Merten pohjassa makaa aarrelaivoja

Viime vuonna tyttärelläni oli vaikuttava kokemus. Hän näki Ruotsin risteilyllä mummun ja vaarin kanssa sateenkaaren, joka päättyi mereen. Sen jälkeen hänen ajatuksensa ovat tavan takaa palanneet tapahtumaan. Merenpohjassa täytyy nimittäin olla aarrelaiva!

Kun huomasin, että Raili Mikkaselta oli ilmestynyt uusi teos Suomen lasten aarrelaivat (Minerva 2019), ostin sen näyttääkseni tyttärelleni, että aarrelaivoja todellakin saattaa maata merten pohjassa.

Teos esittelee todellisia aarrelaivoja, joita on löydetty Suomen aluevesiltä. Joidenkin lasti on ollut arvokkaampi kuin toisten, mutta kyllä kai vaikkapa 1700-luvun arkisia esineitäkin voi tänä päivänä pitää aarteina.

Kirjassa esitellään kymmenen uponnutta laivaa. Vanhin laiva on 1400-luvulta ja nuorin 1800-luvulta. Jokainen laiva on saanut oman lukunsa. Luvut ovat itsenäisiä tarinoita. 

Asiaa lähestytään hyvin vaihtelevasti. Välillä kertojahahmona on lapsi menneisyydestä, välillä nykyisyydestä ja yhdessä tarinassa jopa hylky itse. Välillä keskitytään kuvailemaan enemmän nykyajan sukellusharrastusta ja välillä laivan uppoamisajan historiaa.

Jokaisen tarinan jälkeen on inforuutu, jossa kerrotaan, mitä laivasta tiedetään, ja kuinka hylky löytyi.

Luimme kirjan tarinat iltasatuina, yhden kerrallaan. Joka ilta lopetellessani lukemista sain kuulla saman virren: "Lue vielä toinen. Lue edes vähän vielä. Mä haluan vielä kuulla."

Kiinnostavimmat tarinat olivat tyttäreni mielestä ensimmäinen ja viimeinen. Ensimmäinen kertoi vuonna 1468 uponneesta Hanneke Vromesta, Itämeren suurimmasta laivasta omana aikanaan. Sen matkustajien joukossa olivat Raaseporin linnanherran Lauri Akselinpoika Tottin puoliso Katariina ja poika Akseli.

Olimme jo lukeneet Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjasta (Minerva 2017), kuinka Katariina-rouvalle ja pikku Akselille kävi laivan upottua myrskyssä Raaseporin lähellä. Yksikään laivassa olleista ei pelastunut. Katariina-rouvan ja pikku Akselin haamut kummittelevat yhä Raaseporin linnassa. Kuutamoöinä linnasta voi kuulla leikkivän pojan naurua, kuten kirjoitin lokakuisessa postauksessani.

Hanneke Vromen hylkyä ei ole vielä löydetty, vaikka sitä on kovasti etsitty. Jossain merenpohjassa makaa melkoinen kulta-aarre. Laivan lasti oli nimittäin tavanomaista arvokkaampi.

Viimeinen kertomus kertoi vuonna 1859 Oulun lähistöllä uponneesta Sophia Mariasta. Se oli matkalla hakemaan Oulusta tervalastia, kun upposi myrskyssä. Sophia Maria kiinnosti meitä eritysesti siksi, että olimme jo tutustuneen sen tarinaan käydessämme Oulussa Pohjois-Pohjanmaan museossa. Näimme museossa hylystä nostettua esineistöä. 

Tämä tarina oli siitä onnellinen, että koko miehistö pelastui.  Miehet eivät kuitenkaan ehtineet ottaa laivasta mukaansa yhtään mitään, joten löytynyt esineistö antaa hyvän kuvan 1800-luvun merimiesten elämästä.

Kirjan luettuani alkoi ihan harmittaa, etten valinnut yliopistossa meriarkeologian kursseja. Jotkut opiskelutoverini olivat niistä hyvin innoissaan. Nyt vasta ymmärsin, miksi.


Raili Mikkanen: Suomen lasten aarrelaivat
Kuvitus: Laura Haapamäki
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2019 


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 9 "sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja".