Lapset ja nuoret lokakuun kirjateemana Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksessa

Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen kirjateemana on lokakuussa lapset ja nuoret. Kirjateema vaihtuu kuukausittain. Tämän kuukauden teema tuntui sen verran puhuttelevalta, että lähdimme tyttären kanssa katsomaan, mitä Itäkeskuksen Kierrätyskeskuksessa oli tarjolla teemaan liittyen.

Lasten- ja nuortenkirjojen valikoima tuntuikin nyt tavanomaista paremmalta. Kirjoja löytyi niin kassojen läheiseltä teemapöydältä kuin myös omalta paikaltaan kirjahyllyistä. Verkkosivuillaan Kierrätyskeskus mainosti, että teemapöytiin valitut teokset ovat erityisen hyväkuntoisia. Näin näyttikin päällisin puolin katsottuna olevan.

Mitä kirjoja valikoimasta sitten löytyi? Vaikka mitä: lasten kuvakirjoja, lasten ja nuorten romaaneja, sarjakuvaa, mangaa... Uusia tuttavuuksia ja vanhoja tuttuja. Lukemattomia mahdollisuuksia sukeltaa muihin maailmoihin.

Kiinnostaisiko lähteä lautalle Huckleberry Finnin johdolla?

Veistelisitkö puu-ukkoja Eemelin verstaalla?

Kohoaisitko yläilmoihin Babarin kera?

Antaisitko satusedän johdattaa sadun maailmaan?

Olisitko valmis ihmeisiin Jaakon seurassa?

Nauttisitko Uppo-Nallen riimeistä?

Tarkkailisitko lintuja Mauri Kunnaksen piirtäminä?

Haluaisitko kokea leimahduksen Runotytön tavoin?

Kaipaisitko Pollyannan pirteyttä ja iloa?

Tahtoisitko matkata vankkureissa preerialla?

Olisiko sinusta suremaan Iris rukan kohtaloa?

Ratkoisitko arvoituksia Jalan ja Lampun kanssa? 

Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen kautta noin 350 000 kirjaa löytää vuosittain uuden kodin. Lastenkirjat kuuluvat kysytyimpien kirjojen joukkoon. [1]

Meidän mukaamme lähti tällä kertaa neljä kirjaa, joihin olimme hurjan tyytyväisiä. Pääsemme kurkistamaan Elmerin jouluun, sukeltamaan Jean Sibeliuksen lapsuuteen, selvittelemään hotellin arvoitusta ja etsimään unelmien toivemaata. Ja kaikki tämä kuudella eurolla!

Vielä ehtii ostoksille teemakuukauden puitteissa. Mikä parasta, ostoksille pääsee asuinpaikasta riippumatta, sillä Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksella on myös verkkokauppa.

Tiesitkö, että kierrätyskirja on ekoteko? Kun ostaa kirjan käytettynä, säästää luonnonvaroja muutamasta kilosta jopa kymmeniin, riippuen kirjan painosta. [2]


VIITTEET

[1] Kierrätyskeskuksen vinkit kirjojen kierrättäjälle. Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen verkkosivut, viitattu 18.10.2019.
[2] Kuukauden kirjateema - elämyksiä kierrätyskirjoista! Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen verkkosivut, viitattu 18.10.2019.

Prinsessakirjat - ilo vai kirous?

Tänään juhlitaan valtakunnallista Satupäivää, kuten joka vuosi Sadun nimipäivänä. Täällä blogissa päivää vietetään prinsessasatujen tunnelmissa. 

Sen jälkeen kun tyttäreni S täytti kolme vuotta, puhelinmyyjä alkoi soittaa minulle vähintään kerran kuussa kaupaten Prinsessa-lehteä. Vastaukseni oli aina sama: ”Ei kiitos, minun tyttäreni ei ole mikään prinsessatyttö, tuollaiset jutut eivät kiinnosta häntä.”

Vähän ennen S:n nelivuotissyntymäpäivää olimme kirjastossa. Olin kerännyt ison pinon kirjoja lainattavaksi, ja yhtäkkiä S kysyi: ”Onko siinä mitään prinsessakirjaa?”

Hämmästyneenä vastasin, että eipä taida olla. Silloin S sai pienen raivokohtauksen ja vaati saada lainata prinsessakirjan. Hädissäni kolusin hyllyjä ja löysin satukokoelmia, joissa oli prinsessasatuja, mutta ne eivät kelvanneet S:lle. 

Lopulta kuvakirjahyllyistä löytyi pari Disneyn prinsessakirjaa, ja ne olivat ilmeisesti juuri sitä, mitä S oli hakenutkin. Kirjoja lainatessani en voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. En tajunnut vielä silloin, että tyttärelläni oli alkanut prinsessakausi.

Kotona kolusimme omat kirjahyllymme etsien prinsessakirjoja. Saalis oli melko laiha. Jokunen lahjaksi saatu Disneyn prinsessakirja meiltäkin löytyi ja pari prinsessakirjaa omasta lapsuudestani. Satukokoelmissa oli tietysti perinteisiä prinsessasatuja, mutta totesin, ettei meillä ollut mitään omasta mielestäni kivaa prinsessakirjaa. 

Monet pitävät Disney-kirjoista, mutta itse olen yrittänyt niitä vältellä. Se johtuu varmaan siitä, että mielestäni Disneyllä on niin suuri markkinaosuus, ettei yhtiö tarvitse minun tukeani. En myöskään ole aina ollut tyytyväinen Disney-kirjojen kerronnan laatuun.

Ylipäätään koko tämä prinsessateema rassaa minua. En oikein kestä perinteisten prinsessasatujen sanomaa, jossa prinsessa vain odottaa prinssin saapumista ja sitten syöksytään naimisiin ja eletään onnellisina elämä loppuun asti. 

Monesti prinsessan koko kohtalo riippuu prinssin saapumisesta. Ajatellaan vaikka Lumikkia, joka myrkkyomenaa nieltyään makaa lasiarkussa. Vain prinssin tosirakkauden suudelma voi hänet herättää henkiin. Kerta kaikkiaan! Kuka haluaa opettaa tyttärelleen tuollaista tähän maailman aikaan?

Myönnän kuitenkin, että itsekin olin lapsena ihan prinsessatyttö. Rakastin prinsessasatuja ja -pukuja ja unelmoin häistä ja omasta prinssistä. Kesti vaan aika kauan ennen kuin hän tuli elämääni, ja sinä aikana asenteeni ja ajatukseni olivat ehtineet tyystin muuttua.

Yritän olla sellainen kasvattaja, joka ei tuputa liikaa omia näkemyksiään, vaan antaa lapsen löytää omat kiinnostuksenkohteensa, ja yrittää arvostaa lapsen valintoja, vaikkei olisi niistä ihan samaa mieltä. Jos lapsi siis haluaa prinsessasatuja, niin olkoon sitten niin.

Kun olin jonkin aikaa lukenut pitkästymistäni peitellen Disneyn prinsessakertomuksia ja satukokoelmien perinteisiä prinsessasatuja, alkoi laadukkaiden äitiäkin miellyttävien prinsessakirjojen metsästys.

Joku suositteli Elina Hirvosen kirjoittamaa ja Mervi Lindmanin kuvittamaa Prinsessa Rämäpään talvitaikaa. Se tosiaan osoittautui äitiäkin puhuttelevaksi teokseksi.

Kirjan päähenkilö ja kertojahahmo on pikkuinen tyttö, joka elää parhaillaan omaa prinsessakauttaan. Hänen arkustaan löytyy kruunuja, sormuksia, kaulanauhoja, prinsessamekkoja ja siivet. Äiti odottelee häntä eteisessä pikkuveljeä pukien, koska tarkoitus on lähteä pulkkamäkeen.

Kun Rämäpää ilmestyy eteiseen prinsessamekossa, kruunussa, siivissä ja kaikissa koruissaan, äiti taitaa vähän suuttua. ”Kuka lähtee pulkkamäkeen prinsessamekossa?” hän pihisee. Tietysti helma juuttuu sitten haalarin vetoketjun väliin, ja tietysti valmiiksi puettu pikkuveli vääntää niskakakat.

Useimmat vanhemmat varmasti tunnistavat pukemisrumban kaoottisuuden ja piinaavuuden, joka koettelee meitä suomalaisia suurimman osan vuodesta. Mervi Lindmanin kuvitus tuo hyvin esiin äidin tunteet tilanteessa.

Sillä välin kun äiti selvittelee kakkasotkua vessassa, Rämäpään pitäisi pukeutua ulkovaatteisiin, mutta hän touhuileekin aivan muuta. Tästä tulee oma tyttäreni täydellisesti mieleen! ”Ei voi olla totta! Sinä et ole edes alkanut pukea!” äiti karjuu vessasta palattuaan. Kuinkahan monta sataa kertaa tämä on tapahtunut minulle itselleni.

Kirjan lopussa kaikki käy hyvin. Kaikki rauhoittuvat ja ovat iloisia ja pyytelevät anteeksi käytöstään. Pidän siitä, että pulkkamäkisuunnitelma skipataan. Jos uloslähtö todella on niin hermoja raastavan vaikeaa, että se saa ilmapiirin kodissa hyytäväksi, niin onko tuo velvollisuus ihan pakko suorittaa joka päivä? Varsinkaan kun pulkkamäki ei varsinaisesti edes tunnu kiinnostavan lapsia.

Itse en ole koskaan ollut sellainen suomalainen masokistiäiti, jonka mielestä ulkoilla täytyy joka päivä, säällä kuin säällä. Huonolla säällä lähden mieluummin esim. museoon, kirjastoon, sisäleikkipuistoon, kauppakeskukseen tai muualle, kunhan ei tarvitse värjötellä ulkona.

Prinsessa Rämäpään tarina on vast'ikään saanut jatkoa. Elokuussa ilmestyneessä Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjassa (Tammi 2019) prinsessa Rämäpää jännittää esikoulun alkua niin paljon, että ensimmäisenä eskaripäivänä suusta putkahtelee vain vessasanoja.

Voisin suositella vielä paria muutakin prinsessakirjaa, jotka sopivat niille, joita perinteiset prinsessasadut ahdistavat. Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reitun kuvittama Prinsessa Pikkiriikki murtaa kliseitä. Se kertoo oman elämänsä prinsessasta, joka päättää taikoa aikuiset Himpskattiin määräilemästä ja viettää koko päivän tuhmuroiden.

”Pikkiriikki on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä sitten ollut ruokana tai ei).” 

”Nyt sinä taidat jo epäillä, ettei Pikkiriikki ole ihan mikä tahansa prinsessa, ja jos nyt totta puhutaan, ei Pikkiriikki ole prinsessa laisinkaan. Hänen isänsä ei ole kuningas, vaan autokauppias, eikä hänen äitinsä ole mikään kuningatar, vaan hän on pankissa töissä ja jakelee siellä rahaa ihmisille, jos ne osaavat oikein nätisti pyytää. Tämä on totuus, mutta sitä ei kannata mennä Pikkiriikille sanomaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että hän on prinsessa jos siltä tuntuu, ja asia on sitten sitä myöten selvä.” 

Kirja on jaettu kolmeen eri tarinaan. Tarinat ovat melko pitkiä, eikä kuvia ole aivan joka aukeamalla, joten kirja ei sovi aivan pienille. Kolmivuotiaani ei jaksanut kauhean hyvin seurata kertomuksia, vaikka nauttikin kuvista. Itseäni hiukan häiritsi kirjailijan tapa puhutella välillä lukijaa suoraan. Sellaisesta en yleensä pidä kirjoissa.

Prinsessa Pikkiriikki on löytänyt yleisönsä ja Pikkiriikin edesottamuksia on saatu seurata jo useissa muissakin teoksissa: Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava 2017), Prinsessa Pikkiriikin kootut tuhmuroinnit (Otava 2018) ja Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (Otava 2018).

Sarjan viimeisimmässä osassa Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava 2019) tuodaan esille ja aikuisten tietoon lapsen elämän huutavia vääryyksiä. Onhan se nyt kumma, ettei edes prinsessa säästy aikuisten hölmöiltä säännöiltä.

Niille, jotka haluavat kerta kaikkiaan haistattaa pitkät perinteisille prinsessoille, suosittelen Babette Colen kirjaa Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä. Se on silkkaa parodiaa perinteisistä prinsessasaduista. Hoksnokka tuntuu kapinoivan Satuprinsessa-Akatemiassa kaikkia opetuksia vastaan. Lopulta hän saa lietsottua muutkin oppilaat kapinaan. ”- Mekin haluamme olla villejä ja vapaita, sanoivat Hoksnokan luokkatoverit. - Meitä ei huvita enää olla satuprinsessoja.”

Koska otin nämä vaihtoehtoista prinsessakuvaa tarjoavat teokset mukaan lukuohjelmaamme melko varhaisessa vaiheessa tyttäreni prinsessakautta, hän hyväksyi ne mukisematta ja nauttikin niistä.

Pääsin omien tunteideni kanssa sellaiseen kompromissiin, että niin kauan kuin tyttäreni ymmärtää, että prinsessoja voi olla minkälaisia tahansa ja ne voivat tehdä ihan mitä tahansa ja voivat ottaa kohtalon omiin käsiinsä, ei ole niin kamalan paha lukea välillä myös perinteisiä prinsessasatuja. 

Palatakseni vielä kirjoitukseni alkuun, arvatkaa, mitä sanoin seuraavan kerran, kun puhelinmyyjä soitti Prinsessa-lehdestä. ”Jaa, no, tytön syntymäpäiväkin tässä lähestyy, Voisin vaikka tilata.” (Sittemmin olen kylläkin lopettanut lehtitilauksen, koska en kestänyt sitä, että lehden mukana tuli aina jokin muovihärpäke, joka hajosi saman tien.)

Elina Hirvonen: Prinsessa Rämäpään talvitaika 
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2017

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki
Kuvitus: Ninka Reittu
Kustantaja: Otava 2016 

Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä
Englanninkielinen alkuteos: Princess Smartypants Breaks the Rules!
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2009

Hylätyn lapasen talvi

Tyttäreni ilmoitti alkuvuodesta, että hänestä tulee isona lavastaja. Löysin silloin kirjastosta kirjan, jonka arvelin kiinnostavan tulevaa lavastajaa. Suvi-Tuuli Junttilan kirjassa Minne matka, lapanen? kuvitus on toteutettu valokuvaamalla lavastettuja pienoismaailmoja. SIlloinen nelivuotiaani kokikin kirjan kuvituksen äärimmäisen kiehtovaksi.

Kirja kertoo lapasesta, pienestä käsinkudotusta villalapasesta, joka loppusyksyn lumisateessa eksyy ja unohtuu lumihankeen. Lähes jokaiselta lapselta on joskus kadonnut lapanen. Tyttärelleni on käynyt niin onneksi vain kerran, mutta hän on usein muistellut tapausta ja pohtinut, mitä lapaselle tapahtui. Kirja tarjoaa yhden näkemyksen asiaan.

Lapanen tarpoo lumessa, kunnes saapuu metsään. Siellä se saa uuden ystävän: talviunilta heränneen tammenterhon, jonka kanssa jatkaa matkaa. 

Tässä vaiheessa aloimme tyttäreni kanssa ihmetellä lapasen kokoa. Se on vain hiukkasen tammenterhoa suurempi. Kenen lapanen se oikein oli? Kenen käteen voi mahtua tammenterhon kokoinen lapanen? Tyttäreni epäili, että se on vauvan lapanen. Kun väitin, että vauvan käsi on tammenterhoa suurempi, hän päätyi siihen tulokseen, että kyseessä oli tontun lapanen. Vaikka niin, kirjassa asiaa ei avata.

Ennen pitkää lapanen ja terho tapaavat uuden ystävän. Keltainen pullonkorkki tietää, kuinka lumessa pidetään hauskaa. Mutta ei elämä metsässä ole pelkkää hauskanpitoa. Kun jokin suuri ja karvainen lähestyy ja nuuhkii lapasta märällä kuonollaan, lapasta pelottaa kamalasti.

Kevään ollessa jo tulossa, lapanen ja tammenterho päätyvät kaupunkiin.

"Kaupunki todellakin!
Mutta pieniä se
ei auta. Kiireisen
kopinan keskellä
kukaan ei edes
huomaa heitä."

Joutomaalla kaupungin laitamilla tunnelma on huomattavasti kodikkaampi. Siellä majailee muitakin kadonneita ja hylättyjä esineitä. Sieltä löytyy jopa toinen lapanen. Joutomaa ei ole terhoa varten. Kevään edetessä se tuntee kasvun ihmeen itsessään ja sen täytyy löytää paikka, johon asettua. On hyvästien aika.

Kirja on todella kiinnostava. Se ei totta tosiaan ole mikään tavanomainen lastenkirja. Kuvitus on poikkeva, tarina epätavallinen ja päähenkilöt erikoisia. En ehkä olisi tarttunut kirjaan lainkaan, jos tyttäreni ei olisi puhunut lavastajahaaveistaan, sillä ennakkoluuloisesti olisin ehkä ajatellut, ettei kirja kiinnostaisi pientä lasta. Olin täysin väärässä. Kirja oli suuri menestys, ja tyttäreni tutki sitä itse hartaasti sen jälkeen, kun olin sen hänelle lukenut.

Kuvat ovat pääosassa kirjassa. Joka aukeamalla on koko aukeaman täyttävä valokuva. Tekstiä aukeamilla on vain vähän jossakin nurkassa.

Tyttäreni oli kertomukseen tyytyväinen, mutta omat aivoni eivät jättäneet minua rauhaan kirjan luettuani. Mistä kirja oikeastaan kertoi? 

Näen sen vertauskuvana asunnottomuudesta. On kiinnostavaa, että päähenkilöt ovat kasvottomia esineitä. Asunnottomista puhuessamme haluamme kai mieluiten nähdä asunnottomat kasvottomana ryhmänä, jotta meidän ei tarvitse vaivata päätämme heidän yksilöllisillä tarinoillaan ja kohtaloillaan.

Suomessa arvioidaan olevan noin 5500 asunnotonta, joista yli 300 majoittuu kokonaan kadulla ja ensisuojissa (Vailla vakinaista asuntoa ry:n mukaan).

Lapsena olin hyvin tietoinen yhteiskunnan eriarvoisuudesta. Lähipuistoissa notkui vanhanajan spurguja, jotka nukkuivat Pelastusarmeijan yömajassa. Usein pakkasöinä joku löytyi kuorsaamasta kotitalomme vinttitasanteelta.

Tyttäreni kasvaa aivan toisenlaisessa ympäristössä. Keskiluokkaisella pientaloalueella ei näe yhteiskunnan huono-osaisimpia. Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle kirjan herättämistä ajatuksistani. Kirjan äärellä voisimme keskustella asunnottomuudesta lapsentasoisesti.

Nyt on juuri oikea aika kertoa lapsille, ettei kaikilla mene yhtä hyvin kuin itsellä, sillä huomenna vietetään Asunnottomien yötä. Helsingissä Asunnottomien yön katufestari järjestetään Vaasanaukiolla, Vaasankadulla ja Kinaporinkadulla klo 16-22. Myös monilla muilla paikkakunnilla on Asunnottomien yön tapahtumia. Koko maan ohjelma löytyy täältä.


Suvi-Tuuli Junttila: Minne matka lapanen?
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014