"Antaa mennä!" — Antaudu juhannustunnelmaan

"Ilma oli hiljaisuutta ja juhannusruusun tuoksua täynnä. Aivan kuin sinistä usvaa."

Juhannus on ihanaa aikaa. Sitä voi olla ulkona keskellä yötä ja kuvitella, että on päivä. Ei ihme, jos kaikki tuntuu jotenkin taianomaiselta.

Taianomaiseksi muuttuu myös pienen Emma-tytön juhannus Tuula Nikala-Soihan kirjoittamassa ja Leena Lumpeen kuvittamassa kirjassa Vanhan raatihuoneen pönthiittinen (Sanomaprint 1991). Tunnelmallisessa tarinassa on jotain suloista. Tuula Nikala-Soihan teksti on kaunista, ja sitä on nautinto lukea ääneen. Leena Lumpeen kuvat ovat juuri niin ihania kuin häneltä voi odottaakin.

Emma on lähetetty juhannukseksi Kallen kotiin idylliseen pikkukaupunkiin, joka on selvästi Rauma, vaikkei sitä kirjassa nimetäkään. Kalle ei ensin ilahdu pikku likan saapumisesta, mutta eipä aikaakaan, kun juhannuksen taika tarttuu isoon poikaankin. Yhdessä Emma ja Kalle tempautuvat seikkailuun, jossa vanhan raatihuoneen torni on tärkeässä osassa.

Juhannuksena kaikki on mahdollista. Joutsenen sulalla voi taikoa, siniset lapsenkengät muuttuvat taikakengiksi ja mummin pitsinnypläysmallista tulee aarrekartta. Ei ole ollenkaan tavatonta pyrähtää lentoon äärettömiin korkeuksiin ja laskeutua toiseen aikaan.

"— Minä taion, sanoi Emma. — Minä taion tällä joutsenensulalla kaikki kaupungit joissa lapset asuvat sellaisiksi, että aidan takaa näkyy sireeni, ikkunoissa on pitsiverhot, portit ovat auki ja katolle voi kiivetä tikapuita myöten kissa. Se voi sieltä hypätä alas, eikä sen jalka loukkaannu."

"Kalle ihan hätkähti. Emma ehdotti hienoa seikkailua, mutta lähteä nyt seikkailuun tuommoisen kanssa — taikoo joutsenensulalla ja uskoo pönthiittisiin."

 

Leena Lumpeen kuvitusta kirjassa Vanhan raatihuoneen pönthiittinen (Sanomaprint 1991)

Millaista taikaa sinä kaipaat juhannukseesi? No, mikä sinua estää? Entäpä jos päästäisit irti ennakkoluuloistasi, antautuisit juhannustunnelmaan ja huutaisit Emman ja Kallen tavoin täyttä kurkkua: "— Antaa mennä! Antaa mennä!"

Tästä juhannuksesta tulee hieno. Niin olen päättänyt. 

Oikein aurinkoista mittumaaria kaikille lukijoilleni!

Kun lapsella on mahdoton joululahjatoivomus

Mitä tehdä, jos lapsella on aivan mahdoton joululahjatoivomus? Laina-Annikki Rinteen kirjassa Iikka, Iines ja seitsenpäinen kirahvi Iines on nähnyt unta seitsenpäisestä kirahvista ja päättää, että sellainen on saatava joululahjaksi. Vanhemmat kehottavat Iinestä kirjoittamaan asiasta joulupukille, mutta epäilevät, ettei Korvatunturinkaan lelupajassa valmisteta moista kummajaista.
 

Kun vanhemmat lähtevät joululahjaostoksille Kuopioon, Iikka ja Iines jäävät lapsenvahdin hoiviin. Karoliina onkin ymmärtäväinen lapsenvahti. Kun hän kuulee Iineksen joululahjatoivomuksesta, hän ei tyrmää ajatusta mahdottomana, vaan tuumii, että joskus joulupukkia täytyy avittaa.

Mielestäni on liikuttavaa, että vanhemmat käyttävät monta tuntia Kuopiossa kysellen kaikkialta seitsenpäistä kirahvia. Sellaista ei tietenkään löydy, mikä heidän olisi pitänyt ymmärtää jo alun alkaenkin, mutta ainakin he voivat tuntea yrittäneensä.

Liikuttava on myös Iikan joululahjatoivomus: yksi suksi katkenneen tilalle. Osaavatko nykyajan lapset ajatella noin taloudellisesti? Joulupukki on kuitenkin antelias ja tuo Iikalle uuden suksiparin.

Vanhempien yllätys on suuri, kun jouluaattona Iineksen paketista kuoriutuu esiin seitsenpäinen kirahvi. Pitäisikö alkaa uskoa joulupukkiin? 

Iikka, Iines ja seitsenpäinen kirahvi ilmestyi jo yli 30 vuotta sitten. Löysin sen vanhempieni kirjahyllystä, mutten varsinaisesti muista sitä omasta lapsuudestani, vaikka epäilemättä olen sen aikoinaan lukenut.

Tarina on ihan kiva ja sanoma on hyvä. Mikä tahansa voi onnistua, jos ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja työskentelee unelmansa eteen.

Ulkoisesti kirja ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen viehättävä. Vaikka kuvia on runsaasti, sivuilla on paljon valkoista. Kuvat on ripoteltu tekstin sekaan ja kokosivun kuvia on vain muutama. Pirjo Alapoti-Niemisen kuvituksessa on aika hailakat värit. Huomaan pitäväni huomattavasti värikkäämmistä kuvakirjoista.

Laina-Annikki Rinne: Iikka, Iines ja seitsenpäinen kirahvi

Kuvitus: Pirjo Alapoti-Nieminen
Kustantaja: Lasten oma kirjakerho 1988

Rouva rupikonnan majatalo

Missä kaikki käärmeet, sisiliskot ja sammakot viettävät talvensa? Osa horrostaa rouva Rupikonnan hoivissa. Niin kerrotaan Anne Petäisen kirjoittamassa kirjassa Vanhan konnan majatalo. Kirjan kaunis kuvitus on Jari Kostetin käsialaa.

Rouva Rupikonna pitää majataloa, joka tarjoaa huoneita talvihorrokseen vaipuville matelijoille. Majatalon pito alkaa olla vanhalle rupikonnarouvalle jo vähän liian raskasta. Se ilahtuukin ikihyviksi saadessaan avukseen veljentyttärensä Runnan.

Syksyllä rouva Rupikonnan majataloon majoittuu kirjava joukko asiakkaita: vaskitsoja, sisiliskoja, kyykäärmeitä, rantakäärmeitä ja sammakoita. Ne nukkuvat rouva Rupikonnan sijaamissa vuoteissa koko talven.

"Kevään lähestyessä majatalo alkoi lämmetä ja tunnelin aukosta tulvi yhä enemmän valoa. Käytävillä näkyi puoliunessa laahustavia asukkaita, joiden liikuskeluun Runna ei aina edes herännyt. Vieraiden kesken syntyi välillä nahinaakin ja äänten sorina kävi kuuluvammaksi.
   Kerran Runna melkein heräsi, kun Samuli Sammakko kajautti talven aikana takaisin saamallaan äänellä:
   - Hiljaa, täällä nukutaan vielä!"

Kevään koitettua suurin osa majatalon vieraista lähtee tyytyväisenä matkoihinsa. Yksi asiakkaista ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Saara Sisilisko on joutunut talven aikana varkauden kohteeksi. 

Rouva Rupikonna ja Runna saavat hieroa aivonystyröitään saadakseen ratkaistua arvoituksen, joka uhkaa koko majatalon mainetta. Mahtaako mitään varasta oikeasti edes olla?

Vanhan konnan majataloa luetaan meillä niin syksyisin kuin keväisinkin. Mukavan ja vähän jännittävänkin kertomuksen lomassa voi oppia luonnon kulusta ja eläinten elintavoista. 

Kirjoittaja Anne Petäinen on koulutukseltaan biologi ja eläintieteilijä. Vanhan konnan majatalo oli hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Vaikka tiedetaustan omaavat eivät aina osaa kirjoittaa viihdyttävää ja luontevaa fiktiota, Anne Petäinen on onnistunut loistavasti. Hänen kertomuksestaan lapset (ja aikuiset) pitävät vielä reilut 20 vuotta ilmestymisen jälkeenkin. 


Anne Petäinen: Vanhan konnan majatalo
Kuvitus: Jari Kostet
Kustantaja: Lasten oma kirjakerho 1996