keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Voivatko pojat leikkiä barbeilla?

Meillä digataan Risto Räppääjä ja viileä Venla -elokuvan musiikkia. Olemme viime aikoina laulelleet erityisesti Jorpakkoon-laulun syvällisiä sanoja, joissa sanotaan mm. "Ihmistä ei saa tunkea väärän malliseen koteloon. Ihmistä ei saa tunkea liian pieneen lokeroon."

Tämä sama ajatus välittyy mielestäni myös kirjasta, jonka ajattelin tänään esitellä. Kyseessä on Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet.



Kenta on pieni poika, joka menee aamulla päiväkotiin. Tyttäreni huomasi heti, että yksi kirjan sivuhenkilöistä oli Henna, joka on tuttu Lindenbaumin Henna-kirjoista. Muut pojat ottavat Kentan innolla leikkeihin mukaan. Temppuillaan, painitaan ja leikitään sotaa. Kenta ei näytä olevan kovinkaan innoissaan leikeistä. Sivusilmällä hän vilkuilee tyttöjen barbieleikkejä. Askartelutuokiossa pojat valmistavat robottitaistelijoita. Kenta liimaa omaansa kultatarroja.

Seuraavana päivänä Kenta tuo oman barbiensa mukaan päiväkotiin. Hän ei jää pihalle pelaamaan jalkapalloa poikien kanssa, vaikka onkin tosi hyvä siinä, vaan menee tyttöjen luo nukkenurkkaan barbie kädessään. Tytöt vilkuilevat häntä ja jatkavat leikkiään. Kenta seurailee heitä pitkän aikaa, ennen kuin tytöt päättävät, että hän saa olla mukana leikissä. Leikki etenee ja tulee prinsessatanssin aika. Tytöt ja Kenta vetävät prinsessahameet päälleen.

Kesken hurjan tanssin pojat tulevat ulkoa hakemaan Kentaa mukaan jalkapallopeliin. Kenta katsoo parhaaksi kadota vessaan prinsessaröyhelöissään. Kun Kenta uskaltautuu palaamaan vessasta, hän huomaa, että pojat kaivelevat roolivaatelaatikkoa ja tulevat mukaan tanssiin. Tanssin jälkeen pelataan jalkapalloa kaikki yhdessä.

Kirjassa on kuvattu ihanan mutkattomasti sukupuoliroolien murtumista edes hetkellisesti. Siitä ei tehdä suurta numeroa, vaan kaikki käy hyvin luonnollisesti. Itsestäni oli mielenkiintoista, että Kentalla ylipäätään oli kotona barbie. Varsinkin kun hänen isänsä on kuvattu kirjassa hyvin maskuliinisen näköiseksi.

Ennen päiväkotiin menoa oma tyttäreni ei ollut erityisen "tyttömäinen" lapsi. Hän oli hurjapäinen lapsi, joka leikki mieluummin pikkuautoilla kuin nukeilla.


Tyttäreni aloitettua päiväkodissa hänellä alkoi esiintyä kysymyksiä tyttöjen ja poikien jutuista. Voivatko pojat käyttää punaista? Miksi minulla on tummansinisiä vaatteita, vaikka olen tyttö? Eihän pojat voi harrastaa tanssia? Miten pojalla voi olla poninhäntä? Voivatko pojat leikkiä nukeilla?

En voi väittää olevani täysin sukupuolineutraalin kasvatuksen kannattaja, mutta tuollaiset kysymykset minua silti ärsyttävät. Vastaukseni niihin on aina, että voi tehdä ihan mitä haluaa riippumatta siitä, onko tyttö vai poika. Joskus kun tyttäreni vaan jankkasi aiheesta, sanoin, että täytyy lopettaa tytöistä ja pojista puhuminen, koska kaikki ovat samanarvoisia, ja puhua kaikista ihmisistä kokonaisuutena. Tyttäreni käsitti ajatukseni täysin väärin ja sanoi usein sen jälkeen, että pojista ei saa puhua.


Nykyisin tyttäreni on hyvin perinteinen tyttö, joka leikkii mieluiten nukeilla, barbeilla, koruilla, käsilaukuilla, prinsessamekoilla ja sen semmoisilla "tyttöjen jutuilla". Lieneekö se päiväkodin vai kaverien vaikutusta?

Minusta olisi tärkeää näyttää lapselle, että ei ole yhdenlaista tapaa elää ja olla. Jokaisen pitäisi saada tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat itselleen luontaisilta.
Vanhemmuuden haaste on olla tunkematta lasta vääränlaiseen lokeroon ja kunnioittaa lapsen henkilökohtaisia valintoja.


Pija Lindebaum: Kenta ja barbiet
Suomentanut: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2008



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti