Runoja suvessa

"Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu."

(Nocturne, Eino Leino 1903)

Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Miten ihania mielleyhtymiä siitä minulle herääkään! On kuitenkin ollut hankala keksiä, miten markkinoisin tätä päivää tyttärelleni S:lle, joka ei ole koskaan innostunut runoista. Olen etsinyt pitkään kirjaa, joka voisi saada hänet kiinnostumaan runoteemasta. Ja löytyihän sellainen.

S on jostain syystä tällä hetkellä kovasti innoissaan Heinähatusta ja Vilttitossusta. Sinikka ja Tiina Nopolan tuotantoon kuuluu myös teos nimeltään Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina. Nappasin sen meille mukaan kesälomamatkan piristykseksi.

Lähes välittömästi kirja innoittikin S:ää miettimään omaa runoa. Vaikka hän nopeasti päätyikin siihen, että sepittää sittenkin mieluummin sadun kuin runon, oli mahtavaa, että kirjan ansiosta pääsimme ensimmäistä kertaa todella keskustelemaan runoudesta.

Kirjan alkupuoli soveltuu melkeinpä oppitunniksi siitä, mitä runo on.

"– Mikä on runo? Vilttitossu kysyi.
   Heinähattu katsoi Vilttitossua säälivästi. Se ei tiedä mitään, Heinähattu ajatteli.
    – Runo... siinä on usein jokin kielikuva, äiti selitti. – Esimerkiksi: kuu peilasi itseään järven pinnassa.
    – Kuu peilasi? Vilttitossu ihmetteli. – Mistä se peilin sai?
    – Katsos, Vilttitossu, runossa kuukin voi peilata, äiti kertoi. – Runossa voi vaikka sisilisko tanssia ja hevonen puhua ja lammas laulaa. Runossa kaikki on mahdollista."

"– Ei se ole valmis vielä pitkään aikaan, Heinähattu totesi. – Siihen tulee loppusointu.
    – Mikä se on? Vilttitossu kysyi.
    – Se on riimi, äiti selitti. – Niin kuin 'piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii'. Tai 'oli kerran ukko, jolla oli kukko'."

Hanna-äiti on lukenut lehdestä runokilpailusta. Hänestä se on loistava mahdollisuus Heinähatulle ja Vilttitossulle paneutua johonkin kehittävään harrastukseen sen sijaan, että nahistelevat keskenään.

Heinähattu innostuu ajatuksesta ja paneutuu runoonsa ajatuksella. Vilttitossu huitaisee pienen runon ja jatkaa sitten muita puuhiaan.

Kun saapuu tieto, että Heinähatun runo on voittanut, Vilttitossu on kateellinen ja ihmeissään. Miten niin tylsä runo voi voittaa? Ei lainkaan kakka-pieru-huumoria. Runoa täytyy vähän parannella, ennen kuin kuuluisa runoilija Mielikki Arhippainen lukee sen kaikelle kansalle palkintojuhlassa.

Vilttitossun puuttuminen asiaan aiheuttaa pahaa mieltä ja sekaannusta. Ehkäpä kaikki saadaan vielä korjattua Mielikki Arhippaisen ystävällisellä avustuksella.


Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2015

Heinähattu ja Vilttitossu myllersivät tunteitani

Toisella tytöistä on aina päässään lierihattu, josta hän ei luovu koskaan, sillä hän arvelee olevansa kauniimpi hattu päässä. Toisen tytön varpaita palelee jatkuvasti, niin kesällä kuin talvella, ja siksi hänellä on aina töppöset jalassaan.

Viime aikoina tyttäreni leikeissä ovat seikkailleet Heinähattu ja Vilttitossu. Sinikka ja Tiina Nopolan luomien Kattilakosken siskosten seikkailuista oli luettu tarhassa, ja tyttäreni janosi lisää. 

Hahmot olivat tyttärelleni ennestäänkin tuttuja, sillä olemme lukeneet aiemmin kirjan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen (Tammi 2012). Se on sarjan kirjoista kaikkein kuvakirjamaisin. Tarina on sen verran lyhyt, että se on luettavissa yhdeltä istumalta. Se upposi tyttäreeni jo silloin kun hän ei vielä jaksanut kuunnella pitkiä lastenromaaneja.

Olemme äskettäin lukeneet kaksi pidempää Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö sekä Heinähattu, Vilttitossu ja hupsu enkeli. Päätin esitellä näistä ensimmäiseksi mainitun, sillä jostain syystä se aiheutti minussa tunnemylläkän. Ehkä kyse on siitä, että kirja aloitti kohdallamme siirtymisen kuvakirjoista kohti lastenromaaneja.

Kaikissa kolmessa mainitsemassani Heinähattu ja Vilttitossu -kirjassa on Salla Savolaisen värikäs ja iloinen kuvitus, mikä suuresti miellyttää tytärtäni. Littoisten riiviö ilmestyi itse asiassa alun perin vuonna 1999 Markus Majaluoman kuvittamana, mutta Heinähatun ja Vilttitossun viettäessä 25-vuotisjuhlaansa vuonna 2014 kirjasta julkaistiin uusi Salla Savolaisen kuvittama laitos. Tänä vuonna Heinähattu ja Vilttitossu täyttävät siis jo 30 vuotta.

Kirjassa jahdataan riiviötä, joka on heittänyt konstaapeli Rillirouskua vesi-ilmapallolla päähän. Riiviö on niin hirveä, että Hanna-äiti on joutunut pakenemaan sitä vaatekaappiin. Kirjassa kärsitään myös sisarkateudesta ja pidetään mykkäkoulua. 

Kirjan henkilöt eivät oikein herättäneet sympatioitani. Heinähattu ja Vilttitossu näyttäytyivät epämiellyttävän toraisena kaksikkona. En usko, että me oman sisareni kanssa olisimme koskaan olleet niin pahasti sotajalalla toisiamme vastaan kuin Heinähattu ja Vilttitossu tässä kirjassa. Sisarukset eivät tunnu sietävän toisiaan lainkaan.

Vanhemmat, joita kutsutaan Matiksi ja Hannaksi eikä isäksi ja äidiksi, vaikuttavat melko kykenemättömiltä vanhemmiksi. He eivät useinkaan ole oikein tilanteen tasalla ja sortuvat itsekin lapsellisiin keinoihin.

Ehkä kirjan henkilöt tuntuivat minusta niin vastenmielisiltä, koska alitajuisesti tunnistin heissä omia heikkouksiani. Erityisesti minua kosketti heti kirjan alussa oleva kohtaus, jossa Hanna on ompelemassa nappia, kun Vilttitossu pyytää häntä auttamaan vesi-ilmapalloleikissä. 

"- En minä nyt ehdi, pitää ommella nappi! hän huusi.
   - Miksi me emme tee koskaan mitään kivaa? Vilttitossu kysyi.
   Hanna istahti nojatuoliin ja mietti Vilttitossun sanoja.
   Miksi valitsen Vilttitossun sijasta napin? Miksi en heittäydy hänen leikkeihinsä? Jääkö Vilttitossulle lapsuudestaan lainkaan mukavia muistoja? Jääkö hänelle hauskoja tarinoita, joita hän voi kertoa harmaapäisenä mummona lastenlapsilleen? Miten mainio äiti minulla oli, ja miten hauskaa meillä oli, kun täytimme ilmapalloja vedellä!
   - Täytetään! Hanna huudahti. - Sinun on saatava lapsuusmuistoja."

Aika usein sitä huomaa itsekin valitsevansa pyykit tai tiskit tai jotain muuta muka tärkeää lapsen kanssa leikkimisen sijaan. Syyllisyys nipistää rinnassa, kun lapsi jo neljättä päivää puhuu, että voidaanko tänään leikkiä ravintolaa. 

En vaan oikein pidä leikkimisestä. Lukeminen ja lautapelit ovat kivoja ja legoilla rakentelu sekä nukkekodin sisustaminen ihan mukavaa, mutta leikkiminen... Lapsi istuttaa sinut tuolille ja sanoo, että se on juna ja pyytää kuuluttamaan juna-asemia. Silloin täytyy vain purra hammasta ja hokea mielessä Hannan innoittamana "lapsuusmuistoja, täytyy antaa lapsuusmuistoja".

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on se hyvä puoli, että niitä ei ole kirjoitettu pelkästään lapsille, vaan kirjailijat ovat ottaneet huomioon myös aikuislukijat. Lukiessani nauroin välillä vedet silmissä jollekin, mikä ei ihan avautunut tyttärelleni. "Äiti, lopeta. Sä et saa nauraa! Lue!" hän komensi. Mutta tietenkin nauran, jos naurattaa.

Kun saimme kirjan luettua ja tyttäreni olisi halunnut heti aloittaa toisen Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan, minulle tuli jotenkin haikea ja hätääntynyt olo. Tähänkö on nyt tultu, että meillä luetaan vain lastenromaaneja? Entäs kuvakirjat? Lopetammeko nyt kuvakirjojen lukemisen? Minähän rakastan kuvakirjoja! Nautin, kun näen, miten kuvittaja on pukenut sanat kuviksi.

Pelästyin syyttä suotta. Vaikka olemme sittemmin lukeneet jo yhden Risto Räppääjän ja aloittaneet Uppo-Nallen, ja tyttäreni on toivonut seuraavaksi Marikkia, hän kuuntelee yhä mielellään myös kuvakirjoja. 

Huhtikuun Meidän Perhe -lehden lukemista käsittelevä artikkeli* tarjosi sekin minulle lohtua. "Kuvakirjoilla ei ole ikärajaa" siinä julistettiin. Artikkelin mukaan kuvakirjoja kannattaa lukea isommillekin lapsille, sillä kuvat auttavat keskittymään ja pysymään kiinni juonessa. 

Artikkelissa myös vinkattiin, että kuvakirjoja lukemalla mahdollisesti yksinäiseltä tuntuvasta lukemisesta voi saada sosiaalisempaa, sillä isokokoisen kuvakirjan äärelle mahtuu isompikin joukko lukemaan ja keskustelemaan kirjasta. 

Eiköhän meilläkin lueta kuvakirjoja vielä pitkään. Ja voinhan minä lukea niitä omaksi ilokseni vielä sittenkin, kun tyttäreni pitää niitä jo liian lapsellisina.


Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2014


VIITTEET
* Virve Järvinen: Kadonneen kipinän metsästys. Meidän Perhe huhtikuu 2019.


VINKKI
Uusi Heinähattu ja Vilttitossu -kirja ilmestyy heinäkuussa. Sen nimi on Heinähattu, Vilttitossu ja kana. Laitoin jo varauksen kirjastoon.