"Karkausyönä kaupunki ei kuulu ihmisille"

"Karkauspäivänä joka neljäs vuosi tytöt kosivat poikia", kertoo Richard Scarry kirjassaan Iloinen esikoulu (Tammi 1986). Tästähän karkauspäivä kai yleensä tunnetaan. Nykyisin ajatus tuntuu vähän vanhentuneelta, kun samaa sukupuolta olevien avioliitotkin ovat mahdollisia, eivätkä kaikki edes ole varmoja omasta sukupuolestaan.

Vanhalle kansalle ajatus tytöstä kosimassa oli absurdi. Naisten mahdollisuus kosia karkauspäivänä oli vain osoitus siitä, että karkauspäivää pidettiin nurinkurisuuksien päivänä, ja maailman kirjat olivat silloin muutoinkin sekaisin.

Annina Holmbergin kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Karkausyön ratikkamatka (WSOY 2010) leikittelee juuri nurinkurisuuksilla. Karkauspäivänä mikään ei ole niin kuin pitäisi.

"Karkausyönä kaikki on ylösalaisin.
Pöllöt nukkuvat, murmelit valvovat.
Linnanmäki on auki, Nukkumatin maa kiinni.
Karkausyö koittaa vain joka neljäs vuosi.
Karkausyönä kaupunki ei kuulu ihmisille."

Tuomiokirkon kellon lyödessä kaksitoista kertaa alkaa taika-aika, ja kaupunki vapautuu rajoituksistaan. Vihreä ratikka ajelee ympäri kaupunkia ja näkee ihmeellisiä asioita. Katajanokalle on kerääntynyt patsaita eri puolilta kaupunkia patsaiden paljastustilaisuuteen. Siellä ne paljastavat kuulemiaan salaisuuksia toisilleen.

Linnunlaulussa laulaa riemukas böördikööri. Hietaniemen hautausmaalla kalmistot aukeavat ja kummitukset karkeloivat hautakivien välissä. Kaivopuistossa kaupungin eläimet juhlivat ja herkuttelevat vappumaisissa tunnelmissa.

Töölössä ratikka tapaa hevoskastanjan, joka varistelee oksiltaan hölynpölyä ja saa kaupungin nauramaan. Kun oopperatalo päättää pulahtaa uimaan Töölönlahteen, en voi muuta kuin pyöritellä päätä. Välillä tuntuu, että koko kirja on kuin yksi pitkä nonsense-runo. Kieli on lyyristä ja sointuvaa, paikoin jopa lorumaista:

"Muodoton mopsi mussutti munkkeja.
Roteva rotta rohmusi rosollia." 

Karkausyön ollessa kyseessä on rakkauttakin ilmassa. Ratikka rakastuu amaryllikseen, ja liikennevalo ja lyhtypylväs kokevat salamarakkauden. Nähdäänpä kirjassa häätkin. Jäänmurtajat Tarmo ja Sisu solmivat avioliiton.

Parasta kirjassa on se, että teos on ylistyslaulu kotikaupungilleni. Virpi Talvitien kiinnostavassa raapetekniikalla toteutetussa kuvituksessa kaupunki näyttäytyy tunnistettavana. Värit hehkuvat hurmaavina.

Tarinan opetukseksi kiertyy oivallus, että kaupungin henki syntyy tunteista. Suureen kaupunkiin mahtuu monenlaisia tunteita: kaipuuta, riemua, haikeutta, murjotusta, hilpeyttä, levollisuutta, vallattomuutta ja rakkautta.

Käpylän käpylehmät tuntevat itsensä tyytyväisiksi kotikaupungissaan:

"'Mistähän karkausyö on saanut nimensä?' ne miettivät. 'Emme me ainakaan halua karata. Minne me menisimme? Missä muka viihtyisimme paremmin kuin kotinurkissamme?'"

Ratikkaa puolestaan ajatus irtiotosta kiehtoo. Amarylliksen kanssa voisikin karata, vaikka kotikaupunki on tärkeä.

"Sillä paitsi toisiaan, ne rakastivat kaupunkiaan, joka hengitti jo kevättä.

Ja sen kaupungin nimi oli Helsinki."


Annina Holmberg: Karkausyön ratikkamatka
Kuvitus: Virpi Talvitie
Kustantaja: WSOY 2010