Lukurauha — Mikä se on?

 

"Kirjaan syventyminen on ihana ajatus, mutta usein se jää haaveeksi. - -

Joka vuosi helmikuun toisena sunnuntaina julistetaan kaikelle kansalle yleinen ja yhtäläinen Lukurauha. Tarkoitus on rauhoittaa koko päivä kirjojen lukemiselle."

(Suomen Kirjasäätiö)

Lukulamppu on sytytetty. Olen asettunut mukavasti vilttiin kietoutuneena sohvan nurkkaan suklaalevy vierelläni. Olen päättänyt viettää rauhallisen illan kirjan äärellä. Kuusivuotiaani leikkii ystävänsä kanssa ulkona. Kukaan ei tarvitse minua (tai niin ainakin luulen).

Sylissäni on Päivi Laitisen Reissunaisia-kirja, joka kertoo usean uraauurtaneen naismatkailijan tarinan. Nämä pelottomat naiset lähtivät maailmalle soveliaisuussääntöjä uhmaten aikana, jona naisen paikka oli kotona.

Olen päässyt suomalaiseen maailmanmatkaajaan Helinä Rautavaaraan asti. Helinä on juuri liftannut Pohjois-Afrikassa tunnetun salakuljettajan ja ilotalon omistajan autoon, kun ulko-ovi kolahtaa.

— Äiti, missä mun liukuri on? tytär huikkaa ovelta.

— Vastahan se oli sulla. Mihin sä laitoit sen?

— Se on hävinnyt.

— Muistele missä sä käytit sitä viimeksi ja yritä etsiä sieltä.

— Selvä!

HELINÄN kyhjöttäessä tienposkessa koipensa oikaisseen kamelin luurangon vieressä korppikotkien kaarrellessa yläpuolella ovi käy taas, ja itku tulvii sisään.

— Käteen sattui, tytär ulvoo.

Riennän puhaltelemaan ja selvittämään, mitä on tapahtunut. Onneksi ei mitään vakavaa, ei mitään mihin hitunen myötätuntoa ei auttaisi.

HELINÄ on juuri saanut kylän päälliköltä käskyn valita kuudesta nuorukaisesta kaunein ja mennä naimisiin tämän kanssa, kun kuuluu taas oven kolahdus.

— Jano! Anna juotavaa!

Tarjoan lasillisen vettä.

— Ei kun mä haluun mehua!

— Nyt ei ole mehuaika. Juo nyt vaan se vesi.

Nyrpistellen tytär tyytyy kohtaloonsa.

HELINÄN kamppaillessa hiekkamyrskyssä Lähi-idän aavikolla ulko-ovi aukeaa taas.

— Pissahätä! tytär ilmoittaa eteisessä.

— Ok, mene vessaan.

— Vessapaperi on loppu.

Vääntäydyn ylös sohvan nurkasta. — Hei, eteisen lattialla on suuria lumikokkareita. Sun täytyy poimia ne, ennen kuin ne sulavat tuohon.

Mutta siinä samassa vilauksessa, kun vessa on vedetty, tytär häviää ovesta ulos. Hoitelen siis lumikokkareet itse, ennen kuin pääsen jatkamaan Helinän kanssa matkaa Intiaan.

HELINÄ on vasta asettunut mukavasti asustelemaan Nepalin prinssin palatsiin, kun nahistelun äänet ulkoa alkavat tunkeutua tajuntaani. Ovi kolahtaa kiinni ja sitten kuuluu raivokas koputus.

— Mikä hätänä? kysyn oven avattuani.

— L tönäsi mut ovea päin ja se meni lukkoon! tytär selittää kiihtyneenä.

— Onko kaikki hyvin? Onko teillä jotain kiistaa?

— Ei, tytöt vakuuttavat kirkkain silmin.

— Menkää sitten leikkimään vähän kauemmas tästä ovelta.

JATKAN lukemista, mutta ulkoa kantautuvat äänet eivät ole mitään iloisen leikin ääniä. Kun malarian kalventamaa Helinää on juuri erehdytty luulemaan merenneidoksi Amazonilla, tytär pyyhältää tuohtuneena sisään. 

— L sanoi mua tyhmäksi. Mä tulen nyt kotiin.

Huokaan, lasken kirjan kädestäni ja lähden selvittämään, mitä on tapahtunut.

TÄNÄÄN (poikkeuksellisesti helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina) vietetään lukurauhan päivää. Kuka kertoisi sen kuusivuotiaalleni?

Päivi Laitinen. Reissunaisia. Tammi 2019.

 

 P.S. Tämä on kirjoitettu ennen kuin tyttäreni joutui altistumisen vuoksi koronakaranteeniin. Nyt on menossa karanteenipäivä nro 3, eikä hän tosiaankaan leiki ystäviensä kanssa.