Karkki vai kepponen?

"- Men-nään pe-lot-te-le-maan ih-mi-siä! sa-noo O-mar."

Omar ja Eeli ovat naapuruksia. He pukeutuvat kummitukseksi ja vampyyriksi ja lähtevät kiertämään naapurustoa Helena Brossin kirjoittamassa ja Kadri Ilveksen kuvittamassa kirjassa Karkki vai kepponen?

On selvästi halloween, vaikka sitä ei kirjassa mainitakaan. Maisema on syksyinen ja Eeli ja Omar arvelevat saavansa paljon karkkia huutaessaan ovilla "karkki vai kepponen!".

"- Hy-vä, kun näy-te-tään vaa-ral-li-sil-ta, O-mar sa-noo.
- Saa-daan pal-jon kark-kia, Ee-li sa-noo." 

Useimmat ihmiset ilahtuvat pienistä kummittelijoista ja antavat pojille herkkuja. Vastoinkäymisiäkin tulee matkalla eteen. Vihainen koira estää pääsyn erään talon pihalle, ja yhdellä ovella vastassa on äreä ukko, joka nyrkkiä puiden käskee poikia painumaan tiehensä. Mutta miksi pojat lopulta saavat poliisin peräänsä?

Karkki vai kepponen? on ilmestynyt Kustannus-Mäkelän Pikku lukuavain -sarjassa. Sarjan helppolukuiset kirjat on tarkoitettu juuri lukemaan oppineille, ja pienaakkosin kirjoitettu teksti on tavutettu.

Tämä on juuri sellainen kirja kuin lukemaan opettelevan lapsen ensikirjan tulisikin olla. Joka aukeamalla on runsas, värikäs kuvitus, joka tukee tarinaa hienosti. 

Vaikka kirjassa on peräti 61 sivua, teksti on oikeasti todella lyhyt. Kullakin aukeamalla on korkeintaan pari lausetta. Tekstin määrä on siis kohtuullinen juuri lukemisen tielle astuneelle lapselle. Lapsi saa kuitenkin mahtavan onnistumisen kokemuksen, kun jaksaa lukea itse näin paksunnäköisen kirjan.

Helena Bross on ruotsalainen lastenkirjailija, joka on koulutukseltaan ja toiselta ammatiltaan alakoulun opettaja. Lapsena hänen oli vaikea oppia lukemaan ja kirjoittamaan sujuvasti. Myöhemmin hän sai tietää kärsivänsä lukihäiriöstä. Ehkä tämä seikka on saanut hänet panostamaan tuotannossaan erityisesti helppolukuisiin kirjoihin. Lukihäiriöstään huolimatta Bross on erittäin tuottelias kirjailija.

Eelin ja Omarin seikkailuista voi lukea myös kirjoista Uusi kaveri ja Löytäjä saa pitää (Kustannus-Mäkelä 2019).


Helena Bross: Karkki vai kepponen?
Kuvitus: Kadri Ilves
Ruotsinkielinen alkuteos: Polisen kommer!
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2019

Koiran elämää kaupungissa

Millaista on koiran elämä kaupungissa? Se selviää Barbro Lindgrenin kirjoittamasta ja Eva Erikssonin kuvittamasta kirjasta Raisu Roosa muuttaa kaupunkiin.

Roosa muuttaa maalta kaupunkiin "tätinsä" kanssa ja opettelee uuden asuinpaikan tavoille. Kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta, mikä tekee siitä kiinnostavan.

Roosa oppii pian tuntemaan naapuruston muut koirat, jotka ovat kaikki erilaisia. Joku on villi ja toinen nopea. Joku haukkuu kaikkea ja toinen pelkää Roosaa. Joku on menettänyt tappelussa toisen silmänsä ja toinen on vanhuuttaan melkein sokea. Liikuttavin on kuvaus pitkäkarvaisesta mäyräkoirasta Liisasta, joka hoivailee vanhaa ruskeaa sukkaa kuvitellen sitä omaksi koiravauvakseen.

Vaikka Roosa ei aina oikein pidä kävelyretkistä ja saattaa jäädä kesken kaiken maahan makaamaan, niin onhan ulkona mielenkiintoisiakin asioita. Rattaissa kulkevien pienokaisten naamaa on hauska päästä nuolemaan, ja kadut tuntuvat olevan täynnä hotkittavaa: purukumeja, kiviä, pullonkorkkeja, nakkisämpylän paloja ja makkarankuoria.

Ihan kaikkea ei kannattaisi nielaista. Sen saa Roosa-parka kokea. Eräänä yönä se sairastuu. Vatsa on niin kipeä, että täti vie sen samantien eläinsairaalaan. Röntgenkuvassa Roosan mahassa näkyy jotain sinne kuulumatonta.

"Meidän täytyy leikata sen maha auki ja ottaa ne pois, siellä sanottiin.
Roosaa pelotti hirveästi.
Se ei halunnut, että sen maha leikattaisiin auki.
Mutta sitten se sai pienen ruiskeen, joka vei sen unten maille.
Kun se jälleen heräsi, leikkaus oli jo ohi."

Roosa ei käsitä, miksi sille on laitettu iso tötterökaulus. Se on kuitenkin hyvillään, kun pääsee taas kotiin tädin kanssa. Mahtoiko se oppia läksynsä?

"Onko nämä väritetty puuväreillä?" tyttäreni kysyi tutkiessaan kirjan kuvia, kun olimme lukeneet kirjan. Onhan ne. Eva Eriksson viehättävä, realistinen kuvitus on piirretty puuvärein. 

Eriksson on hienosti onnistunut kuvamaan niin koirien kuin ihmistenkin ilmeitä. Niistä välittyy monenlaisia tunteita. Kirjan maisemista näkee, että Ruotsissa liikutaan.

Käydessämme Junibackenissa vapun alla tutustuin siellä itselleni ennalta tuntemattomaan kirjailijaan Barbro Lindgreniin. Kun sitten näin tämän hänen kirjansa kirjastossa, päätin lainata sen. Teos oli tutustumisen arvoinen.

Barbro Lindgren on ruotsalainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu niin lasten-, nuorten- kuin aikuistenkin kirjoja. Tunnetuin hän on ehkä pikkulapsille suunnatuista katselukirjoistaan. 

Lindgrenin kirjailijan ura alkoi jo 1960-luvun puolivälissä, ja hän on yhä yli 80-vuotiaana kirjallisesti aktiivinen.

Vuonna 2014 Barbro Lindgren palkittiin maailman suurimmalla lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnolla eli Astrid Lindgrenin muistopalkinnolla (ALMA-palkinnolla). Lindgren on myös palkittu vuonna 1973 Astrid Lindgren -palkinnolla eli kustantamo Rabén & Sjögrenin perustamalla lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnolla.


Barbro Lindgren: Raisu Roosa muuttaa kaupunkiin
Kuvitus: Eva Eriksson
Ruotsinkielinen alkuteos: Rosa flyttar till stan
Suomennos: Anna Warras
Kustantaja: Tammi 1997 


LUE MYÖS TÄMÄ

Junibacken avaa oven satumaailmaan

Tehtävä Tukholmassa

Kävimme vapun alla Tukholmassa. Vähän ennen matkaa näin kirjastossa kirjan Komisario Nuusku ja tehtävä Tukholmassa. Pakkohan se oli lainata. Kirjassa on Asko Sirkiän teksti ja Pirjo Lipposen mustavalkoinen kuvitus.

Tässä vauhdikkaassa kertomuksessa koiranhahmoiset Komisario Jalo Nuusku ja rikosetsivä Onerva Vainunen seuraavat mestaririkollista Sven-Bertil Loppakårvaa Helsingistä Tukholmaan, koska on ilmeistä, että Loppakårvalla on pahat mielessään.

Pian Nuusku ja Vainunen huomaavat joutuneensa keskelle museomurtojen sarjaa. Itse museofriikkinä innostun tällaisesta aiheesta. Ryöstön kohteeksi joutuvat Luonnontieteellinen museo, Vasa-laiva ja taidemuseo.

Loppakårva joukkioineen on äärimmäisen häikäilemätön. Luonnontieteellisestä museosta hän vie kokonaisen valaan luurangon. Vasa-museosta hän hinaa laivavanhuksen merille seinän läpi. Vasa-laivalle käy samoin kuin neitsytmatkallaan: se alkaa huojua, kunnes kaatua kupsahtaa.

Mitä ihmettä Loppakårva tekee tällaisilla esineillä? Onko niiden anastaminen vain hämäystä, jolla yritetään peittää jokin viheliäisempi rikos?

"Valtava määrä väkeä, lehtimiehiä, kuvausryhmiä ja lukemattomia poliisipartioita oli ehtinyt rantaan todistamaan hämmentävää, mutta vaikuttavaa näytelmää.
Juuri se oli ollutkin katalan Loppakårvan tarkoitus, sillä heti kun hän kaameasti hohottaen oli saanut hinattua laivan ulos museosta, hän irrotti hinausköyden ja ohjasi hinaajansa rantaan kauas väkijoukon ulottumattomiin." 

Ilman Suomen poliisin tarkkanäköistä apua olisi Ruotsin poliisi ollut polvillaan rikollisjoukkion edessä. Nuuskun ja Vainusen ansiosta rikolliset jäävät kiinni. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jopa Vasa-laiva saadaan takaisin pintaan ja museoon.

Kirja on ilmestynyt WSOY:n helppolukuisessa Werneri-sarjassa, joka vaikuttaisi olevan tarkoitettu juuri lukemaan oppineille alakoululaisille. Viisivuotiaani ei siis varsinaisesti ole kirjan kohderyhmää. Itse suosittelisin kirjaa erityisesti alakouluikäisille pojille.

Tyttäreni tarvitsee vielä runsaan kuvituksen jaksaakseen keskittyä kirjaan. Komisario Nuusku ja tehtävä Tukholmassa on kyllä melko runsaasti kuvitettu, mutta kuvitus on mustavalkoinen. Tyttäreni arvostaa vain värillisiä kuvituksia, joten hänelle tämä kirja oli vielä liian haastava.

Jotkin kirjan vitseistä aukeavat parhaiten sille, joka osaa ruotsia. Esimerkiksi uutistenlukijan nimenä on Bästa Tittare. Onko nämä sutkaukset ajateltu vanhempien iloksi? Harva juuri lukemaan oppinut lapsi vielä osaa ruotsia niin sujuvasti.
 

Asko Sirkiä: Komisario Nuusku ja tehtävä Tukholmassa
Kuvitus: Pirjo Lipponen
Kustantaja: WSOY 2005

Junibacken avaa oven satumaailmaan

Mikä on lastenkirjoista pitävän ykköskohde Tukholmassa? Junibacken. Tietysti Junibacken!

Risteilimme vapun alla Tukholmaan ja kävimme Junibackenissa. En itse asiassa ollut ajatellut käydä siellä tällä matkalla, sillä tyttäreni oli vieraillut Junibackenissa juuri pari kuukautta aikaisemmin mummun ja vaarin kanssa ja se oli jo heidän toinen käyntinsä kyseisessä kohteessa.

Olin ajatellut mennä katsomaan Vasa-laivaa, mutta tyttäreni oli ehdottomasti päättänyt mennä taas Junibackeniin. Pahaksi onneksi Junibacken sijaitsee Djurgårdenissa aivan Vasa-museon vieressä. Ei ollut toivoakaan päästä ohittamaan paikkaa. Annoin lopulta periksi, kun mieheni huomautti, että täytyyhän lastenkirjabloggarin käydä Junibackenissa. En tosiaan ole käynyt siellä koskaan ennen. Junibackeniin siis veivät askeleemme.

Mikä Junibacken sitten on? Miten sitä parhaiten osaisi kuvata? Se on eräänlainen lastenmuseo. Se on elämystalo, jossa lapset pääsevät kokemaan lastenkirjojen maailman leikin kautta. Herättämällä henkiin lastenkirjojen miljööt ja hahmot, ruokitaan lasten omaa mielikuvitusta.

Junibacken kutsuu itse itseään lastenkulttuuritaloksi, "jonka sydän kuuluu kirjoille". Talon perimmäisenä tarkoituksena on herättää lukuhalut. Talo rakentui alun perin Astrid Lindgrenin ympärille, mutta hän toivoi, että siellä esiteltäisiin myös muiden kirjailijoiden tuotantoa. Näin tapahtuikin.

Astrid Lindgrenin patsas pihalla

Puussa Junibackenin edessä kasvaa jättiläisbanaaneja

Satutori

Aloitimme kierroksemme satutorilta. Satutorilla pääsi sisään ruotsalaisen lastenkirjallisuuden maailmoihin. Miltä tuntuisi astua Viirun ja Pesosen mökkiin tai Katto-Kassisen hökkeliin? Olisiko hauska soittaa Mikko Mallikkaan ovisummeria tai vaellella Lasse-Maijan etsivätoimiston maisemissa? Tämä kaikki on mahdollista Junibackenissa.

Hauskaa oli ainakin tyttäreni mielestä. Tyttäreni piti eniten ehkä juuri tästä osasta kulttuuritaloa. Hänestä oli mukava päästä itse touhuamaan kirjojen maailmoissa. Satutorilla oli myös pari tosi kivaa liukumäkeä. Liukumäet innostavat aina!

Leikitäänkö nakkikioskia?

Lasse-Maijan etsivätoimisto

Katto-Kassisen mökki ja Katto-Kassinen itse

Haluaisitko istahtaa Mimmi-lehmän syliin?

Viiru on kiivennyt katolle

Tarvitseekohan Pesonen apua halkojen kannossa?

Här flyger Alfons Åberg! Ut över världen.

Mikko Mallikas pelaa jalkapalloa kerrostalon nurkalla

Satujuna

Satutorilta lähdimme satujunaan. Satujunassa valokuvaaminen oli kielletty, mikä oli ihan hyvä. Näin saatoin rauhassa keskittyä katselemaan ja kuuntelemaan. Muuten olisin varmaan säheltänyt kameran kanssa koko ajelun ajan. Sen verran hienojen miljöiden halki kuljettiin.

Pääsymaksuun sisältyi vain yksi juna-ajelu. Muuten olisi ollut houkutus ajaa se läpi vielä toistamiseenkin. Selostus oli mahdollista kuunnella suomeksi. Ruotsiksi kertojana olisi ollut Astrid Lindgren itse.

Itselleni satujuna oli Junibackenin elämyksellisin osa. Istuimme huvipuistovaunua muistuttavassa vaunussa, joka kulki halki Astrid Lindgrenin kertomusten. Ajelu alkoi luonnollisesti Marikin perheen Kesäkummusta (ruots. Junibacken), jossa Marikki valmistautui hyppäämään sateenvarjonsa kanssa katolta. Matka jatkui muihin kertomuksiin: Eemeli, Katto-Kassinen, Ronja Ryövärintytär, Veljeni Leijonamieli...

Vaunu kohosi välillä Tukholman kattojen ylle ja ajautui välillä huoneisiin, joista ei näyttänyt olevan ulospääsyä, mutta yhtäkkiä kokonainen seinä saattoi aueta, ja matka jatkui.

Kun lähestyimme Veljeni Leijonamielestä tuttuja jylhiä Karmanjakan kallioita ja kauheaa lohikäärme Katlaa, tyttäreni lohdutti minua: "Äiti, älä pelkää. Se ei ole oikea lohikäärme. Se on muovia."

Muovia se ei itse asiassa ollut. Kaikki hahmot ja miljööt oli tehty pieteetillä. Lastenkulttuuritalossa ei ollut mitään muovista. Satujunan rakentaminen kesti kaksi vuotta ja sen parissa työskentelivät kaikki Ruotsin eturivin lavastajat, nukentekijät, koristemaalarit, tarpeistajat ja teatteripuusepät. Heidän käsissään syntyi jotain ainutlaatuista. Satujuna oli ihana elämys, vaikka se olikin paikoin vähän jännittävä ja myös surullinen.

Pihalla Astrid Lindgren -patsaan sylissä olevassa kirjassa on lainaus Veljeni Leijonamielen lopusta: "Å Nangilima, ja Jonatan, jag ser ljuset."

Huvikumpu

Satujunasta päädyimme Peppi Pitkätossun Huvikumpuun. Saimme tutkia Pepin taloa, koluta ullakkokamaria ja kurkistella piirongin laatikoihin. Huvikummun yläkerrasta pääsi liukumaan liukumäkeä pitkin alas. Talon edustalla seisoi Pepin hevonen Pikku Ukko, jonka selkään sai nousta, vaikka hevonen olikin todella korkea.

Huvikummun edustalla alkoi juuri lapsia osallistava toiminnallinen esitys, jossa muskarityyppisesti laulettiin lastenlauluja. Lapset saivat taputtaa tahtia ensin käsillä ja rummuttaa sitten rytmiä suurilla muoviämpäreillä. Tyttäreni jaksoi kiinnostua ruotsinkielisistä lauluista vain hetkeksi.

Barbro Lindgren Junibackenissa

Huvikummusta laskeuduimme Barbro Lindgren Junibackenissa -näyttelyyn. Hänen hahmonsa eivät olleet meille ennalta tuttuja. Emme ole lukeneet hänen Oskari-kirjojaan tai Rasavilli Piltti -kirjojaan emmekä muitakaan teoksia.

Näyttely oli silti kiva. Sieltä löytyi esimerkiksi ovi, jonka takaa kuului pelottavaa ääntä, jos sen yritti avata, ja vaatenaulakko, jonka taakse kätkeytyi salakäytävä. Peilein toteutetun illuusion avulla sai nähdä millaista olisi istua seinähyllyllä tai roikkua kattolampusta.

Illuusio tyttärestä seinähyllyllä

Teatteri

Junibackenissa on myös teatteri, jonka esitykset kuuluvat pääsymaksun hintaan. Teatterissa esitetään lähes 1600 esitystä vuodessa, useita esityksiä päivässä. Meidän käyntimme ajalle ei esitystä kuitenkaan sattunut, ellei sellaiseksi lasketa tuota lasten rytmituokiota. Kaikki näytelmät perustuvat lastenkirjoihin tai kirjailijoiden töihin, koska lastenkulttuuritalon tavoitteena on herättää halu lukea.

Ruotsin suurin lastenkirjakauppa

Junibackenin myymälä on Ruotsin suurin lastenkirjakauppa. Se on täynnä kirjoja, suurin osa ruotsiksi mutta jonkin verran myös muilla kielillä. Suomeksi näytti löytyvän lähinnä Tove Janssonin teoksia. Kirjakaupassa on viihtyisä lukunurkkaus, johon voi hetkeksi pysähtyä lueskelemaan.

Olisin voinut viipyä kirjakaupassa vaikka kuinka kauan. Lopulta onnistuin valitsemaan yhden kirjan kotiin viemisiksi. Se oli Gunilla Hanssonin Godnatt har jag sagt (En bok för alla 2016). Gunilla Hansson on yksi suosikkini ruotsalaisista kirjailija-kuvittajista. Hänen teoksiaan ei ole enää pitkään aikaan ollut saatavilla suomeksi.

Muita kokemuksia Junibackenista

Junibackenin verkkosivujen mukaan käyntiin kuluu yleensä aikaa pari tuntia. Meillä meni puolitoista tuntia. Aikaa olisi varmasti kulunut enemmän, ellei paikka olisi ollut tyttärelläni niin tuoreessa muistissa.

Emme käyttäneet ravintolapalveluita tai kokeilleet ulkona olevaa leikkipuistoa. Niihin aikaa olisi tietysti saanut uppoamaan enemmänkin. Ulkopuistossa oli tosi hauskannäköinen liukumäki, mutta katsoimme parhaaksi jatkaa matkaa kiireen vilkkaa. Sää oli muuttunut ja näytti tulevan sade.

Kiva liukumäki leikkipuistossa

Leikkipuistossa oli jättimäinen shakkilauta

Koska olimme Junibackenissa arkipäivänä vilkkaimman turistikauden ulkopuolella, meillä ei mennyt lainkaan aikaa jonottamiseen missään kohtaa. Olen ymmärtänyt, että satujunaan joutuu joskus jonottamaan melko kauan. Me pääsimme suoraan kyytiin. Minkäänlaista tungosta ei ollut muissakaan tiloissa, joten leikkiminen onnistui hienosti.

Junibacken on tehty lapsille ja lapset on otettu kaikessa huomioon. Jopa vessat olivat satumaiset. Vessassa oli aikuiselle ja lapselle yhteisiä koppeja, joissa oli rinnakkain iso ja pieni pönttö. Parasta oli, että lapselle oli myös oma pikkuruinen ovi.

Vessakin oli satumainen

Pääsymaksu oli mielestäni hiukan tyyris: lapset (2-15 v.) 155 kruunua ja aikuiset 185 kruunua. Koen kuitenkin, että rahalle sai vastinetta. Mitäpä ei ihminen olisi valmis maksamaan päästäkseen astumaan sadun maailmaan.

Satamasta olisi päässyt laivayhtiön bussilla suoraan Djurgårdeniin. Typeryyksissämme lähdimme kuitenkin kiertämään keskustan kautta. Matkoihin meni niin paljon aikaa, ettemme ehtineet tehdä Junibackenin lisäksi Tukholmassa kovinkaan paljon muuta.


Lisätietoa Junibackenista löytyy Junibackenin verkkosivuilta: https://www.junibacken.se/fi/