Kohta odotus palkitaan — Helsingin Kirjamessut 2021

Helsingin Kirjamessut tulevat taas! Olen ollut aivan täpinöissäni siitä asti, kun selvisi, että messut todellakin päästään järjestämään tänä vuonna. Viime vuoden verkkomessut olivat ihan kivat paremman puutteessa, mutta miten ihanaa onkaan päästä oikeille messuille! Olen niin onnellinen, että voisin herähtää kyyneliin.

Kun messulehti syyskuun lopulla kolahti postilaatikkoon, selasin lehteä edestakaisin lapsellisen innostuneena, valitsin parhaita kohtia ja uuvutin muut selostamalla lehden sisältöä. Déjà vu! Yhtäkkiä ymmärsin, miltä tyttärestäni tuntuu lelukuvastojen saapuessa.

Jo kuukauden ajan olen odottanut kirjamessuja niin kärsimättömänä, etten tiedä, miten päin olisin. Kohta odotus palkitaan. Helsingin Kirjamessut pidetään Helsingin Messukeskuksessa 28.-31.10.2021.

Näillä näkymin pääsen paikalle vain yhtenä päivänä, torstaina. Siksi onkin kiva, että messuilta tuotetaan tänäkin vuonna verkko-ohjelmaa. Sitä pääsee katselemaan messujen ajan ja vielä kuukauden tapahtuman jälkeenkin fyysisten messujen lipun hinnalla tai lunastamalla erillisen verkko-ohjelmalipun, johon ei sisälly sisäänpääsyä Messukeskukseen.

Olin innoissani verkkomahdollisuudesta, kunnes tajusin, että verkkoon tulee ohjelmaa vain kahdelta lavalta, Töölönlahti-lavalta ja Senaatintori-lavalta, mikä sulkee ulkopuolelle suurimman osan lapsille suunnatusta ohjelmasta. Tosin suuri osa lastenohjelmasta on interaktiivista ja työpajamaista, jolloin se ei oikein sovellukaan etäyhteyksin seurattavaksi, vaan on koettava itse paikan päällä. 

Ihmettelenpä vaan, mahtaako messuilla pyöriä arkiaamupäivinä paljonkin alakouluikäisiä kävijöitä, jotka voisivat osallistua esimerkiksi torstaina klo 11.30-12.00 Helsingin Sanomien Lasten uutisten ohjelmaan (Kumpula-lava), jossa Lasten uutisten tuottaja Panu Jansson kertoo koululaisille uutisten seuraamisesta tai medialukutaidosta tai perjantaina klo 10.30-11.30 järjestettävään alakouluikäisille suunnattuun Iik! Kauhupiirustuspajaan (Myllylahti, Toukola-lava).

Joihinkin lastenkirjoihin sentään päästään tutustumaan verkossakin, muun muassa Roope Lipastin kirjaan Rudolf Rosvo ja hirveä suku, Elina Hirvosen (kuv. Mervi Lindman) kirjaan Prinsessa Rämäpää ja riitataika sekä Aino Havulaisen ja Sami Toivosen kirjaan Tatu ja Patu kesäleirillä (josta kirjoitin elokuussa).

Varsin kiinnostavalta kuulostaa Otto Tähkäpään ja Ilpo Rybatzkin lasten tarinallinen tietokirja Telin tutkimusmatka tulevaisuuksiin. Siinä tutkitaan tulevaisuutta mielikuvituksellisen tutkimusmatkan kautta.

Mauri Kunnas keskustelee livenä ja verkossa uutuuskirjastaan Kuka kaappasi auringon?, jossa palataan Koirien Kalevalan maisemiin.

Torstai ei välttämättä ole ohjelman kannalta paras päivä käydä messuilla, vaikka toki kiinnostavaa ohjelmaa silloinkin on tarjolla. Oli miten oli, en anna minkään häiritä messuiloani. Aion nauttia täysin rinnoin siitä, että pitkän tauon jälkeen tällainen tilaisuus ylipäätään on mahdollinen.

Aion kuljeksia messuilla kiireettömästi ihan itsekseni. En suunnittele tai aikatauluta käyntiäni tarkasti etukäteen. Seuraan sitä ohjelmaa, mitä kohdalle osuu. Ostan kirjoja, joita mieli tekee. Imen itseeni kirjojen tuoksua ja kirjailijoiden sanoja. Nautin tunnelmasta.

Mukavia kirjamessuja kaikille messuille tulijoille tai niitä verkosta seuraaville!

Muotia, unelmia ja salaisuuksia 1920-luvun Lontoossa

Käsi ylös ✋, kuka tykkää muodista, Coco Chanelista ja 1920-luvusta. Ketä kiinnostaa englantilainen luokkayhteiskunta ylhäisöineen ja palvelusväkineen (Downton Abbeyn hengessä). Kuka innostuu rohkeista tytöistä ja naisista, jotka muovaavat elämästään omannäköistä sovinnaisuussäännöistä piittaamatta ja uskaltavat tavoitella unelmiaan. Minä viittaan täällä kaksin käsin. ✋✋

Lucy Ivisonin nuortenkirjassa Unelmien muotitalo — Silkkiä ja salaisuuksia (WSOY 2021) on kaikkea edellä mainittua. Heti kun näin kirjan kustantajan katalogissa, tiesin haluavani lukea sen. Ahmaisin kirjan välittömästi sen kirjastosta saatuani, ja se lunasti odotukseni. Vetävästi kirjoitettua kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään.

Nuoresta Myrtlestä piti tulla perheen vaatturinliikkeen jatkaja, mutta kohtalo puuttui peliin. Isä kuoli ja äiti sairastui. Niinpä Myrtlellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä palvelustytöksi. 

Hän päätyy Kartano Kohtalonoikkuun palvelemaan herttuan perhettä. Myrtle saapuu uuteen palveluspaikkaansa ompelukonettaan kantaen. Hän herättää heti huomiota itse ompelemassaan Chanel-tyyppisessä asussa.

Kartano Kohtalonoikku on onnellinen talo, jossa palvelusväenkin on hyvä olla. Myrtlellä ei kuitenkaan ole aikomusta jäädä palvelijaksi loppuelämäkseen. Hän haluaa tienata tarpeeksi rahaa lunastaakseen takaisin perheensä vaatturinliikkeen. Hän osaa unelmoida ja on valmis tekemään työtä unelmiensa eteen.

Herttuaperheen nuorimman, eksentrisen tyttären lady Sylvian intohimona on pukujen suunnittelu ja hän on siinä nerokkaan hyvä. Häneltä vaan puuttuu taidot käytännön toteutukseen. Myrtlen tupsahtaminen taloon on hänelle kuin taivaan lahja.

Lady Sylvian on helppo vetää Myrtle mukaan pukuhankkeisiinsa. Myrtle on onnellinen, kun saa ommella, vaikka kaikki täytyy tehdä salassa ja yöunista reippaasti tinkien. Välillä ihmettelin, ehtikö Myrtle nukkua ollenkaan.

Tarina etenee vuoroin Myrtlen ja vuoroin Sylvian suulla, jolloin tapahtumiin saadaan erilaista perspektiiviä. Tyttöjen yhteiskuntaluokasta johtuvia eroja olisi tosin voinut korostaa vielä selvemminkin.

Myrtle riskeeraa työpaikkansa voidakseen elää unelmiensa muotimaailmassa. Lady Sylvian ja Myrtlen hankkeet ovat paitsi kyseenalaisia myös vaarallisia. Kaksikko aloittaa luomalla ennennäkemättömiä, rohkeita debytanttiasuja seurapiireihin astuville neitokaisille.

"Voi Myrtle! Kaikki kyselevät, kuka tämän puvun on tehnyt. Yksi nainen The Tatler -lehdestä ja toinen Voguesta. Kun äiti näki minut, hän valahti kalmankalpeaksi ja palvelustytön täytyi tuoda hänelle hajusuolaa. Mutta hän on vähän elpynyt nyt, kun Tatler kehuu pukua loistavaksi. Kaikki, joiden kanssa juttelen, kysyvät sitä minulta."

"Kun hän siirtyi huoneen poikki tervehtimään jotakuta, meidän takanamme seisovat tytöt alkoivat puhua.
     'Housut! Blanche, hänellä on ihan oikeasti housut! Nouse seisomaan tuolille, niin näet. En ole ikinä nähnyt moista. Ja hiukset... Hänen hiuksensa ovat poissa!'
     Kuului kolinaa, kun tyttö kiipesi tuolille.
     'Hyvänen aika!'
     'Kuka olisi arvannut? Agapantha Portland-Prince. Housuissa!'
     Sitten seurasi hiljaisuus.
     'Tuo on kaunein asu, jonka olen eläissäni nähnyt. Jos se olisi minun, en riisuisi sitä ikinä. En edes yöksi.'" 

Ennen pitkää Myrtle ja Sylvia saavat debytanttipukuja uskaliaamman toimeksiannon, ja tällä kertaa heidän panoksensa ei rajoitu pelkästään pukujen toteuttamiseen.

Onko Myrtlen mahdollista selvitä aristokraattien joukossa siipiään polttamatta? Voiko palvelustytön ja ladyn välille syntyä aitoa ystävyyttä ja kestääkö ystävyys tiukan paikan tullen?

Tarinaa on höystetty Catharine Collingridgen upeilla, mustavalkoisilla muotipiirroksilla. Ne ovat todellista silmänruokaa 1920-luvun muodista pitäville.

Varsin feministisessä kirjassa on rivien välissä paljon pohdintaa naisen asemasta sadan vuoden takaisessa Englannissa. Se kiinnosti minua suuresti ajankuvan lisäksi. 1920-luku on loistava valinta tarinan ajankohdaksi, sillä silloin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa naiset alkoivat pikku hiljaa saada uusia vapauksia ja naisille oli tarjolla aiempaa enemmän vaihtoehtoja.

Englannin naiset olivat juuri saaneet luvan opiskella yliopistossa, mutta käytännössä yläluokkaisen naisen odotettiin solmivan pian seurapiireihin astuttuaan mahdollisimman hyvä avioliitto ja omistautuvan vaimon roolille. Monille naisille perinteinen polku ei kuitenkaan enää riittänyt, ja tästä nähdään kirjassa hyviä esimerkkejä.

Silkkiä ja salaisuuksia aloittaa trilogian. Seuraavassa osassa matkataan Amerikkaan ja sukelletaan syvälle elokuvamuodin maailmaan. En malta odottaa.

Lucy Ivison: Unelmien muotitalo — Silkkiä ja salaisuuksia
Kuvitus: Catharine Collinridge
Englanninkielinen alkuteos: The House of Serendipity — Sequens & Secrets
Suomennos: Aila Herronen
Kustantaja: WSOY 2021

Pullervo tekee saimaannorpan elämän tutuksi joka kantilta

Kesällä lomailimme Saimaalla. Olikohan se Savonlinnassa vai Imatralla, kun selailin kirjakaupassa Pinja Meretojan kirjoittamaa ja kuvittamaa lasten tietokirjaa Pullervo — Suuri kirja saimaannorpasta (Tammi 2021). Pinja Meretoja on kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Pullervo on hänen esikoisteoksensa.

Kirja kiinnosti, ja saatoin jo nähdä itseni lukemassa sitä siellä Saimaan rannalla, saimaannorpan kotiseutujen äärellä. Oli kuitenkin tukahduttavan kuuma. Tytär oli pahalla tuulella ja kiukutteli, ja mieheni halusi kärsimättömästi jatkaa matkaa. En siis jäänyt hieromaan kauppoja.

Ehkä lukukokemus olisi ollut hienompi kesäisen Saimaan rannalla kuin syksyn hämärtämässä kodissa, mutta oli kirja hyvä lukumiljööstä huolimatta. Se kertoi saimaannorpasta kaiken oleellisen värikkään kuvituksen kera.

Kirjan päähenkilö on kenties Suomen tunnetuin saimaannorppa Pullervo. Miljoonat ihmiset ovat päässeet seuraamaan Pullervon elämää suorana lähetyksenä WWF:n Norppaliven kautta. Vuodesta 2016 asti kamera on kuvannut joka toukokuu Pullervon suosimaa kiveä ympäri vuorokauden ja lähettänyt videokuvan suoraan nettiin.

Yleisöäänestyksellä vuonna 2016 Pullervoksi nimetty norppa on valittu kirjaan edustamaan lajiaan. On kiinnostavampaa lähestyä aihetta yhden yksilön kautta kuin pelkästään yleisellä tasolla.

Opimme kirjasta, että saimaannorppa (Phoca hispida saimensis) on jääkauden jäljiltä paljastuneen maamme ensimmäisiä asukkaita. Kaikki maailman noin 400 saimaannorppaa asuvat Saimaassa.

Kirja lähtee liikkeelle aivan alusta eli saimaannorpan kehittymisestä omaksi lajikseen, kun yhteys Saimaasta mereen katkesi noin 8 000 vuotta sitten. Meretoja esittelee Pullervon esi-isät ja lähisukulaiset. Tutuiksi tulevat saimaannorpan anatomia, elinympäristö ja elintavat. Vuodenkierto käydään läpi saimaannorpan näkökulmasta.

Saimaannorpan elämään liittyy myös uhkia. Sen kotivesillä on varsinkin kesäisin vilskettä, kun Saimaan rantojen 60 000 kesämökkiä täyttyvät, ja järvellä kalastaa jopa satojatuhansia vapaa-ajan kalastajia. Onneksi on olemassa myös norppaystävällisiä kalastusvälineitä.

Talvisin norppaa häiritsevät jäällä ajelevat moottorikelkat, mutta pahempi uhka on ilmastonmuutos, joka saa talvet lämpenemään. Saimaannorpan elinehtona on lumi ja jää, sillä se synnyttää poikasensa jäälle lumipesään. Ihminen on jo joutunut avustamaan saimaannorppaa kolatuin lumikinoksin ja keinopesin.

Lopussa Meretoja antaa vinkkejä, kuinka me kuluttajina voimme valinnoillamme auttaa saimaannorppaa säilymään.

Kirja toi tyttäreni mieleen Minna Viitalähteen tietokirjan Me harvinaiset (Atena 2021), josta kirjoitin syyskuussa. Ehkä mielleyhtymä johtui siitä, että Me harvinaiset -kirjassakin puhuttiin saimaannorpasta. 

Vai olisiko syynä ollut, että molemmissa kirjoissa kuvitus on graafikon tekemä? Kokonaisen sivun tai aukeman kokoiset, värikkäät kuvat värjäävät sivut laidasta laitaan. Teksti on ladottu kuvien päälle. Pullervossa tekstiä on kuitenkin enemmän kuin Me harvinaiset -kirjassa. 

Jos Meretojan perusteellisen esityksen jälkeen jää vielä kaipaamaan lisää luettavaa, lopusta löytyy kirjallisuusluettelo.