Miksi en pisteytä kirjoja?

"Ehdottomasti viiden tähden kirja!"

"Annoin tälle kolme tähteä."

"2/5 tähteä"

Kirjasomessa kirjojen pisteyttäminen on yleistä. Minä tein kirjabloggaajaksi ryhtyessäni heti alussa tietoisen päätöksen, että en antaisi esittelemilleni kirjoille tähtiä tai mitään muitakaan pisteitä.

Ai, miksi en?

Lyhyt vastaus: Mikäpä minä olen tuomitsemaan.

Ja sitten vähän pidempi vastaus:

Minun blogini päätarkoitus on jakaa lukemisen iloa ja riemua kirjoista, edistää lasten lukuharrastusta ja kertoa, kuinka minä kasvatan tyttärestäni lukijaa.

Minun blogini tarkoitus ei ole arvostella. Tarkoitukseni ei ole tarjota ammattimaista lastenkirjakritiikkiä. Jos kaipaat sellaista, suosittelen Päivi Heikkilä-Halttusen blogia Lastenkirjahylly. Hänkään ei pisteytä kirjoja, mutta kirjoittaa aina asiantuntevasti.

Oma koulutukseni ei ole sellainen, että voisin arvostella kirjoja ammattilaisen silmin. Suoritin kyllä yliopistossa jonkin verran yleisen kirjallisuustieteen kursseja, mutta ei se antanut valmiuksia ryhtyä kriitikoksi.

En näe, että on minun tehtäväni arvottaa kirjoja tai laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. "Älkää tuomitko" -tyyppinen ajattelu on minussa aika vahvassa.

Tuntumani on, että monet kirjoja pisteyttävät lätkäisevät somessa tähdet aikalailla subjektiivisesti fiilispohjalta. Saatan tietysti olla väärässäkin. On varmasti kuitenkin niin, että omat mieltymykset vaikuttavat pisteytykseen. En ainakaan itse pystyisi olemaan täysin objektiivinen.

Jos sinusta kirjojen pisteyttäminen on hauskaa, niin siitä vaan. Kaikilla on tietysti oikeus kertoa oma mielipiteensä — vaikkapa sitten tähtiä antamalla.

Kyllä minustakin on ihan kiva katsoa, minkä verran tähtiä joku on lukemalleen kirjalle antanut. En kuitenkaan erehdy luulemaan, että voisin tähtimäärän perusteella päätellä, mitä itse kirjasta pitäisin. Pisteet kertonevat lähinnä siitä, millainen on ollut kyseisen lukija lukukokemus.

No, okei, jos jokin kirja saa kaikilta parhaat pisteet, niin saattaahan se olla merkki siitä, että kirja on oikeastikin hyvä.

Eeva Kolu on käsitellyt hiukan kirjojen pisteyttämistä nykyisessä lempikirjassani Korkeitaan vähän väsynyt (Tämä todellakin on nyt lempi-lempi-leeempikirjani. Luen sitä suunnilleen joka päivä, vaikka olen jo kertaalleen lukenut sen läpi ja kuunnellut äänikirjanakin. Olen liimaillut sivut täyteen pieniä tarralappusia osoittamaan parhaita kohtia.)

Kolu kertoo itse pohtivansa pitkään ja tarkkaan kirjoille antamiaan tähtiä. Arviointiin vaikuttaa oman lukukokemuksen lisäksi kirjan eteen nähty vaiva, kirjoitustyylin omaperäisyys tai sen sisällön hyödyllisyys samoin kuin teoksen sijoittuminen oman genrensä sisällä.

"Teoksen takana on ihan oikea ihminen, joka on ehkä vuodattanut siihen syvimmät tuntemuksensa, paininut epäonnistumisen pelon kanssa, ollut rohkea ja nähnyt valtavasti vaivaa. Minusta sellaisilla asioilla on aina arvo. Jokin arvo, jota en osaa asettaa millekään asteikolle tai jota en osaa kääntää euroiksi", Kolu kirjoittaa.

Niinpä. Itsekin yritän aina muistaa ihmisen/ihmiset teoksen takana. Tuntuu julmalta, kun joku lätkäisee kirjalle yhden tähden sen kummempia miettimättä, vain koska ei sattunut pitämään siitä. En halua olla sellainen ihminen.

Minua on yleisemminkin vaivannut viime aikoina myötätunnon puute, joka usein näkyy ihmisten kommenteissa ja asenteissa. Pohdin asiaa taas äskettäin, kun luin Hesarista artikkelin juuri toisen kirjansa julkaisseesta Sisko Savonlahdesta. Pidin hänen esikoiskirjastaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, kuten aika moni muukin. Kirja oli jättimenestys. 

Kirja sijoittuu Kallioon, jossa olen asunut suuren osan elämästäni. Koin tarinan hyvin tunnistettavana kuvauksena siitä, millaista nuoren kalliolaisnaisen elämä voi olla tänä päivänä. Savonlahden autofiktiivinen kertomus oli mielestäni arvokas ajankuva.

Toinen kirja Kai minä halusin tätä jatkaa ensimmäisen tarinaa. Kirjan kirjoittaminen oli Savonlahdelle raskas kokemus. Juhlitun esikoisteoksen jälkeen paineet olivat kovat. Hän sanoo voineensa kirjoitusaikana todella huonosti. Mielialalääkkeet ovat päivittäisessä käytössä ja terapia tulisi kuulemma tarpeeseen.

Nyt kirja on kuitenkin nähnyt päivänvalon, ja se käsittelee tärkeitä aiheita — ainakin omasta naisnäkökulmastani katsottuna. Rakkautta, ehkäisyä, ulkonäköpaineita ja henkilökohtaisen kasvun vaikeutta muun muassa.

Mutta...

Artikkelin saamia kommentteja lukiessani mielialani laski. Joku mies siellä latisti kirjailijan pelkäksi "skrivaajaksi" ja tiesi, että hänen ammatinvalintansa oli väärä. Pitipä vielä verrata häntä Mika Waltariinkin, joka sentään oli aivan omaa luokkaansa oleva poikkeusyksilö.

Ajattelin, onko todellakin pakko lyödä ihmistä, joka selvästi voi jo valmiiksi huonosti. Miksi muihin ihmisiin ja heidän saavutuksiinsa ei voi suhtautua ymmärtäen ja kannustavasti? Onko aina pakko olla ylempänä, tietää paremmin?

Onko pakko arvottaa? Vertailla? Pisteyttää?

"Onko ylipäätään aina tarpeen määritellä, onko jokin asia hyvä vai huono?"  Eeva Kolu kysyy osuvasti kirjassaan. "Entä jos asiat saisivat olla mitä ne ovat, ja puhuisimme mieluummin siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita ne herättävät?" 

Tyttäreni sai äsken vieressäni luettua loppuun eilen aloittamansa kirjan, yhden hänen ensimmäisistään.

Puhuimme siitä, miltä tuntuu, kun pystyy itse lukemaan kirjoja. Puhuimme, mitä kirjasta oppi. Tytär oppi uusia sanoja, kuten rimmata tai sepittää sekä lukemaan äng-äänteen oikein. Puhuimme siitä, millaista on kirjan kautta sukeltaa tilanteisiin, jotka arkimaailmassa eivät ole mahdollisia. Esimerkiksi millaista olisi viettää yö koulussa, kuten tyttären lukemassa tarinassa.

Emme puhuneet siitä, oliko kirja hyvä. Tai oliko se parempi kuin edelliset hänen lukemansa kirjat. Emmekä taatusti pohtineet, montako pistettä se ansaitsisi.