Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka vie stiguttajien maailmaan — ja minä opin mitä se tarkoittaa

Kalle Veirton uusin lastenromaani Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kurko Kökköläinen (Karisto 2022) oli minulle aika erikoinen lukukokemus. Äitini nimittäin luki sen minulle ääneen. Tai no, ei hän sitä varsinaisesti minulle lukenut vaan kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, mutta kuulin kyllä kaiken keittiöhommissa puuhaillessani.

Kirja on peräti yhdeksästoista osa Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjassa. Ei pahemmin haitannut, vaikkei kukaan meistä ei ollut tutustunut sarjaan aiemmin.

Kirjan kertojahahmo on alakouluikäinen Henkka Virtanen, jolla on kaverinsa Jiikoo Kivimutkan kanssa etsivätoimisto. Etsivätoimiston päämaja Eppiiai sijaitsee Pumpputiellä jonkinlaisessa vajassa Virtasten takapihalla.

Kirjan alussa valtakunnallinen Kunditkin on herkkii ja lukee kirjoi -kiertue 😂 saapuu lahtelaiskouluihin. Kivimutkan koululla kirjailija Jim Juudas Kalkku käy kertomassa vauhdikkaista nettipelaamista käsittelevistä kirjoistaan sekä tyttöystävänsä kanssa kirjoittamastaan teoksesta nimeltään Kirja uusille ihmislapsille 😂.

"'Se ei ole kirja tytöille eikä pojille eikä kenellekään muulle vaan kaikille maapallomme ihmislapsille', Kalkku selitti Kivimutkan koululla.
   Siinä kohtaa Kivimutka oli nostanut kätensä ja saanut luvan kysyä.
   'Ole hyvä!'
   'Jos se ei ole kirja tytöille eikä pojille eikä kenellekään muulle, niin miten se voi olla kirja kaikille ja miksi sellaista kukaan lukisi?'"

Nauroin vesissä silmin 😂. Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kurko Kökköläinen oli aika selvästi kirja pojille. Siinäkin liikuttiin pelimaailmassa, ei tosin nettipelimaailmassa niin kuin fiktiivisen Kalkun kirjoissa, vaan Stiga-lätkämaailmassa.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Kivimutka päätyy ottamaan kirjailija Kalkun kanssa erän Stigalla. Selviää, että Kivimutka onkin aika taitava stiguttaja, suoranainen stigamestari. Niinpä parin viikon päästä Kivimutka saa kutsukirjeen Suuren Stiga-lätkäkiertueen eli CHL/China High Voltage League Stiga Tournamentin haastajaturnaukseen Lahden Isku Areenalle.

Alkuun olin ihan pihalla, mistä oli kyse. Ymmärtämistä vaikeutti ehkä se, että en lukenut tekstiä itse ja puuhailin kuunnellessani muuta. En myöskään nähnyt kuvitusta. Jari Paanasen mustavalkoista piirroskuvitusta oli kirjassa tosin hyvin niukasti, mutta olisihan se ollut informatiivista.

Kyse oli siis pöytäjääkiekosta. Pöytäjääkiekon haastajaturnauksen mestaruudesta kisaillaan melkein koko kirjan ajan.

Jiikoo Kivimutka ilmoittautuu kisaan pelaajanimellä Marsalkka Stig A Mannerhemmo. Asenne on kohdillaan: "Turha koittaa, Jiikoo voittaa!" Henkka Virtanen pääsee mukaan hänen avustajanaan.

Turnauksessa pelaa myös pöytäjääkiekon lyömätön mestari Kurko Kökköläinen alias Keisari Kökkö-Kakkiainen alias Ville-Kristian Kalliainen, jolla myös on asenne kohdillaan: "Armoa ei pyydetä eikä anneta!"

Kymmenennen luvun kohdalla aloin ihmetellä, eikö kyseessä pitänyt olla jonkinlainen dekkari, jos kerran kirjan nimessä mainitaan sana etsivätoimisto. Pahaenteisesti Henkka pian totesi: "Sen iltapäivän ajan mun Sherlock-puoleni uinui ja alistui avustaja Virtaselle, jota pompotti tähtipelaaja Jiikoo alias Marsalkka".

"Turnaus oli yleisilmeeltään pelkkää pelaamista taukojen ja sämpylöiden säestyksellä. Yksi voitti, toinen hävisi. Ja sitten vaihtuivat pelaajat puikoissa, ja sama kaava toistui."

Aloin jo vaipua koomaan, mutta sitten rupesi kuin rupesikin tapahtumaan. Henkan Sherlock-puoli sai karistaa unet silmistään. Kertomus imaisi viimein minutkin kunnolla mukaansa, ja halusin vain koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kirjan lopussa olimme kaikki kolme eri-ikäistä tyttöä/naista sitä mieltä, että kirja kannatti lukea. Meistä se oli poikakirja, vaikka saattaahan jotain tyttöäkin oikeasti kiinnostaa Stiga-lätkä ja Stiga-lätkäturnauksen pitkällinen kuvaaminen. Minä olin kuitenkin kuin kala kuivalla maalla sitä kuunnellessani.

Oli silti virkistävää pistäytyä ihan vieraaseen maailmaan. Sehän juuri on lukemisessa parasta, että varsin vähällä vaivalla pääsee tutustumaan asioihin, joihin ei koskaan tule törmänneeksi arkimaailmassa.

Kirja oli sitä paitsi hauska. Hörähtelin vähän väliä. Veirton kieltä ja sanavalintoja oli kiinnostava kuunnella. Teksti oli melkoista sananrieskaa (sananrieska-sanan aion ehdottomasti lainata Veirtolta omaan kielenkäyttööni — ihan mahtava ilmaisu!).

Äitini antoi pisteitä siitä, että kirjan teksti on ladottu suurin kirjaimin ja väljin rivinvälein. Se helpottaa niin nuoren kuin vanhankin lukemista. Kirja oli varsin nopealukuinen, vaikka siinä onkin 149 sivua. Ihan yhdellä kertaa ei äitini sentään saanut sitä meille luettua, vaan joutui jatkamaan vielä seuraavana päivänä. Ei urakkaan silti kovin montaa tuntia kulunut.

"No, aiotteko lukea vielä muita Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -kirjoja?" äitini kysyi. Kukapa tietää. Ehkä aiommekin. Kirjoilla on mielikuvitusta kutkuttavia nimiä, kuten:

• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja hitonmoinen lohisoppa
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kirjastokarju
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Sherlock Holmesin jalanjäljet
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja kauppakeskuksen kummitus
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja laulava joulupukki

Oletko sinä lukenut Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjaa? Mitä olet pitänyt siitä?

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Reading Habits Tag — Tyttären ja äidin vastaukset

Tänään voisi olla juuri hyvä hetki kirjalliselle haasteelle. Valitsin kirjasomessa kiertelevän varsin tunnetun ja vanhan Reading Habits Tagin. Kysymyksiin vastaavat tässä äiti ja tytär eli minä (Ä) ja kahdeksanvuotiaani (S). Pidemmittä puheitta mennään asiaan.


1. Onko sinulla kotona tietty paikka lukemiseen?

S: Ei. Yleensä luen omassa huoneessa sängyllä. Lukuläksyn luen sohvalla tai olohuoneen lattialla.

Ä: Ei, mitään virallista lukunurkkaa ei ole. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa luen sängyssä. Muulloin voin lukea missä vaan: sängyllä, sohvalla, keittiön pöydän ääressä...


2. Kirjanmerkki vai mikä tahansa paperinpala?

S: Mikä tahansa paperinpala. Mun kirjanmerkit on yleensä kustantajilta saatuja mainosmerkkejä. On Harry Potteria, Mimmi Lehmää, Mustan kuun majataloa... Mutta jos en löydä merkkiä, voin laittaa väliin mitä tahansa tai sitten en laita mitään.

Ä: Minulla on ihania "virallisia" kirjanmerkkejä. Aika monet ovat taideaiheisia ja ostettu museomyymälöistä. On nahkaisia Italian tuliaisia ja jopa kaksi ristipistoin koristeltua, jotka olen kirjonut ihan omin pikku kätösin. Silti kirjan väliin voi sujahtaa mikä tahansa käteen osuva lappu, aika usein kirjaston lainauskuitti tai vaikka lehdestä reväisty suikale. Käytän myös noita samoja mainosmerkkejä kuin S.


3. Voitko lopettaa lukemisen mihin kohtaan tahansa vai täytyykö sinun lukea luku loppuun tai tietty määrä sivuja?

S: Mähän siis merkitsen lukutavoiteruudukkooni luetut sivut eli en jätä sivua kesken. Silloin sitä ei voisi merkata.

Ä: En mielelläni lopeta kesken aukeamaa, mutta luen aina loppuun seuraavalle aukeamalle jatkuvan virkkeen, yleensä myös koko kappaleen. Usein käy niin, että en ihan maltakaan keskeyttää aukeaman vaihtuessa ja jatkan lukemista. Sitten huomaan, että minun piti lopettaa lukeminen jo monta sivua sitten ja etten kerta kaikkiaan voi enää jatkaa. Silloin sivu saattaa jäädä kesken, mutta jatkaessani lukemista aloitan taas sivun alusta.


4. Syötkö tai juotko lukiessasi?

S: En. 

K: En kai yleensä. Toisaalta luen kyllä usein syödessäni ruokapöydän ääressä. Joskus kun haluan oikein rentoutua ja nauttia lukemisesta, minulla voi olla suklaata vieressäni.

5. Multitaskaatko: musiikkia tai TV:tä lukiessa?

S: Ei.

K: Ei.


6. Yksi kirja kerrallaan vai useita kesken yhtä aikaa?

S: Useita. Mulla voi olla koulussa pari kirjaa kesken ja kotona pari ja sitten vielä se, jota äiti lukee ääneen. Ei aina jaksa lukea samaa kirjaa.

Ä: Suurimman osan elämääni olen ollut "yksi kirja kerrallaan" -tyyppi, mutta viime aikoina olen luisunut useiden kirjojen tielle. Minulla on yleensä kesken jokin lukuromaani ja mahdollisesti samaan aikaan jokin tietokirja. Jos olen ostanut äänikirjakuukauden, voi paperikirjojen lisäksi olla kesken pari äänikirjaa. Sitten on tietysti kirja, jota luen S:lle ääneen. Jos saan hyvän arvostelukappaleen, saatan alkaa lukea sitä heti, vaikka muitakin kirjoja on kesken.


7. Luetko kotona vai kaikkialla?

S: Kotona ja koulussa. Kirjastossa. Junassa ja bussissa. Joskus metrossa, jos menen Espooseen asti. Kesällä ulkona. Kerran olen lukenut kahvilassa.

Ä: No joo, kaikkialla on varmaan oikea vastaus, vaikka meinasin ensin vastata kotona. Tuntuu, että viimeiset reilut pari vuotta olen ollut enimmäkseen vain kotona. Nyt tulee taas liikuttua ja luettua enemmän muuallakin kuin kotona.


8. Luetko ääneen vai hiljaa mielessä?

S: Hiljaa mielessä. Ei kun vain mielessä, eihän mielessä voi lukea hiljaa. Pienenä luin ääneen, en enää.

K: Jos luen S:lle, niin tietysti ääneen, muuten mielessä. Fun fact: Silloin kun opiskeluaikana luin suurimman osan valveillaoloajastani, äänihuuleni rasittuivat, vaikka siis luin kyllä hiljaa mielessäni. Nyt olen oppinut pois tuosta tavasta, paitsi vieraskielistä tekstiä lukiessa saattaa vieläkin käydä niin.


9. Kurkitko tulevia sivuja tai jätätkö välistä sivuja lukematta?

S: Kyllä kurkin! Tietenkin. Kai säkin kurkit. En jätä sivuja väliin.

Ä: En ikinä kurki eteenpäin! Paitsi saatan kyllä vilkaista montako sivua on vielä ennen luvun loppua, mutta varon lukemasta sivuja. En jätä sivuja välistä, paitsi jos olen jo lukenut kirjan aiemmin tai kuunnellut sen äänikirjana. Silloin saatan hypätä jotain yli, mutta tällöin on aina kyse tietokirjasta.


10. Napsautatko kirjan selkämyksen rikki vai pidätkö ehjänä?

S: Häh?

Ä: Pelkkä ajatus selkämyksen rikkomisesta saa minut näkemään punaista ja höyryn nousemaan päästäni. Ehdoton EI! S napsautti vauvana ja taaperona jokaikisestä pahvikirjastaan selän rikki. Kirjoja ei voinut myydä eteenpäin, kun ne olivat kaikki niin hajalla ja teipattuja (osa myös purtuja).


11. Kirjoitatko kirjoihisi merkintöjä?

S: Häh? En.

K: En. Olen kyllä joskus tehnyt niin... Mutta siis ei, en enää.

Isäni on hipsteri on paras kirja maailmassa — ainakin jos uskoo 8-vuotiastani

"Kaikista paras kirja maailmassa, mikä me ollaan luettu", oli kahdeksanvuotiaani ensireaktio, kun saimme loppuun Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan lastenromaanin Isäni on hipsteri (Teos 2022). Muutaman päivän päästä hän vielä spontaanisti tarkensi arviotaan: "Se oli ehkä kivoin pitkä kirja, joka me ollaan luettu."

Se on aika paljon sanottu lapselta, joka yleensä kirja-arviota kysyttäessä kohauttaa välinpitämättömästi olkapäitään ja sanoo: "Ihan kiva". Viime aikoina hänen suustaan on kuulunut muutamia kertoja jopa: "Tylsä."

Mutta kyllähän tyttärestä koko ajan lukiessa näki, että hän todella piti kirjasta. Luimme 112-sivuisen kirjan kahdessa erässä, sillä ääneni ei kestänyt sen lukemista yhtä kyytiä. Muuten olisimme varmaan lukeneet saman tien koko kirjan.

Myös minun mielestäni Isäni on hipsteri on hyvä. Se kuuluu ehdottomasti sellaisiin kirjoihin, joista lapsi ja aikuinen molemmat nauttivat. Kirjassa meitä huvittivat ja koskettivat ehkä vähän eri asiat, mutta kumpikin löysi itseään kiinnostavan tason.

Kirja kertoo neljäsluokkalaisesta Nuutista, joka saa mysteerin ratkaistavakseen. Hänen luokkatoverinsa Selman äiti on Selman mukaan sanonut, että Nuutin isä on hipsteri. Koska ei Nuutti eikä Selmakaan tiedä, mitä hipsteri tarkoittaa, asia pohdituttaa. Vähän kuin huomaamatta Selma alkaa lyöttäytyä yhä useammin Nuutin seuraan.

Kirja etenee vähän salapoliisitarinan tapaan. Lapset kuulustelevat tahoillaan "epäiltyä" ja "todistajaa" ja painavat mieleensä hipsterin tuntomerkkejä:

• punainen kustoo (Cousteau)-pipo
• parta
• kummallinen polkupyörä
• outo työ englanninkielisine ammattinimikkeineen...

Nuutti ja Selma yrittävät kerätä tietoa, vaikka välillä tuntuu, että olisi vain paras luovuttaa. Mutta eihän se käy! "Hipsterit ovat alkaneet kiehtoa minua", päättäväisellä luonteella varustettu Selma tokaisee.

Täytyy siis ottaa käyttöön järeämmät keinot ja varjostaa "epäiltyä". Nuutti ja Selma vakoilevat Nuutin isää agentti Hillaksi ja agentti Mansikaksi muuntautuneina. 

Agenttileikeistä seuraa ikävyyksiä, mutta lopulta hipsteriasia selviää. Ja kenties seikkailu on ikävyyksistä huolimatta alku jollekin hyvälle ja suurenmoiselle.

Mikä kirjasta sitten teki niin erinomaisen? Syitä on monia. Tässä joitain niistä:

1. Tomi Kontio on loistava kirjoittaja. Pidän myös hänen tavastaan katsoa maailmaa. Olemme lukeneet aiemmin Kontion kirjoittamia kuvakirjoja koirasta nimeltään Kissa, kissasta nimeltään Koira ja miehestä nimeltään Näätä. Olemme pitäneet kovasti niistäkin. Elina Warsta on kuvittanut myös kuvakirjasarjan. Varmaan siitä syystä Nuutin isä muistutti tyttäreni mielestä Näätää.
   
   
2. Salapoliisitarinan kaltainen rakenne kirjassa oli kiehtova, vaikkei mistään varsinaisesta dekkarista ollutkaan kyse.
   
   
3. Tekstissä oli hienoa leikittelyä kielellä. Tytär nautti oppiessaan uusia sanoja ja käsitteitä. Paikoitellen kieli oli runollisen kaunista.
   
   
4. Kirjassa käsiteltiin hipsteriteeman lisäksi syviä tunteita, ja ne oli kuvattu koskettavasti. Rivien väleistä pystyi lukemaan paljon sellaista, mitä ei sanottu suoraan.
   
   
5. Kirjan sukupuoliroolit tuntuivat raikkailta. Äidit olivat poliiseja ja muurareita. Isä konmaritti, hoiti säntillisesti kotityöt ja etsi pumpulinpehmeitä nautintoja.
   
   
6. Hipsterit ovat ihania! Mahtavaa, että heistä on kirjoitettu oma lastenkirja.

Sitten on vielä kirjan miljöö. 

"Minä asun Kalliossa. Kallio on kaupunginosa Helsingissä. Kalliossa on korkea kirkontorni, joka on kuin kalliota itsekin. Se näyttää harmaalta kivipaadelta. Aivan kuin jättiläinen olisi joskus ottanut kouriensa väliin kalliota ja puristanut sen tuommoiseksi rosoiseksi torniksi."

Mietin, paljonko myönteiseen arvioomme vaikutti se, että kirja sijoittuu Helsingin Kallioon. Kallio on se paikka maailmassa, jota minä pidän kotiseutunani, josta minä olen kotoisin. Sinne olen syntynyt ja siellä asunut suurimman osan elämästäni. Esivanhempiani asui Kalliossa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Tyttäreni ei ole koskaan asunut Kalliossa, mutta siellä on hänen mummolansa ja siellä asuu hänen isosiskonsa.

On selvä, että kirjan kuvaukset miljööstä puhuvat eri tavalla meille kuin jollekin, joka lukee teosta toisella puolella Suomea.

Pystyin näkemään koulun ja koulun pihan, kun isä kuljetti Nuutin kouluun erikoisen polkupyöränsä suurella tarakalla. Kun Nuutti käveli koulumatkallaan vanhojen tavaroiden kaupan ohi, luulin tietäväni, mikä kauppa se oli. Näin sieluni silmin Nuutin ja Selman istumassa Karhupuistossa ja keinumassa Linnunlaulussa.

Teksti muuttui päässäni niin visuaaliseksi, että jossain vaiheessa sanoin tyttärelleni: "Tästä kirjasta pitäisi tehdä elokuva! Mä pystyn niin selvästi jo näkemään sen."

Minä siis toivon elokuvaa. Tytär toivoo kirjalle jatko-osaa. Sellaista, jossa Nuutti ja Selma menisivät luontoleirille.

Oma luontosuhteeni on aika samanlainen kuin Nuutin isällä, jolla on tapana sanoa: "Minä suojelen mielelläni luontoa, mutta minua pitää suojella luonnolta." Tyttäreni on saanut minua luonnonläheisemmän lapsuuden ja arvostaa luontoa eri tavalla. Mukavaa, että pojasta (tytöstä) polvi paranee.