Perjantaina Kansallismuseossa Helsingissä avautui muuminäyttely. Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75 -näyttely on kunnianosoitus 75 vuotta täyttäville muumeille. Ensimmäisen muumikirjan julkaisemisesta tulee nimittäin tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta.
Lähdimme kuusivuotiaani kanssa käymään näyttelyssä lauantaina. Kuten kuulin erään isän kommentoivan näyttelyn päätteeksi, taisi olla lapselle viikon kohokohta.
Ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ei ala kovin valoisissa tunnelmissa. Muumimamma ja Muumipeikko vaeltavat kodittomina pimeässä metsässä etsiskellen paikkaa, johon asettua. Maa on tulvan vallassa ja Muumipappa teillä tietymättömillä.
Näyttelyvieras astuu pimeään satumetsään. Tuolla häämöttävät Yksinäiset vuoret. Tuolla seinältä tuijottavat suuren, pelottavan merikäärmeen kammottavat silmät.
Ensimmäinen muumikirja päättyy onnellisesti. Muumipappa löytyy ja yhdistynyt perhe saapuu ihanaan laaksoon, jonne asettuu asumaan. Muumipapan rakentama hyvin hieno, kaakeliuunin kaltainen, siniseksi maalattu talo on ajautunut laaksoon tulvan mukana.
Seuraavaan näyttelyhuoneeseen astuttaessa päästäänkin pimeydestä valoon. Muumilaaksossa on kesä. Mamman ruusut kukkivat hehkuvanpunaisina näkinkenkien ympäröimissä kukkapenkeissä. Papan rakentama sininen muumitalo on juuri sellainen kuin pitääkin.
Tuollahan on pappa itsekin. Hän loikoilee puussa Agatha Christien romaania lueskellen. Täydellistä kesäpuuhaa!
Laakson halki kiemurtelee joki. Joen yli kaartuvalla sillalla Muumipeikko odottaa. Hän odottaa Nuuskamuikkusta, joka on luvannut saapua kevään ensimmäisenä päivänä.
Maasta löytyy taikurin hattu, joka tuo laaksoon ripauksen taikaa. Muumipeikko ja Niiskuneiti lentelevät katon rajassa pehmoisilla pilvillä, ja huoneen nurkkaan on kasvanut ihmeellinen viidakko, joka liaaneineen tarjoaa mahdollisuuden loputtomiin Tarzan-leikkeihin. Mutta tuolla lentää jo taikuri mustalla pantterillaan. Hän saapunee hakemaan hattuaan.
Yhdessä nurkassa on muistutus siitä, ettei idylli ole koskaan ikuista. On tulvia, tulta syökseviä vuoria ja putoavia pyrstötähtiä. Joskus on paettava turvaan kallioluolaan, mutta ehkä se ei ole niin kamalaa, jos mukana on jättimäinen täytekakku.
Tyttäreni tutki kakkua hyvin tarkkaan ja halusi tietää, onko se oikea. "Ei ole", totesin. "Ei oikea kakku kestäisi täällä näyttelyssä."
"Koska tämä näyttely avautui?" tytär kysyi.
"Eilen."
"No, sitten se voi olla oikea", tytär arveli. "Ei se vielä ole ehtinyt pilaantua."
Seuraavassa näyttelyhuoneessa tulva on heittänyt muumiperheen tutusta rakkaasta laaksosta aivan vieraaseen ympäristöön. Kelluva teatteri syvänpunaisine samettiesirippuineen ei olisi omasta mielestäni ollenkaan hullumpi paikka viettää aikaa luonnonkatastrofin aikana.
Teatterin takahuoneessa riippui rooliasuja ja peruukkeja, joita tytär ihaili huokaillen. Meistä oli ihan mahtavaa, että teatterin lava keinahteli askelten alla. Aivan kun olisi ollut oikeasti laineilla!
Jos luonnonmullistukset eivät tule katkaisemaan auvoista eloa auringonpaisteisessa laaksossa, voi käydä niin, että alkaa itse kaivata vaihtelua. Arkeen ja omaan tarpeettomuuteensa kyllästynyt Muumipappa vie perheensä asumaan majakkasaarelle.
Näin hän täyttää Tove Janssonin oman unelman. Tove haaveili majakkasaarella asumisesta. Lapsuudenkesinä hänen perheensä teki retkiä Glosholmin majakkasaarelle. Majakka räjäytettiin talvisodan mainingeissa, mikä on harmi, sillä se oli kuin ilmetty muumitalo!
Minuakin majakat ovat aina kiehtoneet. Ihastuin ikihyviksi astuessani näyttelyhuoneeseen, jossa harmaalla rantakalliolla seisoi ylväs majakka ja meri ympäröi joka seinällä. Olisin voinut jäädä nauttimaan meritunnelmasta vaikka koko loppupäiväksi, mutta tyttäreni halusi eteenpäin.
Viimeisessä näyttelyhuoneessa talvi on laskeutunut Muumilaaksoon. Muumit ovat syöneet vatsansa täyteen kuusenneulasia ja paneutuneet talviunille. Se on perinne. Niin heidän esi-isänsäkin ovat aina tehneet.
Perinteet voi tietysti murtaa, ja niin Muumipeikko tekeekin herätessään kesken talven. Sen sijaan, että kääntäisi kylkeä ja nukahtaisi uudelleen, hän lähtee ulos ja tutustuu talveen, joka on hänelle aivan vieras maailma.
Tyttäreni rakasti talvihuonetta, jota hallitsi valtava lumihevonen. Tytär heittäytyi onnellisena valkoiselle kummulle, heitteli "lumi"palloja ja rakensi suurista palloista lumiukkoja.
Muuminäyttely oli suunnattu kaikenikäisille. Aikuinenkin sai näyttelystä paljon irti. Näyttelytilan seiniä kiertävät sitaatit saivat pohtimaan muumifilosofiaa ja muumitarinoiden välittämiä arvoja.
Erityisen hauska toiminnallinen näyttely oli kuitenkin lapsille. Toiminnallisuus on tietysti haaste koronaepidemian taas voimistuessa. Katselin mummia joka epätoivoisesti jankutti pienelle lapsenlapselleen toistuvasti: "Äiti sanoi, ettet saa koskea mihinkään. Lupasin äidille."
Kun itse yritin sanoa kuusivuotiaalleni, että älä turhaan koske mihinkään, hän katsoi minua pilkallisesti ja heitti muutaman kieltokyltin kokkoon. Sitten hän kipusi taikurin hatun sisään ja kävi keinumassa hurjasti viidakon liaaneilla.
Piisamirotan riippumatossa hän ei suinkaan tyytynyt rauhalliseen filosofointiin, vaan keinutti riippumattoa niin kovasti, että minua alkoi jo hirvittää. Kuulemma riippumatto oli parasta koko näyttelyssä.
Tytär yritti väkisin saada minut kokeilemaan, kuinka pehmeältä ja sileältä teatterin samettinen esirippu tuntui ja pettyi, kun en suostunut koskemaan siihen.
Näyttelyyn kerrallaan pääsevien vieraiden määrää seurattiin tarkasti. Pääsimme suoraan sisään, mutta näyttelytilassa oli mielestäni sen verran tungosta, että vedin saman tien maskin kasvoilleni.
Viivyimme muuminäyttelyssä reilusti yli tunnin, aina museon sulkemisaikaan asti. Kannatti käydä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti