torstai 6. huhtikuuta 2023

Ei ole niin helppoa olla pääsiäispupu

Hoppeli on tavallinen pieni metsäjänis, joka haluaisi olla kaikkea muuta kuin tavallinen, kertovat Kathrin Siegenthaler ja Marcus Pfister kirjassaan Hoppeli ja pääsiäispupu (Lasten Keskus, Nord-Süd 1993). Kirjan kuvat ovat Marcus Pfisterin.




Kun äiti kertoo Hoppelille pääsiäispupusta, Hoppelin tulevaisuus näyttää selvältä. Sekin tahtoo olla pääsiäispupu! Pääsiäispupu on aivan mahtava.

"'Niin, pääsiäispupu on ihan erikoinen jänis.
Siitä kerrotaan uskomattomia tarinoita.
Se osaa kuulemma juosta tuulta nopeammin.
Kun se painautuu koloonsa tai lymyää tiheikköön,
ei haukankaan terävä katse sitä erota.
Siksi kukaan ei ole vielä nähnyt sitä!'

'Voi äiti, kerro vielä pääsiäispupusta!'

'Se on rohkea eikä pelkää edes kettua eikä sutta.
Joka vuosi pääsiäisen aikaan se kulkee kanaloissa,
kerää munia ja vie ne kotiinsa.
Se maalaa ne kirjaviksi ja kätkee ne sitten,
jotta lapset voivat etsiä niitä."

Hoppeli päättää ryhtyä pääsiäispupuksi. Mutta ei se olekaan niin helppoa kuin se luuli. Se voi olla toisinaan jopa aika vaarallista.

Avukseen Hoppeli saa ruskean rusakonpojan, mutta yhdessäkään ne eivät oikein onnistu täyttämään pääsiäispupun tehtäviä.

Kun Hoppeli palaa allapäin kotiin, on oikea pääsiäispupu järjestänyt sille yllätyksen.

Hyvää pääsiäistä!


Hoppeli ja pääsiäispupu
Teksti: Kathrin Siegenthaler ja Marcus Pfister
Kuvitus: Marcus Pfister
Saksankielinen alkuteos: Hoppel und der Osterhase
Suomennos: Marja Kiiskinen
Kustantaja: Lasten Keskus Oy ja Nord-Süd Verlagen AG 1993

   

sunnuntai 2. huhtikuuta 2023

Musta kana, joka muni ainutlaatuisia pääsiäismunia


Olipa kerran musta kana. Muut kanat syrjivät ja pilkkasivat sitä, koska sen munimat munat eivät olleet kauniin soikeita, vaan aivan kummallisenmuotoisia ja kaikki erilaisia. Näin kertoo Martina Schloẞmacher Iskender Giderin kuvittamassa kuvakirjassa Musta kana (Lasten Parhaat Kirjat 1999).

Musta kana olisi ehkä jäänyt ikuisesti hyljeksityksi, ellei pääsiäinen olisi lähestynyt ja pääsiäisjänis tullut kanatarhalle munia hakemaan. Vaikka pöyhkeä johtajakana teki kaikkensa, ettei pääsiäisjänis huomaisi mustan kanan omituisia munia, niin tietenkin se huomasi.

Pääsiäisjänis näki munissa jotain, mitä kanat eivät olleet nähneet: potentiaalia. Sen mielestä munat olivat niin erikoislaatuisia ja hienoja, että ne kelpaisivat vaikka kuninkaalle.

"Kokeneestakin pääsiäisjäniksestä tuntui vaikealta maalata omaperäisenmuotoisia munia. Mutta maalaus onnistui ja niistä tuli hyvin kauniinvärisiä sekä aivan uudennäköisiä."

Pääsiäisjänis todellakin piilotti erityiset munat kuninkaanlinnaan. Tylsistyneelle kuninkaalle munajahti oli vain yksi vuotuinen velvollisuus, mutta tänä vuonna yllätys olikin todellinen.

Kuninkaan ja mustan kanan elämät muuttuivat lopullisesti vain siksi, että pääsiäisjänis oli nähnyt mustan kanan rujoissa munissa jotain, mitä kukaan muu ei ollut nähnyt.

Viehättävässä pääsiäiskirjassa on ajatuksia herättävä sanoma. Millaisin silmin me katsomme toisiamme ja toistemme aikaansaannoksia ja edesottamuksia? Pystymmekö me näkemään kauneutta erilaisuudessa vai torjummeko kaiken vieraan?

Pääsiäistoiveeni on, että oppisimme kaikki vähän enemmän lempeyttä kanssaihmisiämme kohtaan.

Hyvää pääsiäistä!


Musta kana
Teksti: Martina Schloẞmacher
Kuvitus: Iskender Gider
Saksankielinen alkuteos: Das Schwarze Huhn
Suomennos: Sinikka Virtanen
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1999



lauantai 18. maaliskuuta 2023

Muistoja, joita kirjat mieleeni nostaa


Olen joskus jostain lukenut tekstin, mahdollisesti blogipostauksen, jossa kirjoittaja kertoi eri kirjoihin liittyvistä muistoistaan ja mielleyhtymistään. Hän ei niinkään kuvannut kirjoihin liittyviä lukuhetkiä, vaan asioita, jotka syystä tai toisesta, joskus hyvinkin irrationaalisesti, nousivat mieleen jonkin tietyn kirjan äärellä.

Valitettavasti en ole onnistunut enää löytämään tuota kirjoitusta, mutta olen ajatellut sitä paljon. Tämä postaus on syntynyt tuon kadonneen tekstin inspiroimana. Valitsin hyllystä viisi lastenkirjaa ja yhden kirjasarjan ja annoin muistojen nousta mieleeni kirjojen herätteleminä.


Kaappikello Kansallismuseossa


Katariina Heilalan
ja Maiju Tuiskun kirjoittama ja Päivi Areniuksen kuvittama Päivä Kansallismuseossa (Tammi 2016) vie ajatukseni yhteen tiettyyn lapsuuteni päivään, jonka vietin Kansallismuseossa. Olen elämäni aikana käynyt Kansallismuseossa todella monta kertaa, joten on jännä, että yksi päivä voi olla niin unohtumaton.

Kansallismuseossa oli silloin lapsille tarkoitettu suunnistus. Siinä etsittiin museoon piilotettuja vihjelappuja, jotka johtivat esineen luota toiselle ja saivat katselemaan joitain museoesineitä tavallista tarkemmin.

Yksi vihjelappu johti vanhan kaappikellon luokse. Se saattoi olla Jakkarilan kartanon kaappikello, mutta en ole ihan varma. Lapussa ohjeistettiin: "Titta vad som strålar i min mage." Teksti oli lapussa tietysti myös suomeksi, ja onkin käsittämätöntä, että yli 30 vuoden jälkeen muistan yhä nimenomaan ruotsinkielisen lauseen.

Kaappikellon "vatsassa" olevasta aukosta kurkistaessa näki, että kellon sisälle oli maalattu loistava aurinko. Se teki minuun vaikutuksen. Että joku oli nähnyt vaivaa maalata jotain, joka ei päälle päin näkynyt.


Vanhanajan salmiakkia


Maija-Leena Keron kirja Salaperäinen Luostarinmäki (Kerokustannus 2014) saa suuhuni herahtamaan salmiakin maun. Ostin kirjan Turusta Luostarinmäen museokaupasta ja samalla ostin rasiallisen museokaupan omaa salmiakkia. Muistan, miten kävelin pois museoalueelta uutta kirjaani ruskeassa kahvattomassa paperipussissa kantaen ja salmiakkia imeskellen.


Painajaismainen Oulun matka


Päivi Honkakosken
ja kuvittaja Ludi Wangin Tervatonttujen joulu (Nordbooks 2016) tuo mieleeni aika kaamean Oulun matkan. Viikonloppumatkaamme oli kuulunut muun muassa käynti Pohjois-Pohjanmaan museossa, jonka museokaupasta ostin Tervatonttujen joulu -kirjan.

Seuraavana päivänä seisoin uusi kirja repussani aivan karmeassa lumipyryssä ilman hanskoja, koska olin unohtanut ne airbnb-asuntoon. Yritimme kiihkeästi saada taksia, mutta kävi ilmi, että taksin saaminen Oulussa oli sunnuntaiaamuna täysin mahdotonta.

Jotenkin selvisimme silti ajoissa junaan ja aloitimme paluumatkan kohti Helsinkiä. Matkan varrella juna seisoi paikallaan yli kaksi tuntia radalle rikkoutuneen työkoneen vuoksi.

Meillä ei ollut kauheasti eväitä ja ravintolavaunuun oli epätoivoinen jono. Toisin kuin monet muut, me ehdimme ostaa jotain syötävää, ennen kuin kylmänrauhallisesti ilmoitettiin, että ravintolavaunu suljetaan, koska henkilökunnan työaika loppuu. Henkilökunta ei kuitenkaan päässyt mihinkään paikallaan seisovasta junasta, joten koko juttu oli uskomaton farssi.

Lopulta matka jatkui, mutta jouduimme vielä vaihtamaan junaa Riihimäellä. Kaikille ei riittänyt istumapaikkaa uudessa junassa. Helsinkiin saapui joukko nälkäisiä ja nääntyneitä matkustajia yli yhdeksän tunnin matkan jälkeen.


Lapsiperheen road tripit


Caillou The Road Trip
(tekstin mukauttanut televisiosarjasta Carine Laforest ja kuvituksen Mario Allard, Chouette Publishing 2017) kuljettaa minut lukuisille kesäisille automatkoille. Tämä oli vakiolukemista pitkillä automatkoillamme tyttären ollessa leikki-ikäinen.

Näen tyttären turvaistuimessa takapenkillä autoa ajavan mieheni takana ja itseni toisella puolen takapenkkiä. Näen takapenkillä röykkiöittäin tavaraa läpinäkyvissä laatikoissa: kirjoja, puuhakirjoja, pelejä, talouspaperia, kosteuspyyhkeitä, juomapulloja, naposteltavaa, elektroniikkaa, hattuja, aurinkolaseja, hyttysmyrkkyä, aurinkorasvaa ja pashminahuiveja.

Tunnen vuoroin auringon kuuman paahtavuuden ja liian kylmän tuulettimen. Tunnen jalkojen puutuvan ja hyttystenpistosten kutittavan. Tunnen äänihuulten väsyvän ja kuulen ääneni käheytyvän liiasta ääneen lukemisesta. Tunnen väsymyksen, joka ennen pitkää valtaa tasaista moottoritietä paahdettaessa, ja nuokkuvan pään epämiellyttävät nykäykset.

Road tripit — niin parhaita!


Lapsuuden leppäkertut


Joskus kirjoihin liittyvät assosiaatiot ovat ihan hassuja. Minulla ei luonnollisestikaan ollut lapsuudessani Suvi Vehmasen ja Laila Nevakiven kirjaa Miksi leppäkertuilla on pilkut? (Minerva 2008), koska se ei ollut silloin vielä ilmestynyt. Kirjan nimi ja kansi kuitenkin kuljettavat minut aina lapsuuteni kotipihalle ja leppäkerttumuistoihin.

Kerrostalon asfalttinen piha oli aika ankea, mutta leppäkerttuja siellä oli. Me uskoimme, että leppäkertun pisteet tarkoittivat sen ikää vuosissa.

Otimme leppäkerttuja käsiimme ja lähetimme ne sormenpäästä lentoon hokien samalla tuttua lorua: "Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen. Siellä sun isäs, äitis keittää sulle puuroo." Toisinaan leppäkerttu laski kädelle inhottavaa tahmaista eritettä, joka haisi kamalalta.

Joskus ryhdyimme leppäkerttutarhureiksi. Keräsimme leppäkerttuja ämpäriin ja laitoimme siivilän päälle, etteivät ne karkaisi. Keräsimme niille kukkia ja lehtiä ruoaksi. Kerran siskoni ollessa kotona katsomassa Pikku Kakkosta pyydystimme talonmiehen Katariinan kanssa ämpäriin lisää leppäkerttuja. Siskoni palattua pihalle väitimme, että leppäkerttuja oli syntynyt lisää.


Korona, pandemia, lockdown

Alex Milwayn Hotelli Flamingo ‑sarja (WSOY 2020-2021) tuo mieleeni koronasulun ajat, sen kaoottisen tuntuisen ajanjakson, jolloin piti vain pysyä kotona, eikä kukaan tiennyt kuinka kauan.

Luin sarjan ensimmäiset kolme osaa tyttärelle hänen sairastaessaan koronaa ensimmäistä kertaa. Karanteenissa lukemiseen oli ylellisesti aikaa. Neljännen osan ostimme ja luimme vähän myöhemmin, kun kirjastot olivat yhä kiinni tai ainakin käyttörajoitettuja.

Epäilemättä koronasulku nousee kirjasarjasta mieleen myös siksi, että Alex Milwayhän kirjoitti ensimmäisenä koronavuonna sarjaan uuden osan: Hotel Flamingo — Life in Lockdown (Piccadilly Press 2020). Se julkaistiin ilmaisena pdf-kirjana, jonka toki latasin meille heti, kun asiasta kuulin.

Life in Lockdown on varmaan pisin englanninkielinen teos, jonka olen tyttärelle ääneen lukiessani kääntänyt. Kirjassa kerrotaan, miten Hotelli Flamingon Anna ja ystävät selviävät, kun asiakkaat kaikkoavat ja koko maailma menee kiinni. Teos on täydellisen onnistunut aikalaiskuva ajanjaksosta, jollaista en soisi enää kokevani.


Kuva: Pixabay