keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Torstaina pysähdytään lukemaan — Read Hour on täällä taas


Torstaina 8.9.2022 vietetään kansainvälistä YK:n lukutaitopäivää. Sen kunniaksi Lasten ja nuorten säätiö järjestää jo neljännen kerran Read Hour -kampanjan, jonka tarkoituksena on pysäyttää Suomi lukemaan tunniksi klo 19-20.

Itse osallistuin kampanjaan viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna ja aion ehdottomasti osallistua taas.

Tänä vuonna lukutunnin teemaksi on valittu rauhan ja ystävyyden sanoma, ja Read Hour kannustaa tarttumaan erityisesti tämän aihepiirin kirjoihin. Ei kuitenkaan ole oikeaa tai väärää tapaa osallistua. Voit lukea sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä tai vaikka kuunnella äänikirjaa.

Jos yksin lukeminen tuntuu tylsältä, kutsu kavereita lukemaan luoksesi tai lähde kaupungille lukemaan. Täällä Helsingissä esimerkiksi kaupunginmuseo kutsuu kaupunkilaiset lukemaan museon ala-aulaan. Mukaan voi ottaa oman kirjan tai lukea kaupunginmuseon julkaisuja.

Kirjasto voisi myös olla aika hyvä paikka viettää lukutuntia. Useissa helsinkiläiskirjastoissa järjestetään klo 19-20 Read Hour -lukuhetki, jossa luetaan teoksia ääneen.

Erilaisia tapahtumia löytyy muualtakin Suomesta. Kampanjasivuilta löytyy jokunen menovinkki.

Itse viettänen lukutunnin kotosalla lukien itse ja kannustaen kahdeksanvuotiastani lukemaan. Tyttäreltä puuttuu enää kaksi rastia tavoiteruudukosta, jossa 20 kirjaa lukemalla voi tienata 20 euroa. Kirjan pituutta ei ole määritelty, joten huomenna voi olla hyvät mahdollisuudet saada ruudukko täyteen.




tiistai 6. syyskuuta 2022

Luin uudelleen Peter Panin — Mitä eroa oli lapsuuden ja aikuisuuden lukukokemuksilla?




Vähän aikaa sitten sain yhden lapsuuteni aarteista takaisin. Äitini oli löytänyt kirjahyllystään J. M. Barrien Peter Panin (Otava 1978). Miellyttävä onnentunne läikähti sydämessäni, kun näin tuttuakin tutumman pienen punakantisen kirjan. Voi, kuinka kovasti pidin siitä lapsena.

En ollut lukenut kirjaa sitten lapsuuteni, mutta nyt minun oli tietysti pakko lukea se tyttärelleni.

Alkuun olin innostunut. Kylläpä oli ihanaa lukea vanhaa klassikkoa. Olihan siinä mielikuvitusta kutkuttavia asioita: poika, joka lentää ikkunasta sisään, pieni keiju, joka suikkii ja puikkii ympäri kuin elohopea, irronnut varjo, jonka saa kiinni ompelemalla, Darlingin lapset lentoharjoituksissa ja tietysti salaperäinen Mikä-Mikä-Maa.

Kun luin pidemmälle, jotain meni rikki. Kirjaan lapsuudessani liittynyt lumous särkyi. Oli tuskallisen selvää, että Mikä-Mikä-Maa ja hurjat seikkailut siellä eivät enää olleet totta samalla tavalla kuin ne olivat olleet lapsena.

Tällä kertaa Peter Pania lukiessani olin eri ihminen. En ollut enää kaikkeen lukemaani varauksettoman ihastunut. Näin asioita, joita en ennen ollut nähnyt. Aloin havainnoida lapsuuden ja aikuisuuden lukukokemusten eroja. Tämä postaus on kirjoitettu siitä näkökulmasta.

Jos Peter Panin tarina on sinulle tuttu, lue ihmeessä eteenpäin. Jos taas et vielä ole lukenut kirjaa, lue se ensin. Muuten et ehkä saa ajatuksistani kiinni. Sitä paitsi tekstini on täynnä juonipaljastuksia!


Peter Pan — sankari vai sietämätön tyyppi?


Ensimmäinen ja suurin asia, johon kiinnitin huomiota, oli suhteeni Peter Paniin. En kyennyt enää ihailemaan Peter Pania samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena Peter Pan oli minulle sankari, mutta nyt minusta tuntui, että Peter oli oikeastaan aika sietämätön tyyppi.

Lapsena onnistuin sulkemaan silmäni Peterin luonteen puutteilta. Wendy näki Peterin lävitse jo ensimmäisellä kerralla hänet tavatessaan ja puuskahti: "Oletpa sinä totisesti koppava ja itserakas poika!" Mutta eipä tarkkanäköisyys Wendyä pahemmin auttanut. Pian hän oli jo pojan pauloissa.

Aikuinen mieleni piti Peteriä ehkä sietämättömänä, mutta kykeni ymmärtämään tätä. Ei Peteriltä oikeastaan voinut vaatia tai odottaakaan kovin kummoisia. Hän oli vain hylätty ja kasvatusta vaille jäänyt lapsi, joka oli päättänyt jäädä ikuisesti pojaksi ja pärjätä yksin maailmassa.

Suunnitelma pojaksi jäämisestä tuntui hänestä varmaan hyvältä. Ainaisena lapsena hän välttyisi aikuisten maailman tylsiltä velvollisuuksilta ja vastuilta, eikä hänen tarvitsisi sopeutua maailmaan, johon hän ei tuntenut kuuluvansa ja johon kukaan ei ollut häntä ohjaamassa.

Mitä sellaisesta ikuisesta pojasta oikein tulee? Olin aika huolissani, kun hän Kapteeni Koukun kukistettuaan otti tämän laivan komentoonsa ja alkoi esittää Kapteeni Koukkua mitä uskottavimmin. Hän käytti Kapteeni Koukun vanhoja vaatteita, jotka Wendy oli hänelle pienentänyt ja alkoi pitää suussaan Koukun sikarin pidikettä!


Toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti


Seuraava yllätys liittyi Mikä-Mikä-Maahan. Muistin Mikä-Mikä-Maan aivan ihastuttavana paikkana. Mitä muuta voisikaan olla saari, jonka osoitteena on "toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti".

Mutta pian selvisi, ettei se ollutkaan saaren oikea osoite, vaan Peter oli vain lausahtanut niin hetken mielijohteesta. Matka Mikä-Mikä-Maahan oli itse asiassa aikalailla mutkikkaampi, ja perillä odotti saari, jossa elämä oli hämmästyttävän pelottavaa ja väkivaltaista.

Saarella eleli kadonneita poikia, merirosvoja, punanahkoja, villipetoja ja karmea krokotiili. Niiden välisissä kahakoissa oli paljon verenvuodatusta ja tappamista. Siihen suhtauduttiin tunteettomasti ja välinpitämättömästi. Peter muun muassa tokaisi yliolkaisesti: "Minä unohdan ne jotka olen ottanut hengiltä".

Tavan takaa jopa keskeisimmät päähenkilöt näyttivät olevan varman kuoleman partaalla ja pelastuivat ihan viime hetkellä kuin ihmeen kautta.

Puheet taisteluista ja tappamisesta tuntuivat vierailta ja epämiellyttäviltä tällaisesta rauhan aikaan kasvaneesta.

Kysyin kahdeksanvuotiaaltani, eikö kirjan väkivaltaisuus häiritse häntä. Hän kielsi. En muista kiinnittäneeni siihen itsekään huomiota lapsena.


Suuri Valkoinen Isä


Oman puistatuksensa aiheuttivat tarinassa vilahtavat kolonialistiset piirteet. Lapsena en osannut sellaisia tunnistaa, ja aikakin oli silloin toinen. Nykyisin kolonialismia ja rasismia siedetään huonommin. Ja kirjan kirjoitusajankohtana tilanne oli tietysti aivan erilainen kuin nyt tai 1980-luvulla. J. M. Barrien eläessä Britannia oli vielä voimissaan oleva kolonialistinen siirtomaaisäntä.

John ja Michael osoittavat olevansa isänmaallisia poikia. Kun Kapteeni Koukku tarjoaa heille lankulta mereen kävelemisen sijaan mahdollisuutta liittyä hänen merirosvomiehistöönsä, pojat kieltäytyvät, koska eivät voisi sitten enää olla kuningattaren alamaisia.

Erityisesti kolonialistinen asenne näkyi kerrottaessa punanahoista. Pelkästään nimitys punanahat saa miettimään, voiko niin edes sanoa. Onko se vähän niin kuin n-sana, joka pitäisi sensuroida lapsen korvilta?

Ja entäpä sitten kuvaus punanahkojen käytöksestä Peterin pelastettua intiaaniprinsessa Tiikerinliljan! Epämiellyttävää:

"Yöt he seisoivat vartiossa onttojen puiden ääressä; päivät he polttivat rauhanpiippua; ja Peterin edessä he kumarsivat maahan asti ja kutsuivat häntä Suureksi Valkoiseksi Isäksi. Sekös oli Peterille mieleen: hän puhutteli armollisen ylhäisesti jalkojensa juuressa kyyristeleviä punanahkoja."


Rouva Darling numero kaksi


Vanhentuneita ovat myös tarinan sukupuoliroolit. Lapsena en kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Minä olin pikku äiti, joka hoivaili nukkejaan päivästä toiseen. Kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona" vastasin "äiti".

Mutta niinpä vaan sellaisesta pikku äidistä kasvoi nainen, jolle vanhan lastenkirjallisuuden suurin ongelma on sen välittämä kuva sukupuolirooleista.

Kirjassa Herra Darling kuvataan miehenä, joka lähtee joka aamu töihin keskikaupungille, kun taas rouva Darling nähdään istumassa iltaisin lastenhuoneessa ompelustensa ääressä.

Wendyä Peter Pan houkuttelee Mikä-Mikä-Maahan paitsi kertomaan satuja kadonneille pojille myös paikkaamaan heidän vaatteensa ja ompelemaan niihin taskut.

Wendy viehättyy ajatuksesta, että saisi peitellä pojat iltaisin vuoteisiinsa ja toimia heille äitinä. Hyvänen aika, hänestähän voisi tulla jonkinlainen rouva Darling numero kaksi!

Ja sellainen hänestä tulikin:

"Onneksi Wendy oli niin äidillinen ja taloudellinen ja keitti ja ompeli ja paikkasi niin mielellään, sillä hänellä oli totisesti työtä enemmän kuin tarpeeksi, kun huollettavana oli kahdeksan poikaa ja Peter. - - Wendy laittoi herkullisia aterioita. - - Kun muut jo nukkuivat, Wendy parsi ja paikkasi ja kutoi sukkiin uusia kantapäitä; sitä riitti loputtomiin."

Nykyajan emansipoitunut nainen kysyy, miksi Wendy passasi poikia. Miksi hän ei opettanut poikia huoltamaan vaatteitaan ja laittamaan ruokaa itse?

Kun Darlingin lapset ovat palanneet seikkailultaan takaisin kotiin, Peter yrittää vielä houkutella Wendyä takaisin mukaansa. Sovitaan, että kerran vuodessa Peter tulisi noutamaan Wendyn, ja Wendy kävisi Mikä-Mikä-Maassa suorittamassa Peterin talossa kevätsiivouksen. Wendy alistuu järjestelyyn, vaikka monena vuonna Peter jättää tulematta ja sitten lopulta tullessaan ei ollenkaan pahoittele tai selitä, miksi on pysytellyt poissa.

"Wendy ei kuitenkaan ruvennut häntä moittimaan, vaan piti jälleen kevätsiivouksen: ja päivän uurastuksen jälkeen oli suloista istua Peterin kanssa pienessä talossa."

Voi Wendy! Miksi tuhlata aikaa poikaan, joka ei kerta kaikkiaan ansaitse huolenpitoasi.


Monitahoinen henkilökaarti


Aikuislukijana minua viehätti erityisesti kirjan kyky esittää henkilöhahmot moniulotteisina. Joskus lastenkirjojen henkilökaarti on aika mustavalkoinen. J. M. Barriellä mikään ei ole mustavalkoista.

Peter Pan on yhtä aikaa sankari, ärsyttävä tyyppi ja huolenpitoa vaille jäänyt ikuinen lapsi.

Kadonneiden poikien elämän alku on äidittöminä rankka, mutta siitä huolimatta heistä tulee aikuisina tuomareita ja lordeja.

Helinä-keiju on toisaalta kateellinen ja pahantahtoinen, mutta toisaalta valmis juomaan vaikka myrkkypikarin Peterin puolesta.

Kapteeni Koukku on julma ja hirmuinen merirosvopäällikkö, mutta hänelläkin on heikkouksia ja pelkotiloja.

Wendy koki elämänsä onnellisimmat hetket Peter Panin kanssa Mikä-Mikä-Maassa, mutta silti hän ei millään päästäisi omaa Jane-tytärtään Peterin matkaan.


