3 helppolukuista pupukirjaa

Ekaluokkalaiseni valitsi tänään kirjastosta itselleen pari pupukirjaa, koska mikäpä olisi parempi aika lukea pupuista kuin pääsiäinen. 

Molemmat hänen valitsemansa kirjat ovat ilmestyneet Mäkelän tavutetussa Pikku Lukuavain -sarjassa. Sarja on suunnattu lukemisen parissa ensiaskeleitaan ottaville lapsille. Tyttäreni ei oikeastaan kuulu enää tähän ryhmään, mutta koska hän on vähän laiskanpuoleinen lukija, hän valitsee usein itse luettavakseen kirjoja, jotka saa luettua kerralla ja mahdollisimman vähällä vaivalla. Siihen tarkoitukseen Pikku Lukuavaimet ovat loistavia.

Tyttäreni suosikkeja ovat Eeli- ja Omar-nimisistä ystävyksistä kertovat Helena Brossin kirjat. Niissä on Kadri Ilveksen runsas, mukavan näköinen värikuvitus. Ensimmäistä luokkaa käyvät Eeli ja Omar asuvat samassa talossa ja ovat parhaita kavereita.

Kani karkuteillä

Kirjassa Kani karkuteillä (Mäkelä 2021) Eeli ja Omar haaveilevat omasta lemmikistä. Kuin tilauksesta he löytävät puistosta pienen, suloisen kanin. Eeli vie sen kotiinsa ja haluaisi kovasti pitää sen, mutta kania varmasti kaipaillaan jossain. Kanin oikea omistaja täytyy löytää. Odotellessa Eeli sentään saa hoivata pörröturkkia.

Hyppää, Hopsu!

Margareta Nordqvistin kirjassa Hyppää, Hopsu! (Mäkelä 2022) tavataan sisarukset Onni ja Oona, joilla on kanit Hopsu ja Ruska. Ruska on niin kova hyppelemään, että lapset päättävät rakentaa kaneille esteradan. Ruska rakastaa sitä, mutta Hopsu ei suostu millään hyppäämään. Lopulta se karkaa metsikköön, jossa vaanii kettu! Ehtivätkö lapset ajoissa apuun?

Hyppää, Hopsu! kuuluu Pikku Lukuavaimen Eläinystävät-sarjaan. Sarjan kirjat kertovat maalla asuvista Onnista, Oonasta, Pihlasta, Aaposta ja Ellasta sekä monenlaisista eläimistä, joita lapset hoitavat.

Olafin pentupäiväkirjat — Pitelemätön pitkäkorva

Kolmas helppolukuinen pupukirja on Helena Wariksen ja kuvittaja Mirjami Mannisen Pitelemätön pitkäkorva (Otava 2022), joka on ilmestynyt Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa. Saimme kirjan kustantajalta arvostelukappaleena ja luimme sen jo jonkin aikaa sitten. Se ei siis tänä vuonna kuulu pääsiäisajan lukemistoomme. Ehkä se jo ensi vuonna kestäisi uuden lukukerran...

Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa seurataan maatilan elämää Olaf-nimisen koiranpennun näkövinkkelistä. Maatilalla asustaa monenlaisia eläimiä, joihin Olaf tutustuu. Pitelemättömässä pitkäkorvassa Olaf ratkoo kanitarhaan liittyvää arvoitusta ja tekee tuttavuutta uusien aasi-tulokkaiden kanssa.

Olafin pentupäiväkirjat ovat ilmestyneet Otavan Lue itse -sarjassa ja nekin on tarkoitettu melko äskettäin lukemaan oppineille. Tekstiä on huomattavasti enemmän kuin Pikku Lukuavain -sarjassa — tyttäreni mielestä liikaa, jotta hän viitsisi itse lukea. Ei sen pitäisi kuitenkaan olla hänelle mahdotonta. Kiinnostava tarina pitää hyvin otteessaan ja mustavalkokuvitus tukee lukemista.

Meistä Olafin pentupäiväkirjat ovat aivan valloittavia. Ehkäpä siksi, että Olaf-koira ystävineen on oikeastikin olemassa ja tarinat pohjautuvat tositapahtumiin. Seuraava seikkailu ilmestyy syyskuussa. Kirjassa Maailman paras laumanvartija jännitetään uuden vuoden iltana koittavaa ilotulitusta.

Kissamuumio — Kirja + askartelu osa 3

Tytär halusi askarrella muumion. Hyvä, ajattelin. Siitä tulee loistava postaus kirja + askartelu -sarjaani (sarjan johdannon voi lukea täältä). Mutta, mutta... Pian kävi ilmi, ettei meillä ole yhtä ainottakaan kirjaa, jossa kerrottaisiin muumioista.

Valittelin asiaa tyttärelleni, joka muisti, että hän oli tuonut edelliseltä Tukholman matkaltaan (siinä entisessä elämässä, jossa matkustelu oli normaalia) Kissamuumio-nimisen kirjan. Mummu oli ostanut sen hänelle Medelhavsmuseetista.

Muistin kirjan. Sen nimi on Kattmumien ja se on ruotsinnos Jacqueline Wilsonin kirjasta The Cat Mummy. Kuvituksen lastenromaaniin on tehnyt Nick Sharratt.

Kuva: Alfabeta

Vaikka käytin melkoisen tovin kirjaa etsien, en löytänyt sitä mistään. Tiedän, että olen työntänyt sen jonnekin kirjahyllyn takariviin. Koska en muista minne, etsiminen on aika toivotonta.

Kirjan teemana on kuolema. Alakouluikäisen Sannan äiti on kuollut ja vanha Maja-kissa on ainoa, jolle hän voi purkaa sydäntään. Mutta Maja on jo iäkäs ja tulee päivä, jolloin se löytyy kuolleena vaatekomerosta.

Sanna oppii koulussa, että egyptiläisillä oli tapana muumioida vainajansa ja joskus he muumioivat myös kissoja. Majalle olisi paljon parempi tulla muumioiduksi kuin joutua mätänemään mullan alla, mutta kuinka Sanna selviää urakasta?

Kirja on samalla koskettava ja humoristinen. Sen innoittamana askartelimme kissamuumion. Voit hyvin askarrella tavallisen muumion, jos hyllystäsi löytyy jokin muumiokirja.

Muumioon tarvitaan:

• pahvia
• askartelusilmät (silmät voi vaihtoehtoisesti piirtää)
• valkoista villalankaa / kanttinauhaa / sideharsoa tai paremman puutteessa vaikka vessapaperia
• sakset

Leikkaa pahvista kissan tai muumion muotoinen kappale.

Liimaa tai piirrä sille silmät. Kierittele ympärille valkoista lankaa.

Sido tai teippaa langanpää takapuolelle. Kissamuumio on valmis.

Jacqueline Wilson: Kattmumien
Kuvitus: Nick Sharratt
Englanninkielinen alkuteos: The Cat Mummy
Ruotsinnos: Ann Margret Forsström
Kustantaja: Alfabeta 2003

Voiko ystävystymisen taitoa oppia enää kymmenvuotiaana?

Lapsena haaveilin lemmikkipossusta, pienestä minisiasta, jota voisi pitää kotieläimenä asunnossa. Ei sellainen tietenkään soveltunut kerrostaloasuntoon kantakaupunkiin, joten haave jäi pelkäksi haaveeksi.

Kaisa Paaston esikoisromaanissa Anni kaverinkesyttäjä (Tammi 2020) päähenkilö Anni on saanut tahtonsa läpi, ja hänellä on lemmikkinä possu nimeltään Vaappu. Possun kesyttäminen vaan ei olekaan niin helppoa. Kärsäkäs lymyilee mieluiten pöydän alla ja perääntyy, kun sitä yrittää lähestyä.

Annin elämä on muutenkin parhaillaan haasteellista. Paras ystävä Miisa on muuttanut Amerikkaan, ja Anni on yksinäinen. Uusi kouluvuosi on hädin tuskin alkanut, mutta neljäsluokkalainen Anni laskee jo päiviä joululomaan.

Selkäleikkauksesta toipuvasta Akseli-veljestä on Annille jonkin verran seuraa, mutta Akseli on jo 19-vuotias ja Anni vasta kymmenen. Eikä Akselista ole iloa, kun koulussa tarvitsee parin ryhmätyötä varten tai kun välitunnilla pitäisi keksiä jotain tekemistä.

Samaistuin voimakkaasti Anniin. Ala-asteella paras ystäväni muutti vuodeksi Pohjanmaalle ja minusta tuli luokan ylimääräinen, pariton tyttö, kolmas pyörä. Yritin vain selvitä siitä vuodesta, sillä tiesin ystäväni tulevan takaisin. Keskityin koulunkäyntiin ja paransin arvosanojani. Se oli raskas vuosi, mutta lopulta kaverini palasi.

