Iki-ihana Pähkinänsärkijä

Muutama vuosi sitten kiertelin joulun jälkeen kirjakaupassa alennusten toivossa, kun silmiini osui uusi mukaelma vanhasta klassikosta Pähkinänsärkijä. Rakastan tarinaa Pähkinänsärkijästä, joten tartuin oitis kirjaan. 

Pähkinänsärkijä-kuvakirjan (Gummerus 2017) kertomuksen on kertonut E.T.A. Hoffmannin tarinan pohjalta Rachel Elliot. Kaunis ja runsas kuvitus on Valeria Docampon käsialaa. Tarinaa on lyhennetty ja yksinkertaistettu reilusti niin, että se sopii pienillekin lukijoille.

Tarina sijoittuu joulun aikaan. Klaaran kotona vietetään juhlia, ja Klaara saa kummisedältään lelunikkari Drosselmeierilta lahjaksi puisen pähkinänsärkijän. 

Keskiyöllä seinäkellon lyödessä puolen yön merkiksi Klaara kutistuu pähkinänsärkijän kokoiseksi ja huomaa pähkinänsärkijän sekä veljensä tinasotilaiden heränneen eloon. Samassa kaikkialta vilistää esiin hiiriä ilkeän hiirikuninkaan johdolla. Pähkinänsärkijä etunenässä tinasotilaat rynnistävät hurjaan taistoon, ja saavatkin hiiret karkoitettua.

Selviää, että Pähkinänsärkijä on oikeasti prinssi, jonka paha hiirikuningatar oli muuttanut pähkinänsärkijäksi. Nyt hän muuttuu takaisin komeaksi prinssiksi, ja Klaara huomaa muuttuneensa itse prinsessaksi. 

Prinssi Pähkinänsärkijä ja Klaara viilettävät Makeisvaltakuntaan ja tapaavat Makeiskuningattaren. Sitten vietetään upeita juhlia, joissa on tanssijoita ympäri maailmaa.

Seikkailun uuvuttama Klaara nukahtaa. Aamulla hän herää omassa kodissaan normaalissa koossaan puinen pähkinänsärkijä kainalossaan. Kerrottuaan perheelleen seikkailustaan äiti sanoo: ”Sinä näit unta, kultapieni.” Klaaraa itseäänkin mietityttää, oliko kaikki unta vai totta. 

Pähkinänsärkijä on kuulunut lapsuudestani asti jouluihini. Minulle luettiin Salme Setälän suomennosta alkuperäisestä tarinasta, jonka Gummerus julkaisi vuonna 1982. Tekstiä on siinä paljon enemmän. Se ei ole mikään varsinainen kuvakirja, vaikka muutama kuva siellä täällä kirjaa onkin.

Kirjaa enemmän rakastan Pähkinänsärkijä-balettia, jonka olen vuosien kuluessa nähnyt lukuisia kertoja. Se kuuluu edelleen Kansallisbaletin ohjelmistoon joulun aikaan, mutta valitettavasti nyt koronajouluna balettia ei pääse näkemään. Esitykset on siirretty tammi-helmikuulle.

Toivon, että pääsisin viemään tyttäreni Pähkinänsärkijä-balettiin, mutta koska se ei näin korona-aikaan tunnu mahdolliselta, olemme sen sijaan katselleet DVD:ltä Barbie Pähkinänsärkijä-baletissa -elokuvaa. Se ei ole huono, vaikken kauheasti olekaan Barbie-elokuvien ystävä.

Saksalaisen E.T.A. Hoffmannin kirjoittama Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas (Nussknacker und Mauseköning) on jo yli kaksisataa vuotta vanha kertomus. Se julkaistiin alun perin vuonna 1816. Tarinasta on tehty useita mukaelmia. Rachel Elliotin ja Valeria Docampon versio on kyllä ihana. Kuusivuotiaanikin pitää siitä.

Tämä kirja ei ole joutunut meillä muiden joulukirjojen tavoin ylähyllylle odottamaan joulun aikaa, vaan olemme lukeneet sitä pitkin vuotta. Sen verran voimakkaan vaikutuksen se teki tyttäreeni.


E.T.A. Hoffmann: Pähkinänsärkijä
Uudelleen kertonut: Rachel Elliot
Englanninkielinen alkuteos: The Nutcracker
Kuvitus: Valeria Docampo
Suomennos: Sari Luhtanen
Kustantaja: Gummerus 2017

Muuttohaaveilua

Silloin tällöin haaveilen muuttamisesta. Kun raahaan painavia kauppakasseja bussipysäkiltä kotiin, mietin että voisi sitä kai asua lähempänä kauppaa.

Silloin tällöin tyttäreni haaveilee muuttamisesta. Hän haluaisi asua kerrostalossa — ihan niin kuin mummu ja vaarikin. Asunnon tulisi olla kuudennessa kerroksessa tai ainakin niin korkealla, että sinne pitäisi nousta hissillä.

Kerrostalossa lähes koko ikäni asuneena en erityisemmin innostu tyttäreni visiosta. Lapsen kanssa pientaloasuminen on vaan niin paljon kätevämpää. Mutta eihän mikään estä haaveilemasta. Kirjojen kautta voimme päästä muuttotunnelmiin.

Kuusivuotiaani suosikki muuttoaiheisista kirjoista on Salla Savolaisen Kuudennen kerroksen Maikki (WSOY 2002). Kirjasta löytyy kaikki tyttäreni kaipaamat elementit. Pieni Maikki on juuri muuttanut perheineen kerrostaloon, vieläpä kuudenteen kerrokseen, ja kirjassa ajetaan hissillä. Mahtavaa!

Maikin uusi kotitalo muistuttaa vähän lapsuuteni kotitaloa, ja sekin oli kolmosen ratikan reitillä. Päivittäisiä spåra-ajeluita joskus kaipaan, vaikka onhan metrokin kätevä ja nopeampi liikkumisväline.

Maikin on vähän vaikea sopeutua uuteen asuntoon.

"Illalla Maikki ei saa unta. Kuuluu kummallisia ääniä.
— Eeva, mikä kolahti hän kuiskaa.
— Se oli varmaan jonkun ovi, sanoo Eeva.
— Eeva, mikä kohisee?
— Joku veti vaan vessan.
— Eeva, mikä kopisee?
— Nuku jo, Eeva hermostuu. — Minä en saa unta, kun sinä koko ajan kyselet! Ne ovat ihan tavallisia kerrostalon ääniä!"

Seuraavana aamuna puistossa Eeva tapaa tytön, joka on hänen uudesta koulustaan ja vieläpä samalta luokalta. Hän innostuu niin, että jättää Maikin yksin. Yksinään vieraassa ympäristössä Maikkia alkaa pian pelottaa. 

Onneksi hän tapaa pojan uudesta kotitalostaan ja tulee pian esitellyksi myös pihan muille lapsille. Uudet ystävät taatusti helpottavat sopeutumista uuteen kotiin. Seuraavana iltana Maikki nukahtaakin ongelmitta.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa: Maikki ja kellarin kummitukset (WSOY 2011). Se oli meillä jatkuvasti lainassa kirjastosta, kunnes lopulta löysin sen divarista ja ostin omaan hyllyyn.

Oma suosikkini muuttoaiheisista kirjoista on peräisin omasta lapsuudestani. Se on Lea Himbergin kirjoittama ja Tuula Tyrkön kuvittama Tommi saa uuden naapurin (Gummerus 1980).

Päähenkilö Tommi on leikki-ikäinen poika, joka asuu kerrostalossa. Hän ei itse muuta kirjassa, vaan hänen naapuriinsa muutetaan. Asunto on ollut pitkään tyhjillään, ja kun eräänä päivänä pihaan ajaa muuttoauto, Tommin mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Kuka uusi naapuri mahtaa olla? Tätä arvuutellaan yhdessä pihan muiden lasten kanssa. Olisiko hän poliisi vai laulaja vai kenties merikapteeni? Lopulta jännitys käy sietämättömäksi ja Tommi lähtee ottamaan asiasta selvää.


Salla Savolainen (teksti ja kuvat): Kuudennen kerroksen Maikki
Kustantaja: WSOY 2002

Lea Himberg: Tommi saa uuden naapurin
Kuvitus: Tuula Tyrkkö
Kustantaja: Gummerus 1980

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut ja kuvittanut päivän nimipäiväsankari Salla Savolainen.

Possu pahvimukista — Kirja + askartelu osa 12

Tarina kolmesta pienestä porsaasta on varmaan kaikille tuttu. Kolme pientä possua lähtee kotoa maailmalle. Ensimmäinen niistä rakentaa talon oljista, toinen puusta ja kolmas tiilistä.  Kun susi tulee, puhkuu ja puhaltaa, vain yksi talo kestää ehjänä.

Meidän versiomme kertomuksesta on ilmestynyt Gummeruksen Helppolukuiset-sarjassa nimellä Kolme pientä porsasta (Gummerus 2017). Kirjassa on Mei Matsuokan kuvitus.

Kirja sopii erinomaisesti aloittelevalle lukijalle luettavaksi yhdessä aikuisen kanssa. Lukemista tukevaa värikästä kuvitusta on joka sivulla.

Jokainen aukeama on rakennettu niin, että vasemmanpuoleisella sivulla on enemmän tekstiä ja oikeanpuoleisella sivulla lyhyempi pätkä helpompaa tekstiä. Aikuinen ja lapsi voivat lukea kirjaa yhdessä niin, että aikuinen lukee vasemmanpuoleisen sivun ja lapsi oikeanpuoleisen.

Kirja on painettu pienaakkosilla, eikä sitä ole tavutettu, joten ihan ensikirjaksi aloittelevalle lukijalle se ei sovi.

Me jätimme lukuharjoitukset toiseen kertaan ja ryhdyimme askartelemaan porsasta.

Porsaaseen tarvitaan:

• pahvimuki
• vaaleanpunaista paperia
• vaaleanpunainen piippurassi
• kaksi vaaleanpunaista nappia
• askartelusilmät (silmät voi myös piirtää)
• vaaleanpunainen tussi
• sakset
• liimaa

Päällystä pahvimuki vaaleanpunaisella paperilla. Taivuta mukin kädensijat korviksi ja väritä ne vaaleanpunaisiksi. Liimaa kaksi nappia mukin pohjaan kuvaamaan possun kärsää. Kiinnitä korvien eteen askartelusilmät. Kierrä piippurassista kippurahäntä ja kiinnitä se mukin reunaan.

Porsas on valmis röhkimään.

Kolme pientä porsasta
Kuvitus: Mei Matsuoka
Suomennos: Sari Luhtanen
Kustantaja: Gummerus 2017

Maija Maitoparran kruunu — Kirja + askartelu osa 10

Maija Maitoparrasta on tullut Lundin kaupungin kissakuningatar, ja hän kulkee kaikkialla kruunu päässään, kertoo Gösta Knutsson tarinassaan, joka on julkaistu myös Harald Sonessonin kuvittamana kuvakirjana Pekka Töpöhäntä ja Maijan kruunu (Gummerus 2007).

Pekka Töpöhäntä ja Trisse ovat matkustaneet Lundiin Maijaa tapaamaan, ja Monni, Pilli ja Pulla ovat seuranneet kaksikkoa. Kun Monni näkee Maijan kruunun, hän päättää varastaa sen. Mutta ei kruunun kähveltäminen olekaan niin helppoa, varsinkin kun Pilli ja Pulla sotkevat asioita. Mahtaako Monni onnistua lainkaan?

Kirjan innoittamana askartelimme tietysti kruunun. Se taisi olla tähänastisista askarteluistamme tyttärelle mieluisin.

Kruunuun tarvitaan:

• keltaista tai kultaista paperia
• sakset
• teippiä
• liimaa
• kynä
• kaikkea koristeluun soveltuvaa, kuten kiiltäviä papereita, foliota, karkkipapereita, tarroja, washiteippiä jne.

Jos käytät A4-kokoisia papereita, teippaa kaksi arkkia yhteen lyhyeltä sivultaan. Mittaa lapsen päänympärys ja leikkaa paperi sopivan pituiseksi.

Hahmottele kynällä paperille kruunun muoto ja leikkaa se irti tai anna lapsen leikata itse.

Anna lapsen täyttää paperi haluamillaan koristeilla.

Taivuta kruunu muotoonsa ja teippaa kiinni.

Kyllä nyt kelpaa leikkiä prinsessaleikkejä!

Pekka Töpöhäntä ja Maijan kruunu
Teksti: Gösta Knutsson
Kuvitus: Harald Sonesson
Ruotsinkielinen alkuteos: Pelle Svanslös och Majas krona
Suomennos: Terttu Liukko
Kustantaja: Gummerus 2007

Joulun mainostulva piinasi jo 40 vuotta sitten

Joulunalusaikaan lapsiin kohdistunut mainonta lisääntyy. Viisivuotiaani on jo hartaasti tutkinut postilaatikkoomme putkahtaneita lelukuvastoja ja havainnut paljon puutteita leluvalikoimassaan.

Mainosten uhriksi joutuu myös Valtteri-poika Anna Taurialan kirjassa Valtterin tarinoita — Salaperäiset joulupaketit. Televisiomainoksen tarttuva sävelmä saa hänet himoitsemaan lelurakettia, joka kuitenkin äidistä näyttää heikkotekoiselta ja maksaa paljon.

Postiluukusta kolahtaneessa lehtissä mainostetaan houkuttelevia joulukoristeita.

"— Meillä ei ole tämmöistä eikä tämmöistä, Valtteri puhisee tyytymättömänä.
— Ei se haittaa, äiti toteaa. Tehdään me omat koristeet.
Keittiön pöydälle syntyy yhteistyönä lampaita, tonttuja, jouluenkeleitä ja tähtiä.
— Äiti, meidän joulukoristeet ovat kaikkein hienoimmat."

Lopulta koittaa jouluaatto ja lahjojen jako. Kohtaus lienee karua luettavaa nykyajan yltäkyltäisyyteen tottuneille lapsille. Valtteri saa nimittäin kolme pakettia: lapaset, muovailuvahaa ja pienen pehmogorillan.

Vaikka itse yritän pysyä kohtuudessa lahjojen kanssa, enkä todellakaan halua lastenhuoneeseemme mitään leluvuorta, niin tulee tyttäreni sentään saamaan enemmän lahjoja. Ehkä ajat olivat toiset vielä 1970-luvulla kirjan ilmestyessä.

Vaikka nykyisin arvostan enemmän immateriaalisia lahjoja, niin muistan kyllä, miten tärkeitä joulupaketit olivat lapsena. 

Kirjassa annetaan hyviä vinkkejä siitä, mitä pieni lapsi voi antaa muille lahjaksi. Äidille Valtteri on askarrellut kauniin perhosen ja muille hän esittää runon. Muistan itsekin harrastaneeni lapsena runolahjoja. En kuitenkaan esittänyt niitä, vaan annoin ne kirjallisessa muodossa.

Kirja on ilmeisesti tarkoitettu lukemaan opettelevalle lapselle, sillä teksti on painettu suuraakkosilla ja se on tavutettu. Päähenkilö Valtteri vaikuttaa noin kolmi- tai nelivuotiaalta. En ole varma, kiinnostaako lukemaan opettelevaa lasta lukea tarinaa näin nuoresta lapsesta.

Huomenna alkaa joulukuu. Jouluiset kuvakirjat ovat heikkouteni. Vaikka meillä on niitä jo ylenmäärin, ostan niitä edelleen lisää. Se on hullua, kun ajattelee, kuinka lyhyt niiden kausi on. Joulukirjoja aletaan meillä lukea marraskuussa ja loppiaisena kirjat nostetaan taas kirjahyllyn ylimmälle hyllylle katon rajaan. Onneksi joulunaika tulee joka vuosi uudelleen.

Joulukuussa blogissa keskitytään jouluisiin kuvakirjoihin, mitä nyt välillä juhlitaan itsenäisyyspäivää ja Sibeliuksen päivää. En ehdi esittelemään kaikkia joulukirjoja, jotka haluaisin, mutta kirjoitan niin monesta kuin ennätän.


Anna Tauriala (teksti ja kuvat): Valtterin tarinoita - Salaperäiset joulupaketit
Kustantaja: Gummerus 1977

Kun hammas heiluu ja putoaa

Viisivuotiaalta tyttäreltäni lähti äskettäin ensimmäinen hammas. "Ehkä olen nyt niin iso, että se lähti", hän totesi lakonisesti tapauksesta, joka äidin mielestä tuntui valtavalta virstanpylväältä.

Heti kun hammas alkoi heilua, luimme kirjan Pablo ja heiluvat hampaat. Se kuuluu fanittamaamme Päiväkoti Heippakamu -sarjaan, jonka on kirjoittanut Veera Salmi ja kuvittanut Elina Warsta.

Kirja kuvaa viisivuotiaan Pablo-pojan päiväkotipäivää. Päivästä tekee erikoisen se, että Pablon hammas heiluu. Hän ei ole innokas kertomaan asiasta kenellekään, sillä hän ei yleensäkään pidä meteliä itsestään. Tyttärenikään ei kertonut asiasta heti, vaan vasta seuraavana päivänä.

Iltapäivällä Pablon hammas irtoaa, eikä hän edelleenkään kerro kenellekään.

"Jos mama ja Ulla olisivat nähneet irronneen hampaan, he olisivat alkaneet kiljua kovaa: - ONNEA, ONNEA, ISO POIKA!"

Päiväkodissa putosi tyttärenikin hammas. "Mä olin leikkimässä pikkutaloilla, kun se vaan lähti", hän kertoi kotona.

"Kerroitko sitten aikuiselle?" kysyin.

"En, mutta ope huomasi."

Hammas oli pakattu tarhassa siististi pieneen kirjekuoreen. Illalla se laitettiin tietysti tyynyn alle hammaskeijua odottamaan. 

Iltasaduksi luettiin Tiuku, pieni hammaskeiju -kirja. Kirjan on kirjoittanut Lulu Frost ja kuvittanut Lorna Brown sekä Fran Brylewska. Kirjan etukannessa on pieni pussukka, jonne lapsen ensihampaat voi säilöä.

"Tiuku oli hammaskeiju.
Iltaisin hän kiersi keräämässä maitohampaat, jotka lapset olivat jättäneet tyynyjensä alle, ja sujautti tilalle kimaltavan kolikon."

Eräänä iltana Tiukulle sattuu virhe, jollaista hammaskeijulle ei koskaan pitäisi tapahtua. Pienen Kristan huoneessa hän pudottaa kolikon lattialle ja se katoaa. Krista herää kolahdukseen ja tuhertaa itkua huomatessaan hampaansa kadonneen, vaikkei mitään ole tullut tilalle.

Lohduttaakseen Kristaa hammaskeiju lupaa toteuttaa yhden Kristan toiveen. Millainen yö siitä tuleekaan! Unohtumaton niin Kristalle kuin hammaskeijullekin.

Tyttäreni kohdalla kaikki sujui perinteisemmin. Aamulla hammas oli poissa ja tilalla oli kolikko. Tosin tyttäreni ei ole vielä huomannut sitä hämmästyttävää seikkaa, että jossain välissä hammaskeiju on käynyt tuomassa hänen hampaansa takaisin tuohon kirjan etukannessa olevaan pussukkaan.

Onneksi meille ei käynyt niin kuin prinsessalle Tony Rossin kirjassa Tahdon hampaani.

Pikku prinsessalla on hurmaavat hampaat. Iiiik, eräänä päivänä yksi hampaista alkaa heilua! Ja eräänä kauheana päivänä se on poissa!

"Koko palatsi etsi kadonnutta hammasta...
mutta sitä ei löytynyt mistään.
'TAHDON HAMPAANI!' pikku prinsessa huusi."

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Hammas löytyy. Vai löytyykö? Ei ainakaan kovin todennäköisestä paikasta.

Nyt tyttärelläni heiluu jo toinen hammas ja olemme jatkaneet hammastarinoiden parissa.  Olemme tutustuneet ensimmäisen hampaansa menettäneeseen Pipsa Possuun.

Kirjassa Pipsa Possu - Hammaskeiju Pipsa päättää valvoa koko yön, jotta näkisi hammaskeijun.

"'Minä en nukahda... minä en... nukahda. Minä... krooh' ja sitten Pipsa jo nukahtaa ja kuorsaa possumaisesti. Kun huoneessa on hiljaista, jotain ilmestyy ikkunalle. Hammaskeiju on saapunut... Mutta Pipsa nukkuu sikeästi."

Aamulla Pipsa ilahtuu kolikosta, mutta päättää vakaasti pysyä seuraavalla kerralla hereillä. 

Kirjahyllystämme löysin vielä yhden hammaskirjan, jota en muistanut olevan olemassakaan, enkä voinut käsittää, mistä ja koska se oli ilmaantunut. Viveca Sundvallin kirjoittama ja Eva Erikssonin kuvittama kirja Mimmi ja heiluva hammas kertoo kuusivuotiaasta Mimmistä, joka asuu ruotsalaisessa pikkukaupungissa. Alhaalta joen rannasta nenään leijuu Henryn keksi- ja leipätehtaan tuoksu.

Eräänä aamuna Mimmin päiväkotiryhmä pääsee vierailemaan Henryn keksitehtaalle. Päivä on Mimmille muutenkin erityinen, sillä hänellä on alkanut heilua ensimmäinen hammas. Tehdasvierailu ei ole lapsista ihan niin hauska kuin kuvitella olisi saattanut, mutta saapahan jokainen sentään kotiin viemisiksi pussillisen vanhoja murentuneita keksejä sekä yhden tuoreen pullan.

"Haukkasin pullaa tehtaan aidan takana, ja heiluva hampaani tarttui siihen kiinni. Pulla tuli vähän veriseksi, ja melkein koko tarharyhmä pyörtyi kadulle. Työnsin hammaspullan taskuun, ja kun pääsin kotiin pistin koko pullan isoon vesilasiin."

"Kun hammas irtoaa, se pitää panna vesilasiin. Siinä se muuttuu kruunun kolikoksi."

Näin siis Ruotsissa.

Seuraavan hammaskirjan olen jo varannut kirjastosta, mutta se ei ole vielä ehtinyt tulla. Lucy Cousinsin kirjassa Maisa, Keke ja heiluva hammas (WSOY 2006) Keke krokotiili kamppailee heiluvan hampaan kanssa ja käy hammaslääkärissä.

 
Veera Salmi: Päiväkoti Heippakamu - Pablo ja heiluvat hampaat
Kuvitus: Elina Warsta
Kustantaja: Otava 2017

Tiuku, pieni hammaskeiju
Teksti: Lulu Frost
Kuvitus: Lorna Brown ja Fran Brylewska
Alkuteos englanninkielinen
Suomennos: Sari Luhtanen
Kustantaja: Gummerus 2016

Tony Ross: Tahdon hampaani
Englanninkielinen alkuteos: I Want My Tooth
Suomennos: Arja Kanerva
Kustantaja: Lasten Keskus 2002

Pipsa Possu - Hammaskeiju
Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt 2003
Kustantaja: Suomen Pelimiehet Oy

Viveca Sundvall: Mimmi ja heiluva hammas
Kuvitus: Eva Eriksson
Ruotsinkielinen alkuteos: Mimmi och kexfabriken
Suomennos: Paula Kalrsson
Kustantaja: WSOY 1989
 

Lilliputtina mustikkametsässä

Vastapoimitun mustikan maku kielellä - onko mitään sen voittanutta? Mustikat kypsyvät hyvää vauhtia lähimetsässämme. Katsellessani sinisiä palluroita kantavia varpuja mieleeni alkaa putkahdella kuvia yhdestä lapsuuteni suosikkikirjasta.

Elsa Bescowin kirjassa Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä Putte on keksinyt äidin nimipäivän kunniaksi oivan lahjaidean. Hän aikoo poimia äidille korilliset mustikoita ja puolukoita.

Ajatus ei olekaan niin helposti toteutettavissa kuin Putte luuli. Marjoja ei näy missään. Pettynyt ja itkuinen Putte istahtaa mättäälle miettimään.

Tapahtuu jotain ihmeellistä. Putelle ilmestyy pikkuruinen mustikkakuningas, joka lupaa viedä Puten mustikkamaahan. Hetkessä Putte on muuttunut lilliputin kokoiseksi. En tiedä miksi, mutta lilliputtitarinat vetoavat minuun aina.

Putte pääsee nyt tiirailemaan metsää kirjaimellisesti ruohonjuuritasolta. Saniaisten alla on kuin aarniometsässä kulkisi ja mustikanvarvut näyttävät omenapuilta. Oravat taipuvat vetojuhdiksi ja hiiret ratsuiksi.

Mustikkalassa Putte tapaa mustikkapojat, jotka auttavat tehokkaasti täyttämään toisen koreista mustikoilla. Työ sujuu niin vikkelään, että on aikaa käydä purjehtimassa kaarnalaivalla ennen lähtöä Puolukkalaan.

Arvokas Puolukkarouva ilahtuu, kun kuulee, että Putte veisi äidilleen puolukkaa, ja määrää puolukkatyttönsä apuun. Pian on kori täynnä puolukoita ja Putte ennättää kokeilla puolukkatyttösten keinua.

Hauskahan Putesta olisi jäädä leikkimään marjalasten kanssa, mutta Mustikkakuninkaan mielestä on jo kotiinlähdön aika. Ennen kuin Putte ehtii tajuta, mitä tapahtui, hän jo istua nököttää kannolla omassa koossaan. Oliko kaikki vain unta? Ei kai, sillä korit ovat täynnä marjoja.

Äiti on ikihyvillään nähdessään Puten nimipäiväyllätyksen. Kukapa ei olisi tuollaisesta lahjasta.

Vuonna 1901 ilmestynyt Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä (Puttes äventyr i blåbärsskogen) oli Elsa Bescowin läpimurtoteos. Se suomennettiin heti kohta ilmestymisensä jälkeen vuonna 1904 Viktor Hovingin kustantamana. Enok Rytkösen suomennoksen nimi oli Pikku-Matin marjamatka. Gummerus suomennutti kirjan uudelleen vuonna 1974. Tällä kertaa suomentajana oli Eila Kivikk'aho.

Nautin Bescowin kuvista täysin rinnoin, ja tarinan juoni on hyvä. Runomuotoinen kieli kuitenkin tuntuu vanhentuneelta ja sitä on raskas lukea. Ilmeisesti viisivuotiaani oli samoilla linjoilla, sillä hän ehdotti: "Äiti, tähänhän voisi keksiä kuvista oman tarinan."

Olisiko kauhea vääryys kirjailijaa ja suomentajaa kohtaan, jos vaan pokkana kertoisi tarinan nykysuomella? Koska luemme paljon myös vieraskielisiä lastenkirjoja, minulla on kokemusta lukiessa tapahtuvasta simultaanitulkkauksesta. Ei varmaan olisi mikään ongelma uudistaa lukiessa tämänkin tarinan kieliasu.


Elsa Bescow (teksti ja kuvat): Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä
Ruotsinkielinen alkuteos: Puttes äventyr i blåbärsskogen
Suomennos: Eila Kivikkaho
Kustantaja: Gummerus 1974

Lintuja tarkkailemaan

Herään usein aamuyöstä talitinttien konserttiin. Tityy, tityy, tityy... Kun haluaisi vielä nukkua, se kuulostaa rasittavalta mekkalalta. Jospa tiaiset laulaisivat edes titityy, kuten vanhoina hyvinä aikoina, laulu kuulostaisi enemmän musiikilta. Missä vaiheessa ja miksi talitinttien laulu on muuttunut?

Vastaus kysymykseeni löytyi Mauri Kunnaksen ja Reijo Ikävalkon Hullunkurisesta lintukirjasta, jonka nappasin mukaani Lapsimessujen kirjanvaihtopisteestä.

"Talitiainen eli talitintti on kaikille tuttu. Samoin sen laulu titityy. Nykyään kuitenkin yhä useammat talitiaiset sanovat tityy, etenkin kaupungeissa. Talitiaisista on tullut kiireisiä juppeja, joilla ei ole aikaa turhan pitkiin laulunlurituksiin. Tityy, täytyykin tästä lähteä!"

Kevät on loistavaa aikaa lintujen tarkkailuun. On ollut hauska seurata lintujen kevätmuuttoa ja nähdä välillä pienten matkalaisten levähtävän omalla pihallakin. Useimmat linnut ovat jo saapuneet ja pesimäaika on parhaimmillaan.

Tällä viikolla Birdlife Suomi viettää Lasten lintuviikkoa. Viikon ideana on lähteä linturetkelle yhdessä oman perheen, ystäväporukan, päiväkotiryhmän tai koululuokan kanssa tarkkailemaan lintuja. Lintuja ei tarvitse tunnistaa, vaan tarkoituksena on havainnoida, mitä linnut tekevät.

Kieliposkella tehty Hullunkurinen lintukirja ei varsinaisesti sovellukaan lintujen tunnistamisen apuvälineeksi. Kunnaksen kuvissa linnut on inhimillistetty ja monesti puettu. Kirja tarjoaa kuitenkin kiinnostavaa tietoa linnuista ja niiden käyttäytymisestä.

Havainnoimalla varpusparvea voi kuulemma huomata, että varpuset ovat melkoisia tappelupukareita. Parvessa on jatkuva kähinä käynnissä.

Tiesitkö, mistä kivitasku on saanut nimensä? Olen ihmetellyt sitä tarha-ajoista alkaen, sillä päiväkodissamme oli Kivitaskut-niminen ryhmä. Nyt asia selvisi. Kivitaskun ääni kuulostaa kuulemma siltä kuin lyötäisiin yhteen kahta kiveä. Siitä outo nimi.

Meidän pihapiirissämme näkee useimmin talitiaisia, mustarastaita ja punarintoja. Pensaissa pyrähtelee varpusia ja västäräkki värisyttää pitkää pyrstöään. Kun haukka eksyy tienoille, varikset ajavat sen pois. Kaikista näistä ja monista muista linnuista voi lukea Hullunkurisesta lintukirjasta.


Hullunkurinen lintukirja
Teksti: Reijo Ikävalko
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustantaja: Gummerus 1987
10. painos


VINKKI

Toinen Lasten lintuviikolle hyvin sopiva kuvakirja on Aira Savisaaren kirjoittama ja Hannamari Ruohosen kuvittama Niilo rakentaa pöntön (Karisto 2019). Siinä Niilo kiikaroi ystävänsä Hillan kanssa lintuja lintutornissa ja isä kirjoittaa havainnot ylös. Niilo ja Hilla myös rakentavat kirjassa linnuille pesäpöntöt.

Pekka Töpöhäntä tavattavissa Helsingissä

Pekka Töpöhäntä on saapunut Helsinkiin. Hän majailee syksyyn asti Ludviginkadulla Päivälehden museossa. 

Olemme suunnitelleet käyntiä museoon siitä asti, kun Pekka Töpöhäntä -näyttely avautui maaliskuussa. Viime päivinä tyttäreni alkoi jo painostaa asiassa melkoisesti, joten lauantaina suuntasimme Kaartinkaupunkiin.

Toiminnallisessa näyttelyssä pääsi eläytymään Pekka Töpöhännän elämään. Kissankorvat vaan päähän ja häntä taakse, niin oli valmis katselemaan maailmaa kissan silmin.

Jättiläismäiseltä tuolilta saattoi heittäytyä jättiläismäisten silakoiden päälle, jonka jälkeen saattoi vaikkapa pyöritellä jättiläismäisiä lankakeriä. Kissan silminhän ihmisten huonekalut ja tavarat näyttävät valtavan suurilta.

Kiemuraisella patjalla oli hauska heittää kuperkeikkoja. Kun oli riehunut kyllikseen, jättiläismäisen pöydän alle saattoi käpertyä levähtämään. Lepohetken tarjosi myös Pekka Töpöhäntä -tarinoiden kuuntelu jättiläismäisestä radiosta.

Näyttelystä löytyi myös mielenkiintoisia infotauluja. Opimme esimerkiksi, että vaikka ensimmäinen Pekka Töpöhäntä -kirja ilmestyi 80 vuotta sitten, Pekka Töpöhäntä oli ollut olemassa jo pari vuotta ennen sitä. 

Pekka Töpöhäntä tuli suurelle yleisölle tutuksi aluksi radion lastenohjelmassa Katten Pelle Svanslös äventyr. Ensimmäinen ohjelma lähetettiin helmikuussa 1937. Gösta Knutsson toimi silloin Ruotsin radion Uppsalan asiamiehenä. Radio-ohjelmasta tuli oikein suosittu, ja siitä rohkaistuneena Knutsson päätti tarjota julkaistavaksi Pekka Töpöhännän seikkailuista kertovaa kirjaa.

Näyttelyn paras ja jännittävin osio taisi tyttäreni mielestä olla Monnin kotikolo, josta kuului välillä juuri sopivalla tavalla pelottavaa ääntä.

Itseäni kiinnostivat Pekka Töpöhäntä -kirjat, joita oli luettavissa eri aikakausilta. Olisin mielelläni lukenut niitä ääneen. Näyttelyssä oli kuitenkin niin paljon koettavaa ja touhuttavaa, ettei tyttäreni olisi malttanut keskittyä kuuntelemaan kirjoja. Lopulta sain luettua hänelle kirjan Pekka Töpöhäntä teatterissa (Gösta Knutsson, kuv. Lisbeth Holmberg-Thor, Gummerus 2012).

Kirjassa Sissi-niminen kissa perustaa kissateatterin, jossa esitetään näytelmä Punahilkasta. Pääosan esittäjän sairastuttua Maija Maitoparta pääsee häntä tuuraamaan. Ensi-illan koittaessa koko teatterikellari on tupaten täynnä kissoja. Näytelmästä tulee menestys, vaikka Monni sitä yrittääkin sabotoida ja Pekkakin loikkaa lavalle kesken esityksen suden uhatessa Punahilkkaa. 

Pekka Töpöhännän lisäksi museossa oli muutakin nähtävää. Itse olin fiiliksissä museon Painokellarin vanhoista paino- ja latomakoneista. Niistä tuli lämpimällä tavalla isäni vanha työpaikka mieleen. Seurueemme muut aikuisjäsenet viihtyivät pysyvän näyttelyn puolella, jossa pääsi mm. lukemaan vanhoja Helsingin Sanomia. Se oli kuulemma äärimmäisen koukuttavaa.

Museota ylläpitää Helsingin Sanomain Säätiö ja museoon on vapaa pääsy. Suosittelen käymään! Tytärtäni ei olisi meinannut saada lähtemään museosta pois. Museossa riehuessa hänelle oli kuitenkin tullut niin kova nälkä, että lopulta hän suostui suuntaamaan kohti Kappelia nälkää tyydyttämään.

Aivan museon tuntumassa on Rikhardinkadun kirjasto, joka on Oodistakin huolimatta mielestäni Helsingin viehättävin ja viihtyisin kirjasto. Harmi, että kirjastokäynti jäi tällä kertaa väliin.


LUE MYÖS TÄMÄ

 Pekka Töpöhäntä täyttää 80 vuotta

Pekka Töpöhäntä täyttää 80 vuotta

Pekka Töpöhäntä täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Gösta Knutssonin ensimmäinen Pekka Töpöhäntä -kirja julkaistiin jo vuonna 1939.

Pekka Töpöhäntä kuului lapsena suosikkeihini. Rehti kissahahmo saa lukijan sympatiat puolelleen, sillä fyysisen poikkeavuutensa eli töpöhäntänsä vuoksi hän joutuu muiden kissojen pilkkaamaksi. Varsinkin häijy Monni-kissa on ottanut Pekan silmätikukseen ja kiusaa tätä alituisesti. Onneksi Pekka ei lannistu vähästä ja hänellä on hyviä ystäviä tukenaan.

Pekka Töpöhäntä Uppsalan Pelle Svanslös Husissa

Kun olen lukenut lapsuudestani säilyneitä Pekka Töpöhäntä -kirjoja, olen havainnut surukseni, että kieli tuntuu paikoin jotenkin vanhanaikaiselta. Ilmeisesti en ole ainoa, joka on huomannut asian, sillä Pekka Töpöhäntä -tarinoita on viime aikoina julkaistu Åsa ja Michael Rönnin uudelleen kertomina. Ei ihmekään, jos 80 vuotta vanhan kirjan kieli ja tarina kaipaavat päivittämistä.

Nykyaikana kun ollaan niin huolissaan lasten – erityisesti poikien – vähentyneestä lukemisesta, on tärkeä kiinnittää huomiota siihen, mitä lapsille luetaan. Vanhentuneen tuntuiset tekstit tuskin herättävät kiinnostusta lukemista kohtaan. Siksi olen iloinen tällaisista projekteista, joissa vanhoja klassikoita tehdään nykylapselle helpommin lähestyttäviksi.

Gösta Knutsson -vahanukke Uppsalan Pelle Svanslös Husissa

Korkein odotuksin siis tartuin Rönnien uudelleen kertomaan kirjaan Pekka Töpöhäntä – Uskalla olla kiltti. Suomennoksen on julkaissut Gummerus, mutta suomentajan nimeä en kirjasta löytänyt. Heti ensimmäisessä lauseessa töksähti: ”Naantalissa oli talvi ja niin kylmää, että jopa kissojen tassuja paleli.” 

Vanhoissakin suomennoksissa alkuperäiset paikkakuntien nimet on korvattu suomalaisilla paikoilla, mutta onko se tosiaan tarpeen vielä nykyaikana. Elämme kuitenkin varsin kansainvälisessä maailmassa.

En usko, että suomalaisille lapsille olisi mitään haittaa siitä, että rehellisesti kerrottaisiin Pekka Töpöhännän asuvan Uppsalassa. Ainakin itse olen käynytkin Uppsalassa – useita kertoja. Tunnistan Ingrid Flygaren kuvituksesta uppsalalaisia rakennuksia, kuten tuomiokirkon ja linnan.

Pekka Töpöhännän kunniaksi pystytetty liikennemerkki Uppsalassa

Tyttärelleni on tosi tärkeää tietää, minkä maalaisia kirjojen hahmot ovat. Hän kysyy sitä usein lukiessamme. Hän tietää esimerkiksi, että Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli ja Pekka Töpöhäntä ovat ruotsalaisia ja että karhuherra Paddington asuu Lontoossa.

Kun pääsen yli paikannimeen liittyvästä harmistuksesta, jatkan lukemista. Kissat kokoontuvat Toffen kahvilaan, josta kuulemma saa monenlaisia terveellisiä herkkuja. Mainitaan mm. lähirotta ja luomukerma. Luomukermasta Monni ei ollut koskaan kuullutkaan, ja hän sähähti, että mitä se semmoinen muka on.

” – Luomu tarkoittaa luonnonmukaista, Pekka selitti. - Se on hyväksi lehmille ja luonnolle.” Nämä virkkeet ovat selvästi peräisin Rönnien kynästä.

Maija Maitoparran syntymäpäivä on tulossa ja Pekka haluaa antaa hänelle lahjaksi Toffen kermahiirillä koristellun silakkakakun. Monni juonii kuitenkin Pillin ja Pullan varastamaan kakun ja uskottelee Pekalle, että tämän täytyy jäädä suljetun kahvilan ulkopuolelle odottamaan Toffea ja kakkua.

Sillä välin hän vie kakun Maijalle omana lahjanaan. Kun Pekka tajuaa jääneensä ilman lahjaa, hän aikoo ensin mennä kotiin, mutta päättää sittenkin käydä onnittelemassa Maijaa. Maijan luona Monnin petos tietysti selviää.

Kun Pekka kesällä jakaa kutsuja omille syntymäpäivilleen, kaikki olettavat, ettei hän kutsu Monnia, joka on ollut hänelle niin ilkeä.

” – Mitä jos hän on ilkeä vain, koska ei uskalla olla kiltti, sanoi Pekka. – Silloin on helpompaa olla ilkeä. Pekka uskalsi olla kiltti ja kutsui Monninkin syntymäpäivilleen. Ja saadessaan kutsukortin Monni ilahtui valtavasti. Mutta hän ei näyttänyt iloaan kenellekään. Ei edes Pillille ja Pullalle.” 

Tästä saa lapsen kanssa aikaiseksi hyvän keskustelun siitä, kuinka muita tulisi kohdella ja miksi jotkut tuntuvat käyttäytyvän vähän ikävällä tavalla.

Gummerus on julkaissut myös taaperoille sopivia pahvisivuisia Pekka Töpöhäntä -kurkistuskirjoja. Näistä mekin aloitimme tyttäreni kanssa Pekka Töpöhäntään tutustumisen. Suomeksi ovat ilmestyneet ainakin Pekka Töpöhäntä viettää syntymäpäivää ja Pekka Töpöhäntä leikkii piilosta.

Meillä Pekka Töpöhäntä -kurkistuskirjoja on kaikkiaan neljä. Osan niistä olen ostanut Ruotsista ja ne ovat ruotsinkielisiä. Näissäkin on Ingrid Flygaren kuvitus, mutta teksti on Jens Peter de Pedron käsialaa Gösta Knutssonin hengessä. 

Pekka Töpöhäntä viettää syntymäpäivää -kirjan ensimmäisellä aukeamalla Pekka tulee ulos Rouva Rottarannan kissakahvilasta kantaen pakettia. Hän lähtee kiertämään taloja paketti kainalossaan. Mitähän paketissa mahtaa olla? 

Joka aukeamalla on oven muotoinen luukku, jonka takaa paljastuu, kuka talossa asuu. Ovien takaa ilmestyy Pekan ystäviä, jotka liittyvät Pekan seuraan. Lopulta koko joukko menee kellarinikkunoista sisään, ja ikkunat avaamalla saadaan vihdoin tietää, mitä paketissa on. Kakku! Pekalla on syntymäpäivä.

Kirjassa on aika vähän tekstiä ja sivut ovat tukevaa kartonkia. Kohderyhmänä ovat siis selvästi taaperot, jotka saa pysymään kirjan ääressä luukkutoiminnon avulla. Tyttäreni tykkäsi näistä hurjasti 1-2-vuotiaana, mutta kolmivuotiaana hän kuunteli jo mieluummin alkuperäisiä Pekka-tarinoita.

Åsa ja Michael Rönn: Pekka Töpöhäntä. Uskalla olla kiltti.

Gösta Knutssonin kertomusten pohjalta

Kuvitus: Ingrid Flygare

Ruotsinkielinen alkuteos: Pelle Svanlös - Våga vara snäll

Kustantaja: Gummerus 2015

Jens Peter de Pedro: Pekka Töpöhäntä viettää syntymäpäivää

Gösta Knutssonin kertomusten pohjalta

Kuvitus: Ingrid Flygare

Ruotsinkielinen alkuteos: Pelle Svanlös fyller år
Kustantaja: Gummerus 2015

HUOM. Uppsalan Pelle Svanslös Hus -museossa kuvaamani valokuvat ovat vuodelta 2009. Kymmenen vuotta sitten Uppsalassa vielä oli aivan ihana Pekka Töpöhännälle omistettu lastenmuseo, mutta valitettavasti sitä ei enää ole olemassa.


LUE MYÖS TÄMÄ

 Pekka Töpöhäntä tavattavissa Helsingissä