Mietteitä vuoden vaihtuessa

Taas on yksi vuosi lopussa. Ja voi itku, millainen vuosi. Jo toisen vuoden putkeen olemme eläneet ikään kuin puolella teholla. Vaikka olemme pitäneet kontaktit mahdollisimman vähäisinä, tyttäreni onnistui silti sairastamaan koronan tänä vuonna kaksi kertaa. Toisella kerralla kirottu virus kaatoi vuoteeseen myös kahdesti rokotetun mieheni, joka ei  i k i n ä  sairasta mitään.

En usko, että olisin selvinnyt tästä vuodesta ilman kirjoja. Ne tarjosivat pakotien muihin maailmoihin ja toisenlaisiin aikoihin, silloin kun tätä maailmaa ja aikaa ei kerta kaikkiaan olisi kestänyt.

Tänä vuonna löysin taas lukemisen ilon, jonka olin äidiksi tultuani kadottanut. Tai ei se oikeastaan ollut kokonaan kadonnut, muuttanut vain muotoaan. Monta vuotta nautin pelkästään lastenkirjoista ja ääneen lukemisesta, enkä pystynyt kunnolla keskittymään aikuisten kirjoihin.

Tänä vuonna opin ottamaan kunnolla aikaa itsekseni lukemiseen ja aloin taas rakastaa aikuisten kirjoihin uppoutumista. Luin tietokirjoja ja romaaneja, hömppää ja klassikoita. Välillä nauroin ja välillä itkin. Toisinaan oivalsin mielettömän hienoja asioita ja toisinaan tuhlasin vain aikaani, mutta yhtäkään kirjojen äärellä vietettyä hetkeä en vaihtaisi pois.

Tänä vuonna oli kyllä sellaisiakin aikoja, jolloin en jaksanut lukea ollenkaan. Niinpä opin vihdoin kuuntelemaan äänikirjoja. Yrityksen ja erehdyksen kautta totesin, että äänikirjoina on hyvä kuunnella kevyitä tekstejä, mutta ajattelemista vaativat kirjat on parempi lukea printtimuodossa.

Olin superonnellinen, kun sain työnantajaltani joululahjaksi kahden kuukauden kuunteluoikeuden äänikirjapalveluun. Kaksi kuukautta on juuri sopiva ajanjakso. Minusta ei nimittäin tullut vuoden aikana äänikirjapalvelun jatkuvaa tilaajaa, sillä huomasin, etten jaksa kuunnella äänikirjoja koko ajan. On paljon mukavampi ottaa kuukauden pätkä silloin tällöin, niin mielenkiinto pysyy paremmin yllä ja välillä on aikaa omille ajatuksillekin.

Vuoden mittaan valitsin lukemisen tai kirjan kuuntelun aika usein silloin, kun oli päätettävä, luenko vai kirjoitanko blogiin. Kieltämättä harmittaa, kuinka monesta hyvästä kirjasta on jäänyt tänä vuonna kirjoittamatta. Surullisin olen siitä, että kaikki ihanat uudet joulukirjat jäivät esittelemättä. Varasin ne hyvissä ajoin kirjastosta ja sain ne aivan täydelliseen aikaan, mutta… Joulukuu oli todella hektinen, eikä energiaa kirjoittamiseen vaan ollut.

Hiukan ahdistaa kaikki arvostelukappaleena saamani kirjat, joista en ole vuoden aikana jaksanut kirjoittaa. En ole niitä kuitenkaan pyytänyt, joten yritän olla stressaamatta asiasta.

Tyttäreni alkoi tänä vuonna lukea itse kirjoja, joten minulta vapautui jonkin verran ääneen lukemiseen käytettyä aikaa. Pidämme silti yhä tiukasti kiinni siitä, että joka päivä luemme yhdessä edes vähän.

Tänä vuonna perustin Lastenkirjavuoden Instagram-tilin. Vaikka alkuun olin hyvin innostunut, en sittenkään taida olla varsinaisesti mikään some-ihminen. Kaiken sen ajan, jonka tarvitsen löytääkseni täydellisen rekvisiitan ja kuvakulman kirjakuviini, voi käyttää johonkin hyödyllisempään. Kuten lukemiseen. Jep, kun pitää päättää tarttuako kameraan vai lukea, niin ei tarvitse kahdesti miettiä, kumman valitsen.

