Jouluna sekä nautin että kimmastuin lukiessani

Joulu on juhlittu, ja huomenna koittaa paluu arkeen ja töihin. Harmittaa vähän, kun muu perhe ja työtoverini saavat vielä jatkaa lomaansa. 

Omaan joululomaani olen tyytyväisempi kuin kuvittelin olevan mahdollista tänä koronajouluna, jolloin pysyttiin vain kotona. Ensimmäistä kertaa sitten tyttäreni syntymän sain tehdä juuri sitä, mitä jouluna kaikkein mieluiten teen: lukea ja syödä suklaakonvehteja.

Joulupäivänä juuri saadut lahjat pitivät tyttären koko päivän iloisissa puuhissa, ja tapaninpäivän hän jo pelmusi ulkona naapuruston lasten kanssa. Koska kuusivuotiasta ei enää tarvitse koko ajan pitää silmällä, ja kaappi oli täynnä ruokaa, äidillä oli vihdoin omaa aikaa! Ah, ihanuutta! Tuntui ihan uskomattomalta.

Sain luettua Mia Kankimäen hurmaavan esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kankimäki jätti työnsä kustantamossa ja lähti etsimään Japaniin tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista, sielunsisartaan Sei Shōnagonia, jonka Tyynynaluskirjaan hän oli ihastunut.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kiehtova sekoitus historiaa ja nykyaikaa, asiatekstiä ja päiväkirjamaisia merkintöjä, Sei Shōnagonin elämää ja Mia Kankimäen elämää. 

Melkoista draamankaarta kirjaan toi Fukushiman ydinonnettomuus, jota Kankimäki pakeni Thaimaaseen huomatakseen pian, että on paennut ydinkatastrofia tulvakatastrofialueelle.

Kirjan luettuani aloin haaveilla näkeväni kirsikanpuiden kukinnan Kiotossa, mutta koska se ei juuri nyt näytä kovin mahdolliselta, päätin ensi vuonna viettää hanamia edes Roihuvuoren kirsikkapuistossa. Haaveilen myös, että Tyynynaluskirjan suomennos vihdoin ilmestyisi.

Tuhannen vuoden takaisesta Kiotosta oli melkoinen loikkaus seuraavaan kirjaan: Miika Nousiaisen Pintaremonttiin (Otava 2020). Vaikka Kankimäen teksti hyväili sieluani, Nousiaisen kirjasta löysin enemmän samaistumispintaa. Sen päähenkilöt olivat about ikäisiäni ja kaltaisiani helsinkiläisiä, jotka kipuilivat perheen tai perheen puutteen kanssa. Kirja sai vuoroin kyyneliin ja vuoroin repeämään nauruun.

 
Kirjan nimi Pintaremontti tuli blogista, johon kukin päähenkilöistä vuorotellen törmäsi. Pintaremontti oli hyvinvointiblogi, joka antoi elämästä täysin epärealistisen kuvan. Bloggaajan näyttämisen halu muunsi tavallisen arjen unelman ihanaksi utopiaksi.

Koin kirjaa lukiessani eksistentiaalisen kriisin bloggaajana. Aloin pohtia, mitkä loppujen lopuksi ovat omat tarkoitusperäni bloggaajana. Miksi perustin tämän blogin ja miksi jatkaisin sitä?

Luulen, että perimmäinen syy blogin perustamiseen oli sama kuin monilla pienten lasten äideillä: tarvitsin oman harrastuksen, mieluiten sellaisen mitä voisi tehdä lapsenhoidon lomassa. Pidän kirjoista ja minulla on aina ollut pakottava tarve kirjoittaa jotain. Miksen siis yhdistäisi kahta intohimoani ja kirjoittaisi kirjablogia, järkeilin.

Mutta miksi valitsin aiheekseni juuri lastenkirjat? Pintaremontti-kirjan herättelemänä aloin pelätä, että kenties minulla oli alitajuisesti tarve näyttää olevani hyvä äiti. Eikö hyvä äiti johdatakin lapsensa kirjojen maailman? (Oikeasti syy taisi olla se, ettei minulla blogia aloittaessani ollut aikaa lukea muuta kuin lastenkirjoja.)

Mitä pidemmälle luin Pintaremontti-kirjaa, sen huolestuneemmaksi tulin. En kai minä tee samaa kuin kirjan bloggaaja: anna liian ruusuista kuvaa lukemisesta lapsiperheessä? Olen saattanut joskus kirjoittaa, että minulle äitiydessä parhaita hetkiä ovat lukuhetket lapsen kanssa. Lause on totta, mutta se ei ole koko totuus. Ei lapselle lukeminen aina ole kivaa.

Joulupäivänä olin valinnut iltasaduksi Astrid Lindgrenin kauniin kertomuksen Tallin joulu (WSOY 2018). Äiti kertoo siinä lapselleen tarinan ensimmäisestä joulusta, ja lapsi näkee sen mielessään siten kuin kaikki olisi tapahtunut kotona heidän omassa tallissaan.

Olin kuvitellut, että me rauhoittuisimme kirjan äärelle. Minä lukisin rauhallisella, harmonisella äänellä. Lapsi kuuntelisi hiljaa pää painettuna olkapäätäni vasten, ja tuntisimme erityistä joulun henkeä.

Tytär oli kuitenkin puheliaalla päällä. Hänelle heräsi koko ajan kysymyksiä.

"Onko nuo Jeesuksen vanhemmat?"

"Kyllä", vastasin, "vaikka sitä ei suoraan tässä kirjassa sanotakaan."

"Oliko Jeesuksen vanhemmat suomalaisia?"

"Ei tietenkään."

"Nuo näyttää ihan suomalaisilta."

"Niin, koska siinä alussahan kerrottiin, että tämä kertomus nähdään ikään kuin sen pienen tytön silmin sellaisena kuin, jos se olisi tapahtunut hänen maassaan, hänen aikanaan. Tämän on kirjoittanut Astrid Lindgren, joka on ruotsalainen eli se tyttökin on ruotsalainen. Siksi nuo näyttävät ruotsalaisilta."

"Mä sanoin suomalainen enkä ruotsalainen."

"Ihan sama. Suomalaiset ja ruotsalaisethan on samannäköisiä. Voinko nyt jatkaa?"

Hetken kuluttua tytär taas keskeyttää: "Missä maassa ne oikeasti asuivat? Jeesus ja sen vanhemmat?"

"Israelissa. Ei kun siis Juudeassa. Juudan maassa, jossain siellä Lähi-idässä."

"Sataako siellä lunta?"

"Tuskin koskaan."

"Miksi tässä on sitten näin paljon lunta?"

"No, kun tätä siis katsellaan sen ruotsalaisen lapsen silmin."

"Onko Astrid Lindgren itse tehnyt nuo kuvat?"

"Ei, kuvitus on Lars Klintingin."

"Onko se ruotsalainen?"

"On. Voinko nyt jatkaa?"

Hetken kuluttua tytär taas keskeyttää: "Eikö Jeesus oikeasti syntynytkin keväällä?"

"Öö... jotkut ovat arveleet niin. Oikeaa ajankohtaa ei taideta tietää."

"Jos Jeesus syntyi keväällä, tässä ei pitäisi olla lunta ollenkaan."

"Niin, mutta kun sitä oikeaa ajankohtaa ei tiedetä, ja joulu vaan on vakiintunut tähän joulukuuhun. Lumi ei tässä nyt ole oleellinen asia. Mennään eteenpäin."

Pian tytär löytää taas ihmeteltävää: "Eikö siinä tallin ovessa ollut lukkoa, kun ne pääsi niin vaan sisään?"

"Ei ennen vanhaan ollut tapana lukita ovia samalla tapaa kuin nykyisin."

"Ai, eikö niillä ollut lukkoja?"

"Oli, mutta ei niitä käytetty yhtä paljon."

"Lehmät on tosi isoja eläimiä."

"Mmmm."

Pääsemme hitaasti eteenpäin tarinassa, mutta kun tytär yhtäkkiä alkaa muistella, miten Kristoff kosi Annaa Frozen 2:ssa, minulta menee hermot.

"Nyt suu kiinni! Voinko lukea tämän nyt loppuun? Ei tässä ole enää paljoa."

Loukkaantuneena tytär vaikenee. Hetken kuluttua hän alkaa tehdä sängyllä kuperkeikkoja. Yritän säilyttää harmonisen rauhallisen lukutyylin, vaikka se on vaikeaa sen sirkuksen keskellä. Olen päässyt jo viimeiselle sivulle, kun selälleen kellahtavan tyttären jalka osuu minuun kipeästi.

"HITTO VIEKÖÖN! Mä en lue sulle enää koskaan!"

"Luetpas!"

"En varmasti lue, kun sua ei voi vähempää kiinnostaa! Ala painua siitä omaa sänkyysi! Mä sammutan nyt valot!" 

Näen kun tytär yrittää salata silmiinsä nousseet kyyneleet. Itseänikin alkaa itkettää. Se siitä joulun erityisestä tunnelmasta. Tavoitettiinpa se tosi hyvin.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013

Miika Nousiainen: Pintaremontti
Kustantaja: Otava 2020

Astrid Lindgren: Tallin joulu
Kuvitus: Lars Klinting
Ruotsinkielinen alkuteos: Jul i stallet
Suomennos: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2018
Teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1961 Harald Wibergin kuvittamana.