Annin ystävä ei välttämättä ole tulossa takaisin. Oli mielenkiintoista lukea, millaisia selviytymiskeinoja Anni käyttää tilanteessaan.

Hänen ensimmäinen yrityksensä oli possun hankkiminen. Anni kai ajatteli, että eläimestä olisi hänelle kaveriksi. Hän joutui kinumaan possua pitkään, ennen kuin sai sen. On siis pettymys, kun possu ei tahdokaan kesyyntyä.

Seuraavaksi Anni yrittää ajatella, etteivät kaikki lapset tarvitse kavereita, että yksinkin on hauskaa, ainakin melko hauskaa. Ja eihän koulua enää kestä kovin monta vuotta.

Pian Anni alkaa tuntea, että hänessä täytyy olla jotain vikaa. Hän on outo. Onhan hänellä outo lemmikkikin. Ainakin koulu-Anni on ihan erilainen kuin tavallinen Anni. Koulu-Anni on hiljainen, eikä osaa sanoa mitään järkevää.  

Déjà-vu. Tuolta minustakin tuntui pienenä koululaisena. Luulen, että jokainen lapsi voi samaistua Annin tunteisiin, sillä kaikki ovat tunteneet itsensä ajoittain yksinäiseksi tai erilaiseksi.

Akseli auttaa Annia ymmärtämään, että kaikki ovat tavalla tai toisella outoja. On mahtavaa, etteivät kaikki ole samanlaisia. Sitä paitsi on mahdollista olla sekä outo että kiva.

Eräänä päivänä Anni tajuaa yhtäkkiä tilanteensa kirkkaasti. Totuus on, ettei hän ole ikinä itse hankkinut kaveria. Hän on tuntenut Miisan ihan pienestä. He ovat olleet yhdessä aina — kunnes Miisa muutti pois. Voiko ystävystymisen taitoa oppia enää kymmenvuotiaana?

Yksin ei sittenkään ole kovin hyvä olla. Anni tarvitsee uuden ystävän. Sopiva ehdokaskin on kiikarissa. Mutta kuinka kavereita kesytetään? Tepsivätkö samat keinot kuin eläimiin? Makupalat kenties?

Ei kaverin kesyttäminen ole yhtään sen helpompaa kuin possunkaan kesyttäminen. Eikä kai ole mahdollista ystävystyä liian erilaisen ihmisen kanssa? Mutta jos löytyy jokin yhteinen juttu, palaset voivat loksahtaa paikoilleen.

Kaisa Paasto on tarttunut esikoiskirjassaan tärkeään aiheeseen. Yksinäisyys on lapselle vaikea asia. On luonnollista Annin tavoin välillä masentua, itkeä tai raivota. Asiaa käsitellään kuitenkin ratkaisukeskeisesti ja huumorilla.

Kertomuksen pohjavire on toiveikas ja valoisa. Kyllä pakoon pötkivästä possusta on kärsivällisyydellä mahdollista saada oiva lemmikki, ja kaverinkesyttäjäksi voi oppia vielä kymmenvuotiaanakin.

Mari Ahokoivun hauska ja värikäs kuvitus elävöittää lukukokemusta.

Kirjailijana debytoiva Paasto on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä ja työskennellyt aiemmin kustannustoimittajana. Nykyisessä päivätyössään hän on kääntäjä-copywriter. Toivottavasti kirjailijanura ei jää yhteen teokseen.

Kuusivuotiaalleni en teosta vielä lukenut, mutta kirjasta löytyi kohta, jonka arvelin tytärtä kiinnostavan.

"Luomukset tehtiin niin, että paperista leikattiin tyttöhahmo, jolla oli iso ja pullea hame. Hahmo liimattiin kartongille. Sitten hame liimattiin täyteen kaikkia mahdollisia koristeita. Muovailuvahasta tehdyt jutut eivät pysyneet, vaikka laittoi kuinka paljon liimaa, mutta napit ja paljetit olivat hyviä ja kaikki kimalteet. Niitä piti laittaa runsaasti. Kamalinta olisi, jos lopputulos olisi laimea."

Kaikki askarteluvinkit ovat nyt tervetulleita kotona tylsistyvälle tarhalaisellemme. Niinpä pian nähtiin meilläkin ensimmäinen luomus.


Kaisa Paasto: Anni kaverinkesyttäjä
Kuvitus: Mari Ahokoivu
Kustantaja: Tammi 2020


* Arvostelukappale kirjailijalta *