Kirja kertoo Madosta, joka kaihoaa meren aavalle ulapalle. Kun laineet keinuttavat rantaan pullon, jonka kylkeen on kirjoitettu avunpyyntö, Mato päättää lähteä apuun. Se tarvitsee tietysti kulkuneuvon, ja kuinka ollakaan, sellainen ajelehtii vastaan. Reippaasti Mato hyppää kumiveneeseen, joka osoittautuu kuitenkin hitaaksi ja epäkäteväksi kulkupeliksi. Löytyisiköhän parempi?
Löytyy toki. Aina löytyy parempi, isompi ja nopeampi alus. Matoon iskee vauhtisokeus. Vaihtaessaan alusta aina vaan parempaan ja parempaan se unohtaa, miksi edes lähti koko matkalle. Seistessään jättimäisen risteilijän kannella Matoon iskee tyhjyys. Mitä voi enää valloittaa, kun on jo saanut kaiken?
Vasta nyt Mato havahtuu katselemaan merta, joka on täynnä ihanissa väreissä hehkuvia kaloja. Matkan varsinainen tarkoitus muistuu taas mieleen ja avuntarvitsijakin löytyy. Mato saa kuulla, että merenelävät eivät ole onnellisia. Ei, ne ovat ahdingossa.
"Ja niin Keltainen kertoo Madolle kalojen ongelmista. Ennen ei ollut laivoja, ei veneitä, ei jatkuvaa pörinää, bensaa ja liikennettä. Ennen ei ollut meri täynnä muovia, roskaa ja reheviä kasveja. Keltaisilla ja muun värisillä oli yllin kyllin tilaa ympärillään. Pikku hiljaa keltaisen on ollut pakko muuttaa yhä kauemmaksi, sopeutua yhä pienempään tilaan ja vaatimattomaan elämään.
Mutta nyt sen mitta on täynnä! Tämä ei vetele. Aina tulee isompi vene, lautta, öljynporauslautta, lentotukikohta."
On hienoa, että kuultuaan kalojen ongelmista, Mato ryhtyy välittömästi toimiin helpottaakseen niiden elämää. Sitten se tajuaa, että sen on aika palata kotiin ja lopettaa maailman merien valloittaminen. Mato saa Keltaisesta uuden ystävän, mikä tuottaa sille enemmän iloa ja tyydytystä kuin mikään niistä hienoista aluksista, joilla se seilasi maailman meriä.
Kotimatkalla Mato huomaa, miten ikäviltä maisemat paikoin näyttävät. Vedessä kelluu muovia ja muuta roskaa. Vauhtisokeuden keskellä merten todellinen tila jäi siltä huomaamatta. Kirjan sanoma on hyvä ja tarpeellinen. Tarvitsemme myös tiedostavaa ja valistavaa lastenkirjallisuutta.
Viikko sitten osallistuimme tyttäreni S:n kanssa pihatalkoisiin. Keräsimme roskia ympäristöstä ja muoviroskaa löytyi ikävän paljon. S päivitteli asiaintilaa ja osasi asiantuntevan kuuloisesti paasata, kuinka muovi voi päätyä mereen ja tappaa eläimiä.
Mato ja meri -kirjan lopusta luimme, että mereen joutuva muovipullo tai -pussi saattaa kellua siellä ikuisesti. Pysäyttävä ajatus!
Muovi ei kuulu mereen, mutta ei se kuulu muuallekaan luontoon. Päätin, etten osta enää yhtä ainuttakaan muovista hiekkalelua. Viime kesänä ostamani muovilelut olivat säpäleinä pitkin pihoja ja pientareita. Tästä lähtien hiekkalaatikollamme leikitään vain kestävillä metallisilla leluilla. Vanhat kakkuvuoat, kulhot ja jauhokauhat sopivat tarkoitukseen erinomaisesti.
Tämä päätös on minun ekotekoni tänään maailman ympäristöpäivänä. Mikä on sinun ekotekosi?
Jenni Erkintalo (teksti ja kuvat): Mato ja meri
Kustantaja: Etana Editions 2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti