Kesän pakollinen nostalgiapläjäys: Camilla Mickwitzin Jasonin kesä

Kesä ei ole kesä ilman Camilla Mickwitzin kirjaa Jasonin kesä (Weilin+Göös 1986, 6. p.) Kirja kuuluu jokakesäiselle lukulistalleni. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1976 ja sen kuvamaailma on niin tunnistettavasti omasta lapsuudestani.

Aivan kuten minä lapsena, Jason asuu kerrostalossa muiden kerrostalojen ympäröimänä äitinsä Kaarinan kanssa. Minun perheeseen kuului tosin itseni ja Kaarina-äidin lisäksi muitakin jäseniä, mutta meillä oli samanlainen pieni, hämärä, asfaltin peittämä piha kuin Jasonilla. Jasonin on vaikea keksiä siellä mitään kivaa tekemistä, eikä hän nauti kesälomastaan ollenkaan. Itse asiassa lämmin sää on ainoa asia, mistä edes huomaa olevan kesä.

Onneksi eräänä päivänä kaikki muuttuu. Äiti ja Jason matkustavat pois kaupungista. Maalla he majoittuvat lomakotiin. Se on hurmaava keltainen puutalo maisemassa, joka on kuin taulu. Lomakodissa mistään ei tarvitse huolehtia. Joku muu laittaa ruoan ja siivoaa. Ei tarvitse muuta kuin olla ja maata rannalla. Huoneen pyöreästä ikkunasta näkyy meri.

Ensi alkuun lomakodin asukkaat viihtyvät omissa oloissaan, mutta Jason kaipaa seuraa. Hän järjestelee ruokasalin pöydät parempaan järjestykseen ja jopas ihmiset alkavat jutella toisilleen. Yhteistä touhua alkaa riittää rannalla, pihalla ja seurusteluhuoneessa. Kaikilla on hauskaa, kunnes loma on lopussa ja on aika palata kaupunkiin.

Voi suloista nostalgiaa! Kertokaapa minulle, onko jossain vielä tällaisia lomakoteja, joissa perheenäiti voisi vain olla ja levätä, eikä mistään tarvitsisi huolehtia. Omalla lomareissullamme päädyin kokkailemaan airbnb-huoneistossa, mikä ei ollut kauhean rentouttavaa. No, välillä onneksi sentään pääsin hotellien notkuvien aamiaispöytienkin ääreen.

Mikä saa tontun pelkäämään joulua?

Joulu lähestyy ja kotitonttu Ookavan mieli käy yhä synkemmäksi. Hannu Mäkelän kirjoittamassa ja Camilla Mickwitzin kuvittamassa kirjassa Tonttu joka pelkäsi joulua (Otava 1988) asetelmana on, että kotitonttujen tulee valmistaa talossaan asuvien lasten joululahjat. Vastineeksi kotitontut saavat Joulupukilta palkkaa ympäri vuoden.

Ongelmana on, että lasten joululahjatoiveet ovat tulleet vuosi vuodelta monimutkaisemmiksi. Tänä jouluna ne tuntuvat aivan mahdottomilta. Eikä Joulupukkikaan ole mikään leppoisa, mukava ukki, jollaisesta lapsille kerrotaan. Suuryrityksen johtajana hänellä on omat paineensa.

Stressaantuneena kotitonttu tekee virheen, jollaista ei saisi ikinä tehdä. Perheen lapset näkevät tontun. Sellaisesta voi joutua valaneuvoston eteen ja karkoitetuksi vaikkapa majakkatontuksi.

Tontun vuodatettua lapsille koko kurjuutensa lapset, tyttö ja poika, osoittautuvat oikein ymmärtäväisiksi. Päädytään siihen, että lapset toivovat tontulta jotain, mitä se osaa valmistaa, ja järjestävät niin, että vanhemmat hankkivat ne hankalat lahjat.

Päästessään nikkaroimaan verstaaseensa kunnon vanhanajan puusuksia ja puuhevosta tontun mieliala kohenee kummasti. Kun jouluna tyttö vieläpä muistaa tontun kainon toiveen joulupuurosta, on elo auvoisaa.

"Mutta poika katsahti tyttöön ja he hymyilivät toisilleen, mitäpä siitä vaikka vanhemmat eivät tienneet, ei niidenkään tarvinnut kaikkea tietää. Ja kotitonttu, joka oli piilossa kuusen takana ja odotti mitä sen tekemistä lahjoista sanottaisiin, näki hymyn ja tuli hyvin tyytyväiseksi. - - Ja pelkkä hymy riitti kiitokseksi paremmin kuin monet turhaan lausutut sanat."

Hannu Mäkelän teksti haastaa pohtimaan kriittisesti joululahjoja. Mitä kaikkea oikeastaan tarvitsemme? Tuovatko monimutkaiset härpäkkeet onnea vai riittäisikö vähempikin? Kriittisestä pohjavireestä huolimatta kirjassa on lämmin tunnelma, ja siitä jää hyvälle mielelle. Camilla Mickwitzin kuvitus on ihastuttava.

Tonttu joka pelkäsi joulua on kirja, josta nauttii niin lapsi kuin aikuinenkin. Mäkelän kieltä on nautinto lukea ääneen.


Hannu Mäkelä: Tonttu joka pelkäsi joulua
Kuvitus: Camilla Mickwitz
Kustantaja: Otava 1988