Lapsena lukemiani kirjoja, joista en muista juuri mitään

Sanotaan, että lapsena luetut kirjat vaikuttavat elämään voimakkaammin kuin aikuisena luetut. Mutta entä jos ei muista niistä mitään? Voiko silti kuvitella niillä olleen jonkinlainen merkitys omaan elämäänsä?

Luin lapsena ja nuorena valtavasti. On olemassa suuri määrä kirjoja / kirjasarjoja, jotka muistan lukeneeni ja jotka saavat lämpimän tunteen läikähtämään sydämessäni niitä ajatellessani, mutta joista en käytännössä kuitenkaan muista juuri mitään. Tässä joitakin.

Mary Norton: Kätkijät-sarja

Ystäväni Milla suositteli minulle tätä sarjaa. Se oli selvästi tehnyt häneen vaikutuksen, sillä leikimme siitä lähtien aika pitkään leikkiä, jossa barbit olivat kätkijöitä eli pieniä ihmisten tavaroita piilottelevia lilliputteja. Taisin itsekin pitää sarjasta, mutta en ole varma luinko kaikkia osia.

Lapsuudessani Kätkijöistä ei vielä ollut olemassa filmatisointeja.

Anni Swanin nuortenkirjat

Näissä oli pöyristyttävää köyhyyttä ja aina joku orpo. Kirjoissa parsittiin sukkia sekä syötiin perunoita ja suolakalaa. Luin näitä yksi yhteen kuvauksena omien esivanhempieni elämästä ja olin kauhistunut.

Viime vuonna ilmestyi Riitta Konttisen kirjoittama elämäkerta Tarinankertoja — Anni Swanin elämä (Siltala 2022). Sitä lueskellessani on alkanut kiinnostaa myös Swanin nuortenkirjojen lukeminen uudelleen. Ne ovat minulla kaikki tallella, vaikkakin kirjahyllyn takariviin tungettuina.

Jorma Kurvinen: Susikoira Roi -sarja

Näitä luin siihen aikaan, kun Töölön kirjasto oli kotikirjastoni. Muistan vieläkin sen kohdan hyllystä Töölön kirjaston lastenosastolla, mistä sarjan kirjoja löytyi. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä kirjat kertoivat. Niissä oli poika ja susikoira.

Siitä on jo aikaa, kun ostin kirpparilta yhden Susikoira Roi -kirjan, mutta emme ole sitä vielä lukeneet, vaikka tytär välillä on pyytänyt. En oikein tiedä, minkä ikäisille sarja sopii.

Jean Estorill: Anne-sarja

Näissä taisi olla kyse tytöstä, joka vaikeuksien kautta ja esteistä huolimatta raivasi tietään kohti ammattiballerinan uraa. Kirjat jättivät halun päästä joskus Lontoon Covent Gardeniin. Vasta viime syksynä Lontoon matkalla pääsin pikaisesti näkemään Covent Gardenin maisemia.

Rauha S. Virtanen: Selja-sarja

Jossain vaiheessa minulla oli 1950-luvun kausi eli olin hulluna kaikkeen 50-lukulaiseen. Silloin luin myös Selja-sarjaa. Sarja kertoo neljästä varsin erilaisella luonteella varustetusta sisaresta. Eksoottinen Margarita tummine hiuksineen on ballerinan urasta haaveileva kasvattitytär. Kris on tytöistä vanhin ja Dodo nuorin. Kirjailijaksi haluava Virva oli minulle sisaruksista samaistuttavin.

Olen monesti ajatellut lukea Selja-sarjan uudelleen. Jokin aika sitten kaivoin jo Seljan tytöt esiin kirjahyllyn takarivistä, mutta lukeminen jäi. Vähän pelottaa, että uudelleen lukeminen pilaisi hyvät muistot.

Merri Vik: Lotta-sarja
 

Tätä sarjaa oli koulumme kirjastossa. Siinä oli valtavasti osia. Luin niitä kirja per päivä -tahtia. Muistaakseni Lotta kasvoi sarjan edetessä. Olisiko päätynyt lopulta jopa naimisiin.

 

Martha Sandwall-Bergström: Gulla-sarja

Tämä oli sarja, joka kiinnosti minua kovasti, mutta Gulla-kirjoja oli vaikea saada käsiinsä. Ilmeisesti sarja oli lapsuudessani jo sen verran vanha, ettei sitä enää kauheasti ollut kirjastojen hyllyissä. Kirjojen varaaminen kirjastosta oli siihen aikaan vaikeaa ja kallista.

Muistan, että sarja olisi kannattanut lukea järjestyksessä, mutta saatavuusvaikeuksien vuoksi luin osia sekaisin ja välissä saattoi olla pitkiäkin taukoja. Olin siis aika pihalla kokonaisjuonesta, enkä varmasti ole lukenut kaikkia osia.

Äskettäin kahdeksanvuotiaani löysi kiertävän bookcrossing-kirjan: Gulla ratkaisee arvoituksen (Otava 1975). Ensin riemastuin kovasti, mutta sitten aloin miettiä, kannattaako se lukea, kun se on sarjan viides osa. Pääsenkö kärryille vai pitäisikö sarjan aiemmat tapahtumat olla muistissa? Ehkä minun on joka tapauksessa pakko lukea se, niin paljon se kiinnostaa.

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka -sarja

Hullu luokka-sarja kuului yläasteikääni. Yläasteluokasta kertovissa kirjoissa oli jotain niin tunnistettavaa. Ja ne olivat hauskoja! Vieläköhän sama huumori purisi?

Sarja on julkaistu jokin aika sitten e-kirjoina. Huomasin, että ainakin pari viimeistä osaa on minulta lukematta.

Francine Pascal: Sweet Valley Twins ja Sweet Valley High -sarjat

Sweet Valley Twins -sarjan kirjat olivat ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja. Oli aika korkea kynnys alkaa lukea vieraalla kielellä, mutta onneksi löysin Pascalin sarjan. Niiden kieli oli niin helppoa ja tarinat niin yksiulotteisia, että niitä oli helppo seurata huonommallakin kielitaidolla. Luin kirjoja myös ruotsiksi.

Jossain vaiheessa näitä alettiin suomentaa. Silloin ensimmäinen ajatukseni oli, että ei kai kukaan halua lukea omalla äidinkielellään mitään noin yksinkertaista tekstiä.

Maria Gripen kirjat

Maria Gripen kirjat tekivät minuun AIVAN VALTAVAN vaikutuksen. Luulisi, että sellaisista jäisi edes jonkinlainen muistijälki mieleen. Vaan ei. Ei mitään.

Gripen Varjo-sarjaa olen monesti ajatellut lukea uudestaan, mutta sitä on aika huonosti saatavilla kirjastosta.

Paavo Rintala: Pojat

Yläasteella kävimme katsomassa Pojat-näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Varmaan kirjan lukeminen oli siihen liittynyt koulutehtävä. Teos teki minuun valtavan vaikutuksen. Nykyisin Poikia ajatellessani näen mielessäni vain nuoren Vesa-Matti Loirin naaman.

David Hume: Cardby-sarja

Olin 11-vuotiaana isäni kanssa kahden viikon lomalla Sisiliassa. Olin ottanut mukaan aivan liian vähän luettavaa. Jo ensimmäisellä viikolla oli alettava lukea kirjoja isäni pinosta. Hän oli ostanut divarista matkalukemiseksi mm. kasan David Humen Cardby-sarjaa. Varsin väkivaltaiset dekkarit eivät olleet kirjoja, joita normaalioloissa olisin lukenut, mutta hyvinhän ne upposivat siellä Sisilian taivaan alla lettinillä lekotellessa.

Onko tässä sinulle tuttuja kirjoja? Kannattaisiko jotain näistä lukea uudelleen?

