torstai 9. syyskuuta 2021

Äidin onnenhetki: Tytär luki ensimmäisen kirjan ihan itse

Seitsenvuotiaani on viimein alkanut lukea. Itse. Kirjoja. Siihen vaadittiin vain vuosi hienovaraista suostuttelua (jolla ei ollut mitään vaikutusta) ja lopulta puhdasta lahjontaa, mutta nyt suorastaan liitelen onnesta!


Viimeisen vuoden aikana aloin tuntea kasvavaa huolta tyttärestäni. Minulla oli terve, iloinen tytär, joka liikkui ja ulkoili paljon ja jolla oli runsaasti kavereita. Tytär, jolla oli hyvä mielikuvitus ja sanavarasto, joka nautti kirjoista ja osasi keskustella niistä. Ja silti oli yksi asia, joka kaiversi mieltäni. Yhä enemmän... ja enemmän, kunnes koko asia alkoi saada mielessäni kohtuuttomat mittasuhteet. 

Mikä tämä kaivertava asia sitten oli? Ei sen kummempaa, kuin että lapsi ei lukenut itse. Suunnilleen vuoden hän on mielestäni osannut lukea niin hyvin, että kirjaan tarttumisen olisi pitänyt olla hänelle ihan mahdollista. Mutta kun ei, niin ei.

Jossain vaiheessa olin melkein vakavissani sitä mieltä, että luen hänelle liikaa. Että kaikki johtuu vain siitä, että pidän liikaa ääneen lukemisesta!

Ihan kuin lapselle muka voisi lukea liikaa!

Kaikki tietysti lohduttelivat minua ja vakuuttivat, että ääneen lukeminen on pelkästään positiivinen asia. Ja onhan se — totta kai on. Yritin rauhoittua ja vakuuttaa itselleni, että kouluun päästyään tytär kyllä kiinnostuisi lukemaan itse.

Koulu alkaa. Tytär saa aapisen ja on innoissaan. Aapisesta tulee lukuläksy joka päivä. Aapisen kanteen on kiinnitetty paperiarkki, johon vanhemman on kuitattava lukuläksy suoritetuksi.

Tyttären alkuinnostus sammuu melkein heti. Lukuläksyt ovat puuduttavia. Sellaisia kuin "lue seuraavat tavut kymmenen kertaa": A, AA, AI, AN, NA... Tytär jaksaa lukea tavut ehkä kahdesti, ennen kuin kieltäytyy jatkamasta. Mies vetää nimmarin paperiarkkiin.

"Ei lukuläksyä ollut vielä suoritettu", minä marisen. Sama juttu toistuu päivästä toiseen. Alan olla yhä turhautuneempi. Näyttää siltä, että tytär ei koskaan kiinnostu lukemisesta. Näen jo karun tulevaisuuden: Peruskoulusta päästessään hän ei osaa kunnolla lukea. Jatko-opinnot eivät onnistu. Hän ei koskaan saa kunnon työtä.

Eräänä päivänä kun taas hurjistuneena huomautan miehelleni, ettei lukuläksyä olisi saanut kuitata tehdyksi, koska tavut oli luettu ehkä kerran läpi, mies sanoo ratkaisevat sanat: "Onhan niiden tavujen lukeminen tosi tylsää."

Heureka!

Niin hitto vie onkin! Miten se ei ole juolahtanut aikaisemmin mieleeni!?

Marssin saman tien kirjahyllylle ja otan sieltä kirjan, jonka tytär sai koulunaloituslahjaksi schultütesta. Maja von Vogelin kirjoittama ja Eva Czerwenskan kuvittama Kivaa olla tyttö! (Mäkelä 2019, 2. p.) on ilmestynyt vasta-alkajille tarkoitetussa helppolukuisessa Kirjatiikeri-sarjassa. Kirjassa on 41 sivua ja neljä erillistä tarinaa. Teksti on kirjoitettu suuraakkosin ja tavutettu. Värikuvia on jokaisella sivulla.

"Tässä", sanon ja ojennan kirjaa tyttärelle. "Tästä lähtien luet aapisen lukuläksyn kerran läpi ja sen jälkeen luet tätä kirjaa."

Tytär, joka ei selvästikään ole päässyt mukaan heureka-tunnelmaani, katselee kirjaa epäluuloisena. Päätän ampua kovilla. "Kun olet lukenut tämän kirjan, me menemme lelukauppaan, ja sinä saat valita sieltä minkä tahansa lelun."

Tyttäreen tulee eloa. "Ai minkä tahansa lelun? Saanko mä vaikka lollin?"

Lopulta tytär lukee kirjan kolmessa päivässä. Hän lukee ääneen. Minä istun vieressä valmiina auttamaan vaikeissa kohdissa, mutta sellaisia ei juuri tule. Hän osaa lukea paljon paremmin ja nopeammin kuin ikinä olin osannut kuvitella.

Lelukaupasta ostetaan pieni L.O.L.-nukke. Tytär esittelee sitä ihan kaikille kavereilleen ja kertoo: "Mä sain tän, kun mä luin kokonaisen kirjan itse!"

Sovitaan, että tytär alkaa kerätä pisteitä isoa L.O.L.-nukkea varten. Jokaisesta luetusta sivusta saa tarran huoneen seinälle kiinnitettyyn ruudukkoon. Kun tarroja on tarpeeksi, käydään taas lelukaupassa.

Tämä äiti on nimittäin päättänyt, että lapsen lukuharrastuksen edistäminen on asia, josta voi maksaa.

Yhtenä iltana kun luen iltasatua, tytär kertoo samanikäisestä ystävästään. Vanhemmat eivät kuulemma ikinä lue tytölle ääneen. Joka ilta hänelle kyllä laitetaan äänikirja soimaan, mutta vanhemmat eivät lue itse.

"Arvaa, miksi mä osaan lukea niin hyvin?" tytär kysyy. Sitä olen totisesti miettinyt. Tyttären hyvä lukutaito on päässyt yllättämään minut. "Aina kun sä luet, mä katson sitä tekstiä", hän paljastaa.

Liikutun. Ja minä kun luulin lukeneeni hänelle liikaa!

Se ystävä, jolle ei koskaan lueta. Se, joka kuuntelee vain äänikirjoja. Hän ei osaa lukea.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti