Top 3 - Kesäkuun nautittavimmat kirjat

Kuten viime kuussa, päätin tässäkin kuussa esitellä kolme kirjaa, joista nautimme tyttäreni kanssa eniten. Tälläkin kertaa valintaa tehdessä on huomioitu vain kirjat, joista en ole kirjoittanut jo omaa postausta.

Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi
 

Viime kesän paras lastenkirjaostokseni on Eppu Nuotion kirjoittama ja Saara Vallinevan kuvittama Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä (Bazar Kustannus 2018). Kun samoilta tekijöiltä ilmestyi tänä vuonna toinen teos, Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi, minun oli PAKKO saada se. Molemmissa kirjoissa on samantyyppinen juoni. On merensaarella asuva tai mökkeilevä lintu, jolta katoaa jotakin. Tuota jotain sitten etsitään ja kirjan lopussa se löytyy.

Kauko Kivitasku on kadottanut onnenkivensä. Hän on saanut sen jo pikkupoikana vaariltaan tuliaiseksi kaukomailta. Se on aina hänen taskussaan, paitsi nyt tasku on tyhjä. Kauko etsii kaikkialta. Hän palaa niihin paikkoihin, joissa on ehtinyt saarelle tultuaan käydä, kuten kaupassa ja jäätelökioskilla. Saarelaiset auttavat etsinnöissä, mutta kivi pysyy piilossa. Kirjalla on hiukan yllättävä, onnellinen päätös.

Kirjoista tekee erityisen niiden kuvitus. Kuvataiteilija ja kuvittaja Saara Vallineva on rakentanut teosten pienoismaailmat. Kirjojen kuvat ovat valokuvia Vallinevan rakennelmista. Olen hulluna nukkekoteihin ja kaikenlaisiin muihinkin pienoismaailmoihin ja siksi jaksan väsymättömästi ihailla näitäkin kuvia.

Tyttäreni piti kirjasta niin paljon, että hän pyysi minua lukemaan sen myös parhaalle kaverilleen.

Eppu Nuotio: Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi

Kuvitus: Saara Vallineva

Kustantaja: Bazar Kustannus 2019 

Koira nimeltään Kissa

 

Runoilija Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa kirjassa Koira nimeltään Kissa tavataan sekarotuinen koira, jolle äiti on antanut nimen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä. Itsenäisyyttä Kissa tarvitseekin, sillä sen isä on häipynyt jo ennen sen syntymää ja äitikin häipyy sen ollessa vielä nuori.

Koettuaan monenlaista torjutuksi tulemista Kissa päätyy Helsinkiin, jossa oppii elämään itsenäisesti.

"Minä olin itsenäinen, niin kuin kissat, vaikka omasta mielestäni olin ehkä sittenkin yksinäinen. Enkä minä olisi halunnut olla yksinäinen, enkä ehkä itsenäinenkään, jos se merkitsi yksinäisyyttä."

Kaikki muuttuu, kun Kissa tapaa spurgun, joka makaa pusikossa pahvilaatikoiden alla. Mies ja koira huomaavat olevansa aika samanlaisia ja siihen loppuu molempien yksinäisyys. Vaikka äiti opetti Kissan olemaan luottamatta kehenkään, se oppii luottamaan mieheen, lapsiin, ihmisiin, eläimiin ja maailmaan.

Itse pidin Tomi Kontion hienosta kielestä ja moniulotteisesta tarinasta. Pidin myös siitä, kuinka kotikaupunkini Helsinki oli vahvasti läsnä kirjassa. Tytärtä nauratti ajatus koirasta nimeltään Kissa, ja lausetta toisteltiin kertomuksessa tavan takaa. Pidimme molemmat Elina Warstan seesteisestä mutta äärimmäisen ilmaisuvoimaisesta kuvituksesta. 

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustantaja: Teos 2016
2. painos 

Piikkipallo ihan pihalla

 

Luontoaiheiset lasten tietokirjat ovat meillä suosittua lukemista. Tässä kuussa ihastuimme Tuula Nyströmin kirjoittamaan ja Laila Nevakiven kuvittamaan kirjaan Piikkipallo ihan pihalla. Kirja on kattava tietopaketti siilistä. Se kertoo siilin keväästä, kesästä, syksystä ja talvesta. Se kertoo sen syntymästä ja elintavoista. Se kertoo ihmisen roolista siilin auttajana. Siili nimittäin elelee mieluiten siellä, missä ihminenkin.

Jotta kirja ei olisi silkkaa tiukkaa asiaa, siinä tavataan Venni ja Tuisku -nimiset lapset, joiden kanssa yhdessä lukija voi tutustua siiliin ja rakentaa vaikkapa siilille talvipesän Vennin opastuksella.

Opin kirjasta jotain aivan uuttakin. Minulle on aina opetettu, että siili on Suomessa vieraslaji. Niin ei välttämättä olekaan. Vaikka siilejä tuotiinkin Suomeen 1800-luvulla Balttiasta ja Ruotsista, siilejen tiedetään asuneen Suomessa jo ennen jääkautta.

"On mahdollista, että siili on selvinnyt jääkaudesta jossakin puolella Suomea, sillä se on elänyt Suomessa jo ennen jääkautta. Ehkä siili ei olekaan vieraslaji, kuten sanotaan eläimistä tai kasveista, jotka eivät ole alkuperältään suomalaisia."

Itse pidin varsinkin kuvituksesta. Laila Nevakiven kuvitukset jaksavat aina ihastuttaa minua. Kirja on muutenkin ulkoisesti miellyttävä. Suuri kiitos oikeasta kluuttiselästä.

Tuula Nyström: Piikkipallo ihan pihalla
Kuvitus: Laila Nevakivi
Kustantaja: Maahenki 2017  


LUE MYÖS TÄMÄ:

Top 3 - Toukokuun nautittavimmat kirjat


  

Voivatko pojat leikkiä barbeilla?

Meillä digataan Risto Räppääjä ja viileä Venla -elokuvan musiikkia. Olemme viime aikoina laulelleet erityisesti Jorpakkoon-laulun syvällisiä sanoja, joissa sanotaan mm. "Ihmistä ei saa tunkea väärän malliseen koteloon. Ihmistä ei saa tunkea liian pieneen lokeroon."

Tämä sama ajatus välittyy mielestäni myös kirjasta, jonka ajattelin tänään esitellä. Kyseessä on Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet.

Kenta on pieni poika, joka menee aamulla päiväkotiin. Tyttäreni huomasi heti, että yksi kirjan sivuhenkilöistä oli Henna, joka on tuttu Lindenbaumin Henna-kirjoista. Muut pojat ottavat Kentan innolla leikkeihin mukaan. Temppuillaan, painitaan ja leikitään sotaa. Kenta ei näytä olevan kovinkaan innoissaan leikeistä. Sivusilmällä hän vilkuilee tyttöjen barbieleikkejä. Askartelutuokiossa pojat valmistavat robottitaistelijoita. Kenta liimaa omaansa kultatarroja.

Seuraavana päivänä Kenta tuo oman barbiensa mukaan päiväkotiin. Hän ei jää pihalle pelaamaan jalkapalloa poikien kanssa, vaikka onkin tosi hyvä siinä, vaan menee tyttöjen luo nukkenurkkaan barbie kädessään. Tytöt vilkuilevat häntä ja jatkavat leikkiään. Kenta seurailee heitä pitkän aikaa, ennen kuin tytöt päättävät, että hän saa olla mukana leikissä. Leikki etenee ja tulee prinsessatanssin aika. Tytöt ja Kenta vetävät prinsessahameet päälleen.

Kesken hurjan tanssin pojat tulevat ulkoa hakemaan Kentaa mukaan jalkapallopeliin. Kenta katsoo parhaaksi kadota vessaan prinsessaröyhelöissään. Kun Kenta uskaltautuu palaamaan vessasta, hän huomaa, että pojat kaivelevat roolivaatelaatikkoa ja tulevat mukaan tanssiin. Tanssin jälkeen pelataan jalkapalloa kaikki yhdessä.

Kirjassa on kuvattu ihanan mutkattomasti sukupuoliroolien murtumista edes hetkellisesti. Siitä ei tehdä suurta numeroa, vaan kaikki käy hyvin luonnollisesti. Itsestäni oli mielenkiintoista, että Kentalla ylipäätään oli kotona barbie. Varsinkin kun hänen isänsä on kuvattu kirjassa hyvin maskuliinisen näköiseksi.

Ennen päiväkotiin menoa oma tyttäreni ei ollut erityisen "tyttömäinen" lapsi. Hän oli hurjapäinen lapsi, joka leikki mieluummin pikkuautoilla kuin nukeilla.

Tyttäreni aloitettua päiväkodissa hänellä alkoi esiintyä kysymyksiä tyttöjen ja poikien jutuista. Voivatko pojat käyttää punaista? Miksi minulla on tummansinisiä vaatteita, vaikka olen tyttö? Eihän pojat voi harrastaa tanssia? Miten pojalla voi olla poninhäntä? Voivatko pojat leikkiä nukeilla?

En voi väittää olevani täysin sukupuolineutraalin kasvatuksen kannattaja, mutta tuollaiset kysymykset minua silti ärsyttävät. Vastaukseni niihin on aina, että voi tehdä ihan mitä haluaa riippumatta siitä, onko tyttö vai poika. Joskus kun tyttäreni vaan jankkasi aiheesta, sanoin, että täytyy lopettaa tytöistä ja pojista puhuminen, koska kaikki ovat samanarvoisia, ja puhua kaikista ihmisistä kokonaisuutena. Tyttäreni käsitti ajatukseni täysin väärin ja sanoi usein sen jälkeen, että pojista ei saa puhua.

Nykyisin tyttäreni on hyvin perinteinen tyttö, joka leikkii mieluiten nukeilla, barbeilla, koruilla, käsilaukuilla, prinsessamekoilla ja sen semmoisilla "tyttöjen jutuilla". Lieneekö se päiväkodin vai kaverien vaikutusta?

Minusta olisi tärkeää näyttää lapselle, että ei ole yhdenlaista tapaa elää ja olla. Jokaisen pitäisi saada tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat itselleen luontaisilta. Vanhemmuuden haaste on olla tunkematta lasta vääränlaiseen lokeroon ja kunnioittaa lapsen henkilökohtaisia valintoja.


Pija Lindebaum: Kenta ja barbiet
Suomentanut: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2008

Lentämään oppii lentämällä

Ne aikuiset, jotka eivät lue lapsilleen, koska se on kuulemma tylsää ja lapsellista ja koska lastenkirjat eivät kiinnosta heitä, ovat väärässä. Tai sitten heidän kirjavalintansa ovat olleet huonoja. 

Onneksi nykyaikana löytyy paljon lastenkirjoja, jotka puhuttelevat niin lasta kuin aikuista ja usein hyvin eri tasoilla. Veera Salmen kirjoittama ja Matti Pikkujämsän kuvittama Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet on hyvä esimerkki tällaisesta kirjasta. Se sai pääni kuhisemaan ajatuksia.

Sorsa Aaltonen on elämässään ei-niin-menestynyt pullasorsa. Muiden lintujen seurassa se on vetäytyvä ja hiljainen. Ei sen jutut ketään kiinnostasikaan, sillä Sorsa Aaltonen ei ole tehnyt mitään eikä käynyt missään. Se pelkää lentämistä ja lääkäriä, mutta unelmoi lentämisestä ja etelästä. Se ihailee joutsenten sulokasta tanssia. Se käy katselemassa joutsenia rannassa salaa puun takana piileskellen keittiöverhosta tekemäänsä joutsenhameeseen pukeutuneena.

Eräänä päivänä tapahtuu jotain, joka saa Sorsa Aaltosen suuntaamaan lääkäriin, vaikka sitä hirvittääkin. Lääkäri antaa nimen sen oireille: lentämisen oireet. Se kuulostaa upealta! Parannuskeinokin on yksinkertainen: lentämään oppii lentämällä.

Sorsa Aaltonen ryhtyy määrätietoisesti vahvistamaan siipilihaksiaan. Joutsenten lähdettyä etelään se uskaltautuu itse rantaveteen tanssimaan. Pian se huomaa puun takana jonkun katselevan itseään. Se kutsuu aran sorsan mukaan tanssiin, ja lopulta kaksikko kohoaa uljaasti taivaalle ja suuntaa kaukomaille.

Lukiessani tyttärelleni tätä mukavaa lintutarinaa itsensä voittamisesta ja unelmien tavoittelusta aivoni kehittelivät omaa tulkintaa kertomuksesta. Nyt on tilaisuus päästä kurkistamaan pääni sisään. Seuraavaksi on luvassa lainauksia kirjasta ja omaa tajunnanvirtaani tekstistä. Jos haluat mieluummin ensin muodostaa oman käsityksen kirjasta, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

"Maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin Sorsa Aaltonen meni pullajonoon, Sieltä saivat päivän pulla-annoksen sellaiset linnut, joiden unelmista ei ollut tullut totta."

Miten hienosti sanottu! Tulee mieleen Hurstin ja Pelastusarmeijan leipäjonot Kalliossa. Nämä linnut voisivat olla tyyppejä Kallion kaduilta. Itse asiassa tunnistan tässä koko kertomuksessa Kallion hengen. Eikös Veera Salmen Puluboi asu samoilla huudeilla? Hakaniemen torilla. Täytyykin googlata, asuuko Veera Salmi itse Kalliossa. [Googlasin myöhemmin. Asuu Otavan mukaan Kalliossa.] 

"Linnut aloittivat tanssin. Ne venyttivät hitaasti kaulaansa, ne kaarsivat kaulansa alas.
   Ne käänsivät nokkaansa kohti taivasta, ja käänsivät nokkaansa alas.
   Sorsa Aaltonen huokasi puun takana ja toisteli joutsenten liikkeitä."

Jos Sorsa Aaltonen asuu Kalliossa, se käy varmaan Töölönlahdella katselemassa joutsenia. Juuri siellä Oopperan kupeessa voisi kuvitellakin näkevänsä ihanaa tanssia.

"Nyt kiukusta sisuuntunut Sorsa Aaltonen suuntasi lääkäriasemalle, vaikka lääkäri sitä ihan hirveästi hirvittikin."

Fobiat rajoittavat tämän sorsan elämää. Se saattaa olla myös vähän masentunut, kun ei pysty ponnistamaan pois pullajonosta. Ehkä se pelkää lääkäriä juuri siksi, että se tajuaa tarvitsevansa ammattilaisen apua, mutta ei ole aiemmin ollut valmis muutokseen.

"[Lääkäri] kuulosteli pum pada pum pum pum Sorsan pelokkaasti pamppailevaa sydäntä ja totesi totisena:
   - Lentämisen oireet."

"Nyt Sorsa Aaltonen oli ihmeissään. Lentämisen oireet. Miten upealta se kuulosti!"

Paranemisprosessin kannalta on tosi tärkeää, että saa diagnoosin, nimen oireilleen. Asiaa on helpompi lähteä työstämään, kun tietää, mistä todellisuudessa on kyse. 

"Keskiviikon ja torstain sorsa jumppasi ja vahvisti lihaksiaan. Se lauloi käheästi kväh kväh kväh ja venytteli kaulaansa vetreäksi. Pyöritti olkiaan ja heilutti siipiään."

Mahtavaa, että tää sorsa lähtee niin määrätietoisesti kehittämään itseään. Kenenkään ei tarvitse tyytyä osaansa, vaan aina on mahdollista kehittyä. Itseään kehittämällä voi saada sen elämän, josta haaveilee. Tietysti se vaatii ponnisteluja. 

"- Helou! Sorsa Aaltonen huusi. - Tule tänne.
   Toinen sorsa käveli ujosti rantaan ja hypähti kevyesti veteen. Ne katsoivat toisiinsa, totesivat olevansa aika samanlaisia, ja jatkoivat tanssia."

Okei, näähän on molemmat urossorsia. Siitäkö tässä siis oli kyse? Että Sorsa Aaltosen kamppailu oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa oli saanut sen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi?

"- Katsokaas! Ketkä lentävät tuolla noin upeasti, kiitävät kuin koneet? kysyi talonmiehen Ankka.
   Kaikki kääntyivät katsomaan kohti taivasta. Siellä kaksi sorsaa lensi kohti aurinkoa."

Mahtavaa, miten itsensä löytäminen ja unelmiensa todeksi eläminen saavat Sorsan kukoistamaan. Kun on itse iloinen ja onnellinen, sillä ei oikeasti ole kauheasti väliä, mitä muut ajattelevat. 


Veera Salmi: Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava 2019