Tänään on YK:n Maailman television päivä. Kun kuulin asiasta, mieleeni muistui heti eräs televisioaiheinen kirja: Malin Kivelän kirjoittama ja Linda Bondestamin kuvittama Pixonin pojat ja TV:n
kotoisa kajo.
Millaisia ovat lapset, jotka katsovat aina televisiota? Pixonin pojat lopettavat TV:n katselun ainoastaan silloin, kun hakevat lisää karkkia tai pelailevat tietokoneella. He ovat lihaksiltaan surkastuneita, vitamiininpuutoksesta kärsiviä kalpeita laiheliineja, joiden hampaat ovat reikiintyneet.
Eräänä sunnuntaiaamuna televisio menee rikki. Alkujärkytyksestään toivuttuaan ”veljekset menevät ulos rappukäytävään. Jotainhan täytyy tehdä. Elämässä.”
Päivästä tulee pojille melkoinen seikkailu. He päätyvät naapureiden luo syömään vatkulia, istuskelevat pihalla mattotelineellä ja juttelevat talonmiehen kanssa.
Lopulta he kiipeävät läähättäen ja vaikeroiden mäelle. Siellä mielikuvitus alkaa yhtäkkiä lentää ja veljekset laittavat pystyyn dinosaurusleikin, jota kestää tunteja. Vasta kun on ihan pimeää, päätetään palata kotiin.
Tässä vaiheessa tarina muuttuu melkeinpä makaaberiksi. Kivelä laittaa kotiportaita kapuavat pojat kuolemaan, koska vuosien istumisen jälkeen raskas ulkoilmapäivä on ollut pojille vähän liikaa. Bondestamin muutenkin tummasävyisessä kuvituksessa poikien luurangot vierivät alas portaita keskellä mustaa pimeyttä.
- Huh huh, onko tämä sittenkään sopivaa luettavaa pikkulapselle? ajattelin sillä hetkellä. Onneksi kirjailija peruu puheensa: ”Ei sentään, huijasin!”
On uskottavaa, vaikkakaan ei kovin opettavaista, että kirja loppuu juuri niin kuin todennäköisesti tapahtuisi todellisessakin elämässä.
Kun kysyin tyttäreltäni, oliko hän oppinut jotain kirjasta, hän vastasi: - Joo, ei saa kiivetä mäelle. Yritä siinä sitten selittää, että oikeastaan mäelle on ihan hyvä kiivetä, lihakset kasvavat, saa raitista ilmaa ja niin edelleen.
Kirja lienee kirjoitettu pikemminkin herättelemään vanhempia kuin lapsia. Pixonin poikien äiti näyttäytyy melko heikkona kasvattajana. Hän vaikuttaa väsyneeltä äidiltä, eikä ihme, kun poikia on neljä eikä isää ainakaan näytetä.
Äidille televisio on epäilemättä helppo keino pitää lapset hiljaisina ja poissa pahanteosta. Jokainen vanhempi sortuu tähän varmaan joskus. Rajanveto ei välttämättä ole helppoa. Pisti ainakin itseni miettimään, mikä on sopivasti ja mikä liikaa ruutuaikaa.
Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo
Millaisia ovat lapset, jotka katsovat aina televisiota? Pixonin pojat lopettavat TV:n katselun ainoastaan silloin, kun hakevat lisää karkkia tai pelailevat tietokoneella. He ovat lihaksiltaan surkastuneita, vitamiininpuutoksesta kärsiviä kalpeita laiheliineja, joiden hampaat ovat reikiintyneet.
Eräänä sunnuntaiaamuna televisio menee rikki. Alkujärkytyksestään toivuttuaan ”veljekset menevät ulos rappukäytävään. Jotainhan täytyy tehdä. Elämässä.”
Päivästä tulee pojille melkoinen seikkailu. He päätyvät naapureiden luo syömään vatkulia, istuskelevat pihalla mattotelineellä ja juttelevat talonmiehen kanssa.
Lopulta he kiipeävät läähättäen ja vaikeroiden mäelle. Siellä mielikuvitus alkaa yhtäkkiä lentää ja veljekset laittavat pystyyn dinosaurusleikin, jota kestää tunteja. Vasta kun on ihan pimeää, päätetään palata kotiin.
Tässä vaiheessa tarina muuttuu melkeinpä makaaberiksi. Kivelä laittaa kotiportaita kapuavat pojat kuolemaan, koska vuosien istumisen jälkeen raskas ulkoilmapäivä on ollut pojille vähän liikaa. Bondestamin muutenkin tummasävyisessä kuvituksessa poikien luurangot vierivät alas portaita keskellä mustaa pimeyttä.
- Huh huh, onko tämä sittenkään sopivaa luettavaa pikkulapselle? ajattelin sillä hetkellä. Onneksi kirjailija peruu puheensa: ”Ei sentään, huijasin!”
On uskottavaa, vaikkakaan ei kovin opettavaista, että kirja loppuu juuri niin kuin todennäköisesti tapahtuisi todellisessakin elämässä.
Kun kysyin tyttäreltäni, oliko hän oppinut jotain kirjasta, hän vastasi: - Joo, ei saa kiivetä mäelle. Yritä siinä sitten selittää, että oikeastaan mäelle on ihan hyvä kiivetä, lihakset kasvavat, saa raitista ilmaa ja niin edelleen.
Kirja lienee kirjoitettu pikemminkin herättelemään vanhempia kuin lapsia. Pixonin poikien äiti näyttäytyy melko heikkona kasvattajana. Hän vaikuttaa väsyneeltä äidiltä, eikä ihme, kun poikia on neljä eikä isää ainakaan näytetä.
Äidille televisio on epäilemättä helppo keino pitää lapset hiljaisina ja poissa pahanteosta. Jokainen vanhempi sortuu tähän varmaan joskus. Rajanveto ei välttämättä ole helppoa. Pisti ainakin itseni miettimään, mikä on sopivasti ja mikä liikaa ruutuaikaa.
Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustantaja: Teos & Schilds & Söderström 2013
Kustantaja: Teos & Schilds & Söderström 2013
VINKKI
Nykyaikana televisiota suurempi ongelma monille tuntuu olevan muut älylaitteet. Eräässä Sanna Pelliccionin Onni-poika -sarjan osassa on pohdittu rajanvetoa pelaamisen osalta:
Sanna Pelliccioni (teksti ja kuvat): Onni-poika tykkää pelata
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti