Pikku Matelin laulussa on kalevalaisesta runoudesta tuttu ajatus taivaan kantta kannattelevasta maailmanpuusta. Hytösen puun oksistossa asustaa hiirenpojan kokoisia ihmisiä, jotka laulavat veisuja ja joskus itkevätkin (itkuvirsiä kenties).
Kaunein lauluääni on Pikku-Matelilla. Henkilöhahmon nimi tuntuu viittaavan ilomantsilaiseen runonlaulajaan Mateli Kuivalattareen, joka oli kalevalaisia runoja keränneen Elias Lönnrotin ehkä tärkein informantti.
Pikku-Mateli on loistava laulaja. Hän on kuin Kalevalan Väinämöinen, jota koko luonto kuunteli.
"Kaunis ääni se olikin, sillä kun Mateli lauloi, pysähtyi tuuli ja pilvet laskivat taivaalta puun oksille. Ja ihmiset ja muut olennot istuivat pilvien päälle kuuntelemaan Matelin laulua."
"Ihmisiä kertyi alangoilta ja ylängöiltä, metsien siimeksistä. Vuorilta laskeutui väkeä kuuntelemaan Matelia. Heitä tuli merten takaa ja autiomaiden reunoilta. Rotkoista nousi eläimiä ja lintuja laskeutui puista."
Matelin laululla ei ole pelkästään esteettistä merkitystä, vaan se pyörittää vuodenaikoja. Kun Mateli ei laula, tulee talvi. Matelin laulaessa luonto kukoistaa kesäisessä loistossa.
Mutta mitä tapahtuu, kun Mateli ei enää jaksakaan laulaa? Ollenkaan. Teksti alkaa saada apokalyptisia sävyjä. Myös kuvitus on synkkää ja uhkaavaa.
"Mutta sitten maailma alkoi kadota Matelin ympäriltä. Suuret puut tummuivat mustiksi rangoiksi ja taivaankansi hiiltyi ja sen reunoilta alkoi valua öljyä. Lintujen ääni kuului kaukaa lasin takaa ja metsä tuoksui tuhkalta."
"Nyt maa oli mustaa. Oli taivaskin. Oli punaista ja keltaistakin, mutta se oli tulta, tuhoavaa ja surullista."
Meille suomalaisille on käynyt juuri näin. Olemme lakanneet laulamasta. Olemme hylänneet kalevalaisen elämäntavan, ja olemme osallistuneet siihen hitaasti etenevään hävitykseen, joka tuhoaa maapallomme.
Mateli tuntee itsensä murtuneeksi. Hän ei mitenkään jaksa yksin kannatella maailmaa. Silloin mätästuhkan ja kantovainaan välistä nousee vanha, viisas mummo, joka kertoo Matelille, ettei tämän tarvitsekaan jaksaa yksin.
Mummo alkaa laulaa, ja pian lauluun yhtyy muita, monia muita. Joukossa on voimaa, ja luonto elpyy. Pienen ihmisen teot ovat merkityksellisiä, mutta ei yksi pieni ihminen voi kantaa koko maailmasta vastuuta. Siihen tarvitaan yhteisöllisyyttä.
Hytösen myyttinen tarina oli äärettömän hieno lukukokemus. Se pisti aivonystyrät töihin ja herätti paljon ajatuksia.
Teksti on runollisen kaunista. Teos sopii takakannen mukaan niin ääneen luetuksi iltasaduksi kuin itselukijoillekin. Näin on, mutta olin onnellinen, kun sain lukea sen ääneen. Tekstin äänenlukeminen oli todellinen nautinto.
Pete Revonkorven pääasiassa sinertävänsävyinen kuvitus sopii kertomukseen loistavasti. Kuvitus on ihanan sadunomainen.
Tämä on sellainen kirja, josta olisin kovasti halunnut keskustella, mutta viisivuotiaani kanssa ei saanut aikaan oikein sellaista keskustelua, jota kaipasin. Hän halusi lähinnä puhua siitä, kuinka Mateli ja muut pikkuihmiset muistuttivat Onneli ja Anneli -kirjojen vaaksanheimolaisia. Sitten hän keskittyi kirjassa mainittuihin eläin- ja kasvilajeihin, jotka kiinnostivat häntä kovasti.
"Äiti, mitä on palpakat? Entä kynäjalava tai talvikkipaju tai ruotsinpihlaja?
Voiko supikoiria pitää lemmikkieläiminä?
Mikä on piisami? Ai niin, muumeissa oli piisamirotta.
Tarkoittaako kerttu leppäkerttua?
Onko kuusissa marjoja?
Mitä ovat kontiaiset ja supiaiset? Joitain myyriäkö? Voiko niitä pitää lemmikkeinä?
Espanjanliljat ovat varmaan kauniita. Mä haluaisin nähdä niitä. Kasvaako niitä Suomessa? Entä kevätsahramia? Eikö Lucia-pullissa ole sahramia?"
Tyttären kysymykset saivat minut epämiellyttävästi huomaamaan, että olen tyystin vieraantunut luonnosta.
Kirjasta jäi hiukan sellainen tunne, että pitäisi olla fiksumpi ymmärtääkseen syvällisesti, mitä kirjailija yrittää sanoa. Mutta juuri tällaiset kirjat, jotka jäävät vähän vaivaamaan, ovat parhaita, sillä ne ovat merkityksellisiä kirjoja, kirjoja joilla on oikeasti jotain sanottavaa.
Pikku-Matelin laulu oli ehdolla tämän vuoden Arvid lydecken -palkinnon saajaksi ja ehdottomasti ansaitsi ehdokkuuden.
Kirjasta tehdyn trailerin voi katsoa täältä.
Pidin Pikku-Matelin laulusta moninverroin enemmän kuin Hytösen kirjasta Beppe ja mausteyllätys, jonka olimme lukeneet juuri pari päivää aiemmin. Tyttäreni oli samaa mieltä.
Ville Hytönen: Pikku-Matelin laulu
Kuvitus: Pete Revonkorpi
Kustantaja: Enostone Kustannus 2019
Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 11 "pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta". Kirjan ensimmäinen virke kuuluu: "Ei ole aikaa monen monta vuotta siitä, kun taivaan kantta kannatteli valtava puu ja tuon puun oksilla asui pieniä ihmisiä." Aloitus nostaa heti odotukset korkealle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti