Apassit seikkailevat taas — tällä kertaa vuoden 1910 Espoossa

Tapani Baggen ja kuvittaja Carlos da Cruzin palkittu ja kehuttu Apassit-sarja on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus ilmestyi vuonna 2018. Jotenkin on vain päässyt vierähtämään yli neljä vuotta ja sarja on edennyt jo kuudenteen osaan, ennen kuin vihdoin pääsin tutustumaan siihen.

Aloitin lukemisen suoraan uusimmasta eli kuudennesta osasta Viikinkien aarre (Karisto 2022, arvostelukappale kustantajalta). Pian kuitenkin halutti tietää vähän enemmän taustoista ja siitä keitä Apassit ovat. Keskeytin lukemisen ja luin ensin sarjan ensimmäisen osan Aavehevosen arvoitus. Päätös oli hyvä. Ensimmäisessä osassa Apassien salaseuran alkutaival valottuu hienosti.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 Helsinkiin. Kaupunkia piinaa aavehevonen, joka rymistelee pitkin öistä kaupunkia siniset silmät kiiluen ja sumua ympärilleen levittäen. Kerrotaan, että eräänä myrskyisenä alkusyksyn yönä Suomenlinnaan matkalla ollut yhteysalus haaksirikkoutui ja sen mukana painui pohjaan hevonen. Nähtävästi se oli palannut aaveena piinaamaan kaupunkilaisia. Mutta miksi aavehevonen rikkoo näyteikkunoita ja varastaa tavaraa?

Samaan aikaan neljä pojankoltiaista päättää perustaa salaseuran. Pojat tulevat varsin erilaisista taustoista. Erik ja Heikki ovat lyseolaisia. Erikin isä on tiedemies ja äitikin tutkii tähtiä kaukoputkella. Heikin isä on postivirkamies ja äiti työskentelee Stockmannin tavaratalossa.

Otto ja Samuli eivät enää 12-vuotiaina käy koulua. Otto auttaa isäänsä kalastajan hommissa. Samuli myy sanomalehtiä kadunkulmissa. Hän on enemmän tai vähemmän katupoika. Leipuri-isällä on tapana juoda tilipäivinä, ja Samuli on joutunut hakemaan isäänsä putkasta milloin miltäkin poliisiasemalta.

Poikien salaseuran nimeksi tulee Apassit. Pian siihen joudutaan ottamaan kaksi uutta jäsentä, kun Heikin kaksossiskot Elli ja Nelli pyrkivät mukaan. Kukaan ei erota Elliä ja Nelliä toisistaan, ei edes Heikki. Niinpä ensimmäisessä osassa heitä kutsutaan yleensä vain kollektiivisesti Ellinelliksi. Kuudetta osaa lukiessani ilahduin, että kehitystä oli tapahtunut. Nyt tytöt nähtiin omina yksilöinään, ja pojat ilmeisesti olivat jo oppineet erottamaan heidät.

Apassien ensimmäinen tehtävä on aavehevosen arvoituksen ratkaiseminen. Lasten apua tarvitaan, sillä poliisit on kuvattu melkoisiksi pölvästeiksi. Sitä minun oli vähän vaikea niellä, sillä oma isoisoisäni toimi poliisina juurikin 1910-luvun Helsingissä.

Apassien myötävaikutuksesta kinkkinen ja hämääviäkin elementtejä sisältävä arvoitus ennen pitkää ratkeaa ja rauha palaa Helsingin öisille kaduille.

Ensimmäinen osa jätti nälän kuulla lisää Apassien seikkailuista. Hyppäsin nyt takaisin kuudenteen osaan, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että toinenkin osa eli Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) olisi kannattanut olla luettuna, sillä siihen viitattiin kirjassa. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjasarja olisi parasta lukea järjestyksessä, vaikka kaikki osat ovatkin itsenäisiä seikkailuja.

Viikinkien aarre -kirjassa liikutaan vuoden 1910 Espoossa. Heikin, Ellin ja Nellin perhe viettää kesälomaa mökissä Espoon Laajalahdessa. Onkiretkellään Heikki törmää aivan uskomattomaan näkyyn: viikinkilaivaan. Sen on pakko olla aavelaiva. Vai kuinka? Eihän viikinkejä enää voi olla olemassa.

Kun läheiseltä saarelta vielä löytyy kallioon hakattua riimukirjoitusta, Heikki käsittää tarvitsevansa Apassien apua. Pojat kaupungissa vievät Heikin kopioiman riimukirjoituksen professori Rietin tutkittavaksi. Ja sitten professori katoaa!

Erik, Otto ja Samulikin kiiruhtavat Laajalahteen. Edessä on seikkailu, jossa lentelee tiiliskiviä ikkunoista sisään, koetaan hurjia ukkosmyrskyjä ja ollaan vähällä räjähtää kappaleiksi. Espoon poliisikin vaikuttaa idioottimaiselta, joten Apassien tehtäväksihän arvoituksen ratkaiseminen jää.

Viikinkien aarre oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin Aavehevosen arvoitus. Tarina piti hyvin otteessaan ja sivuja oli vain pakko kääntää nopeasti eteenpäin.

Suuri kiitos kirjasarjan houkuttelevuudesta kuuluu kirjoittajan lisäksi kuvittaja Carlos da Cruzille. Upea ja runsas nelivärikuvitus tekee tarinoista erittäin visuaalisia. Ihanaa, että kuvitukseen on panostettu näin paljon.

Oman kahdeksanvuotiaani kohdalla huomaan, että kuvituksella on valtava merkitys siinä, kuinka hyvin ja kauan lapsi viihtyy kirjan äärellä. Mitä enemmän värikuvitusta kirjassa on, sitä kauemmin tytär jaksaa lukea.

En ollenkaan ihmettele, miksi Apassit-sarja on kerännyt palkintoehdokkuuksia. Aavehevosen arvoitus oli vuonna 2019 Helmet-kirjallisuuspalkintofinalistina ja LukuVarkaus-ehdokkaana ja se sai Punni-kunniamaininnan sekä Runeberg Junior kunniakirjan. Runeberg Junior -ehdokkaana sarjan kirjoja on ollut kolmesti, ja sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) voitti Runeberg Junior -palkinnon 2020.

Seuraavaksi aion lukea neljä minulta väliin jäänyttä osaa, ja toivon, että osia ilmestyy vielä lisää. Aion myös houkutella kahdeksanvuotiaani lukemaan sarjaa. Nämä kirjat sopivat niin hyvin itse luettaviksi, etten aio lukea niitä hänelle ääneen.

Jesse sienikoira ja muita koirakirjoja

Koirakuume iski kahdeksanvuotiaaseeni muutama kuukausi sitten, kun hänen paras ystävänsä sai koiranpennun. Sen jälkeen on meilläkin kuultu kovaa kinuamista ja painostusta. Koiraa meille ei tule, mutta olemme löytäneet koirakirjat.

Tyttären suosikki itse lukemistaan koirakirjoista on ollut Sari Airolan hurmaava tarinallinen kuvakirja Vuh! Vuh! Kaneli ja kaverit (Teos 2019). Kirja sisältää paljon tietoa koirista, niiden tavoista ja kommunikoinnista.

Minusta on ollut hauskinta lukea ääneen Merja Jalon ja Marvi Jalon Jesse-sarjaa, jonka nimihenkilö on kultainennoutaja Jesse. Kirjoissa on paljon huumoria ja asioita vedetään usein vähän överiksi, mikä saa ainakin meidät nauramaan.

Kun lainasin kirjastosta uusimman Jesse-kirjan Jesse sienikoira (Myllylahti 2022), ajattelin, että se sopisi hyvin syksyllä luettavaksi. Menin kuitenkin vähän lankaan, sillä tarinassa ei olla tavallisella syksyisellä sieniretkellä, vaan nuuskitaan tryffeleitä tammimetsässä kesäisessä Ruissalossa.

Jesse, Jessen emäntä Jenna ja Jennan ystävä Hannele pääsevät viikonlopuksi Munkkirinteen pariskunnan, Oivan ja Elsan kanssa, huvilalle Ruissaloon. Jenna ja Hannele ovat Munkkirinteiden Muru-koiran vakituisia dogsittereitä.

Matkassa on tällä kertaa kolmaskin koira, sillä Elsa on lupautunut hoitamaan ystäviensä Kara-koiraa. Kara, oikealta nimeltään Carmen Afrodite, on rodultaan lagotto romanolo eli italialainen sienikoira. Sen pitäisi haistaa maan alla kasvavat tryffelisienet.

Elsa on vakuuttunut, että Ruissalon tammien alta tryffeleitä löytyy. Eipä siis muuta kuin etsimään! Kallisarvoisia sieniä etsiessään Kara, Muru ja Jesse kaivavat kuopan jos toisenkin. Maasto on pian kuin myyrien jäljiltä. Mutta mahtaako arvokkaita tryffelisieniä löytyä?

Tarina oli hauskasti kirjoitettu. Välillä nauroimme vesissä silmin. Jotkut repliikit olivat tyttärestä niin hauskoja, että hän opetteli ne ulkoa. Tästä Elsan lausahduksesta tuli klassikko, jota tyttärellä on tapana hokea tilanteessa kuin tilanteessa (mikä on välillä vähän kiusallista 😀):

"Minun puolisoni! Ryyppäämässä puliukkojen kanssa!"

Jesse sienikoira on jo kolmaskymmenes osa Jesse-sarjassa. Ensimmäinen osa Jesse löytökoira ilmestyi vuonna 2004. Ensin sarjaa julkaisi Karisto, sitten WSOY ja kolme viimeisintä osaa on kustantanut Myllylahti.

Tarinat ovat nyt hieman aiempaa lyhyempiä, millä yritetään houkutella uusia nuoria lukijoita. Suunta on todennäköisesti hyvä. Jesse sienikoira tuntui kevyemmältä lukea kuin jotkin vanhemmat lukemamme osat.

Tyttäreni ei oikein jaksa kuunnella, saati sitten lukea itse kovinkaan pitkiä kirjoja. Hän ei halua viipyä saman tarinan parissa kovinkaan kauaa, vaan kaipaa melko nopeasti vaihtelua. Kirjasarjat kuitenkin toimivat hyvin, kunhan eteen tulee aina uusi tarina.

Olemme lukeneet Helena Wariksen Olafin pentupäiväkirjoja (ihania!). Aiomme kokeilla Helena Meripaaden Tassu-trio-sarjaa ja Meripaaden uutta Kaisla & Isla -sarjaa. Hyllyssämme on myös jonkin verran Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjaa.

Äskettäin saimme arvostelukappaleena kanadalaisten Michele Assarasakornin ja Nathan Fairbairnin Kuonokamut-sarjan ensimmäisen osan Tytöt kuin tuulispäät (Otava 2022, suom. Jouko Ruokosenmäki). Kyseessä on sarjakuvakirja kolmesta luokkakaverista, jotka ryhtyvät naapuruston koirien ulkoiluttajiksi. Kahdeksanvuotiaani on parhaillaan lukemassa kirjaa ja tykkää tosi paljon.

Osaatko suositella muita kahdeksanvuotiaalle sopivia koirasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua?

Tokaluokkalainen uudisti ilmiöviikolla koulukirjastoa

Näin Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivänä ajattelin kertoa ilmiöpäivistä, joita tyttäreni koulussa on juuri vietetty. Aiheena nimittäin oli vaikuttaminen. Ilmiöpäivien aikana oppilaat pääsivät vaikuttamaan oman kouluympäristönsä viihtyvyyden parantamiseen. Lapset työskentelivät työryhmissä paneutuen yhteen joko koulun ulko- tai sisätiloihin liittyvään osa-alueeseen.

Kakkosluokkalaiseni oli toivonut pääsevänsä kirjastotyöryhmään ja pääsikin. Kirjastoryhmän tehtävänä oli koulukirjaston uudistaminen. Kirjahyllyt ja kirjakaapit olivat aiemmin olleet koulun käytävätiloissa, mutta nyt kirjastolle oli saatu järjestymään oma huone.

Kirjastoja ja kirjoja käsiteltiin ilmiöpäivien aikana monelta kantilta, niin leikin kuin konkreettisen työnkin kautta. Lapset pääsivät muun muassa varustamaan hyllyjä hyllymerkinnöin ja kantamaan kirjoja uuteen paikkaan. Tokaluokkalaiseni oli pitänyt eniten kirjojen siirtämisestä, koska siinä näki hyvin, mitä kaikkia kirjoja valikoimaan kuului.

Lapset pääsivät myös tutustumaan virtuaalisesti erilaisiin kirjastoihin ja koulukirjastoihin ympäri maailmaa. Tyttäreen oli erityisesti tehnyt vaikutuksen kirjasto, jota oli käytetty Harry Potter -elokuvien kuvauksissa. Se oli kuulemma todella hieno.

Omasta koulukirjastosta ei tietenkään ollut mahdollista tehdä samanlaista. Oli silti hienoa huomata, miten tyytyväiseltä tytär vaikutti, kun oli päässyt vaikuttamaan uuden koulukirjaston suunnitteluun ja järjestämiseen. Paikka tuntunee rakkaammalta, kun näkee siellä oman kädenjälkensä.

Tytär kertoi, että kirjavalikoimasta karsittiin runsaasti vanhoja, huonokuntoisia kirjoja. Kuulemma kirjastoon pyydetään pian lahjoituksena hyväkuntoisia kirjoja. Osa kirjastoryhmän lapsista oli laatinut asiasta kirjettä vanhemmille.

Meillähän uudenveroisia kirjoja riittää annettavaksi! Innostuin suuresti ja aloin heti kaivella hyllyjämme. Kaikki alakoululaisille sopivat kerran luetut arvostelukappaleet taitavat löytää uuden kodin. Olen onnellinen, jos ne pääsevät ilahduttamaan suurta joukkoa lapsia sen sijaan, että lojuisivat meidän hyllyssämme (josta tila on loppunut aikoja sitten).

Meillä on myös suuri kokoelma kerran luettuja helppolukuisia kirjoja, joista tytär on jo kasvanut ohi. On tavutettuja ja suuraakkosin kirjoitettuja sekä lyhyitä ja yksinkertaisia luettavia.

Niin kauan kuin palkitsin tytärtä luettujen kirjojen määrän perusteella, hän halusi lukea juuri tällaisia helppolukuisia kirjoja, jotka sai luettua yhdellä kertaa. Vasta kun muutin palkitsemisperusteeksi lukemiseen käytetyn ajan, hän tarttui pidempiin, "kunnon" kirjoihin ja myönsi, että helppolukuiset olivat olleet hänelle jo pitkään liian helppoja ja siksi tylsiä.

Mikä olisikaan parempi paikka helppolukuisille kirjoillemme kuin koulukirjasto. Aloittelevat lukijat saavat hienoja onnistumisen kokemuksia, kun pystyvät lukemaan ihan itse kokonaisen kirjan. Tarina tällaisissa kirjoissa on usein hyvin lyhyt, mutta se saattaa olla jaettuna vaikkapa neljällekymmenelle sivulle. Lapsesta tuntuu kuin hän olisi saavuttanut jotain suurta.

Tämän verran kirjoja löysin lahjoitettavaksi nopeasti katsottuna, mutta ei tässä suinkaan vielä kaikki. Täytyy koluta myös kirjahyllyjen takarivit ja epämääräiset kirjaröykkiöt, joita on siellä täällä.