressä on paljon muovia, mikä on mereneläville vaarallista. Pahinta on ehkä mikromuovi, jota on kaikkialla. Meri voi huonosti, sen maha on kipeä. Mami Wata, eräänlainen vedenhenki tai Meren Äiti, itkee.

Onneksi asioita voi aina yrittää muuttaa parempaan suuntaan. Afista ja Kofista tulee osa muutosta. Heidän rantansa siivotaan, ja tästä lähtien kaikki roskat kierrätetään omiin roska-astioihinsa. Afi ja Kofi auttavat isoisääkin ymmärtämään, ettei roskia voi enää vain nakata maahan.

Lapset eivät ehkä voi pelastaa koko merta, mutta he voivat vaikuttaa omaan ympäristöönsä, omaan pieneen rantaansa suuren valtameren laidalla. Ja sekin on tärkeää.

Kun merinahkakilpikonna muutaman vuoden kuluttua palaa merivirtojen mukana tekemältään Etelä-Amerikan matkalta samalle rannalle munimaan uudestaan, se huomaa rannalla tapahtuneen muutoksen. Ja hymyilee.

Oli uskomatonta, että juuri tämän viikon HS Lasten uutisissa oli kuva merinahkakilpikonnasta. Päiväkotilapset löysivät sellaisen Tanskan rannikolta, mutta valitettavasti se oli kuollut. 

Kirjaa lukiessamme pohdimme, voivatko merinahkakilpikonnat todella olla niin valtavia kuin kirjassa kuvailtiin: kilven pituus yli 170 cm. Kun näki kuvan sanomalehdessä, niin uskottavahan se oli. Aivan valtavasta eläimestä on kyse.

Meren maha on kipeä on kauniisti kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta. Viktor Amoussoun afrikkalaistyylinen kuvitus kiinnosti kovasti kuusivuotiastani, koska se oli niin erilainen kuin kuvitukset, joita yleensä näemme.

Kirjan teksti on jaettu useampaan lukuun. Luimme kirjaa useana iltana, ja joka ilta tytär kysyi: "Onko meillä muita kirjoja Afrikasta?"

"Ei ole", vastasin aina.

Kun kirja oli luettu loppuun, tytär teki selväksi, että hän haluaa lukea lisää Afrikasta. Minuakin Afrikka oli alkanut kiinnostaa, koska olen juuri lukemassa Mia Kankimäen kirjaa Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018), ja siinä on kiehtova kuvaus kirjailijan Afrikan matkasta.

Luimme tyttären kanssa Afrikasta Tim Marshallin kirjasta Maapallo hallussa — Karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (Atena 2020), mutta niin kiinnostava kuin tämä tietokirja onkin, tytär kaipaa tarinoita.

Löysin hyllystämme Elena Agnellon kirjan Minä olen Alex (kuv. Adrie le Roux, Pieni Karhu 2016). Se kertoo eteläafrikkalaisen Alex-tytön syntymäpäivistä. Kirjasta tulee hyvin ilmi, miten moninaista Etelä-Afrikan väestö on, mutta ei se muuten kauheasti kuvaa Afrikkaa.

Johanna Lestelän hienossa kuvakirjassa Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019) on upea afrikkalaisen näköinen päähenkilö. Mutta... hän on tavallinen suomalainen tyttö, Suomessa syntynyt, Suomessa elävä, joka tekee suomalaiselle tytölle tyypillisiä asioita. Ei siis sitä, mitä nyt kaipaamme.

Joskus olemme lainanneet kirjastosta Niki Dalyn kuvakirjan Jamelan leninki (Pieni Karhu 2001). Se kertoo eteläafrikkalaisen Jamela-tytön vauhdikaasta elämästä pienessä afrikkalaiskylässä. Jamelan lisäksi kirjassa keskeisellä sijalla on äidin ostama kaunis pukukangas. Jamela ei voi vastustaa ihanaa kangasta ja lähtee ulos siihen kietoutuneena. Asiat eivät suju ihan niin kuin pitäisi, mutta loppu on kuitenkin onnellinen.

Huomasin, että Jamelasta on ilmestynyt toinenkin kirja Jamelan ystävä (Pieni Karhu 2001), joka taitaa liittyä jouluun. Hankimme sen seuraavaksi käsiimme, mutta muita Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja en sitten tiedäkään. Tiedätkö sinä? Kaikki vinkit otetaan kiitollisuudella vastaan!



7 kommenttia:

  1. Huonostihan niitä on, mutta tässä pari vinkkiä. Tuula Korolainen: Sara ja kadonneet sateet, C. A. Davids:Salonki Reilukutri, Petra Heikkilä: Pikku Nunuun löytöretki ja Chris Tel Rönns: Helmi saa kodin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lukutoukka! Kaikki kirjat kuulostavat tosi kiinnostavilta ja tutustumme näihin varmasti. Nyt muistankin tuon Sara ja kadonneet sateet. On ollut tarkoitus lainata se kirjastosta, mutta olen unohtanut.

      Poista
  2. Oletko kysellyt tai katsellut vastauksia kysy kirjastonhoitajalta, kirjastot.fi-sivustolta?

    VastaaPoista
  3. Juuri on Enostonelta ilmestymässä ghanalaisen Kwame Aidoon kirjoittama, AP Kivisen suomentama ja Pete Revonkorven kuvittama Anansi tekee revontulet, jossa on länsiafrikkalaisia kansantarinoita kuvakirjan muodossa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, kiitos Salla!

      Afrikkaan liittyviä lastenkirjoja löytyykin enemmän kuin uskalsin toivoa.

      Olen ihastunut Revonkorven kuvituksiin, joten tähän täytyy ehdottomasti tutustua.

      Poista
    2. Hei minä myös! Revonkorpi on yksi suosikkikuvittajistani. Jotenkin ihan maagisia tunnelmia onnistuu luomaan.

      Poista