Tänään juhlitaan valtakunnallista Satupäivää, kuten joka vuosi Sadun nimipäivänä. Täällä blogissa päivää vietetään prinsessasatujen tunnelmissa.
Sen jälkeen kun tyttäreni S täytti kolme vuotta, puhelinmyyjä alkoi soittaa minulle vähintään kerran kuussa kaupaten Prinsessa-lehteä. Vastaukseni oli aina sama: ”Ei kiitos, minun tyttäreni ei ole mikään prinsessatyttö, tuollaiset jutut eivät kiinnosta häntä.”
Sen jälkeen kun tyttäreni S täytti kolme vuotta, puhelinmyyjä alkoi soittaa minulle vähintään kerran kuussa kaupaten Prinsessa-lehteä. Vastaukseni oli aina sama: ”Ei kiitos, minun tyttäreni ei ole mikään prinsessatyttö, tuollaiset jutut eivät kiinnosta häntä.”
Vähän ennen S:n nelivuotissyntymäpäivää olimme kirjastossa. Olin
kerännyt ison pinon kirjoja lainattavaksi, ja yhtäkkiä S kysyi: ”Onko siinä mitään prinsessakirjaa?”
Hämmästyneenä vastasin, että eipä taida olla. Silloin S sai pienen raivokohtauksen ja vaati saada lainata prinsessakirjan. Hädissäni kolusin hyllyjä ja löysin satukokoelmia, joissa oli prinsessasatuja, mutta ne eivät kelvanneet S:lle.
Lopulta kuvakirjahyllyistä löytyi pari Disneyn prinsessakirjaa, ja ne olivat ilmeisesti juuri sitä, mitä S oli hakenutkin. Kirjoja lainatessani en voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. En tajunnut vielä silloin, että tyttärelläni oli alkanut prinsessakausi.
Kotona kolusimme
omat kirjahyllymme etsien prinsessakirjoja. Saalis oli melko laiha.
Jokunen lahjaksi saatu Disneyn prinsessakirja meiltäkin löytyi ja
pari prinsessakirjaa omasta lapsuudestani. Satukokoelmissa oli
tietysti perinteisiä prinsessasatuja, mutta totesin, ettei meillä
ollut mitään omasta mielestäni kivaa prinsessakirjaa.
Monet pitävät Disney-kirjoista, mutta itse olen yrittänyt niitä vältellä. Se johtuu varmaan siitä, että mielestäni Disneyllä on niin suuri markkinaosuus, ettei yhtiö tarvitse minun tukeani. En myöskään ole aina ollut tyytyväinen Disney-kirjojen kerronnan laatuun.
Monet pitävät Disney-kirjoista, mutta itse olen yrittänyt niitä vältellä. Se johtuu varmaan siitä, että mielestäni Disneyllä on niin suuri markkinaosuus, ettei yhtiö tarvitse minun tukeani. En myöskään ole aina ollut tyytyväinen Disney-kirjojen kerronnan laatuun.
Monesti prinsessan koko kohtalo riippuu prinssin saapumisesta. Ajatellaan vaikka Lumikkia, joka myrkkyomenaa nieltyään makaa lasiarkussa. Vain prinssin tosirakkauden suudelma voi hänet herättää henkiin. Kerta kaikkiaan! Kuka haluaa opettaa tyttärelleen tuollaista tähän maailman aikaan?
Myönnän kuitenkin, että itsekin olin lapsena ihan prinsessatyttö. Rakastin prinsessasatuja ja -pukuja ja unelmoin häistä ja omasta prinssistä. Kesti vaan aika kauan ennen kuin hän tuli elämääni, ja sinä aikana asenteeni ja ajatukseni olivat ehtineet tyystin muuttua.
Yritän olla sellainen kasvattaja, joka ei tuputa liikaa omia näkemyksiään, vaan antaa lapsen löytää omat kiinnostuksenkohteensa, ja yrittää arvostaa lapsen valintoja, vaikkei olisi niistä ihan samaa mieltä. Jos lapsi siis haluaa prinsessasatuja, niin olkoon sitten niin.
Kun olin jonkin aikaa lukenut pitkästymistäni peitellen Disneyn prinsessakertomuksia ja satukokoelmien perinteisiä prinsessasatuja, alkoi laadukkaiden äitiäkin miellyttävien prinsessakirjojen metsästys.
Joku suositteli Elina Hirvosen kirjoittamaa ja Mervi Lindmanin kuvittamaa Prinsessa Rämäpään talvitaikaa. Se tosiaan osoittautui äitiäkin puhuttelevaksi teokseksi.
Kirjan päähenkilö ja kertojahahmo on pikkuinen tyttö, joka elää parhaillaan omaa prinsessakauttaan. Hänen arkustaan löytyy kruunuja, sormuksia, kaulanauhoja, prinsessamekkoja ja siivet. Äiti odottelee häntä eteisessä pikkuveljeä pukien, koska tarkoitus on lähteä pulkkamäkeen.
Kun Rämäpää ilmestyy eteiseen prinsessamekossa, kruunussa, siivissä ja kaikissa koruissaan, äiti taitaa vähän suuttua. ”Kuka lähtee pulkkamäkeen prinsessamekossa?” hän pihisee. Tietysti helma juuttuu sitten haalarin vetoketjun väliin, ja tietysti valmiiksi puettu pikkuveli vääntää niskakakat.
Useimmat vanhemmat varmasti tunnistavat pukemisrumban kaoottisuuden ja piinaavuuden, joka koettelee meitä suomalaisia suurimman osan vuodesta. Mervi Lindmanin kuvitus tuo hyvin esiin äidin tunteet tilanteessa.
Sillä välin kun äiti selvittelee kakkasotkua vessassa, Rämäpään pitäisi pukeutua ulkovaatteisiin, mutta hän touhuileekin aivan muuta. Tästä tulee oma tyttäreni täydellisesti mieleen! ”Ei voi olla totta! Sinä et ole edes alkanut pukea!” äiti karjuu vessasta palattuaan. Kuinkahan monta sataa kertaa tämä on tapahtunut minulle itselleni.
Kirjan lopussa kaikki käy hyvin. Kaikki rauhoittuvat ja ovat iloisia ja pyytelevät anteeksi käytöstään. Pidän siitä, että pulkkamäkisuunnitelma skipataan. Jos uloslähtö todella on niin hermoja raastavan vaikeaa, että se saa ilmapiirin kodissa hyytäväksi, niin onko tuo velvollisuus ihan pakko suorittaa joka päivä? Varsinkaan kun pulkkamäki ei varsinaisesti edes tunnu kiinnostavan lapsia.
Itse en ole koskaan ollut sellainen suomalainen masokistiäiti, jonka mielestä ulkoilla täytyy joka päivä, säällä kuin säällä. Huonolla säällä lähden mieluummin esim. museoon, kirjastoon, sisäleikkipuistoon, kauppakeskukseen tai muualle, kunhan ei tarvitse värjötellä ulkona.
Prinsessa Rämäpään tarina on vast'ikään saanut jatkoa. Elokuussa ilmestyneessä Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjassa (Tammi 2019) prinsessa Rämäpää jännittää esikoulun alkua niin paljon, että ensimmäisenä eskaripäivänä suusta putkahtelee vain vessasanoja.
Voisin suositella vielä paria muutakin prinsessakirjaa, jotka sopivat niille, joita perinteiset prinsessasadut ahdistavat. Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reitun kuvittama Prinsessa Pikkiriikki murtaa kliseitä. Se kertoo oman elämänsä prinsessasta, joka päättää taikoa aikuiset Himpskattiin määräilemästä ja viettää koko päivän tuhmuroiden.
”Pikkiriikki
on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata
prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat
hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei
hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä
sitten ollut ruokana tai ei).”
”Nyt sinä taidat jo epäillä, ettei Pikkiriikki ole ihan mikä tahansa prinsessa, ja jos nyt totta puhutaan, ei Pikkiriikki ole prinsessa laisinkaan. Hänen isänsä ei ole kuningas, vaan autokauppias, eikä hänen äitinsä ole mikään kuningatar, vaan hän on pankissa töissä ja jakelee siellä rahaa ihmisille, jos ne osaavat oikein nätisti pyytää. Tämä on totuus, mutta sitä ei kannata mennä Pikkiriikille sanomaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että hän on prinsessa jos siltä tuntuu, ja asia on sitten sitä myöten selvä.”
Kirja on jaettu kolmeen eri tarinaan. Tarinat ovat melko pitkiä, eikä kuvia ole aivan joka aukeamalla, joten kirja ei sovi aivan pienille. Kolmivuotiaani ei jaksanut kauhean hyvin seurata kertomuksia, vaikka nauttikin kuvista. Itseäni hiukan häiritsi kirjailijan tapa puhutella välillä lukijaa suoraan. Sellaisesta en yleensä pidä kirjoissa.
Prinsessa Pikkiriikki on löytänyt yleisönsä ja Pikkiriikin edesottamuksia on saatu seurata jo useissa muissakin teoksissa: Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava 2017), Prinsessa Pikkiriikin kootut tuhmuroinnit (Otava 2018) ja Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (Otava 2018).
Sarjan viimeisimmässä osassa Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava 2019) tuodaan esille ja aikuisten tietoon lapsen elämän huutavia vääryyksiä. Onhan se nyt kumma, ettei edes prinsessa säästy aikuisten hölmöiltä säännöiltä.
Niille, jotka haluavat kerta kaikkiaan haistattaa pitkät perinteisille prinsessoille, suosittelen Babette Colen kirjaa Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä. Se on silkkaa parodiaa perinteisistä prinsessasaduista. Hoksnokka tuntuu kapinoivan Satuprinsessa-Akatemiassa kaikkia opetuksia vastaan. Lopulta hän saa lietsottua muutkin oppilaat kapinaan. ”- Mekin haluamme olla villejä ja vapaita, sanoivat Hoksnokan luokkatoverit. - Meitä ei huvita enää olla satuprinsessoja.”
”Nyt sinä taidat jo epäillä, ettei Pikkiriikki ole ihan mikä tahansa prinsessa, ja jos nyt totta puhutaan, ei Pikkiriikki ole prinsessa laisinkaan. Hänen isänsä ei ole kuningas, vaan autokauppias, eikä hänen äitinsä ole mikään kuningatar, vaan hän on pankissa töissä ja jakelee siellä rahaa ihmisille, jos ne osaavat oikein nätisti pyytää. Tämä on totuus, mutta sitä ei kannata mennä Pikkiriikille sanomaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että hän on prinsessa jos siltä tuntuu, ja asia on sitten sitä myöten selvä.”
Kirja on jaettu kolmeen eri tarinaan. Tarinat ovat melko pitkiä, eikä kuvia ole aivan joka aukeamalla, joten kirja ei sovi aivan pienille. Kolmivuotiaani ei jaksanut kauhean hyvin seurata kertomuksia, vaikka nauttikin kuvista. Itseäni hiukan häiritsi kirjailijan tapa puhutella välillä lukijaa suoraan. Sellaisesta en yleensä pidä kirjoissa.
Prinsessa Pikkiriikki on löytänyt yleisönsä ja Pikkiriikin edesottamuksia on saatu seurata jo useissa muissakin teoksissa: Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava 2017), Prinsessa Pikkiriikin kootut tuhmuroinnit (Otava 2018) ja Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (Otava 2018).
Sarjan viimeisimmässä osassa Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava 2019) tuodaan esille ja aikuisten tietoon lapsen elämän huutavia vääryyksiä. Onhan se nyt kumma, ettei edes prinsessa säästy aikuisten hölmöiltä säännöiltä.
Niille, jotka haluavat kerta kaikkiaan haistattaa pitkät perinteisille prinsessoille, suosittelen Babette Colen kirjaa Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä. Se on silkkaa parodiaa perinteisistä prinsessasaduista. Hoksnokka tuntuu kapinoivan Satuprinsessa-Akatemiassa kaikkia opetuksia vastaan. Lopulta hän saa lietsottua muutkin oppilaat kapinaan. ”- Mekin haluamme olla villejä ja vapaita, sanoivat Hoksnokan luokkatoverit. - Meitä ei huvita enää olla satuprinsessoja.”
Koska
otin nämä vaihtoehtoista prinsessakuvaa tarjoavat teokset mukaan
lukuohjelmaamme melko varhaisessa vaiheessa tyttäreni
prinsessakautta, hän hyväksyi ne mukisematta ja nauttikin niistä.
Pääsin omien tunteideni kanssa sellaiseen kompromissiin, että niin kauan kuin tyttäreni ymmärtää, että prinsessoja voi olla minkälaisia tahansa ja ne voivat tehdä ihan mitä tahansa ja voivat ottaa kohtalon omiin käsiinsä, ei ole niin kamalan paha lukea välillä myös perinteisiä prinsessasatuja.
Palatakseni vielä kirjoitukseni alkuun, arvatkaa, mitä sanoin seuraavan kerran, kun puhelinmyyjä soitti Prinsessa-lehdestä. ”Jaa, no, tytön syntymäpäiväkin tässä lähestyy, Voisin vaikka tilata.” (Sittemmin olen kylläkin lopettanut lehtitilauksen, koska en kestänyt sitä, että lehden mukana tuli aina jokin muovihärpäke, joka hajosi saman tien.)
Pääsin omien tunteideni kanssa sellaiseen kompromissiin, että niin kauan kuin tyttäreni ymmärtää, että prinsessoja voi olla minkälaisia tahansa ja ne voivat tehdä ihan mitä tahansa ja voivat ottaa kohtalon omiin käsiinsä, ei ole niin kamalan paha lukea välillä myös perinteisiä prinsessasatuja.
Palatakseni vielä kirjoitukseni alkuun, arvatkaa, mitä sanoin seuraavan kerran, kun puhelinmyyjä soitti Prinsessa-lehdestä. ”Jaa, no, tytön syntymäpäiväkin tässä lähestyy, Voisin vaikka tilata.” (Sittemmin olen kylläkin lopettanut lehtitilauksen, koska en kestänyt sitä, että lehden mukana tuli aina jokin muovihärpäke, joka hajosi saman tien.)
Elina Hirvonen: Prinsessa Rämäpään talvitaika
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2017
Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki
Kuvitus: Ninka Reittu
Kustantaja: Otava 2016
Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä
Englanninkielinen alkuteos: Princess Smartypants Breaks the Rules!
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti