Joulukirjabingo joulukuun ratoksi

Viimeistään nyt on aika kaivaa joulukirjat esiin hyllyn uumenista tai hakea joulukirjoja kirjastosta. Joulukuun piristykseksi tein joulukirjabingon. 

Ideana on yrittää saada luetuista kirjoista täyteen bingoruudukon vaakarivi, pystyrivi tai vinorivi kulmasta kulmaan. Eli kirjan luettua tarkistetaan, sopiiko se mihinkään bingoruudukon ruutuun. Lukija saa itse päättää, ruksaako vain yhden ruudun per kirja vai kaikki sopivat ruudut.

Himolukija yrittää saada jokaisen ruudun ruksattua!

Tämä bingo on suunniteltu erityisesti jouluisille kuvakirjoille, mutta mikäpä estää kokeilemasta sitä muihinkin joulukirjoihin.

Joulukirjoissa toistuu yleensä samantyyppisiä elementtejä, joten uskoisin, että bingon onnistuu saamaan melko vähällä vaivalla.

Bingoruudukko löytyy pdf-muodossa tästä linkistä.

Hauskoja bingohetkiä! Onnistumisista (ja epäonnistumisista) saa laittaa kommenttia.

Jos mummut voivat viedä lapsia ulkoilemaan, niin kai lapsetkin mummuja

Voi että, miten ihana kuvakirja onkaan ilmestynyt lapsista ja herttaisesta mummusta! Elina Jasun kuvakirja Kohti kinoksia (Myllylahti 2020, arvostelukappale kustantajalta) on kuvittajana työskennelleen Jasun ensimmäinen oma kertomus — ja millainen kertomus! Kekseliäs, yllättävä ja läpeensä hyväntuulinen. Kirja kertoo oivaltavan talvisen tarinan, jonka keskeisinä teemoina ovat toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen.

On upea talvinen päivä, ja lapset tehtailevat kerrostalon pihalle hienoja lumiteoksia. Kolmannen kerroksen mummu katselee ulos ikkunasta. Eikö mummojenkin pitäisi välillä päästä ulkoilemaan, tuumivat lapset. Mutta entä jos on vanha ja huonojalkainen eikä kukaan ehdi viemään ulos? Lähtisiköhän mummu lasten kanssa pihalle?

Kirjan kolme lasta ovat hurmaavan ennakkoluulottomia ja ratkaisukykyisiä. Eipä aikaakaan, kun mummu on puettu äidiltä lainattuihin toppahousuihin ja istutettu Enskan rattikelkkaan.

"Jimppu otti Anjan takin naulakosta ja ihmetteli, missä toppahousut olivat.
— Ei minulla ole toppahousuja... Anja aloitti.
Lapset hämmästyivät.
— Meille on kyllä sanottu, että ulos ei saa mennä ilman toppahousuja, Enska sanoi topakasti.
— Toppahousut pitää olla, koska isä aina sanoo, että legginssit tai sukkikset ei ole mitkään ulkohousut, Suvi komppasi tomerana.
Silloin Enskalla välähti: äidin punaiset toppahousut!"

Ulkona lapset ja mummu saavat heti pähkinän purtavakseen, kun hangelta löytyy sipuli, nakkipaketti, limppu ja muuta kummallista. Arvoituksen selvittyä on aika ottaa ilo irti kelkkamäessä. Vanhan naisen nauru ja riemu tarttuu jopa naapurin vakavaan virkailija Ukkoseen.

Ja tarttuu riemu lukijaankin. Tarina kertoo muun ohessa oikeasta talvesta ja ulkoilun ihanuudesta. Tuskin maltan odottaa, että saataisiin tarpeeksi lunta mäenlaskua varten. Monesti olen seissyt rinteen vieressä, kun tytär on laskenut pulkalla, mutta nyt tekee mieli päästä itsekin kyytiin.

 

Elina Jasu (teksti ja kuvat): Kohti kinoksia
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kustantajalta.

 

Yayoi Kusama — taiteilija joka pilkuttaa kaiken

Vähän aikaa sitten olin jouluostoksilla Mujissa. Muji on yksi suosikkikauppojani, suurelta osin varmaan siksi, että siellä on ripoteltu kirjoja notkuvia kirjahyllyjä sinne tänne, ja kirjat vieläpä ovat sellaisia, että voisin ostaa ne kaikki.

Japanilaiskaupassa kun olin, mieleni askarteli juuri lukemassani Mia Kankimäen kirjassa Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018). Mietin kuvausta kirjailijan Japanin matkasta sekä japanilaista taiteilijaa Yayoi Kusamaa, yhtä Kankimäen yönaisista.Yönaiset ovat poikkeuksellisia, inspiroivia ja rohkeita naisia, joita Kankimäki ajattelee niinä unettomina öinä, joina aamu ei tunnu valkenevan koskaan.

Silmäillessäni Mujin kirjahyllyjä sydämeni pomppasi äkkiä kurkkuun. Erään kirjan kannessa seisoi nainen suuren pilkullisen kurpitsan vieressä: Yayoi Kusama! Olin löytänyt lastenkirjan Yayoi Kusamasta.

Italialaisen Fausto Gilbertin kuvakirjassa Yayoi Kusama (Maurizio Corraini s.r.l. 2019) teksti on sekä italiaksi että englanniksi. Kuvat ovat muutamaa väripilkahdusta lukuunottamatta mustavalkoisia.

Ensimmäisellä aukeamalla on intensiivisesti katsojaa tuijottava punatukkainen nainen ja teksti alkaa:

"My name is Yayoi, and if you don't mind, I'd like to tell you my story."

Kusaman elämä ja ura käydään kirjassa pääpiirteissään läpi. Hän syntyi 1920-luvun lopulla idyllisessä Matsumoton kaupungissa Japanissa. Jo pienestä pitäen hän tiesi haluavansa tehdä taidetta. Äiti vastusti ajatusta taiteilijanurasta, mutta Kusama irrottautui äidistään ja koko Japanista.

Hän otti yhteyttä yhteen Amerikan kuuluisimmista modernisteista, Georgia O'Keeffeen, ja onnistui ennen pitkää järjestämään itsensä New Yorkiin. Siellä hän teki taidetta alkuun kauheassa köyhyydessä, ennen kuin alkoi menestyä.

Kusama maalasi loppumattomia verkkoja ja loi loputtomiin heijastavia peilihuoneita. Hän peitti laukkuja ja vaatteita pastalla sekä teki juhlavaatteita, joihin mahtui sisään useita ihmisiä tai joissa oli reikiä kriittisten ruumiinosien kohdalla.

Hän pilkutti alastomia ihmisruumiita ulkona happeningeissaan, kunnes poliisit puuttuivat asiaan.  Hän peitteli arkisia esineitä pehmeillä ulokkeilla. Lastenkirjassa Gilberti jättää häveliäästi mainitsematta, että nämä pehmopatukat kuvasivat itse asiassa falloksia.

Sairastuttuaan Kusama palasi 1970-luvulla Japaniin ja on asunut siitä lähtien mielisairaalassa. Gilberti puhuu ainoastaan sairaalasta eikä avaa sairauden laatua tarkemmin, mutta Kusama on kärsinyt hallusinaatioista lapsuudestaan asti. 

Kaikesta huolimatta Kusama on jatkanut koko ajan työntekoa uskomattomalla tahdilla. Hänen taiteensa on kansainvälisesti arvostettua. Jo vuosikymmeniä hänen taiteessaan on ollut toistuvana teemana pilkut. Mikä tahansa sopii pilkutettavaksi. Kusama tunnetaan muun muassa pilkullisista kurpitsoistaan.

Nykyisin Kusama on 91-vuotias, ja hän on vannonut maalaavansa viimeiseen elinpäiväänsä asti.

Kusama on melkoinen täti. Hänen tempauksistaan lukiessani aloin jo epäillä, sopiiko hän ollenkaan lastenkirjan sankariksi. Gilberti on kuitenkin onnistunut kertomaan poikkeuksellisen taiteilijan tarinan lapsille sopivalla tavalla. 

Kuusivuotiaani taisi ottaa kertomuksen ikään kuin satuna. Hän nauroi katketakseen juhlamekolle, jossa oli reikä pepun kohdalla.

Onhan Kusama mielettömän hieno esimerkki niin lapsille kuin aikuisillekin uutteruudesta ja sisukkuudesta ja siitä, kuinka hän on onnistunut hyödyntämään sairaan mielensä tuottamia hallusionaatioita taidetta tehdessään. Esimerkillään hän on osoittanut, että rajoitteista huolimatta pystyy mihin tahansa, jos todella haluaa.

Fausto Gilberti (teksti ja kuvat): Yayoi Kusama
Kustantaja: Maurizio Corraini s.r.l. 2019

 

Sydämeni on täynnä kiitosta

Tuntuu uskomattamalta, että siitä on jo suunnilleen vuosi, kun Kiinan Wuhanista alkoi kuulua uutisia uudesta, pelottavasta koronataudista. Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen ja monelle aika raskas. 

Epätoivon, haasteiden ja vaikeuksien keskellä kiitollisuuden merkitys korostuu. Henkisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää valita kiitollinen elämänasenne. Kiitollisuuden aiheita on ympärillä ihan varmasti jokaisella.

Minut haastettiin kiinnittämään erityisesti tämän viikon aikana huomiota asioihin, joista voin olla kiitollinen, ja täyttämään somekanavani kiitollisuudella. Koska en ole somessa juurikaan muuten kuin tämän blogin kautta, aloin pohtia, millaisia kiitollisuuden aiheita minulla on kirjabloggaajan roolissa tai kirjojen suurkuluttajana tai ylipäätään lukijana.

Aihetta kiitollisuuteen riittää. Kirjat ovat tulleet minulle merkityksellisemmiksi tänä poikkeuksellisena vuonna. Olen lukenut enemmän. Kun elämäni on rajoittunut lähinnä kodin piiriin, kirjat ovat kuljettaneet muihin maisemiin, todellisiin tai kuvitteellisiin.

Olen kiitollinen kirjailijoille ja kuvittajille siitä, että he kertovat tarinoita. Tarinat irrottavat arjesta, viihdyttävät, opettavat tai havahduttavat. Erityisen kiitollinen olen tällä hetkellä niille kirjailijoille, jotka ovat reissanneet ympäri maailmaa ja loihtineet näkemänsä paikat paperille niin elävinä, ettei minun tarvitse nousta nojatuolistani kokeakseni ne itse.

Olen kiitollinen työstä, jota kustantamoissa tehdään. Ihanaa, että on ihmisiä, jotka etsivät potentiaaliset käsikirjoitukset ja auttavat hiomaan niistä timanttisia kirjoja.

Olen kiitollinen siitä, kuinka paljon suomenkielistä kirjallisuutta verrattain pienessä maassamme koko ajan ilmestyy. Olen kiitollinen kääntäjille, jotka tuovat ammattitaidolla myös muiden kulttuurien tuotoksia saatavillemme.

Olen kiitollinen Suomen ihanasta, ilmaisesta kirjastoverkosta. On uskomatonta, miten loistavat mahdollisuudet meillä kaikilla on päästä kirjojen pariin. Olen kiitollinen, että olen saanut koko elämäni asua kävelymatkan päässä kirjastosta. Vasta tänä vuonna olen joutunut tilanteeseen, jossa kirjastomatka ei ole ihan käveltävissä, mutta minulla on kolme kirjastoa suunnilleen yhtä pitkän matkan päässä. Valinnan varaa siis riittää.

Olen kiitollinen kirjakaupoista, siitä että niitä vielä on. Kirjakaupoissa uutuuskirjat levittäytyvät silmieni eteen. Voin tuntea uuden paperin ja tuoreen painomusteen tuoksun. Saan apua asiantuntevilta myyjiltä. Olen kiitollinen, että minulla on varaa ostaa kirjoja ja voin tukea siten kirjailijoita.

Olen kiitollinen, että voin jakaa rakkauttani kirjoja kohtaan tässä blogissa. Olen kiitollinen  kaikille, jotka jaksavat lukea kirjoituksiani. Erityisesti kiitän kaikkia, jotka ovat joskus kommentoineet postauksiani. Kommentit piristävät aina päivääni ja auttavat tuntemaan, etteivät sanani vain katoa tyhjään bittiavaruuteen.

Olen kiitollinen, että vajaan kahden vuoden aikana olen voinut esitellä suuren määrän loistavia kirjoja. Jossain vaiheessa ajattelin, etten ottaisi vastaan arvostelukappaleita, koska haluaisin kirjoittaa vain kirjoista, joista oikeasti pidän tai jotka kiinnostaisivat minua juuri parhaillaan. Arvostelukappaleita vastaanotettuani olen kuitenkin todennut, että kaikki minulle tarjotut kirjat ovat olleet loistavia. Olen kiitollinen, että olen voinut suositella niitä sydämeni pohjasta.

Olen kiitollinen vanhemmistani, jotka juurruttivat minuun rakkauden kirjoja kohtaan. Olen kiitollinen, että he ympäröivät minut pienestä pitäen kirjoilla. Vaikka asuimme ahtaasti, aina oli tilaa ostaa uusi kirjahylly, kun edelliset täyttyivät.

Olen kiitollinen siitä, että lapsuudenkotiini tulvi sanomalehtiä, ja että isäni luki niitä ääneen laajentaen maailmankuvaani. 

Olen kiitollinen, että tänä vuonna lapsille on alkanut ilmestyä oma sanomalehti, ja että tyttäreni odottaa sitä joka keskiviikko innoissaan. Lehden monipuoliset aiheet lapsille kirjoitetussa muodossa ovat aivan mielettömän hieno apu kasvatustyössäni.

Olen kiitollinen siitä, että nykyisin saan keskustella kirjoista päivittäin. Vielä pari vuotta sitten yritin epätoivoisesti herätellä silloisen nelivuotiaani kanssa keskustelua kirjan luettuamme. Vihdoin sinnikkäät yritykseni ovat alkaneet kantaa hedelmää ja kotini on täyttynyt kirjallisuuspuheella. Puhumme tyttäreni kanssa kirjoista koko ajan, myös muulloin kun kirjan äärellä.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut helposti kirjoista innostuvan lapsen. Tarjoanpa millaista kirjaa tahansa, tytär innostuu. Hän pitää kaikista tyylilajeista (paitsi runoista). Hän ottaa vastaan kaikenlaiset kuvitukset avoimin silmin, kaikesta hyvää löytäen.

Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka voin viettää lukien lapselleni. Elämäni parhaita hetkiä ovat lukutuokiot kylkeeni painautuneen tyttären kanssa. Kuinka kauan tämä onni voi jatkua? Pian hän oppii lukemaan itse. Muistan nauttia jokaisella solullani nyt kun vielä voin.

Mistä sinä olet kiitollinen juuri nyt? Kuulisin mielelläni ajatuksiasi. Voit myös täyttää tällä viikolla omat somekanavasi kiitollisuudella.

Kuva: Pixabay

Tänä vuonna kaikki ovat tervetulleita Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen

Finlandia-kuume nousee. Keskiviikkona saamme tietää, ketkä palkitaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnoilla.

Olen superinnoissani tavasta, jolla kaikki suomalaiset kutsutaan tänä vuonna osallistumaan Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen. Voittajat julkistetaan nimittäin suorassa televisiolähetyksessä nimeltään Finlandia 2020 – lukemisen juhlaa. Ohjelma näytetään ensi keskiviikkona TV1:ssä klo 19 alkaen.

Luvassa ei ole pönötystä vaan hyggeilyä. Vanhassa, idyllisessä puuhuvilassa kuvattavassa tilaisuudessa esiin pääsevät tietysti Finlandia-palkintojen voittajat, mutta myös voittajien valitsijat: Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar (tietokirjallisuus), näyttelijä Christoffer Strandberg (lasten- ja nuortenkirjallisuus) ja kapellimestari Hannu Lintu (kaunokirjallisuus). Ohjelman vetäjinä nähdään toimittajat Jani Halme ja Anna Tulusto.

Lastenkirjabloggaajana jännitän tietysti erityisesti Finlandia Junior palkinnon saajaa. Tänä vuonna ehdolla ovat:

• Siiri Enoranta: Kesämyrsky (WSOY)
• Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu — Kovaa menoa kiskoilla (Otava)
• Katri Kirkkopelto: Molli ja maan ääri (Lasten Keskus)
• Meri Luttinen: Myrskynsilmä (WSOY)
• Anja Portin — kuv. Miila Westin: Radio Popov (S&S)
• Laura Ruohonen — kuv. Erika Kallasmaa — musiikki Petri Kumela: Otus opus —  Runoja ja totta pienistä eläimistä / Zoologipoesi — Smådjur i toner (Otava / Förlaget), översättning Annika Sandelin.

Oma suosikkini on selvä. Ääneni saa Otus opus, joka on hurmaava sekoitus runoa, faktoja, ihania kuvia ja hienoa musiikkia. Kirjoitin teoksesta lokakuussa.

Yleisöäänestykseen ehtii osallistua vielä tänään. Käy äänestämässä suosikkiasi yhdessä tai kaikissa kategorioissa Suomen Kirjasäätiön sivuilla.

Muokkaus 25.11.2020: Lasten ja nuorten Finlandia -palkinnon voitti Anja Portin kirjallaan Radio Popov. Paljon onnea voittajalle!

Kuva: Suomen Kirjasäätiö

 

Seikkailu odottaa omalla pihalla

Marraskuu on jo pitkällä ja se tarkoittaa sitä, että meillä on aloitettu joulukirjojen lukeminen. Joulukirjojen lumisia kuvia katseltuaan tytär on alkanut ihmetellä, missä lumi viipyy.

Marraskuu on ollut kummallisen leuto. Olemme kulkeneet välikausivaatteissa ja ihmetelleet, kun ruusupensas pihalla puskee aina vaan uusia nuppuja. Lumesta ei ole ollut tietokaan — ennen kuin tänä aamuna!

Luonto oli järjestänyt yöllä yllätyksen, ja nyt maa on valkoisena. On loistava hetki tarttua tämän syksyn ensimmäiseen talvikirjaan.

 
Leea Simolan uusimmassa Siri-kirjassa Siri ja hyytävä naparetki (Myllylahti 2020, arvostelukappale kustantajalta) Sirin ja Siinan kotipiha on peittynyt runsaan lumivaipan alle. Mielikuvituksestaan tunnetut siskokset ovat heti valmiita seikkailuun arktisella tundralla.

Talvisen leikin pyörteissä tytöt tapaavat arktisia pohjoisia muuttotundrapingviinejä ja pilkkivät avannosta erikoisenkuuloisia kaloja, kuten kuurakuhaa, sohjosiikaa, loskaturskaa ja tuiskuanttia.

Tiedossa on myös huippuvuoren valloitusta ja iglun rakennusta, mutta miten tytöt selviävät jääkarhun tapaamisesta? Ja mitä on tapahtunut RÖHkeälle pehmopossu Rampolle?

Simolan tarina on silkkaa ylistystä lapsuuden leikeille ja mielikuvitukselle. On mieltälämmittävää lukea, miten täysillä Siri ja Siina heittäytyvät leikin pyörteisiin.

Vähän aikaa sitten kirjoittaessani Elina Pullin ja Minna Mäkipään Saunasankarit-kirjasta, ihmettelin miksi ilmestyy niin vähän lastenkirjoja, jotka kuvaisivat leikkimistä ja leikin kulkua, vaikka leikki on niin suuressa osassa lasten elämässä. 

Simolan Siri-kirjat ovat juurikin tällaisia kaipaamiani kuvauksia lasten leikeistä. Kun on varustettu hyvällä mielikuvituksella, tuttu ympäristö voi muuttua hetkessä joksikin ihan muuksi.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti 2016) ulkona sataa, ja Siri ja Siina joutuvat leikkimään sisällä. Eipä aikaakaan, kun siskokset kamppailevat jo vedenpaisumuksen kuohuissa. Mikä pahinta, veden pyörteissä asustaa hirmuinen merihirviö. Miten siitä selvitään?

Toisessa osassa Siri ja erämaan kutsu (Myllylahti 2018) Siri ja Siina saavat nukkua yön takapihalla teltassa. Tuskin on teltta saatu pystytettyä ja järjestettyä, kun tytöt jo tempautuvat erämaaseikkailuun. Tuuli vaan tuivertaa hiuksia, kun erämaahan eksyneet sisarukset yrittävät selviytyä luonnonantimilla. Mutta kuinka tytöt selviävät vihaisten villisikojen kohtaamisesta?

 

 

Olemme tyttäreni kanssa pitäneet kovasti aiemmista Siri-kirjoista, ja Siri ja hyytävä naparetki on aivan yhtä ihana kuin edelliset osat. Miten turvallista onkaan joutua hurjiin seikkailuihin omalla kotipihalla, kun tietää, että kotona odottaa isi ja mukilliset kuumaa kaakaota!

Kirjasta Siri ja hyytävä naparetki löytyy lyhyt esittely Youtubesta. 

 

Leea Simola (teksti ja kuvat): Siri ja hyytävä naparetki
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kustantajalta.

Muokattu klo 7:45, kun lunta yllättäen onkin yöllä tullut.

Eläinmaailma on täynnä ihmeellisiä nukkujia

Pimeinä ja sateisina syysaamuina tuntuu siltä, että voisin jäädä nukkumaan vaikka koko päiväksi. Eräänä päivänä kun mieli oli yhtä synkkä kuin sää, postilaatikosta löytyi Kai Vainiomäen uusi kirja Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti 2020, arvostelukappale kirjailijalta). Piristyin heti.

 

Kirjassa kerrotaan sisaruksista Maxista ja Maijasta, joilla on aivan päinvastainen ongelma kuin minulla. Heitä ei nukkuminen kiinnosta. Ei, he eivät haluaisi mennä ollenkaan nukkumaan ja tekevät kaikkensa vältelläkseen iltatoimia. Kun isä jää eräänä iltana yksin vastuuseen lasten nukuttamisesta, edessä ei ole helppo tehtävä.

Isällä on kuitenkin käytössä loistava taktiikka. Hän kertoo lapsille faktan toisensa perään eri eläinten tavoista nukkua. Isän jutut ovat niin kiinnostavia, että iltatoimet hoituvat siinä sivussa miltei vahingossa.

Kuusivuotiaani kuunteli korvat höröllään, miten ihmeellisiä nukkujia eläinmaailmasta löytyy. Albatrossit pystyvät nukkumaan lentäessään ja delfiinit nukkuvat toinen silmä auki. Aavikkoetanat saattavat nukkua jopa vuosia yhteen menoon, kun taas kirahvit nukkuvat vain puolisen tuntia vuorokaudessa ja senkin viiden minuutin pätkissä. Ainoastaan aivottomat eläimet, kuten meduusat, eivät tarvitse ollenkaan unta.

Suloisimpia nukkujia olivat mielestämme saukot:

"Ne nimittäin nukkuvat kelluen vedessä suurina ryhminä toisiaan samalla kädestä pitäen. Muodostamalla eräänlaisia saukkolauttoja saukot varmistavat, etteivät ajaudu eroon toisistaan ja ettei merivirtaus pääse viemään niistä ketään. Mahtaa olla ihanaa nukahtaa aaltojen keinuntaan."

Tyttäreni pitää ehkä kaikkein eniten juuri tämäntyyppisistä kirjoista, joissa voi kertomuksen lomassa oppia kiinnostavia faktoja luonnosta. Tällaiset kirjat sopivat monenlaisille ja monenikäisille lukijoille. Siis loistava valinta vaikkapa pukinkonttiin!

Miten eläimet nukkuvat on helsinkiläisen Kai Vainiomäen lastenkirjadebyytti. Tarinoiden sepittäjänä Vainiomäki ei kuitenkaan ole mikään noviisi, sillä hänen käsikirjoittamiaan Aku Ankka -sarjakuvia on julkaistu ympäri maailman.

Vainiomäen värikkäässä kuvakirjassa on lämmin tunnelma ja se saa hyvälle mielelle. Mahtava iltasatukirja, johon tulee varmasti palattua monta kertaa.

Kirjasta tehdyn trailerin voi katsoa täältä.

Kai Vainiomäki (teksti ja kuvat): Miten eläimet nukkuvat
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kirjailijalta

 

Löytyykö Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja?

Apua! Kuusivuotiaani haluaa minun etsivän Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja, enkä tiedä, mistä sellaisia löytäisin.

Tyttären Afrikka-innostus sai alkunsa Pirjo Havian kirjoittamasta ja Viktor Amoussoun kuvittamasta kirjasta Meren maha on kipeä (Lasten Keskus 2020).

Kirja kertoo Länsi-Afrikassa asuvista sisaruksista Afista ja Kofista. Eräänä yönä hiivittyään salaa meren rantaan he pääsevät todistamaan ihmeellistä näkyä. Valtava merinahkakilpikonna ryömii merestä maalle ja munii kymmeniä munia, jotka se hautaa huolellisesti hiekkaan.

Lapset oppivat, että ennen kilpikonnia on ollut rannalla todella paljon, mutta nyt ne ovat käyneet harvinaisiksi. Ne ovat joutuneet ryöstöpyynnin kohteeksi. Ihmiset ovat käyttäneet niitä ravintona ja ainesosina kansanlääkkeissä.

Koska merinahkakilpikonnat ovat nykyisin harvinaisia, kilpikonnakeskuksen työntekijät siirtävät munat turvallisempaan paikkaan hautumaan. Afi ja Kofi pääsevät katsomaan poikasia niiden kuoriuduttua. Pikkuiset, hiekasta esiin ponnistavat kilpikonnat aloittavat matkansa kohti merta, josta tulee niiden koti. Joillekin meri on vaarallinen, eivätkä kaikki selviä.

Afi ja Kofi oppivat, ettei meri voi hyvin. Ihmisten toimet ovat saastuttaneet meren. Meressä on paljon muovia, mikä on mereneläville vaarallista. Pahinta on ehkä mikromuovi, jota on kaikkialla. Meri voi huonosti, sen maha on kipeä. Mami Wata, eräänlainen vedenhenki tai Meren Äiti, itkee.

Onneksi asioita voi aina yrittää muuttaa parempaan suuntaan. Afista ja Kofista tulee osa muutosta. Heidän rantansa siivotaan, ja tästä lähtien kaikki roskat kierrätetään omiin roska-astioihinsa. Afi ja Kofi auttavat isoisääkin ymmärtämään, ettei roskia voi enää vain nakata maahan.

Lapset eivät ehkä voi pelastaa koko merta, mutta he voivat vaikuttaa omaan ympäristöönsä, omaan pieneen rantaansa suuren valtameren laidalla. Ja sekin on tärkeää.

Kun merinahkakilpikonna muutaman vuoden kuluttua palaa merivirtojen mukana tekemältään Etelä-Amerikan matkalta samalle rannalle munimaan uudestaan, se huomaa rannalla tapahtuneen muutoksen. Ja hymyilee.

Oli uskomatonta, että juuri tämän viikon HS Lasten uutisissa oli kuva merinahkakilpikonnasta. Päiväkotilapset löysivät sellaisen Tanskan rannikolta, mutta valitettavasti se oli kuollut. 

Kirjaa lukiessamme pohdimme, voivatko merinahkakilpikonnat todella olla niin valtavia kuin kirjassa kuvailtiin: kilven pituus yli 170 cm. Kun näki kuvan sanomalehdessä, niin uskottavahan se oli. Aivan valtavasta eläimestä on kyse.

Meren maha on kipeä on kauniisti kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta. Viktor Amoussoun afrikkalaistyylinen kuvitus kiinnosti kovasti kuusivuotiastani, koska se oli niin erilainen kuin kuvitukset, joita yleensä näemme.

Kirjan teksti on jaettu useampaan lukuun. Luimme kirjaa useana iltana, ja joka ilta tytär kysyi: "Onko meillä muita kirjoja Afrikasta?"

"Ei ole", vastasin aina.

Kun kirja oli luettu loppuun, tytär teki selväksi, että hän haluaa lukea lisää Afrikasta. Minuakin Afrikka oli alkanut kiinnostaa, koska olen juuri lukemassa Mia Kankimäen kirjaa Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018), ja siinä on kiehtova kuvaus kirjailijan Afrikan matkasta.

Luimme tyttären kanssa Afrikasta Tim Marshallin kirjasta Maapallo hallussa — Karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (Atena 2020), mutta niin kiinnostava kuin tämä tietokirja onkin, tytär kaipaa tarinoita.

Löysin hyllystämme Elena Agnellon kirjan Minä olen Alex (kuv. Adrie le Roux, Pieni Karhu 2016). Se kertoo eteläafrikkalaisen Alex-tytön syntymäpäivistä. Kirjasta tulee hyvin ilmi, miten moninaista Etelä-Afrikan väestö on, mutta ei se muuten kauheasti kuvaa Afrikkaa.

Johanna Lestelän hienossa kuvakirjassa Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019) on upea afrikkalaisen näköinen päähenkilö. Mutta... hän on tavallinen suomalainen tyttö, Suomessa syntynyt, Suomessa elävä, joka tekee suomalaiselle tytölle tyypillisiä asioita. Ei siis sitä, mitä nyt kaipaamme.

Joskus olemme lainanneet kirjastosta Niki Dalyn kuvakirjan Jamelan leninki (Pieni Karhu 2001). Se kertoo eteläafrikkalaisen Jamela-tytön vauhdikaasta elämästä pienessä afrikkalaiskylässä. Jamelan lisäksi kirjassa keskeisellä sijalla on äidin ostama kaunis pukukangas. Jamela ei voi vastustaa ihanaa kangasta ja lähtee ulos siihen kietoutuneena. Asiat eivät suju ihan niin kuin pitäisi, mutta loppu on kuitenkin onnellinen.

Huomasin, että Jamelasta on ilmestynyt toinenkin kirja Jamelan ystävä (Pieni Karhu 2001), joka taitaa liittyä jouluun. Hankimme sen seuraavaksi käsiimme, mutta muita Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja en sitten tiedäkään. Tiedätkö sinä? Kaikki vinkit otetaan kiitollisuudella vastaan!

Ensimmäistä kertaa yökylässä

 

Onni on täpinöissään. Hän on täynnä energiaa, pomppii paikasta toiseen eikä malta kekittyä tekemään oikein mitään. On nimittäin aivan erityinen päivä. Onni on lähdössä yökylään Aadan luokse. On ensimmäinen kerta, kun Onni yöpyy poissa vanhempiensa luota.

Maria Kuutin kirjoittama ja Saara Söderlundin kuvittama Onni ja Aada -sarja kuvaa lasten arkisia ensikokemuksia hienosti lasten tunteita sanoittaen. Ensimmäisessä osassa Onni ja Aada päiväkodissa (Karisto 2019) Onni aloitti tarhan ja uudessa osassa Onni ja Aada yökylässä (Karisto 2020) Onni yöpyy ensimmäistä kertaa ystävän luona.

Maria Kuutti on mestari kuvaamaan sitä tunteiden kirjoa, mikä uuden asian äärellä oleva lapsi kokee. Lähtöä odotellessa Onni on kiihkeän odotuksen ja malttamattomuuden vallassa. Aadan luona Onni syöksyy leikkiin suinpäin, niin ettei malta edes antaa äidille lähtöhalia. Iltapäivä on täynnä hauskaa puuhaa, riemua ja kuplivaa iloa.

Illan tullen Onnin mieliala alkaa muuttua. Hän huomaa, että kylässä onkin toisenlaista kuin kotona. Olo muuttuu epävarmaksi. Kotoisan banaanin sijaan Aadan äiti tarjoaa iltapalalla omenaa, lukee iltasadun vieraalla tavalla ja toivottaa hyvää yötä ihan väärin.

Kaiken kukkuraksi Onnin rakas unikaveri on jäänyt kotiin. Kurkkuun nousi pala. Yökylässä ei olekaan kivaa!

"Onni tunsi itsensä maailman yksinäisimmäksi pojaksi.
Aadan huoneen kello raksutti tosi kovaa.
Onni pyöri patjalla. Oli liian kuuma.
Jos Onni olisi kotona, äiti silittäisi hänen selkäänsä juuri nyt."

Aadan äidin avulla Onni pystyy rauhoittumaan ja näkee loppujen lopuksi ihan kivoja unia. Aamulla on voittajafiilis, kun Onni tajuaa selvinneensä kokonaisesta yöstä Aadan luona.

Ihanasti kerrotun tarinan lisäksi kirjassa on tosi kivat kuvat. On hauska päästä kurkistamaan Onnin ja Aadan koteihin. Saara Söderlund on kuvannut ne kiinnostavasti yksityiskohtia säästelemättä. 

Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Onnin kotona asustelee tummanharmaa kissa, kun taas Aadalla on koira. Onni asuu kerrostalossa, kun taas Aadan koti on hurmaavassa punaisessa puutalossa. 

Onnin eteisessä roikkuvasta kalenterista kuusivuotiaani hienosti huomasi, että kirjassa eletään lokakuuta. Maisema onkin syksyinen. Lehdet ovat tippuneet puista ja tiellä on lätäköitä. Aadan ulko-oven pielessä kököttää oranssi kurpitsa.

Kirjan ihanaa, värikästä kuvitusta kelpaa lapsen tutkia itsekseenkin. Lukutaidoton lapsi saa kirjasta paljon irti.

Onni ja Aada yökylässä
Teksti: Maria Kuutti
Kuvitus: Saara Söderlund
Kustantaja: Karisto 2020

Leikitään saunaa!

Leikki on valtavan suuri osa lapsen elämää. Siihen nähden ilmestyy hämmästyttävän vähän lastenkirjoja, jotka kuvaisivat suoraan leikkimistä ja leikin kulkua.

Elina Pullin kirjoittama ja Minna Mäkipään kuvittama Saunasankarit (Aviador 2020) on loistava kuvaus lasten saunaleikistä.

Eevi, Isla ja Luca päättävät leikkiä saunaa. Lastenhuoneeseen pystytetään sauna lauteineen. Kiuas on syntynyt kekseliäästi pahvilaatikosta, ja polttopuiksi sopii korillinen vessapaperirullia. Lämpömittarikin on piirretty ja kiinnitetty seinälle.

Sitten lähdetään pakkaamaan saunakassit. Mitä saunassa tarvitaan? Pyyhe, kylpytakki, vaihtovaatteita, ämpäri, pesuainetta, hiusharja, laudeliina, vesipullo, amme, vesileluja... Ystävykset päättävät mennä saunaan uimapuvuissa. Ehkä kuvituksessa ei haluttu esittää nakuja lapsia.

Kolmikko eläytyy leikkiin niin täysin kuvitusta myöten, että kuusivuotiaani tarkisti vähän väliä, että ei kai ne oikeasti menneet saunaan.

"— Kivaa! Luca hihkaisee ja vetää ammetta kohti huoneen nurkkaa, jossa saunan on sovittu olevan. Isla uppoutuu leikkiin niin, että näkee jo mielessään pesuhuoneen kaakelit ja myös löylyhuoneen."

Sauna ei olisi sauna ilman saunatonttua. Kirjassa tavataan hiippalakkinen, valkopartainen ukko, jota kutsutaan saunasankariksi. Ukolla on paljon sanottavaa saunomisesta. Kuusivuotiaani hämmästeli, miksi saunatonttu puhui riimein.

Saunasankarin suuhun on laitettu muun muassa tällainen opettavainen ajatus:

"— Hitaasti liiku jokainen tuuma,
on kiuas iholle liian kuuma.
Kiukaasta pysy kaukana,
voi tulla pipipaukama."

Lorujen ystäviä varten saunatontun värssyt on kerätty kirjan loppuun lorukorteiksi, joiden kopiointi omaan käyttöön on sallittua. 

Kirjan lopussa on myös saunasankarikunniamerkki, jonka voi kopioida ja värittää ja kiinnittää rintaan. Tytär halusi ehdottomasti piirtää oman kunniamerkin.

Eevin, Islan ja Lucan leikin kautta saunominen tulee monelta kantilta tutuksi. Kirjaahan voisi käyttää vaikkapa oppaana maahanmuuttajille. Tosin Saunasankarin riimit voivat olla vähän vaikeasti avautuvia heikommin suomea osaavalle.

Saunasankarit
Teksti: Elina Pulli
Kuvitus: Minna Mäkipää
Kustantaja: Aviador 2020

Yksinäisen aksolotlin tarina puhutteli

Trevlig svenska dagen!

Ruotsalaisuuden päivän kunniaksi haluan kertoa tänään jostakin suomenruotsalaisesta lastenkirjasta. Esittelyyn on valikoitunut varsin satunnaisesti Linda Bondestamin Elämäni pohjalla — Yksinäisen aksolotlin tarina (Teos & Förlaget 2020). Lainasimme kirjan äskettäin kirjastosta ja se puhutteli meitä.

Linda Bondestam on ansioitunut kuvittaja, joka on ollut ehdolla useiden arvostettujen kirjallisuuspalkintojen saajaksi. Viime vuonna Bondestam valittiin Ruotsin lastenkirjallisuusakatemiaan ensimmäisenä suomenruotsalaisena. Hän on kuvittanut suuren määrän niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin kirjailijoiden kirjoittamia lastenkirjoja. Kirjassa Elämäni pohjalla — Yksinäisen aksolotlin tarina paitsi kuvat myös teksti on Bondestamin.

 

Tarina kertoo yksinäisestä aksolotlista. Aksolotli on Meksikossa elävä erittäin uhanalainen salamanterieläinlaji. Aksolotleja elää enää yhdessä ainoassa järvessä sekä jonkin verran akvaarioissa lemmikkieläiminä. 

Kirjan kertojahahmo uskoo olevansa kosteikkonsa viimeinen aksolotli. Se käy koulua tiikerisalamantereiden, pikkukalojen ja kotiloiden kanssa. Tiikerisalamantereista on seuraa, kunnes niiden keuhkot ovat kehittyneet ja ne suuntaavat maan kamaralle. Aksolotli jää yksin.

Sen hieno kokoelma, joka koostuu köntysten (eli ihmisten) veteen pudottamista esineistä, ei suurestikaan ilahduta, kun on kertakaikkisen yksinäinen. Elämä pohjalla on ankeaa.

Kaikki kuitenkin muuttuu pian. Köntykset pinnan yläpuolella ovat sotkeneet asiansa niin pahasti, että eräänä päivänä tulee järkyttävä jättiläisaalto ja vie kaiken mennessään. Aalto viskaa aksolotlin vieraaseen paikkaan. Sieltä kuitenkin löytyy jotain, joka saa yksinäisyyden väistymään iäksi ja tuo tarkoituksen aksolotlin elämään. Mikä parasta, sen ei tarvitsekaan olla lajinsa viimeinen.

Kuusivuotiastani kiinnosti kovasti tutkia, mitä kaikkea roskaa ihmiset olivat aksolotlin järveen heittäneet. Pohjasta löytyi vaikka mitä: säilyketölkkejä, avaimia, kännyköitä, sormuksia, paristoja... 

Paras kohta kirjassa oli kuusivuotiaasta kuulemma kuvaus aksolotlista koulussa. Se oppi monia mielenkiintoisia asioita, kuten mekin. Oli hämmästyttävää lukea, että jalkansa menettänyt aksolotli voi kasvattaa tilalle uuden.

Hieno tarina ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, ihmisen toimiin maapallon pilaajana ja lajien sukupuuttoon. Samalla se on hyvin samaistuttava tarina siitä, kuinka kurjaa on olla yksin, ilman kavereita ja perhettä. Se valaa uskoa siihen, että vertauskuvallisesti pohjaltakin voi nousta.

Linda Bondestam (teksti ja kuvat): Elämäni pohjalla — Yksinäisen aksolotlin tarina
Ruotsinkielinen alkuteos: Mitt bottenliv — av en ensam axolotl
Suomennos: Maarit Halmesarka
Kustantaja: Teos & Förlaget 2020

 

 

Löydätkö ketun syksyisestä metsästä?

Meillä ei ole luettu pahvisivuisia lasten ensikirjoja enää pitkään aikaan. Siitä huolimatta usein kirjastossa käydessäni vilkuilen ensikirjatarjontaakin.

Suloisin syysaiheinen ensikirja taitaa olla Missä olet pikku kettu? (Nemo 2018). Kirjassa on Sam Taplinin teksti ja Emily Doven ruskaa hehkuvat kuvat.

Yksinkertaisessa ja lyhyessä tarinassa etsitään pikku kettua. Kettu näyttää piilottelevan siellä täällä, mutta kun kääntää sivua, paljastuu, ettei se ollutkaan kettu vaan joku ihan muu.

"Missä olet pikku kettu? Näen sinut puiden välissä!
Et se ollutkaan sinä vaan pomppiva peura."

Lopussa kettu tietysti löytyy.

Parasta kirjassa ovat hauskat, erimuotoiset kolot, joihin voi kurkistaa ja tökätä sormensa. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää. Kaarevasta kolosta näkyvä ketun häntä osoittautuukin oravan hännäksi.

Kirjassa on kuusi värikylläistä aukeamaa, joita ihailla yhdessä perheen pikkuisen kanssa. Tukevat pahvisivut kestävät pienissä käsissä.

Missä olet pikku kettu? on ollut hyvin suosittu. Se ylsi jopa Mitä Suomi lukee -listan kärkikymmenikköön.

Sarjassa on ilmestynyt muitakin kirjoja. Aiemmin on etsitty pikku jänistä ja pikku norsua. Tänä vuonna on ilmestynyt teokset Missä olet pikku tiikeri?, Missä olet yksisarvinen? ja Missä olet pikku pentu?

Missä olet pikku kettu?
Teksti: Sam Taplin
Kuvitus: Emily Dove
Suunnitellut: Nicola Butler
Englanninkielinen alkuteos: Are You Where Little Fox?
Suomennos: Mika Siimes
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Nemo