Joulukirja taaperolle - Tompan joulu

Kristiina Louhen Tompan joulu, kuten muutkin Tomppa-sarjan kirjat, on suunnattu taaperoille. Tomppa on niin pieni, ettei osaa vielä puhua. Tomppa seuraa joulupuuhia kotona kommentoiden vähän väliä: "OHO!" 

Joulussa riittääkin ihmettelemistä. Yhdessä äidin kanssa Tomppa leipoo pipareita ja isän kanssa hän rakentaa lumilyhdyn. Tomppa hämmästelee ikkunaan syttynyttä suurta tähteä ja auttaa äitiä joulukorttien teossa. Jouluun kuuluu myös varottavaa: kuusen neulaset pistävät sormeen ja kynttilän lepatusta saa katsoa vain kaukaa.

Joulupuuhat huipentuvat joululahjojen jakoon. Tomppa saa pehmoeläimen.

"Tompan paketissa on pitkiä naruja ja sitkeitä solmuja, mutta lopulta sekin paketti saadaan auki.
   - KII, Tomppa kiljahtaa.
   - Kii onkin hyvä nimi kissalle, mummi hymyilee."

On ihanaa, että taaperoillekin on omaa joulukirjallisuutta. Pistää vaan miettimään, kannattaako näin vauvamaista kirjaa hankkia, kun sen käyttöikä on niin lyhyt. 

Meillä oli kyllä tyttäreni taaperoaikoina useita pahvisivuisia joulukirjoja, mutta ne ovat kaikki lähteneet jo kiertoon. Tompan joulun lainasin kirjastosta. Viisivuotiastani se vielä kiinnosti, sillä hänellä on meneillään vaihe, jossa hän leikkii itse mielellään vauvaa tai pikku taaperoa.

Tompan joulussa ei ole pahvisivuja, joten taaperon omiin käsiin sitä ei välttämättä voi antaa. Oma tyttäreni ainakin oli pienenä ihan mahdoton kirjojen tuhoaja.

Kuvitus on Kristiina Louhen taattua tyyliä. Hän on ehdottomasti yksi lempikuvittajistani. Louhen kirjoista meillä on luettu enemmän Aino-sarjaa. Tomppa ei ole itselleni yhtä tuttu.


Kristiina Louhi (teksti ja kuvat): Tompan joulu
Kustantaja: Tammi 1999 

Oodin Kirjataivas ei taivaalta tuntunutkaan

Häpeäkseni joudun myöntämään, että sitten Helsingin uuden keskustakirjasto Oodin avajaisten en ole käynyt Oodissa kertaakaan ennen eilistä. Kävimme kirjastossa avajaisten aikaan itsenäisyyspäivänä, mutta silloin siellä oli niin kamalasti ihmisiä, että minun oli vaikea hahmottaa tilaa kunnolla.

Kuulin avajaisissa ihmisten kommentoivan, että tässä on kirjasto, jossa kirjat ovat sivuseikka. En ihan silloin ymmärtänyt kommentteja, sillä itse näin vain kirjat. Hyllyt olivat vielä täynnä, ja minun oli helppo löytää kirjoja, joita olin jo pitkään halunnut lainata. Kaikki kirjat olivat ihan uusia ja lukemattomia. 

Meihin iski silloin tyttäreni kanssa suorainen hulluus, kun kahmimme kirjoja hyllyistä, kunnes emme enää jaksaneet kantaa niitä. Sitten päätimme laittaa osan takaisin hyllyyn, mutta pian näimme taas jotain kiinnostavaa, joka oli ihan pakko saada lainata. Paluumatkan kotiin hoipuin valtavan painava kirjareppu selässäni.

Eilen kun olimme kirjastossa paremmalla ajalla ilman valtavaa tungosta, pystyin tarkastelemaan rakennusta ja sen toimintoja selvemmin. Kirjaston kolmannen kerroksen Kirjataivas on valtava yhtenäinen tila täynnä kirjoja. Ensi silmäyksellä se vaikuttaa todella taivaalta. Suurista ikkunoista on hienot näköalat.

Mutta sitten alkaa huomata epäkohtia. Kirjoja ei ole kuin valtavan rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Kaksi alempaa kerrosta on täynnä jotain muuta. Älkää kysykö mitä. Se ei oikein selvinnyt minulle. 

Jos menen kirjastoon, toivoisin pääseväni heti ovesta astuttuani kirjojen äärelle. Nyt joudun selvittämään tieni ylimpään kerrokseen, jossa lastenkirjat on tungettu ulko-ovista nähden kaikkein kauimmaiseen nurkkaan. Tyttäreni ehti jo hermostua vaeltaessamme pitkän matkan lastenkirjojen äärelle. Toisaalta hänestä oli hauska nousta liukuportaita. Tämä on varmaan Helsingin ainoa kirjasto, jossa on liukuportaat.

Kirjahyllyt ovat tosi matalia. Tavallaan se on ihanaa, sillä siten ne eivät peitä näkymää komeassa suuressa tilassa, mutta eihän niin mataliin hyllyihin mahdu kauheasti kirjoja. Luin joulukuussa Helsingin Sanomista, että Oodin kokoelmiin kuuluu vajaa 90 000 kirjaa. Sehän kyllä kuulostaa paljolta, mutta todellisuudessa jopa Itäkeskuksen kirjastossa on enemmän kirjoja kuin Oodissa.[1]

Alimmat hyllyt ovat aivan lattian rajassa, ja koska kumarteleminen on minulle yleensä hankalaa, koin sen tosi epämiellyttävänä. Lapsille ja perusterveille matalalle sijoitetut kirjat eivät kenties ole niin suuri ongelma kuin minulle.

Tytär lastenkirjahyllyn edessä Oodin avajaisissa

Lastenosastolla on matalia kirjalaareja, jotka mahdollistavat sen, että lapset pääsevät helposti itse penkomaan kirjoja. Ja sen näköisiä laarit todellakin olivat. Kirjat olivat aivan sekaisin. Aloin heti järjestellä laareissa olevia kirjoja, kunnes huomasin työn olevan mahdoton. Kirjat olivat täysin vinksinvonksin. Kirjoja lojui myös lattialla. Jos etsii jotain tiettyä kirjaa, se on varmasti hankalaa.

Oli tavallinen heinäkuinen arkipäivä, mutta kirjastossa kävi vilske. Lastenosaston oleskelualueelle oli leiriytynyt kymmenittäin vauvoja äiteineen (muutama isäkin vilahti joukossa). Turisteja, turistiryhmiä ja muita uteliaita vaelsi taivastelemassa kirjaston arkkitehtuuria. Kirjojen keskelle sijoitettu kahvila ja sen terassi olivat täynnä. Kaikki työskentelypisteet olivat käytössä.

En vaan ymmärrä, kuka kirjastossa pystyy työskentelemään, sillä suuressa tilassa oli korvia huumaava hälinä. Yleensä madallan ääntäni kirjastossa, mutta täällä se ei onnistunut. Oli puhuttava kovaa, jos halusi tyttären ylipäätään kuulevan. Avara tila levitti hälinän kaikkialle.

Käyntimme aikana aloin ymmärtää paremmin avajaisissa kuulemiani kommentteja kirjastosta, jossa kirjat ovat sivuseikka. Oodi on mielestäni hyvin onnistunut lyömään itsensä läpi kaupunkilaisten olohuoneena, mutta kirjastona se on surkea.

Yleensä kirjastosta lähtiessäni tunnen itseni onnelliseksi ja virkistyneeksi, Oodista lähtiessä olin uupunut ja pahantuulinen. Uupumus johtui siitä hälinästä, jota olin Kirjataivaassa joutunut sietämään sekä siitä, että tila ja siellä vallitseva rauhattomuus saivat tyttäreni ADHD-piirteet kukoistamaan. 

Hän juoksi onnellisena ympäri valtavaa tilaa ja minä yritin pysyä perässä painavien kirjojen kanssa ja hillitä häntä. Lopulta hän kirjaimellisesti hyppi seinille satuhuoneessa, joka luultavasti oli tarkoitettu lasten ja vanhempien yhteisiin lukuhetkiin ja rauhoittumiseen.

Jos haluan ihastella upeaa arkkitehtuuria tai kahvitella hienoissa maisemissa kirjojen äärellä, Oodi on hyvä valinta. Mutta jos haluan käydä keskustassa kirjastossa lukemassa ja lainaamassa kirjoja, valitsen vanhan rakkaan Rikhardinkadun kirjaston. Se saa edelleen olla minun keskustakirjastoni.
 

VIITTEET:
[1] Vesa Sirén: Miksi Oodissa on niin vähän kirjoja? Helsingin Sanomat 16.12.2018.


VINKKI

Kristiina Louhen uusimmassa Tomppa-kirjassa Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka Tomppa ja Kerttu pääsevät isän kanssa retkelle kirjastoon, nimittäin uuteen kirjasto Oodiin. Ihmeellisesti kuvissa kirjasto Oodi näyttäytyy aivan näköisenä, vaikka kirja ilmestyi jo ennen Oodin avajaisia.


Kristiina Louhi (teksti ja kuvat): Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka
Kustantaja: Tammi 2018 

Luistellaan näin, oi ystäväin

Ihanaa, että pakkaset jatkuvat. Se tarkoittaa, että pääsimme tänään luistelemaan. Oli mitä sopivin sää: pikku pakkanen ja aurinkokin paistoi pitkästä aikaa.

Tyttäreni on aina ollut kiinnostunut luistelemisesta. Mummun ja vaarin ikkunasta näkee luistinradan, ja siitä on ollut hyvä katsella, kuinka ihmiset liitelevät ja liukuvat jäällä.

Tyttäreni oli kaksivuotias, kun veimme hänet ensimmäisen kerran luistelemaan. Se oli liian varhain. Hän ei pysynyt ollenkaan pystyssä, eikä tuntunut tajuavan erityisen hyvin koko luistelun ideaa. No, saipahan ensi kosketuksensa jäähän.

Valmistauduimme silloin luistelemaan menoon lukemalla taaperoille tarkoitettua kirjaa Luistellaan! Sympaattinen kuvitus on Yu-hsuan Huangin käsialaa. Kirjassa on tukevat pahvisivut ja joka aukeamalla jokin toiminnallinen elementti, joka auttaa taaperoa viihtymään pidempään kirjan ääressä. On vetoluukkuja, pyöriteltäviä kuvia ja muita liikkuvia osia.

Lyhyt teksti on kirjoitettu riimimuotoon.

"Luistinrata on jäässä, lämmintä päällä.
Innolla päivää odotetaan.
Ihanaa on taas liukua jäällä.
Hurraa, nyt taas luistellaan!"

Tyttäreni ollessa kolmivuotias valmistauduimme luisteluun lukemalla Ian Whybrow'n kirjoittamaa ja Rosie Reeven kuvittamaa kirjaa Salla oppii luistelemaan.

Salla on pieni puputyttö, joka suhtautuu uusiin asioihin varovaisesti. Kun isä ehdottaa luistelemaan lähtöä, Sallan sisarukset hihkuvat innosta, mutta Sallaa ajatus kauhistuttaa. Entä jos hän ei pysy pystyssä? Entä jos kaikki nauravat hänelle?

Kun Salla näkee, kuinka suuri järvi on ja kuinka paljon siellä on väkeä, hänen olonsa ei ainakaan helpotu. Hän istuu ensin jään laidalla katselemassa luistelijoita, mutta löytää lopulta itsestään tarpeeksi rohkeutta astua jäälle. Pelkonsa voitettuaan Salla huomaa, että luisteleminen onkin hauskaa.

Kirja sopii parhaiten rohkaisuksi aralle lapselle. Tyttäreni on kaikkea muuta kuin arka. Hänen asenteensa luistelua kohtaan oli tuolloin aivan erilainen kuin pelokkaalla Sallalla. Hän paloi innosta ja oli etukäteen sitä mieltä, että osaahan hän luistella. Todisteeksi hän liu'utti jalkojaan sukkasillaan lattialla.

Jäälle päästyä karu todellisuus paljastui. Ei luisteleminen ollutkaan niin helppoa. Pystyssä ei pysynyt, ja tyttäreni oli liian pettynyt ja turhautunut malttaakseen opetella rauhassa. Kun kentälle vielä pelmahti hänen tarhakaverinsa, joka osasi luistella täydellisesti, oltiin raivokohtauksen partaalla.

Kotona ei auttanut muu kuin kaivaa esiin omasta lapsuudestani säilynyt Kristiina Louhen kirja Aino ja tuhmat luistimet.

Aino on juuri saanut ensimmäiset luistimensa. Sielunsa silmin hän jo näkee itsensä liihottelemassa jääprinsessana. Mutta jäällä Aino toteaa, etteivät luistimet tottelekaan häntä. Aino on aikamoisen turhautunut.

"— POIS nämä inhottavat luistimet, Aino huutaa pettyneenä. — En tahdo enää ikinä tämmöisiä jalkaani. — ÄITI — tule heti auttamaan!"

Äiti yrittää selittää, että luisteleminen vaatii paljon harjoittelua. Aino oivaltaa asian vasta katsellessaan pikkuveljensä palapelin kokoamista. Nyytti onnistuu lopulta, mutta hän onkin harjoitellut kerta toisensa jälkeen. Ehkä Ainokin voisi kokeilla uudestaan luistelemista.

Naapurin Sanna lähtee mukaan. Jäällä Ainoon iskee kateus, kun Sanna on häntä niin paljon parempi luistelija. Sanna onkin jo koulutyttö ja harjoitellut paljon kauemmin. Sannan avustuksella Aino pysyy paremmin pystyssä, eikä pyllähtäminenkään tunnu kahdestaan niin pahalta.

Tänä talvena kun tyttäreni on nelivuotias, luisteleminen onnistuu jo huomattavasti paremmin. Hän selviää jäällä itse luistelukelkan avulla ja hetkittäin jopa ilman sitä.

Olemme lukeneet Kerttu Ruuskan kirjoittamaa ja Nadja Sarellin kuvittamaa kirjaa Elsa luistelemassa. 

Elsan tarharyhmä lähtee retkelle luistinradalle. Luistimet vaihdetaan jalkaan pukuhuoneessa ja sitten päästään jäälle. Tömpsis, tömpsis, Elsa kaatuilee. Ihmeen nopeasti hän kuitenkin alkaa pysyä pystyssä ja pystyy harjoittelemaan opettajan ohjauksessa pingviinikävelyä, luistelupotkuja, liukua ja jopa piruettia.

Elsa luistelemassa kuuluu Oppi & ilo -sarjaan, jonka ideana on auttaa lapsia oppimaan uusia taitoja. Kirjailija Kerttu Ruuska on lastentarhanopettaja, joten hänellä on kyky esittää uudet asiat lapsille sopivassa muodossa. 

Elsa luistelemassa on paitsi kuvakirja myös tietokirja. Kirjan lopussa on infoaukeamia, joissa opetetaan luistelutekniikkaa ja neuvotaan, mitä luistinradalle tarvitsee ottaa mukaan.

Mitä luisteluaiheisia kirjoja teillä luetaan?


Luistellaan!
Kuvitus: Yu-hsuan Huang
Tekstit: Ⓒ Macmillan Children's Books
Englanninkielinen alkuteos: Let's Play Ice Skating
Suomennos: Marja-Riikka Parviainen
Julkaisija Suomessa: Egmont Kustannus Oy Ab / Kirjalito 2014

Ian Whybrow: Salla oppii luistelemaan
Kuvitus: Rosie Reeve
Englanninkielinen alkuteos: Bella Gets Her Skates On
Suomennos: Terhi Leskinen
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2007

Kristiina Louhi (teksti ja kuvat): Aino ja tuhmat luistimet
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1990

Kerttu Ruuska: Elsa luistelemassa
Kuvitus: Nadja Sarell
Kustantaja: Sanoma Pro Oy 2015