Aikuistuminen ei ole helppoa


Aikuislukijana minulle koskettavinta kirjassa oli aikuistumisen teema. Jokaisella lapsella varmasti on ainakin toisinaan ajatuksia siitä, että olisi kiva jäädä lapseksi. Tyttäreni tosin väitti, ettei hän ole koskaan ajatellut niin (kuitenkin aiemmin päivällä hän oli toivonut olevansa vielä vauva).

Toisaalta ymmärrän hyvin Peterin päätöksen pysyä ikuisesti poikana. Toisaalta minusta tuntuu, että Peterin suurin tragedia oli se, että pysymällä ikuisesti poikana hän jäi vaille pitkäkestoisia merkityksellisiä ihmissuhteita muiden kasvaessa ja mennessä elämässä eteenpäin.

Haittasiko se Peteriä? Kenties ei niin hirveästi. Ainahan tuli uusia tyttöjä, jotka löysivät pienen pojan itkemästä huoneestaan ja olivat valmiit seuraamaan tätä Mikä-Mikä-Maahan.

Kirvelevä tunne täytti minut, kun Peter Pania uudelleen lukiessani yhtäkkiä muistin, että lapsenahan minäkin osasin lentää. Voi, kuinka minä lensinkään! Öisin unissani lensin usein ja rakastin sitä. Jossain vaiheessa se kaikki vain loppui.


Lopuksi


Muistaakseni lapsena hyväksyin kirjan loppuratkaisun ja tunsin, että Wendy oli tehnyt oikean päätöksen palatessaan kotiin Mikä-Mikä-Maasta ja kasvaessaan aikuiseksi.

Sillä minähän tietysti samaistuin äidilliseen Wendyyn. En välittänyt siitä, että John ja Michael unohtivat varsin pian lentotaitonsa ja ihmeellisen elämänsä Mikä-Mikä-Maassa ja muuttuivat tuiki tavallisiksi koulupojiksi. Tärkeintä oli, että Wendy vannoi, ettei unohtaisi. No, lentämään hän ei kylläkään kasvettuaan enää pystynyt, mutta Peteriä ja Mikä-Mikä-Maata hän ei unohtanut koskaan.

Loppuratkaisu tuntuu minusta edelleen oikealta, mutta väkisinkin pieni kyynel kihosi silmäkulmaani, kun tajusin, että minulle oli käynyt aivan täsmälleen samalla tavalla kuin Wendyllekin:

"'Minä olen unohtanut, miten lennetään. Katso vaikka itse.' Ja hän sytytti lampun. Peter näki pitkän kauniin naisen ja parahti. 'Voi Wendy! Sinä lupasit, että et koskaan kasva suureksi!'
   'Minä en mahtanut sille mitään. Peter, minä kasvoin suureksi jo monta vuotta sitten. Minä olen nyt naimisissa.'
   'Etpäs ole.'
   'Ja tuo pikkutyttö tuolla vuoteessa on minun pienokaiseni.'"

Lapsuus on satumaisen ihanaa ja huoletonta aikaa. Täytyy lentää silloin kuin voi, sillä ennen pitkää se ei enää ole mahdollista.



J. M. Barrie: Peter Pan
Tekijän luvalla kertonut May Byron
Kuvitus: Shirley Hughes
Englanninkielinen alkuteos: Peter Pan
Suomennos: Martta Eskelinen
Kustantaja: Otava 1978





perjantai 2. syyskuuta 2022

10 oman hyllyn himotuinta 2022

Parisen vuotta sitten postasin kymmenestä kirjasta, jotka sillä hetkellä halusin kiihkeimmin lukea omasta lastenkirjahyllystämme. On hyvä aika tehdä uudestaan samantyyppinen postaus, koska juuri nyt hyllymme tuntuvat pursuilevat erityisen paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutten ole ehtinyt.

Tässä siis TOP 10 himotuinta omasta hyllystämme.


Hyvää päivää, herra Gauguin




Edellinen postaukseni oli hyvin elämäkertapainotteinen, enkä voinut välttyä ottamasta tähänkin listaukseen mukaan yhtä henkilökuvaa. Michel Pierren Hyvää päivää, herra Gauguin (WSOY 1992, kuv. Philippe Moins, suom. Pirkko Biström) vie löytöretkelle taidemaalari Paul Gauguinin elämään ja maalaustaiteeseen.

Yksitoistavuotias Julien löytää eräänä päivänä postilaatikosta kortin, johon kuvatun maalauksen alalaidassa on mystinen teksti P. Gauguin 91. Mitä se tarkoittaa? Salapoliisin tavoin Julien ryhtyy ratkomaan arvoitusta ja uppoutuu syvälle Paul Gauguinin elämänvaiheisiin.

Löysin kirjan äskettäin Kierrätyskeskuksesta ja olen ehtinyt vasta selailla sitä. Juuri tämäntyyppiset teokset vetoavat minuun vahvasti.


SOS ja vanhan hevosen tapaus




Samalla kierrätyskeskuskäynnillä ostin Enid Blytonin kirjan SOS ja vanhan hevosen tapaus (Tammi 2002, 3. p.). Viisikot luettuani ahmin lapsena Blytonin SOS-sarjaa, mutta lapsuuteni jälkeen en ole lukenut sitä ollenkaan. Kiinnostaisi palauttaa mieleeni, millaisiin seikkailuihin Barbara, Colin, George, Jack, Janet, Pam, Peter ja Bella-koira joutuvat.

Vanhan hevosen tapauksen aion lukea ääneen tyttärelle. Hänellä on meneillään heppakausi, joten se varmasti kiinnostaa häntä.


Super-someponi Kemppainen




Toinen heppakirja, jonka haluan lukea ääneen kahdeksanvuotiaalleni, on Päivi Lukkarilan ja kuvittaja Milla Paloniemen Super-someponi Kemppainen (Karisto 2022, saatu arvostelukappaleena). Kirja on jatkoa Aura-nimisen tytön ja puhuvan ponin ystävyydestä kertovalle kirjalle Kerrostaloponi Kemppainen (Karisto 2021). Luimme sen viime vuonna ja tytär tykkäsi.

Tässä toisessa osassa Kemppaisesta sukeutuu supersuosittu sometähti, mutta suosiolla taitaa olla myös kääntöpuolensa.


Salmanterin Terttu ja sorkkarautagaala




Toinen kirjasarja, jota haluamme jatkaa, on Noora Kunnaksen ja kuvittaja Teemu Juhanin Salmanterin Tertusta kertovaa hauska sarja. Uusimmassa eli neljännessä osassa Salmanterin Terttu ja sorkkarautagaala (Otava 2022, saatu arvostelukappaleena) Mikko ja Lilli lähtevät Salmanterin Tertun ja Pedro-kukon kanssa telttailemaan. Seurue päätyy keskelle kelmien palkintogaalaa. Jonkun on tehtävä jotain, etteivät rosvot pääse jatkamaan esteittä rikoksen tiellä.

Kesäloman lopulla kävimme Sastamalassa Mauri Kunnaksen tarinoiden ympärille rakentuvassa Herra Hakkaraisen talossa. Sen myymälässä oli myynnissä myös Mauri Kunnaksen tyttärien Nooran ja Jennan teoksia. Niitä katsellessaan tyttäreni muisti, että Salmanterin Terttuja on kotona odottamassa lukemista.


Hanna-Leena




Samalla Sastamalan reissulla tyttäreni löysi bookcrossing-kirjan. Anni Polvan Hanna-Leena (Karisto 1987) on ehkä tarkoitettu hiukan kahdeksanvuotiasta vanhemmille lukijoille, sillä päähenkilö Hanna-Leena on 12-vuotias. Yhtä kaikki, löytämisen riemu oli suuri.

Kirja kertoo räväkästä Hanna-Leenasta, joka asuu ahtaassa ja alkeellisessa asunnossa puutalokorttelissa. Pihapiiri on täynnä erikoislaatuisia ihmisiä, eläimistä puhumattakaan. On kissoja, hiiriä, undulaatteja, kodittomia koiria ja mitä vielä.

En ole koskaan lukenut Anni Polvalta mitään muuta kuin Tiina-kirjoja, siksi tämä kirja kiinnostaa erityisesti.


Geoetsivät ja rosvopäällikön aarre




Tyttäreni mieltää bookcrossingin ja geokätköilyn vähän samantyyppisiksi harrastuksiksi, niin kuin ne kai ovatkin. Molemmat kiehtovat häntä. Geokätköilyyn olemme toistaiseksi tutustuneet vain kirjojen välityksellä. Johanna Hulkon Geoetsivät-sarja kuvaa viihdyttävästi geokätköilyä harrastavien lasten edesottamuksia.

Uusimmassa eli 13. osassa Geoetsivät ja rosvopäällikön aarre (Karisto 2022, saatu arvostelukappaleena) geoetsivät osallistuvat kiipeilykurssille entisellä leirintäalueella. Vanhan huhun mukaan alueelle on kätketty muinaisen rosvopäällikön aarre. Sitähän täytyy ryhtyä etsimään! Monenlaisia yllätyksiä on luvassa, kun seikkailu pääsee kunnolla vauhtiin.


Seikkailijat Ruusu ja Säde




Listalleni on päässyt toinenkin Johanna Hulkon teos: Seikkalijat Ruusu ja Säde (Karisto 2022, saatu arvostelukappaleena). Useimmat Johanna Hulkon tekstit puhuttelevat minua aivan erityisesti. Sen verran olen jo ehtinyt tätäkin kirjaa vilkuilla, että tiedän tiedossa olevan vaikuttava lukukokemus.

Tarinan aloitus on kutkuttava:

"Tämä kirja kertoo Ruususta ja Säteestä, jotka asuivat katoilla. Tai jos tarkkoja ollaan, heillä oli aivan tavalliset kodit, mutta kertomuksissa voi himpun oikoa, jos huvittaa."

Katoilta näkee kaikenlaista ja siellä voi seikkailla sydämen pohjasta. Eräänä talviyönä seikkailu ei olekaan enää hauskaa leikkiä, vaan täynnä vaaraa. Edessä on pelastusoperaatio, jossa myös tyttöjen oma henki on uhattuna.

On vaikea sanoa, mihin aikakauteen tarina sijoittuu. Ikään kuin se kertoisi menneisyydestä, mutta toisaalta kerrostalot Sanna Pelliccionin kuvituksessa voisivat olla tätäkin aikaa.


Viikinkien aarre




Muistan, kuinka innoissani olin Tapani Baggen Apassit-sarjan alkaessa. Voisiko olla mitään kiehtovampaa kuin 1910-luvulle sijoittuva historiallinen sarja, jossa helsinkiläisnuorten salaseura tutkii kaikenlaisia salaperäisiä tapauksia.

Nyt sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa, mutta en ole vieläkään lukenut yhtäkään. En, vaikka sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla vuonna 2020.

Kun sain uusimman Viikinkien aarre -kirjan (Karisto 2022) arvostelukappaleena kustantajalta, päätin että on aika viimein paneutua kirjasarjaan. Nyt vaan mietiskelen, voinko aloittaa suoraan kuudennesta osasta vai olisiko hyvä lukea ensin aiemmat osat.

Kuudennessa osassa Apassit jahtaavat viikinkien aarretta. Olisikohan kuitenkin syytä pelätä Thor-jumalan kostoa?


Noora ja Oolannin sota




Historian pyörteisiin tempaudutaan myös Laila Kohosen nuortenromaanissa Noora ja Oolannin sota (Tammi 2005). Kirja on löytö kirjaston kierrätyskirjahyllystä. Nappasin sen mukaani alun perin siksi, että ajattelin lukea sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14. "kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta". Loppujen lopuksi kuitenkin luin haasteeseen Mika Waltarin teoksen Tanssi yli hautojen. Oolannin sota aiheena kiinnostaa, joten täytynee jossain vaiheessa lukea tämäkin kirja. 

Teoksen päähenkilö on reipasotteinen Noora, joka joutuu lähtemään kotoa pikkupiiaksi Kotkan saareen, leskieverstinnan vauraaseen talouteen. Ilmassa on sodan uhkaa. Kun engelsmannit sitten todella rantautuvat lähistölle, Nooran rohkeus joutuu kovalle koetukselle.


Cirkusdeckarna och kalasmysteriet 




Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, listalleni on päässyt ruotsalainen lastendekkari. Dan Höjerin ja kuvittaja Tomas Antilan Cirkusdeckarna och kalasmysteriet (Semic 2021) on mummun ja vaarin tuliainen tyttärelleni Tukholmasta. Kirjaa mainostetaan helppolukuisena, joten sen tulkkaaminen tyttärelle onnistunee vaikeuksitta. 

Sirkus Pommery on saapunut Alingsåsiin ja luvassa on suuret sirkusjuhlat. Juhlien alettua selviää, että joku on syönyt kakun! Kuka se voi olla? Kaksoset Kaspar ja Katinka ryhtyvät seuraamaan johtolankoja ja selvittämään kinkkistä tapausta askel askeleelta.


Tässä olivat kymmenen oman hyllyni himotuinta lastenkirjaa tällä hetkellä. Oletko lukenut näistä joitain? Mistä kannattaisi aloittaa? Entä mitä kirjoja himoitset omasta hyllystäsi juuri nyt?