Heittäydy maagisen maalipallon pyörteisiin

Tuula Kallioniemen kirjassa Maaginen maalipallo (Otava 2022) pääsimme kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa tutustumaan pallopeliin, josta emme olleet kuulleet koskaan ennen. Oli kiehtovaa oppia maalipallosta, sillä se on varsin ainutlaatuinen peli:

• maalit ovat yhdeksän metrin levyisiä
• peliväline on kilisevä pallo
• peliä pelataan maanpinnan tasolla enimmäkseen kyljellään maaten
• joukkueesta on kentällä kerrallaan kolme pelaajaa, jotka kaikki hyökkäävät ja puolustavat
• kukaan pelaaja ei näe mitään

Maalipallo on näkövammaisten joukkuepeli. Rupulan lähiön FC Wannaplayn tyypit kuulevat  maalipallosta, kun lähiöön muuttaa uusi poika. Valtteri eli Valtsu kulkee aina koiransa kanssa ja on niin olevinaan, ettei ole näkevinäänkään kirjan kertojahahmoa Salamaa tai tämän parasta kaveria Eetua.

Selviää, ettei Valtsu todella näekään poikia — eikä ketään, sillä hän on sokea. Näkövammainen olisi ehkä korrekti termi, mutta Valtsu kutsuu itseään sokeaksi. Hän on sellainen poika, joka ei anna näköaistin puutteen estää itseään elämästä täyttä elämää. Valtsu solahtaa vaivattomasti osaksi uuden kotilähiönsä kaveriporukkaa.

Rupulalaisilla on oma joukkue FC Wannaplay, jonka puitteissa on pelailtu kaikenlaista, mutta viime aikoina on ollut hiljaista. Valmentaja Masse istuu usein oluella. Ei ihme, jos uusi peli alkaa kiinnostaa. Olisi aika hienoa päästä haastamaan naapurikaupunginosan Hippolan joukkue lajissa, josta hippolalaisilla ei ole hajuakaan.

Rupulan ja Hippolan välillä on jatkuvaa kisailua ja keskinäistä nokittelua. Hippolalaiset asuvat omistusasunnoissa, kun taas Rupulassa on vuokrataloja ja aika kansainvälistä porukkaa. Kertojahahmo Salama on mustaihoinen, Alima kulkee huivi päässä ja Urmon puheessa vilisee vironkielisiä sanoja.

Rupulan kaltaisia lähiöitä löytyy varmasti ympäri Suomea. Kallioniemi on luonut uskottavan lähiön, jota kuvaa ihailtavan neutraalisti ja arvottamatta. On mahtavaa, että kaikenlaiset lapset voivat löytää henkilöistä samaistuttavan hahmon. Olin iloisesti yllättänyt, kun selvisi, että kirjan kertoja Salama on musta. Harvassa taitavat olla ne suomalaiset kirjat, joissa annetaan ääni mustaihoiselle kertojalle.

Elämänmakuisen tarinan lomassa opitaan näkövammaisista ja maalipallosta sekä jännitetään Rupulan ja Hippolan kohtaamista maalipallokentällä.

Vakavaksi homma menee siinä vaiheessa, kun Valtsun Ville-koira katoaa. Ilman opaskoiraa Valtsu ei kerta kaikkiaan tule toimeen. Mitä Villelle on tapahtunut? Sen saavat Salama ja Eetu selvittää. Seikkailun tuoksinnassa pojat löytävät uusia piirteitä arkkivihollisistaan Hippolan Pätkästä ja Simpasta.

Maaginen maalipallo sopii erityisen hyvin alakouluikäisille urheilufaneille, mutta suosittelen muitakin kokeilemaan. Tyttäreni mielenkiinto pysyi yllä Ville-koiran ansiosta. Kirjassa on Jussi Kaakisen mustavalkoinen kuvitus. Koirakuvia oli tyttäreni mukaan tarpeeksi ja koira oli "niin söpö!"

Tyttären lempikohta kirjasta:

"Mä päätin, että otan isona koiran. Labratorinnoutajan. Koulutan sen viisaammaksi kuin kukaan ikinä on koiransa kouluttanut."

Äidin lempikohta kirjasta:

"Eetu on ehkä maailmanhistorian mahtavin valepukki. Mä niin näen sen tulevaisuuden kirjailijana.

   Se on itsekin vihjaissut kehittelevänsä tarinaa velhopojasta, joka käy taikakoulua. Haha. Kuka lukisi sellaisen kirjan. Nobody! Nobody lukisi minkäänlaista kirjaa, mikäli multa kysytään.

   Lukeminen on armottoman uuvuttavaa touhua. Eetu väittää lukeneensa jopa satasivuisen kirjan! Hah hah."

Maagisessa maalipallossa on 112 sivua ja se on hetkessä luettu. Ei pitäisi olla Salamallekaan mahdotonta.

FC Wannaplayn tyypit ovat aiemmin seikkailleet kirjoissa Pöllitty pallo, Liukas lätkä ja Konstikas koripallo. Maagisen maalipallon tarina toimi hyvin, vaikka emme olleet lukeneet aiempia osia.

Kirjakuulumisia helmikuussa 2023

Äitini huomautti minulle eilen ja uudestaan vielä tänään, etten ole kirjoittanut blogiini pitkään aikaan. Se on aivan totta, vaikkakin ehkä yllättävää ottaen huomioon, että olen viettänyt koko alkuvuoden tiiviisti kirjojen parissa. Kirjoittamiselle ei ole jäänyt aikaa, koska vapaa-aikani ja huomioni ovat kohdistuneet seuraaviin toisiinsa kietoutuviin asioihin:

1. Lukemiseen
2. Kirjoista eroon hankkiutumiseen
3. Kirjojen pakkaamiseen

Kahden vuoden pitkän odotuksen jälkeen olemme vihdoin muuttamassa keväällä. Se tarkoittaa sitä, että tavaroita on karsittava rankalla kädellä. Koska kirjat muodostavat henkilökohtaisesta omaisuudestani suurimman ryhmän, olen jo pitkään keskittynyt kirjojen karsimiseen.

Toissa kesänä pääsin karsimistyössä hyvään alkuun, kun konmaritin kirjani. Silloinen tulos ei kuitenkaan ollut vielä riittävä. Taisin olla silloin liian lepsu. Sitä paitsi onhan puolessatoista vuodessa ehtinyt kertyä aikamoinen määrä uusiakin kirjoja. Minulla on paha tapa napata kirjastojen kierrätyshyllyistä mukaani kirjoja, vaikka edellisiäkin löytöjä on vielä lukematta.

Viime syksynä aloitin laajamittaisen lastenkirjoista eroon hankkiutumisen. Lahjoitin kymmeniä helppolukuisia lastenkirjoja tyttäreni S:n koulukirjastoon ja sain myytyä kymmeniä lastenkirjoja kirpparilla. Myin vielä lisää kirjoja tammi-helmikuun vaihteessa ja sen jälkeen olen rahdannut kymmeniä teoksia Kierrätyskeskukseen sekä muutama kirja kerrallaan kirjastojen kierrätyskirjahyllyihin.

En oikein pysty poistamaan kirjoja lukematta niitä, joten olen lukenut hyllynlämmittäjän toisensa jälkeen. Luettuja kirjoja on tänä vuonna kertynyt jo 62 (38 lastenkirjaa ja 24 aikuisten kirjaa).

S:lle ääneen lukiessani olen keskittynyt kirjoihin, joita emme halua ottaa muutossa mukaamme. Tämä on johtanut siihen, että lastenkirjavuotemme on ollut tähän mennessä aika epätyydyttävä. Emme ole lukeneet juuri lainkaan erityisen sykähdyttäviä lastenkirjoja. Eipä siis ihme, etten ole kirjoittanut blogiin pitkään aikaan.

Joitain hyviä kirjoja olemme sentään lukeneet, ja olisihan joistain niistä voinut kirjoittaakin, jos vain minusta olisi tuntunut, että kirjoittamiseen on aikaa.

Paras tänä vuonna lukemamme lastenkirja on varmaankin ollut Johanna Hulkon ja kuvittaja Sanna Pelliccionin kirja Seikkailijat Ruusu ja Säde (Karisto 2022). Vanhanajan tunnelmaa huokuva seikkailusatu vie lukijan Oulun Raksilan puutaloalueen katoille. Siellä on kahden ystävyksen, Ruusun ja Säteen, ikioma salattu maailma, jossa he voivat olla vapaita ja seikkailla sydäntensä pohjasta.

Eräänä talviyönä tytöt joutuvat hurjan pelastustehtävän eteen. Onneksi saduissa mikä tahansa voi olla mahdollista, ja vaarallisesta tilanteesta selvitään säikähdyksellä.

Seikkailijat Ruusu ja Säde lähtee ilman muuta mukanamme uuteen kotiin.

Toinen mukaan otettava kirja on Tero Mielosen ja Mari Ahokoivun kirja Maailman tutkijat (Ursa 2021). Värikkäästi kuvitetussa kirjassa tutustutaan tieteen tekemiseen ja eri alojen tutkijoihin. Kirjan sanomana on: kenestä tahansa voi tulla tutkija.

Kolmas mainitsemisen arvoinen teos, joka myös lähtee muutossa mukaamme, on Anja Portinin ja kuvittaja Sanna Pelliccionin Matias ja kaikki se mikä oli jossain kaukana (S&S 2021). Portinin isoisoisän 1900-luvun alussa valmistamista tähtitieteellisistä taikalyhtykuvista innoituksensa saaneessa kuvakirjassa nimihenkilö Matias pohtii kauas avaruuksiin kurkottavia ajatuksia. Löytääkö Matias ketään, jonka kanssa jakaa korkealentoisia ajatuksiaan vai johtaako utelias mieli yksinäisyyteen?

Tänä vuonna lukemiini vaikuttaviin kirjoihin kuuluu Jeva Skaletskan päiväkirjateos Te ette tiedä mitä sota on (Otava 2022). Kirja on 12-vuotiaan ukrainalaisen koulutytön omakohtainen kertomus siitä, miten yhdessä hetkessä koko elämä muuttuu. Jeva kuvaa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan lapsen silmin heti sen ensi hetkistä alkaen.

Tunnit pommisuojassa ovat pitkiä, ja kun käy selväksi, että pommien moukaroimaan kaupunkiin on vaikea jäädä, alkaa päämäärätön, pelottava ja vaivalloinen pakomatka. Lopulta Jeva pääsee mumminsa kanssa turvaan Irlantiin, josta löytyy Jevan päiväkirjalle kustantaja.

S on lukenut itse tänä vuonna pelkkiä Sinttu-kirjoja. Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin hevoskirjasarja shetlanninponi Sintusta on heppatyttöni tämänhetkinen suosikki. Ostin sarjaa syksyllä halvalla kirjamessuilta, ja joulun jälkeen S sai pinon serkkujensa vanhoja Sinttuja, kun täti oli huomannut sarjan kirjoja S:n hyllyssä. 

Yhden Sinttu-kirjan luin itsekin, sillä Torstaina nähdään, Sinttu (Tammi 2009) sopii erinomaisesti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 25 "kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi". Sinttu-kirjat pakataan tietysti muutossa mukaan.

Olen itse asiassa jo pakannut suuren osan kirjoistamme. Tällä hetkellä valmiita laatikoita on 49. Hyllyissä riittää silti vielä luettavaa, poistettavaa ja pakattavaa. Viimeiset laatikot suljettanee vasta toukokuussa.