Kajaanin linnassa Eino Leinon päivänä

Eino Leinon patsas Kajaanin Rantapuistossa

Eino Leinon ensimmäinen painettu runo oli Kajaanin linna, joka julkaistiin Hämeen Sanomissa 26.9.1890. Tänään pääsen lukemaan runon autenttisella paikalla Kajaanin linnan raunioilla.

Yritän muistaa raunioilla, mitä Leino runossaan kirjoitti:

"Ei aina ollut ole linna tää näin autio,

eikä aina oo sen muurit olleet kiviraunio.

Kivet kilkkaa mainetöitä maamme suurten sankarten,

paadet paukkaa taisteloita, kalskeheita kalpojen."

Kajaanin linna

Hyvää Eino Leinon päivää ja runon ja suven päivää!

"Antaa mennä!" — Antaudu juhannustunnelmaan

"Ilma oli hiljaisuutta ja juhannusruusun tuoksua täynnä. Aivan kuin sinistä usvaa."

Juhannus on ihanaa aikaa. Sitä voi olla ulkona keskellä yötä ja kuvitella, että on päivä. Ei ihme, jos kaikki tuntuu jotenkin taianomaiselta.

Taianomaiseksi muuttuu myös pienen Emma-tytön juhannus Tuula Nikala-Soihan kirjoittamassa ja Leena Lumpeen kuvittamassa kirjassa Vanhan raatihuoneen pönthiittinen (Sanomaprint 1991). Tunnelmallisessa tarinassa on jotain suloista. Tuula Nikala-Soihan teksti on kaunista, ja sitä on nautinto lukea ääneen. Leena Lumpeen kuvat ovat juuri niin ihania kuin häneltä voi odottaakin.

Emma on lähetetty juhannukseksi Kallen kotiin idylliseen pikkukaupunkiin, joka on selvästi Rauma, vaikkei sitä kirjassa nimetäkään. Kalle ei ensin ilahdu pikku likan saapumisesta, mutta eipä aikaakaan, kun juhannuksen taika tarttuu isoon poikaankin. Yhdessä Emma ja Kalle tempautuvat seikkailuun, jossa vanhan raatihuoneen torni on tärkeässä osassa.

Juhannuksena kaikki on mahdollista. Joutsenen sulalla voi taikoa, siniset lapsenkengät muuttuvat taikakengiksi ja mummin pitsinnypläysmallista tulee aarrekartta. Ei ole ollenkaan tavatonta pyrähtää lentoon äärettömiin korkeuksiin ja laskeutua toiseen aikaan.

"— Minä taion, sanoi Emma. — Minä taion tällä joutsenensulalla kaikki kaupungit joissa lapset asuvat sellaisiksi, että aidan takaa näkyy sireeni, ikkunoissa on pitsiverhot, portit ovat auki ja katolle voi kiivetä tikapuita myöten kissa. Se voi sieltä hypätä alas, eikä sen jalka loukkaannu."

"Kalle ihan hätkähti. Emma ehdotti hienoa seikkailua, mutta lähteä nyt seikkailuun tuommoisen kanssa — taikoo joutsenensulalla ja uskoo pönthiittisiin."

 

Leena Lumpeen kuvitusta kirjassa Vanhan raatihuoneen pönthiittinen (Sanomaprint 1991)

Millaista taikaa sinä kaipaat juhannukseesi? No, mikä sinua estää? Entäpä jos päästäisit irti ennakkoluuloistasi, antautuisit juhannustunnelmaan ja huutaisit Emman ja Kallen tavoin täyttä kurkkua: "— Antaa mennä! Antaa mennä!"

Tästä juhannuksesta tulee hieno. Niin olen päättänyt. 

Oikein aurinkoista mittumaaria kaikille lukijoilleni!

Yrmeä yksisarvinen kouluretkellä sopii söpöilyn ystäville

Olemme tänä vuonna saaneet arvostelukappaleina mielettömän hienoja kirjoja. On kuitenkin vissi ero, mitkä kirjoista viehättävät minua ja mitkä kahdeksanvuotiastani. Tyttäreni S suorastaan sekosi Mestarietsivä Peppusesta, kun taas minä rakastuin Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon rauhalliseen kuvakirjaan Ystävä joella (siitä on tulossa postaus — toivottavasti pian).

Pip Birdin lastenromaani Yrmeä yksisarvinen — Kouluretkellä (Otava 2022) kuuluu siihen sarjaan, joka vetoaa voimakkaasti S:ään, mutta ei erityisemmin minuun. S oli myyty jo kannen nähdessään. Upean smaragdinsävyinen kansi hohtelee ja heijastelee valoa. Sitä halkoo sateenkaari, yksi S:n lempikuvioista. Lisäksi kirja kertoo yksisarvisista. Siis yksisarvisista, OMG!

Kirjan hohteleva kansi ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa

S halusi ottaa Yrmeän yksisarvisen heti iltasatukirjaksemme. Pelästyin vähän, kun huomasin sen olevan kirjasarjan viides osa, emmekä olleet lukeneet aiempia osia. Loppujen lopuksi se ei ihan hirveästi haitannut. Kirja toimi itsenäisesti luettunakin, mutta puutteelliset taustatiedot hieman häiritsivät. 

Yksisarviskoulu kuulosti aika erikoiselta paikalta, ja olisinkin halunnut tietää siitä vähän lisää. Jos olisi tullut luettua aiemmin edes sarjan aloitusosa Yrmeä yksisarvinen — Yksisarviskoulu alkaa! (Otava 2020) olisi ollut vähän paremmin perillä konseptista.

Alakouluikäisille suunnattu sarja kertoo yksisarviskoulua käyvästä Mirasta ja hänen yksisarvisystävästään Teposta. Uusimmassa osassa Miran luokka on lähdössä luokkaretkelle Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalle. Siellä saattaa nähdä lambisarvisia, possusarvisia, laiskiaissarvisia, vastakuoriutuneita untuvaisia tipusarvisia tai uskomattoman harvinaisia kisusarvisia. Kisusarviset ovat supersöpöjä kissanpoikia, joilla on otsassaan sarvi, ja ne ovat Miralle suorastaan pakkomielle.

Melkoista söpöilyä on siis luvassa, kun sateenkaaribussi starttaa koulun pihalta. Pelkäsin jo tukehtuvani imelään söpöilyyn, mutta onneksi tarinassa on säröjäkin.

Ensinnäkään Miran yksisarvisystävä Teppo ei ole stereotyyppinen yksisarvinen. Sitä ei kiinnosta juuri muu kuin syöminen, eikä sen ruumiinrakenne ole aivan yhtä uljas kuin luokkatovereiden yksisarvisilla. Se röyhtäilee ja piereskelee estoitta, mikä lienee helppo keino saada lapsilukijat nauramaan.

Perillä Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalla selviää, ettei päivän ohjelma tunnu ihan niin loisteliaalta kuin etukäteen olisi voinut luulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi lannan siivilöinti tai hohtomaissin mittaaminen korsi kerrallaan neliömetrin alalta?

Eihän Miralla ole sellaiseen aikaa. Hänen täytyy etsiä kisusarviset ja päästä paijaamaan niitä. Myös arvoituksellinen taikalaukka pitäisi saada suoritettua siinä sivussa, sillä voittajalle on luvassa mitali.

Onnistuuko Mira toteuttamaan unelmansa kisusarvisten näkemisestä, ja miten Teppo reagoi Miran vaahdotessa kaiken aikaa pelkistä kisusarvisista? Pystyykö kukaan selvittämään taikalaukkaa — legendaarista kisaa, jota yksikään ei ole ratkaissut vuosikausiin?

Kirjan lopussa on testi, jossa lukija voi testata, mikä yksisarvissöpöläinen itse olisi. S olisi söpö ja leikkisä kisusarvinen, joka on aina vilkkaalla tuulella. Minä olisin pehmeä ja suloinen tipusarvinen, jolle oma koti on kullan kallis. Aivan nappiin meni!

Kirjan lopussa on myös yksisarvisvitsejä, joista jotkut ovat jopa hyviä.

"Mistä tietää, että yksisarviset ovat älykkäitä?
Niillä on terävä pää."

"Mitä kapellimestarina vieraileva yksisarvinen sanoi?
'Kiitos, mutta minulla on oma tahtipuikko.'"

Kirjassa on David O'Connellin mustavalkoinen kuvitus. Vaikka yleensä pidämme värikuvitusta mustavalkoista parempana, O'Connellin ilmeikkäät ja humoristiset kuvat ovat niin hyviä, ettei värien puuttuminen haittaa.