Vaikka kirjoitusintoa ei ole tänä vuonna kauheasti löytynyt, niin luulen, että blogini sinnittelee vielä eteenpäin. Lopettaminen olisi haikeaa, vaikka se saattaisikin olla henkisesti helpottavaa. Haluan kuitenkin, että minulla on paikka, jossa voin jakaa lukemisen iloa ja hehkuttaa jotain hyvää kirjaa silloin, kun siltä tuntuu.

Kiitos lukijoilleni ja oikein hyvää uutta vuotta! Toivotaan, että uusi vuosi on entistä parempi. John Lennonin sanoin:

”And a happy new year,
Let's hope it's a good one
Without any fear.”
 

Kuva:Pixabay

Jouluna sekä nautin että kimmastuin lukiessani

Joulu on juhlittu, ja huomenna koittaa paluu arkeen ja töihin. Harmittaa vähän, kun muu perhe ja työtoverini saavat vielä jatkaa lomaansa. 

Omaan joululomaani olen tyytyväisempi kuin kuvittelin olevan mahdollista tänä koronajouluna, jolloin pysyttiin vain kotona. Ensimmäistä kertaa sitten tyttäreni syntymän sain tehdä juuri sitä, mitä jouluna kaikkein mieluiten teen: lukea ja syödä suklaakonvehteja.

Joulupäivänä juuri saadut lahjat pitivät tyttären koko päivän iloisissa puuhissa, ja tapaninpäivän hän jo pelmusi ulkona naapuruston lasten kanssa. Koska kuusivuotiasta ei enää tarvitse koko ajan pitää silmällä, ja kaappi oli täynnä ruokaa, äidillä oli vihdoin omaa aikaa! Ah, ihanuutta! Tuntui ihan uskomattomalta.

Sain luettua Mia Kankimäen hurmaavan esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kankimäki jätti työnsä kustantamossa ja lähti etsimään Japaniin tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista, sielunsisartaan Sei Shōnagonia, jonka Tyynynaluskirjaan hän oli ihastunut.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kiehtova sekoitus historiaa ja nykyaikaa, asiatekstiä ja päiväkirjamaisia merkintöjä, Sei Shōnagonin elämää ja Mia Kankimäen elämää. 

Melkoista draamankaarta kirjaan toi Fukushiman ydinonnettomuus, jota Kankimäki pakeni Thaimaaseen huomatakseen pian, että on paennut ydinkatastrofia tulvakatastrofialueelle.

Kirjan luettuani aloin haaveilla näkeväni kirsikanpuiden kukinnan Kiotossa, mutta koska se ei juuri nyt näytä kovin mahdolliselta, päätin ensi vuonna viettää hanamia edes Roihuvuoren kirsikkapuistossa. Haaveilen myös, että Tyynynaluskirjan suomennos vihdoin ilmestyisi.

Tuhannen vuoden takaisesta Kiotosta oli melkoinen loikkaus seuraavaan kirjaan: Miika Nousiaisen Pintaremonttiin (Otava 2020). Vaikka Kankimäen teksti hyväili sieluani, Nousiaisen kirjasta löysin enemmän samaistumispintaa. Sen päähenkilöt olivat about ikäisiäni ja kaltaisiani helsinkiläisiä, jotka kipuilivat perheen tai perheen puutteen kanssa. Kirja sai vuoroin kyyneliin ja vuoroin repeämään nauruun.

 
Kirjan nimi Pintaremontti tuli blogista, johon kukin päähenkilöistä vuorotellen törmäsi. Pintaremontti oli hyvinvointiblogi, joka antoi elämästä täysin epärealistisen kuvan. Bloggaajan näyttämisen halu muunsi tavallisen arjen unelman ihanaksi utopiaksi.

Koin kirjaa lukiessani eksistentiaalisen kriisin bloggaajana. Aloin pohtia, mitkä loppujen lopuksi ovat omat tarkoitusperäni bloggaajana. Miksi perustin tämän blogin ja miksi jatkaisin sitä?

Luulen, että perimmäinen syy blogin perustamiseen oli sama kuin monilla pienten lasten äideillä: tarvitsin oman harrastuksen, mieluiten sellaisen mitä voisi tehdä lapsenhoidon lomassa. Pidän kirjoista ja minulla on aina ollut pakottava tarve kirjoittaa jotain. Miksen siis yhdistäisi kahta intohimoani ja kirjoittaisi kirjablogia, järkeilin.

Mutta miksi valitsin aiheekseni juuri lastenkirjat? Pintaremontti-kirjan herättelemänä aloin pelätä, että kenties minulla oli alitajuisesti tarve näyttää olevani hyvä äiti. Eikö hyvä äiti johdatakin lapsensa kirjojen maailman? (Oikeasti syy taisi olla se, ettei minulla blogia aloittaessani ollut aikaa lukea muuta kuin lastenkirjoja.)

Mitä pidemmälle luin Pintaremontti-kirjaa, sen huolestuneemmaksi tulin. En kai minä tee samaa kuin kirjan bloggaaja: anna liian ruusuista kuvaa lukemisesta lapsiperheessä? Olen saattanut joskus kirjoittaa, että minulle äitiydessä parhaita hetkiä ovat lukuhetket lapsen kanssa. Lause on totta, mutta se ei ole koko totuus. Ei lapselle lukeminen aina ole kivaa.

Joulupäivänä olin valinnut iltasaduksi Astrid Lindgrenin kauniin kertomuksen Tallin joulu (WSOY 2018). Äiti kertoo siinä lapselleen tarinan ensimmäisestä joulusta, ja lapsi näkee sen mielessään siten kuin kaikki olisi tapahtunut kotona heidän omassa tallissaan.

Olin kuvitellut, että me rauhoittuisimme kirjan äärelle. Minä lukisin rauhallisella, harmonisella äänellä. Lapsi kuuntelisi hiljaa pää painettuna olkapäätäni vasten, ja tuntisimme erityistä joulun henkeä.

Tytär oli kuitenkin puheliaalla päällä. Hänelle heräsi koko ajan kysymyksiä.

"Onko nuo Jeesuksen vanhemmat?"

"Kyllä", vastasin, "vaikka sitä ei suoraan tässä kirjassa sanotakaan."

"Oliko Jeesuksen vanhemmat suomalaisia?"

"Ei tietenkään."

"Nuo näyttää ihan suomalaisilta."

"Niin, koska siinä alussahan kerrottiin, että tämä kertomus nähdään ikään kuin sen pienen tytön silmin sellaisena kuin, jos se olisi tapahtunut hänen maassaan, hänen aikanaan. Tämän on kirjoittanut Astrid Lindgren, joka on ruotsalainen eli se tyttökin on ruotsalainen. Siksi nuo näyttävät ruotsalaisilta."

"Mä sanoin suomalainen enkä ruotsalainen."

"Ihan sama. Suomalaiset ja ruotsalaisethan on samannäköisiä. Voinko nyt jatkaa?"

Hetken kuluttua tytär taas keskeyttää: "Missä maassa ne oikeasti asuivat? Jeesus ja sen vanhemmat?"

"Israelissa. Ei kun siis Juudeassa. Juudan maassa, jossain siellä Lähi-idässä."

"Sataako siellä lunta?"

"Tuskin koskaan."

"Miksi tässä on sitten näin paljon lunta?"

"No, kun tätä siis katsellaan sen ruotsalaisen lapsen silmin."

"Onko Astrid Lindgren itse tehnyt nuo kuvat?"

"Ei, kuvitus on Lars Klintingin."

"Onko se ruotsalainen?"

"On. Voinko nyt jatkaa?"

Hetken kuluttua tytär taas keskeyttää: "Eikö Jeesus oikeasti syntynytkin keväällä?"

"Öö... jotkut ovat arveleet niin. Oikeaa ajankohtaa ei taideta tietää."

"Jos Jeesus syntyi keväällä, tässä ei pitäisi olla lunta ollenkaan."

"Niin, mutta kun sitä oikeaa ajankohtaa ei tiedetä, ja joulu vaan on vakiintunut tähän joulukuuhun. Lumi ei tässä nyt ole oleellinen asia. Mennään eteenpäin."

Pian tytär löytää taas ihmeteltävää: "Eikö siinä tallin ovessa ollut lukkoa, kun ne pääsi niin vaan sisään?"

"Ei ennen vanhaan ollut tapana lukita ovia samalla tapaa kuin nykyisin."

"Ai, eikö niillä ollut lukkoja?"

"Oli, mutta ei niitä käytetty yhtä paljon."

"Lehmät on tosi isoja eläimiä."

"Mmmm."

Pääsemme hitaasti eteenpäin tarinassa, mutta kun tytär yhtäkkiä alkaa muistella, miten Kristoff kosi Annaa Frozen 2:ssa, minulta menee hermot.

"Nyt suu kiinni! Voinko lukea tämän nyt loppuun? Ei tässä ole enää paljoa."

Loukkaantuneena tytär vaikenee. Hetken kuluttua hän alkaa tehdä sängyllä kuperkeikkoja. Yritän säilyttää harmonisen rauhallisen lukutyylin, vaikka se on vaikeaa sen sirkuksen keskellä. Olen päässyt jo viimeiselle sivulle, kun selälleen kellahtavan tyttären jalka osuu minuun kipeästi.

"HITTO VIEKÖÖN! Mä en lue sulle enää koskaan!"

"Luetpas!"

"En varmasti lue, kun sua ei voi vähempää kiinnostaa! Ala painua siitä omaa sänkyysi! Mä sammutan nyt valot!" 

Näen kun tytär yrittää salata silmiinsä nousseet kyyneleet. Itseänikin alkaa itkettää. Se siitä joulun erityisestä tunnelmasta. Tavoitettiinpa se tosi hyvin.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013

Miika Nousiainen: Pintaremontti
Kustantaja: Otava 2020

Astrid Lindgren: Tallin joulu
Kuvitus: Lars Klinting
Ruotsinkielinen alkuteos: Jul i stallet
Suomennos: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2018
Teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1961 Harald Wibergin kuvittamana.

 

Pääsiäinen vaakalaudalla

Suosikkini pääsiäisaiheisista kuvakirjoista taitaa olla Astrid Lindgrenin Lotta on iloinen. Herttainen pikku Lotta seikkailee useissa kuvakirjoissa, ja pidin hänestä lapsena kovasti. Ilon Wiklandin kuvituksessa on jotain nostalgista.

Pääsiäinen on tulossa. Lotta odottaa saavansa pukeutua noidaksi ja kiertää taloja makeisia keräämässä. Hän odottaa pääsiäispupua, jolla on tapana piilottaa munia puutarhaan.

Pian Lotalle selviää, että koko pääsiäinen on vaakalaudalla. Lapsen silmin pääsiäisen tärkein tarkoitus on nimittäin saada mahdollisimman paljon makeisia ja suklaamunia. Kylän karkkikauppias Vasilis on sulkenut kannattamattoman liikkeensä juuri ennen pääsiäistä ja päättänyt muuttaa takaisin Kreikkaan. Entä jos pääsiäispupukin ostaa munansa Vasiliksen liikkeestä? Jäävätkö makeiset nyt saamatta?

Kun Lotta vihdoin pääsee lähtemään Minnan ja Jannen kanssa pääsiäisnoitakierrokselle, vastassa on vain pettymyksiä. Ihmisillä ei ole antaa heille namuja tai ne ovat jo loppuneet.

Ruokapöydässä isäkin vaikuttaa huolestuneelta. Hän on tuohtunut karkkikaupan lopettamisesta ja povaa, että tänä vuonna pääsiäispupu tulee myöhässä.

"Lotta istui hiljaa, hän ei ymmärtänyt yhtään mitään. Eikö pääsiäispupu voinut järjestää pääsiäismuniansa itse, mitä isällä oli siinä tekemistä?
   Ruuan jälkeen Lotta kysyi sitä Jannelta, ja Janne nauroi.
   'Etkö sinä ymmärrä, että pääsiäispupu on isä? Hän on myös joulupukki, jos haluat tietää.'
   Ei, sitä Lotta ei halunnut tietää ollenkaan."
 
Tuumittuaan asiaa huolellisesti Lotta päättää, että jos ei pääsiäispupu eikä isä voi järjestää pääsiäisaamuksi yllätystä, hänen täytyy se tehdä. Ja hänellä on siihen keinotkin. Kun Lotta oli känyt tervehtimässä Vasilista suljetussa makeiskaupassa, Vasilis oli antanut Lotalle niin hienon läksiäislahjan, ettei Lotta oikein uskonut sitä todeksi. Vasiliksen mielestä Lotta oli aina ollut iloinen tyttö.

Pääsiäisaamuna perhettä odottaa puutarhassa melkoinen yllätys. Ei ehkä aivan sellainen kuin kuvitella saattaisi, mutta yhtä kaikki riemastuttava ja maistuva.

"Nyt äiti ja isäkin tulivat ulos.
   'Mitäs tämä on?' kysyi isä. 'Mistä tuo kaikki on tullut?'
   Minna hohotti.
   'Ja sinä kun sanoit ettei pääsiäispupu tulisi!'
   'Ei tullutkaan', sanoi Lotta. 'Sen sijaan tulikin pieni joulupupu!'
   Hän hihitti niin että pysyi tuskin tolpillaan."

Saivatpa sentään Pukarikadun lapset mahansa täyteen makeaa.

Onko teillä käynyt tänään pääsiäispupu tai pääsiäiskukko? Kun olin lapsi, meillä kävi pääsiäistä edeltävänä yönä pääsiäiskukko, joka muni suklaamunan tyynyn viereen.

Tyttäreni on lukenut liikaa anglo-amerikkalaisia pääsiäiskirjoja, ja hän odottaa kukon sijaan pääsiäispupua. Ja totta tosiaan, pupu on kuin onkin käynyt piilottelemassa munia alakertaan ja pihalle.

Hyvää pääsiäistä!


Astrid Lindgren: Lotta on iloinen
Kuvitus: Ilon Wikland
Ruotsinkielinen alkuteos: Visst är Lotta en glad unge
Suomennos: Sanna Jaatinen
Kustantaja: WSOY 1990

Polkupöyrää huoltamaan

Talvikelit ovat enää muisto vaan. Hiekat on lakaistu pois kaduilta, ja yhä useampi on siirtynyt taas polkupyörän selkään. Tyttärenikin kaivoi pyörälliset menopelinsä esiin heti, kun se suinkin oli mahdollista. Viime sunnuntaina hän ennätti jo oppia ajamaan ilman apupyöriä. Se kävi tuosta vain, yhtäkkiä, ilman minkäänlaisia vaikeuksia.

Talven jälkeen yleensä huomaa, että pyörässä on huollettavaa. Meillä mieheni hoitaa pyörien huollot, mutta mikäpä estää ottamasta lasta mukaan touhuihin. Lapsille on olemassa mukava kirja, jossa näytetään, kuinka pyörän keväthuolto tehdään. 

Aira Savisaaren kirjoittama ja Hannamari Ruohosen kuvittama Niilo korjaa pyörää on viihdyttävä kertomus täynnä asiaa. Tekijät ovat saaneet kirjaa varten apurahan mm. Suomen tietokirjailijat ry:ltä, mikä kertonee, että kirjan faktat ovat kohdillaan. 

Pidän kovasti Ruohosen puuvärikuvituksesta. Kirjan taakse sisäkansiin hän on piirtänyt havainnollisen mustavalkoisen pyöränkorjaajan muistilistan.

Niilo on pieni poika, joka on perustanut pihalleen Niilon pyöräkorjaamon. Naapurin Hilla pääsee mukaan touhuamaan, kun Niilo vanhempiensa avustuksella huoltaa perheen ja Hillan pyörät.

"Niilo kertoo Hillalle, että pyöräkorjaamossa tehdään polkupyörille keväthuolto. Silloin saa vääntää muttereita ja jynssätä likaa pois pyöristä. Lopuksi pumpataan vielä renkaat täyteen ilmaa!"

Pyörien huolto on hauskaa hommaa. Lapset ovat innoissaan puhdistaessaan polkupyöriä vanhoilla tiski- ja hammasharjoilla. Isä hoitaa ketjujen öljyämisen. Sotkua saattaa syntyä, joten parhaissa vaatteissa ei kannata ryhtyä toimeen.

Kun kaikki mutterit ja ruuvit on kiristetty ja renkaat pumpattu, on testiajon aika. Pihalle syntyy kiemurainen testirata. Vasta pyörän selässä saa tuntuman siitä, onko satula oikealla korkeudella.

Touhutessa tulee nälkä. Onneksi Hillan isä on ottanut sen asian huomioon ja järjestänyt ahkerille pyöränkorjaajille maistuvan yllätyksen.

Niilon arkisista touhuista on ilmestynyt useampiakin kirjoja. Niissä on kaikissa käsillä tekemisen meininki. Niilo on aiemmissa kirjoissa nikkaroinut, leiponut ja valmistanut keppihevosen. 

Uusin Niilo-kirja Niilo rakentaa pöntön on ilmestynyt tänä vuonna. Sekin sopii erinomaisesti keväällä luettavaksi, sillä siinä tarkkaillaan lintuja ja rakennetaan linnuille pönttö.


Aira Savisaari: Niilo korjaa pyörää
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: Karisto Oy 2018

 

Pienet virpojat liikkeellä

Kolme vuotta sitten pääsiäisen lähestyessä havahduin siihen, että meillä ei ollut yhtään pääsiäisaiheista lastenkirjaa. Käynti kirjakaupassa ei tuottanut tulosta, eikä verkkokirjakauppojenkaan selailu ollut hedelmällistä. Lopulta päädyin hankkimaan muutaman ulkomaisen englanninkielisen pääsiäiskirjan. 

Kolmen vuoden aikana olen tehnyt töitä löytääkseni joitain suomenkielisiäkin pääsiäiskirjoja. Antikvariaatteja koluttuani olen viimein saanut kokoon ihan kelvollisen kokoelman.

Ilahduin, kun vuonna 2017 Karisto julkaisi uuden pääsiäisaiheisen kuvakirjan: Anneli Kannon kirjoittaman ja Noora Katon kuvittaman Vilma Virtanen virpomassa. Viisi villiä Virtasta –sarjaan kuuluva teos oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. Se kuvaa suomalaisten nykylasten pääsiäisen viettoa, nimensä mukaisesti erityisesti virpomisperinnettä.

Vilma Virtanen on perheen älykkölapsi, mutta hän on kamalan ujo. Hän on jo kuusivuotiaana hyvä lukemaan. Suuresta perinnekirjasta hän jakelee muille tietoa pääsiäisperinteistä.

Palmusunnuntaina isosisko Veera ilmoittaa Vilmalle, ettei Vilma pääse mukaan virpomaan Veeran kaveriporukan kanssa. Vilma on järkyttynyt. Eihän hän uskalla mennä soittelemaan yksin vieraiden ihmisten ovikelloja!

Pikkusisarukset Kastehelmi ja Perttu lähtevät Vilmalle virpomakavereiksi. Pelottavalta Vilmasta silti tuntuu. Kun ensimmäisen oven takana vieläpä on äreä mummeli, Vilma haluaisi luovuttaa saman tien. Perttu ja Kastehelmi ovat reippaampia ja heidän kannustuksestaan jatketaan.

Pikkulapset eivät ole kovin tahdikkaita sanoissaan ja Vilma saa välillä hävetä, mutta onneksi he kohtaavat mukaviakin ihmisiä. Loppujen lopuksi päivästä jää kaikille hyvä mieli.

"Virpominen on tärkeämpää kuin palkka. Sillä toivotetaan  naapureille hyvää vointia ja onnea, Vilma sanoo.
- Sitä varten virvotaan, että saadaan rahaa ja karkkia, Perttu väittää."

Muistakaahan olla kilttejä pienille virpojille, jos niitä ilmestyy tänään ovellenne. Monelle virpominen saattaa olla melkoista itsensä voittamista. 


Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa

Kuvitus: Noora Katto
Kustantaja: Karisto 2018
2. painos
 

VINKKI

Suomenkielisiä kuvakirjoja pääsiäisestä:

• Ester Ahokainen: Villit pajunkissat. Valistus 1979.
• Maija Baric: Tohelon ja Torvelon pääsiäinen. Lasten Keskus 2001.
• Lucy Cousins: Iloista pääsiäistä, Maisa. WSOY 2007.
• Elys Dolan: Herra Pupun suklaatehdas. Kustannus-Mäkelä 2018.
• Katrin Grothusen: Ystävät yllättävät. Lasten Parhaat Kirjat 2003.
• Eric Hill: Puppe ja pääsiäispupu. Otava 1988.
• Tytti Issakainen: Atte ja Anna viettävät pääsiäistä. Lasten Keskus 2015.
• Tiina Kaila: Pääsiäisnoitien salaisuus. Otava 1989.
• Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa. Karisto 2017.
• Salla Korpela: Isoäidin kullanmurut. Kirjapaja 2006.
• Astrid Lindgren: Lotta on iloinen. WSOY 1990.
• Camilla Mickwitz: Mimosan syntymäyö. Weilin + Göös 1985.
• Martina Schlossmacher: Musta kana. Lasten Parhaat Kirjat 1999.
• Wendy Smith: Noitatyttö Noora. Kustannus-Mäkelä 1985.

Kevätsiivouksen aika

On ihanaa, kun kevät etenee, päivät pitenevät ja aurinko paistaa yhä enemmän. Lisääntyvässä valossa on kuitenkin se paha puoli, että nurkkiin kertynyt pöly ja lika tulevat näkyviin ihan eri tavalla kuin talvihämärissä. On siis kevätsiivouksen aika.

Kevätsiivousta tehdään tämänpäiväisessä kirjassakin. Kyseessä on Riikka Jäntin Vaahteratuvan väki -sarjaan kuuluva Toivo ja hirveä hämähäkki.

 
Toivo-siilin harjatessa ullakkoa löytyy yllätys. Yllätys, jolla on kahdeksan jalkaa,
kahdeksan silmää, viisi hammasta ja omituinen käkätys. Toivo pelästyy niin pahanpäiväisesti, että yöunetkin menevät.

"Seuraavana päivänä Toivo koetti saada muut tajuamaan, että hämähäkistä oli päästävä eroon.
   - En minä voi nukkua, kun vintillä majailee sellainen hirmu, hän valitti."

Itse olisin varmaan ollut Toivon kanssa samoilla linjoilla, sillä kerta kaikkiaan kammoan hämähäkkejä. Onneksi Jäntti tarjoaa rakentavamman tavan toimia:

" - Ehkä sen kanssa voisi neuvotella, ehdotti Iiris."

Vaahteratuvan väki pääsee kuin pääseekin kompromissiin hämähäkin kanssa, ja kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä, paitsi Toivo. Hän ei ihmeparannu araknofobiastaan, mutta pääsee sentään Nökön kanssa samaan huoneeseen nukkumaan, ettei joudu viettämään öitään yksin.

Toivo ja hirveä hämähäkki on suoraa jatkoa Jäntin aiemmille saturomaaneille Nokikätkön ritarit ja Kuuhiisi sekä Vaahteratuvan väki ja vaarallinen peto. Se toimii kyllä itsenäisesti luettunakin. Teos on aiempia osia lyhyempi ja kuvakirjamaisempi ja sopii siksi paremmin nuoremmallekin lukijalle. Sarjassa on ilmestynyt neljäskin osa: Vaahteratuvan väki ja kiviholvin kirous.

Riikka Jäntti on lempikuvittajiani ja itse nautin erityisesti kirjan kuvituksesta. Jäntin hämähäkkikään ei ole ollenkaan niin pelottavannäköinen kuin tuo minun kuvaamani.


Riikka Jäntti (teksti ja kuvat): Toivo ja hirveä hämähäkki
Kustantaja: WSOY 2009

Pekka Töpöhäntä tavattavissa Helsingissä

Pekka Töpöhäntä on saapunut Helsinkiin. Hän majailee syksyyn asti Ludviginkadulla Päivälehden museossa. 

Olemme suunnitelleet käyntiä museoon siitä asti, kun Pekka Töpöhäntä -näyttely avautui maaliskuussa. Viime päivinä tyttäreni alkoi jo painostaa asiassa melkoisesti, joten lauantaina suuntasimme Kaartinkaupunkiin.

Toiminnallisessa näyttelyssä pääsi eläytymään Pekka Töpöhännän elämään. Kissankorvat vaan päähän ja häntä taakse, niin oli valmis katselemaan maailmaa kissan silmin.

Jättiläismäiseltä tuolilta saattoi heittäytyä jättiläismäisten silakoiden päälle, jonka jälkeen saattoi vaikkapa pyöritellä jättiläismäisiä lankakeriä. Kissan silminhän ihmisten huonekalut ja tavarat näyttävät valtavan suurilta.

Kiemuraisella patjalla oli hauska heittää kuperkeikkoja. Kun oli riehunut kyllikseen, jättiläismäisen pöydän alle saattoi käpertyä levähtämään. Lepohetken tarjosi myös Pekka Töpöhäntä -tarinoiden kuuntelu jättiläismäisestä radiosta.

Näyttelystä löytyi myös mielenkiintoisia infotauluja. Opimme esimerkiksi, että vaikka ensimmäinen Pekka Töpöhäntä -kirja ilmestyi 80 vuotta sitten, Pekka Töpöhäntä oli ollut olemassa jo pari vuotta ennen sitä. 

Pekka Töpöhäntä tuli suurelle yleisölle tutuksi aluksi radion lastenohjelmassa Katten Pelle Svanslös äventyr. Ensimmäinen ohjelma lähetettiin helmikuussa 1937. Gösta Knutsson toimi silloin Ruotsin radion Uppsalan asiamiehenä. Radio-ohjelmasta tuli oikein suosittu, ja siitä rohkaistuneena Knutsson päätti tarjota julkaistavaksi Pekka Töpöhännän seikkailuista kertovaa kirjaa.

Näyttelyn paras ja jännittävin osio taisi tyttäreni mielestä olla Monnin kotikolo, josta kuului välillä juuri sopivalla tavalla pelottavaa ääntä.

Itseäni kiinnostivat Pekka Töpöhäntä -kirjat, joita oli luettavissa eri aikakausilta. Olisin mielelläni lukenut niitä ääneen. Näyttelyssä oli kuitenkin niin paljon koettavaa ja touhuttavaa, ettei tyttäreni olisi malttanut keskittyä kuuntelemaan kirjoja. Lopulta sain luettua hänelle kirjan Pekka Töpöhäntä teatterissa (Gösta Knutsson, kuv. Lisbeth Holmberg-Thor, Gummerus 2012).

Kirjassa Sissi-niminen kissa perustaa kissateatterin, jossa esitetään näytelmä Punahilkasta. Pääosan esittäjän sairastuttua Maija Maitoparta pääsee häntä tuuraamaan. Ensi-illan koittaessa koko teatterikellari on tupaten täynnä kissoja. Näytelmästä tulee menestys, vaikka Monni sitä yrittääkin sabotoida ja Pekkakin loikkaa lavalle kesken esityksen suden uhatessa Punahilkkaa. 

Pekka Töpöhännän lisäksi museossa oli muutakin nähtävää. Itse olin fiiliksissä museon Painokellarin vanhoista paino- ja latomakoneista. Niistä tuli lämpimällä tavalla isäni vanha työpaikka mieleen. Seurueemme muut aikuisjäsenet viihtyivät pysyvän näyttelyn puolella, jossa pääsi mm. lukemaan vanhoja Helsingin Sanomia. Se oli kuulemma äärimmäisen koukuttavaa.

Museota ylläpitää Helsingin Sanomain Säätiö ja museoon on vapaa pääsy. Suosittelen käymään! Tytärtäni ei olisi meinannut saada lähtemään museosta pois. Museossa riehuessa hänelle oli kuitenkin tullut niin kova nälkä, että lopulta hän suostui suuntaamaan kohti Kappelia nälkää tyydyttämään.

Aivan museon tuntumassa on Rikhardinkadun kirjasto, joka on Oodistakin huolimatta mielestäni Helsingin viehättävin ja viihtyisin kirjasto. Harmi, että kirjastokäynti jäi tällä kertaa väliin.


LUE MYÖS TÄMÄ

 Pekka Töpöhäntä täyttää 80 vuotta

Lastenkirjavuosi pyörähtää käyntiin

Tänä vuonna tein uudenvuodenlupauksen. Toteutan viimein pitkäaikaisen haaveeni ja alan kirjoittaa lastenkirjablogia. Nyt nelivuotiaan tyttäreni syntymän jälkeen minusta on tullut lastenkirjojen suurkuluttaja. 

Olen kirjaston, kirppareiden ja antikvariaattien ahkera asiakas, joten meillä luetaan paljon myös vanhempaa lastenkirjallisuutta. Vanhemmista lastenkirjoista ei ole yhtä helppo löytää netistä esittelyjä kuin uusista kirjoista. Yritän omalta osaltani paikata aukkoa esittelemällä myös jo pidemmän aikaa sitten ilmestyneitä kirjoja. Luemme toki paljon uusiakin kirjoja, joten enköhän tule kertomaan niistäkin.

Lähimpänä sydäntäni ovat vuodenaikoihin ja juhlapyhiin liittyvät lastenkirjat. Niitä tulen esittelemään eri juhlapäivien yhteydessä. Tavoitteenani on blogata ainakin vuoden verran ja jossain määrin seurata postauksissa vuoden kulkua. Tästä tulee blogin nimi Lastenkirjavuosi.

En aio kirjoittaa ammattimaista, objektiivista lastenkirjakritiikkiä. Kertoilen lukemistani lastenkirjoista omalla subjektiivisella äänelläni ja siinä sivussa varmaan vähän muustakin kuin kirjoista.

Tervetuloa mukaan!