Suomessa on heitäkin, jotka kaipaavat kotia

Tänään on YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä ja kansallinen Asunnottomien yö. Tämä on jo 20. kerta, kun Asunnottomien yötä vietetään Suomessa.

Ensimmäisen Asunnottomien yön aikaan vuonna 2002 asunnottomia oli Suomessa lähes 9 600. Kahdessa vuosikymmenessä kehitystä on onneksi tapahtunut, mutta Suomessa on yhä lähes 4 000 ihmistä vailla vakinaista asuntoa. Heistä noin 650 majoittuu kokonaan ulkona, rappukäytävissä ja ensisuojissa.

Tänään Helsingin Kansalaistorilla Eduskuntataloa vastapäätä järjestetään Asunnottomien yön 20-vuotispäätapahtuma. Tapahtumalla halutaan muistuttaa sekä kansalaisille että päättäjille, että asunto on perusoikeus ja kaikilla on oikeus omaan kotiin.

Asunnottomuudesta voi jutella myös lasten kanssa. Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan pari vuotta sitten ilmestynyt kuvakirja Koira nimeltään Kissa kaipaa kotia (Teos 2020) on aivan loistava lapsentasoisesti kirjoitettu tarina asunnottomuudesta.

Kirjassa seikkailevat samat henkilöt, joista on päästy lukemaan jo parissa aiemmassakin Kontion ja Warstan kuvakirjassa, eli koira nimeltään Kissa, kissa nimeltään Koira ja puliukko nimeltään Näätä. Tämän kolmannen kirjan alkaessa kolmikko on pitänyt yhtä jo kokonaisen vuoden.

Koko Helsinki, sen metrot, ratikat, juna-asemat ja kauppakeskukset, ovat heidän kotinaan. Päärautatieaseman suuri, kivinen sali on kodittomien graniittilinna, joka suo hetkeksi lämpöä ja suojaa.

Kissa selittää kolmikon tilannetta:

"Me nukumme milloin missäkin, siltojen alla, hylätyissä taloissa, rappukäytävissä ja roskakatosten alla.
Mutta usein joku ajaa meidät pois yöpaikoistamme."

Eräs kohtaaminen on Kissalle merkityksellinen. Ihmisvilinässä pikku tyttö tulee sen luokse ja esittää pysäyttävän kysymyksen: "Missä sinun kotisi on, koirakulta? - - Eikö sinulla ole kotia?"

Vasta tytön kysymyksen jälkeen Kissa oivaltaa jotain: "Minä taidan kaivata kotia."

Jokainen lapsi pystynee ymmärtämään Kissan tunteen. Ajatus siitä, ettei jollain ole omaa kotia, voi olla lapselle uusi, outo ja jopa vähän pelottava. Asiasta on hyvä keskustella yhdessä lapsen kanssa.

Näädästä kodin puuttuminen ei ole mikään ongelma. Sen mielestä koti voi hyvin olla kaikkialla, kunhan on ystävyyttä ja rakkautta. Koska Kissa ja Koira kuitenkin ovat sitä mieltä, että koti olisi hyvä saada ennen syksyn viileitä öitä, Näätä suostuu lähtemään asuntoesittelyihin. Löytyisikö koti roskakatoksesta, ulkoilmamuseon hirsirakennuksesta tai vanhasta bunkkerista?

Lopulta sopiva paikka löytyy, paikka, joka tuntuu kodilta. Kissa, Koira ja Näätä ovat tyytyväisiä.

Taitaa kuitenkin olla, että tilastoissa heidät edelleen luokiteltaisiin asunnottomiksi. Mutta eihän sitä tarvitse lapsille kertoa. Paras vain nauttia lopun lämpimästä ja raukeasta tunnelmasta.

2 kuvakirjaa, joissa hajuaisti on tärkeässä osassa

Tänään esittelen kaksi viehättävää kuvakirjaa, joissa molemmissa käytetään hajuaistia. Kirjoituskurssillani oli syyskuussa yhden kerran teemana aistit, ja minua kiehtoi eniten nimenomaan hajuaisti. Hajut ja tuoksut harvemmin välittyvät teksteistä. Olikin kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaja voisi paremmin tuoda ne esiin.

Sitten löysin kirjastosta pari kuvakirjaa, joissa hajuaisti on onnistuttu nostamaan merkittävään roolin. On ihan pakko esitellä ne teille.

Heitä minulle hyvä haju

"Kotona haisee. Ainakin minun nenääni.
On hyviä hajuja ja pahoja hajuja. Äiti sanoo hyviä hajuja tuoksuiksi. Minusta nekin ovat hajuja."

Jaakon kotona haisee kaali, kertoo Kirsti Kuronen Karoliinan Pertamon kuvittamassa kuvakirjassa Heitä minulle hyvä haju (Karisto 2021). Jaakon äiti ja isä ovat hurahtaneet kaaliruokiin, eikä kaalin hajua pääse karkuun minnekään.

"Yritän sulkeutua omaan huoneeseen, mutta sinnekin kaalinketale kiemurtelee oven alta."

Jaakko päättää lähteä ulos keräämään parempia hajuja. Avuksi hän ottaa papan kanssa askartelemansa haamuimurin. Ehkä sillä voi imeä hajujakin. Vastaantulijoille Jaakolla on yksi pyyntö: "Heitä minulle hyvä haju."

Alkaahan hyviä tuoksuja löytyä: mansikkainen huulirasva, tuore kanelipulla, kielo, vastaleikattu ruoho... Mutta onko vauvan kakka hyvä vai huono haju? Ainakin parempi kuin isän kakka.

Jaakko löytää myös abstrakteja tuoksuja. Miltä haisee kesä tai annos aurinkoa?

Ensi viikolla Jaakko päättää lähteä imuroimaan lisää hyviä hajuja. Minkä hajun sinä hänelle heittäisit?

Heitä minulle hyvä haju on kolmas osa Jaakosta kertovassa kirjasarjassa. Aiemmissa osissa on käytetty kuuloaistia (Kerro minulle kaunis sana) ja näköaistia (Näytä minulle hassu ilme). Uusimmassa, neljännessä osassa paneudutaan makuaistiin (Anna minulle mainio maku).

Kirsti Kuronen kirjoittaa kauniisti ja Karoliina Pertamon kuvat ovat ihania. Pidän kirjoista kovasti. Aistit kirjasarjan aiheena on hieno oivallus. Onkohan seuraavaksi luvassa tuntoaisti?

.

Mur ja mitä tuuli toi

"Jokin jännittävä tuoksu kantautui tuulen mukana juuri siihen kohtaan, missä Mur seisoi.
Mur nuuhki.
Tuoksu oli uusi, aivan erilainen kuin mikään aikaisempi."

Kaisa Happosen ja kuvittaja Anne Vaskon uusimmassa Mur-karhusta kertovassa kuvakirjassa Mur ja mitä tuuli toi (Tammi 2022) Mur-karhu saa ilmasta vainun. Sen on pakko seurata tuoksua.

"Tuoksu oli kuin näkymätön lanka, josta Mur piti kuonollaan tiukasti kiinni."

Kuten Mur-kirjoissa aina, Kaisa Happosen sanat ovat todellisia helmiä, tarkkaan harkittuja ja hiottuja, kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Hyvin vähällä määrällä tekstiä muotoutuu hieno, voimakas ja koskettava tarina.

Anne Vaskon kuvitus on juuri niin ihanaa kuin aina. Kuinka ilmeikkäältä hän onkaan saanut Murin näyttämään ja kuinka viehättävä hänen metsänsä on.

Ja sitten yhtäkkiä metsä on poissa. Mur ei ymmärrä, mitä on tapahtunut. Se seisoo Vaskon upeassa kuvassa ihan pienenä keskellä valtavaa hakkuuaukeaa. Ilman puita ja lehvistöjä tuuli pyörii vinhasti ympäri aukeaa.

"Ilman puita
         tuuli eksyy."

Metsää ei enää ole, mutta Mur on karhu ja metsän pitäisi olla siellä, missä se on.

Hakkuuaukealta Mur löytää sen, minkä se haistoi. Mahtavan yllätyksen, jonkun Toisen.

Kirja on varsin kantaaottava, mutta kantaaottava taso avautuu ehkä kuitenkin vain aikuislukijalle. Lapsi saa rauhassa nauttia suloisesta eläinsadusta.

Aleksis Kiven päivän kunniaksi: skandaali arkisoareessa

Hyvää Aleksis Kiven päivää ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Jo lapsena tiesin, kuka Aleksis Kivi oli. Hän istui pronssisena Rautatientorilla Kansallisteatterin edessä. Hänen mukaansa oli nimetty katu lähellä kotiamme. Kouluni kävin Aleksis Kiven koulussa.

Silti en ollut kuullut nimeä Alexis Stenvall, ennen kuin joskus nuorena tyttönä luin Salme Sadeniemen tyttökirjan Pension Grunérin tytöt (Otava 1950, 3. p. 1980).

Pension Grunérin tytöt on historiallinen nuortenromaani, jossa seurataan mamselli Grunérin tyttökoulun oppilaita Evaa, Sofieta, Oliviaa, Alinea ja Ernestineä 1800-luvun puolivälin Hämeenlinnassa. Rakastin romanttista tarinaa. Se vaikutti minuun suuresti. Hurmaannuin 1800-luvun nuorten neitojen elämästä rekiretkineen ja tanssiaisineen.

Yksi kirjan hienoista kohdista on Runeberg-ilta. Everstinna Petander järjestää arkisoareen Larssonin majatalossa orpokotinsa hyväksi. Soareessa tapahtuu jotain skandaalimaista. Nuori kimnasisti Eurén lausuu runon, jonka on kirjoittanut eräs toinen kimnasisti Helsingistä, nuorukainen nimeltään Alexis Stenvall.

"Maa kunnasten ja laaksojen
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tuo talven, suven ihana,
mi ompi soma maa?

- -

Mi autuus helmaas nukkua,
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!"

Mikä Eurénin esityksessä sitten oli niin skandaalimaista? No, tietysti se, että runo lausuttiin s u o m e k s i.

"[Eva ei] koskaan ollut kuullut esitettävän mitään suomeksi. Koko ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Ja nyt tuossa hänen edessään eräs nuorukainen lausuu suomeksi, aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Ja se kuului aivan runolta, ei lainkaan kankealta ja puisevalta, niin kuin kaikki se, mitä Eva tähän asti oli suomeksi lukenut. Hän alkoi tarkata runon sisällystä, sen sanontaa. Miten kaunista se oli! Hänen poskensa alkoivat hehkua."

Suomenmaa-runo oli osittainen mukaelma J. L. Runebergin runosta Vårt land eli Maamme. Sen kirjoittajasta kimnasisti Alexis Stenvallista tuli sittemmin Aleksis Kivi, ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Kivi kirjoitti suomeksi ja nostettiin myöhemmin kuolemansa jälkeen kansalliskirjailijan asemaan.

Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä on ihan hyvä muistaa niitä edelläkävijöitä, joiden ansiosta meillä tänä päivänä ylipäätään on suomenkielistä kirjallisuutta.

Evan ja hänen koulutovereidensa mahdollisuudet lukea suomenkielistä kirjallisuutta olivat 1850-luvun Suomessa heikot. Eikä se aika niin kauhean kaukana ole. Tajuammeko edes, kuinka paljon sen jälkeen on tapahtunut ja kuinka kiitollisia siitä saamme olla?

Siluettikuva saattaa esittää Aleksis Kiveä, lähde Helsingin Kaiku 8.4.1905, nro 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot