Ikäihmiset lastenkirjan päähenkilöinä

Nyt vietetään valtakunnallista vanhustenpäivää ja -viikkoa. Vanhustyön keskusliiton käynnistämää teemaviikkoa on vietetty Suomessa jo vuodesta 1954 alkaen.

Harvoin tapaa lastenkirjaa, jonka päähenkilöt olisivat ikäihmisiä eli isovanhempien ikäisiä ihmisiä. Näin kuitenkin on Katarina von Numers-Ekmanin kirjoittamassa ja Christel Rönnsin kuvittamassa kirjassa Konrad ja Kornelia.

Vanhuksia toki näkyy paljonkin lastenkirjoissa, mutta yleensä vanhukset esiintyvät isovanhemman roolissa. Toisin on Konradissa ja Korneliassa. Konrad ja Kornelia ovat teoksen päähenkilöitä omana itsenään ilman, että heitä määriteltäisiin lastenlasten kautta. Lapsenlapsia heillä ei nähtävästi edes ole.

Tyttäreni tarttui tähän kirjaan alennuskirjakaupassa. Ulkoisesti kirja onkin hyvin viehättävä. Sen selkä on kluuttia, mitä aina arvostan. Selattuani kirjaa sanoin: ”Ei, tässä on vanhukset päähenkilöinä, et sä varmaan tätä halua.” Onneksi hän piti pintansa, sillä kirja on virkistävä poikkeus lastenkirjahyllyssämme.

Lappuliisana työskentelevä Kornelia asuu yksiössä mielikuvitusystävänsä Penttisen kanssa. Kornelia ja Penttinen ovat asuneet yhdessä aina. Kukaan oikea mies ei ole pystynyt korvaamaan Penttistä, sillä Penttinen ei haise mopolta eikä hieltä ja”onhan hän hiljainen ja kiltti. Ja hän ei ikinä jätä likaisia sukkiaan ruokapöydälle”. Se vaan harmittaa, että kun Kornelia ja Penttinen ovat katsomassa romanttista elokuvaa, Penttinen ei koskaan suutele Korneliaa.

Konrad on eläkkeellä. Hän asui ennen omassa talossa koiransa Mustin kanssa. Meri ja metsä olivat vieressä, ja Konrad kalasti ja keräili kasveja kasvioonsa. Mutta sitten sattui tapaturma, eikä Konrad pärjännyt enää yksin maalla. ”Niinpä hänelle järjestettiin TODELLA KÄYTÄNNÖLLINEN asunto Kävelykatu 8:sta.” 

Talo on vastapäätä Kornelian taloa. Konrad ei viihdy kaupungissa. Hän on yksinäinen ja hänellä on ikävä Mustia, joka muutti Jaska-serkun luo. Koska Konradilla ei ole ketään, jonka kanssa syödä, hän alkaa käydä Pizzeria Bellassa.

Siellä hän tapaa Kornelian, joka kuitenkin poistuu paikalta häkeltyneenä. Kotona Penttinen murjottaa, ja Kornelia alkaa nähdä Penttisessä vikoja.

Kornelian seuraava päivä alkaa kurjasti. Leivänpaahdin on rikki ja kaikki tuntuu olevan huonosti. Kadulla Kornelia törmää Konradiin, ja Kornelia tulee kertoneeksi leivänpaahtimesta. Kuinkas sattuikaan. Ennen eläkkeelle jäämistä Konrad korjasi pienkoneita. Hän tarjoutuu korjaamaan paahtimen.

Konrad saapuu Kornelian luo mukanaan työkalupakki ja kielokimppu. Takkinsa hän ripustaa Penttisen naulaan. Kun Konrad ja Kornelia myöhemmin istuvat penkillä meren rannalla, Kornelia heilauttaa kättä ohi kulkevalle varjolle. Penttinenkö se siinä poistuu Kornelian elämästä?

Sekä tyttäreni että minä olimme tyytyväisiä, että kuitenkin ostimme kirjan alkuvastusteluistani huolimatta. Mielikuvitusystävä-teema on sellainen, johon moni lapsi pystynee samaistumaan. Tyttärellänikin on useita mielikuvitusystäviä, joihin hän toisinaan turvautuu, kun ei ole ketään leikkikaveria.

Tässä kirjassa toteutuu hyvin yksi syy siitä, miksi lukeminen kannattaa. Lukiessa pääsemme kurkistamaan maailmoihin ja ihmiskohtaloihin, jotka ovat oman arkielämämme ulkopuolella. Empatiakyky kasvaa, pystymme eläytymään muiden ihmisten haasteisiin ja ymmärrämme, ettemme ole ainoita, joilla on vaikeuksia.

Kirjassa kuvataan riipaisevan selvänäköisesti sitä, mitä vanhuus monelle merkitsee: luopumista tutusta vanhasta, muuttoa lähemmäs palveluita, sairautta, vaivoja ja yksinäisyyttä. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä saada uusia ystäviä!

Katarina von Numers-Ekman: Konrad ja Kornelia
Kuvitus: Christel Rönns
Ruotsinkielinen alkuteos: Konrad och Kornelia
Suomennos: Anna Kervinen
Kustantaja: Schilds Kustannus Oy 2010

Eläimiä Helsingissä

Tytärtäni on viime aikoina kiinnostanut pikkuinen kirja, joka kertoo eläimistä Helsingissä. Koska tänään on kansainvälinen eläinten päivä, ajattelin käsitellä tuota kirjaa. Kyseessä on Helsingin kaupunginmuseon julkaisema Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun.

Aapismuotoon kirjoitetussa kirjassa on jokaisen kirjaimen kohdalla runo ja pieni tarina jostakin Helsingin historiaan liittyvästä eläimestä. Runot ja tekstin on kirjoittanut Jere Jäppinen ja kuvituksena on käytetty Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkiston valokuvia, joita Jaana Mellanen on värittänyt ja koristellut piirroksin.

Kirjasta oppii monia kiinnostavia asioita. Tyttäreni lempitarina kertoo mammuteista. Hän osaakin nykyisin hämmästyttää ihmisiä kertomalla sujuvasti, että Helsingistä on löydetty mammutinpoikasen poskihammas Töölöstä ja mammutin olkaluu Herttoniemen urheilukentältä. 

Harmi vaan, ettei kirjaan ole ehtinyt mukaan mainintaa Helsingin uusimmasta mammutinluulöydöstä. Kirja on painettu vuonna 2005 ja samaisena vuonna Vuosaaren sataman rakennustöiden yhteydessä löydettiin mammutin kyynärluu satama-altaan merisedimentistä.

Tyttäreni osaa kirjan ansiosta pohtia asiantuntevasti, mahtoivatko mammutit aikoinaan kävellä Helsingissä vai tulivatko luut tänne jääkauden sulamisvesien mukana (jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisesti).

Itseäni kiinnostaa kertomus lehmien pidosta Helsingissä. Lehmien pito kiellettiin keskikaupungilla vasta vuonna 1870. Se antaa minulle perspektiiviä siitä, millaiseen kaupunkiin esivanhempani aikoinaan muuttivat. Sekä isäni että äitini puolelta ensimmäiset esivanhempani saapuivat Helsinkiin 1860-luvulla. Lehmiä sai silloin vielä vapaasti pitää kaupungissa. Tosin lehmät eivät ole minullekaan kovin vieras näky nykyajan Helsingissä. Tuossahan niitä laiduntaa Viikin pelloilla.

Kirjasta oppii mm. onko Helsingissä koskaan asunut jääkarhuja (kyllä, Korkeasaaressa 1970-luvulle asti), onko Helsingissä tarvinnut pelätä susia (kyllä, viimeisin susi ammuttiin Laajasalossa 1882), miksi oravahavainnoista kirjoitettiin 1800-luvulla sanomalehdissä (orava oli kaupungissa silloin niin harvinainen näky) tai kuka on haudattu Hakasalmen huvilan puutarhaan (Aurora Karamzinin rakas italianvinttikoira Šamil).

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat eläimet ja Helsingin historia. 


Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun
Runot ja tekstit: Jere Jäppinen
Piirrokset ja valokuvien väritys: Jaana Mellanen
Työryhmässä myös: Anna Finnilä ja Kristiina Lapinleimu-Assmann
Valokuvat: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto
Julkaisija: Helsingin kaupunginmuseo 2005

Miina Sillanpää - kansalaisvaikuttamisen esikuva

Miina Sillanpään kunniaksi liputettiin vuonna 2016, jolloin hänen syntymästään tuli kuluneeksi 150 vuotta. Tarkoituksena oli, että juhlaliputus olisi kertaluonteinen eikä päivästä tulisi pysyvää liputuspäivää. Sisäministeriö on kuitenkin sen jälkeen antanut vuosittain suosituksen liputtaa 1. lokakuuta Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen kunniaksi.

Me juhlistamme tyttären kanssa päivää lukemalla kirjasta Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa Miina Sillanpään elämästä. Ida ja Riikka Salmisen kirjassa on lyhyitä lapsille kirjoitettuja elämäkertoja suomalaisista naisista 1800-luvulta tähän päivään.

Kun ostin kirjan viime vuonna, siitä tuli nopeasti tyttäreni suosikki iltasatukirjaksi. Hän oli silloin vielä nelivuotias ja arvelin, ettei hän olisi ihan vielä kirjan kohderyhmää. Ajattelin ensin lukea vain muutaman tarinan hänelle tutuista hahmoista, kuten Tove Janssonista ja Helene Sjerfbeckistä. Hän kuitenkin kiinnostui tyttöjen tarinoista suuresti ja luimme muistakin naisista. 

Jotkut luvut olivat kuitenkin vähän liikaa hänen ikäiselleen. Niin kävi juuri Miina Sillanpään kohdalla. Hän pelästyi kovasti sitä, että Miina joutui jo nuorena tyttönä menemään töihin tehtaaseen.

”Äiti, eikö silloin ollut päiväkoteja?” hän kysyi alahuuli väpättäen. Kun vastasin, että eipä tainnut juurikaan olla, hän puhkesi nyyhkytyksiin. ”Ajattele, jos nytkään ei olisi päiväkoteja. Kukaan aikuinen ei hoitaisi mua ja mä joutuisin menemään töihin.”

Tyttöparka oli aivan hädissään. Keskustelimme sitten siitä, kuinka onnekkaita me olemme, kun saamme elää juuri tänä aikana, ja että osittain juuri Miinan ansiosta meillä on asiat nyt niin hyvin.

Miina Sillanpää valittiin jo vuonna 1907 silloiseen eduskuntaan. Hän toimi kansanedustajana lähes 40 vuotta ja oli ensimmäinen naisministeri Suomessa. Varsinkin naisten ja lasten asiat olivat lähellä hänen sydäntään, sillä hän edisti mm. lakeja vaimojen oikeuksista, äitiyslomasta, neuvoloista ja lastensuojelusta.

"Miina ei koskaan unohtanut, miltä tuntui olla lapsena töissä tehtaassa, nälkäisenä ja viluisena. 'Lapset eivät voi valita, minkälaiseen perheeseen he syntyvät', hän sanoi. 'Meillä on yhteinen vastuu pitää kaikista huolta.'"


Ida ja Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa
Kustantaja: S&S 2018


LUE MYÖS TÄMÄ:

Naistarinoiden rynnistys lastenkirjoihin