Sairaana luetaan Karra Karhua

Meillä sairastetaan taas flunssaa. Tyttäreni keräilee tartuntoja päiväkodista. Melkein aina hänen sairastuessaan myös minä sairastun. Sairaan lapsen hoitaminen sairaana on viheliäisintä, mitä tiedän.

Kipeänä tyttäreni haluaa kuulla luettavan kirjan Parane pian, Karra Karhu. Se on ollut perinteemme jo taaperoiästä asti. 

Hartmut Bieberin Karra Karhu -kirjat olivat tyttäreni suosikkeja taaperoiässä, ja itseänikin viehättää tämä sympaattinen karhu. Bieberin selkeissä, värikkäissä kuvissa näkyy lapselle tuttuja esineitä ja asioita. Niitä on hyvä nimetä yhdessä puhumaan opettelevan lapsen kanssa.

Karra Karhu -kirjoissa on yleensä koottu viimeiselle aukeamalle kirjassa näkyneitä, kirjan aihepiiriin liittyviä esineitä kuvasanakirjaksi.

Hartmut Bieberin kuvitusta kirjaan Parane pian, Karra Karhu. Kirjalito 2011.

Kirjassa Parane pian, Karra Karhu Karran pehmoapina sairastaa. Mutta voi, Karran omakin otsa tuntuu vähän kuumalta. Äiti mittaa kuumeen, ja onhan sitä. Karra joutuu vuoteeseen ja hänen täytyy ottaa lääkettä. Lepo ja rohdot onneksi auttavat. Pian Karra on taas terve ja voi leikkiä ulkona.

Oma suosikkini Karra Karhu -kirjoista on Karra Karhu ja meri. Siinä Karra Karhu lomailee vanhempiensa kanssa merenrannalla. Tämä kirja vedetään meillä esiin, kun halutaan päästä kesälomatunnelmaan.

Kirjan Karra Karhu päiväkodissa avulla valmistauduimme aikoinaan päiväkodin alkamiseen. Kirjan kuvista näkee miltä päiväkodissa näyttää ja millaisia tavaroita sieltä löytyy.

Jännittävin Karra Karhu -kirjamme oli Karra Karhu merirosvolaivalla. Karra pääsee Hannu-setänsä kanssa vierailemaan ihan oikealle merirosvolaivalle. Kyseessä on luukkukirja, jossa riittää pienoikaiselle tutkimista. Luukkukirjat olivat meillä taaperoiässä tosi kovassa huudossa.

Tykätäänkö teillä Karra Karhusta?


Hartmut Bieber: Parane pian, Karra Karhu
Saksankielinen alkuteos: Bodo Bär wird gesund
Suomennos: Annukka Ahola
Kirjalito 2011 

Hartmut Bieber: Karra Karhu ja meri
Saksankielinen alkuteos: Bodo Bär am Meer
Suomennos: Lauri Lehtinen
Kirjalito 2000 

Hartmut Bieber: Karra Karhu päiväkodissa
Saksankielinen alkuteos: Bodo Bär im Kindergarten
Suomennos: Kirsi Sinko
Kirjalito 2011

Hartmut Bieber: Karra Karhu merirosvolaivalla
Saksankielinen alkuteos: Bodo Bär auf dem Piratenschiff
Suomennos: Kirsi Sinko
Kirjalito 2010

Lasten uutisia sanomalehtiviikolla

Parhaillaan on käynnissä sanomalehtiviikko. Sanomalehtiviikko on sanomalehtien ja koulujen yhteiskampanja, jonka aikana lehdet tarjoavat kouluille maksuttomia sanomalehtiä ja vapaan pääsyn verkkosisältöihinsä. Kouluille sanomalehtiviikko on oiva tilaisuus mediakasvatukseen. 

Vuosittainen sanomalehtiviikko on järjestetty säännöllisesti jo vuodesta 1995 alkaen. Tämän vuoden teemana on vaikuttaminen. Lapset ja nuoret haastetaan miettimään, millaisiin asioihin he haluaisivat vaikuttaa ja kuinka mediaa voi käyttää vaikuttamiseen. Sanomalehtien Liitto on julkaissut oppaan 10 tapaa vaikuttaa median välityksellä.

Sanomalehtiviikon kunniaksi olen valinnut esiteltäväksi tänään Helsingin Sanomien Lasten uutiset. Seurataanko teillä Lasten uutisia? Itse selaan uutiset läpi, ja mietin mitkä sisällöt kiinnostaisivat tytärtäni. Sitten luemme tai katsomme ne yhdessä.

Lasten uutiset ilmestyy lehdessä ja HSTV:ssä kerran viikossa, perjantaisin. Uutisia voi lukea ja katsella Lasten uutisten nettisivuilta koska vain, jos on Helsingin Sanomien digitilaaja (luulen, että vaatii tilauksen).

Viimeisimmässä lähetyksessä aiheina oli mm. viikko sitten maanantaina nähty täydellinen kuunpimennys, jonka aikana kuu värjäytyi punaiseksi, ilmastonmuutos ja Euroopassa järjestetyt koululaisten ilmastomielenosoitukset sekä Grönlannin mannerjään arvioitua nopeampi sulaminen.

Lasten uutisissa kerrottiin myös, että Espoon kouluissa alkaa pian saada vegaanista ruokaa ilmoittamalla erityisruokavaliosta. Lasten tiedekysymyksissä pohdittiin, mikä on maailman vahvin eläin.

Omasta mielestäni kiinnostavin uutinen koski Kontulassa sijaitsevan Keinutien ala-asteen koulun nelosluokkaa. Luokka 4B juhli lukubileitä sen kunniaksi, että luokan 20 oppilasta ovat lukeneet yhteensä tuhat kirjaa kakkosluokalta alkaen. Artikkelissa nelosluokkalaiset perustelevat, miksi lukeminen kannattaa. Hienoja perusteluja, kannattaa käydä kurkkaamassa!

Sanomalehtien luku kannattaa aloittaa nuorena. Tyttäreni puolivuotiaana.

On ihan mahtavaa, että lapsille tehdään omia uutisia. Se helpottaa omaa mediakasvatustyötäni. Haluan opettaa tyttäreni uutisten lukijaksi, ja haluan että hän lukee uutiset luotettavasta lähteestä. 

Vaikka itse luen nykyisin suurimman osan uutisista kännykälläni, tilaan edelleen sunnuntain Helsingin Sanomat paperisena. Syyt ovat osin itsekkäät ja osin kasvatukselliset. 

Minusta on ihana viettää sunnuntaipäivää sanomalehteeni uppotuneena, mutta toisaalta haluan tyttäreni konkreettisesti näkevän, että meillä luetaan sanomalehteä. Jos luen Helsingin Sanomia vain kännykkäsovelluksellani, niin eihän hän tiedä, mitä minä sieltä puhelimesta luen. Siksi siis ainakin kerran viikossa tarvitaan taloon oikea sanomalehti.
 
Tuleeko teille vielä paperista sanomalehteä? 


VINKKI

Sanomalehtiviikolla luettavaksi sopii erityisen hyvin Mauri Kunnaksen kirja Etusivun juttu eli kuinka sanomalehti syntyy (Otava 1990). Siinä seurataan Nuuskija-lehden valokuvaajan Timpan kiireistä työpäivää. Samalla tulee selväksi, kuinka sanomalehti oikein syntyy.

Piilomaan pikku aasin luoja on kuollut

Yle uutisoi eilen, että lastenkirjailija Lea Pennanen on kuollut. Pennanen kuoli 89-vuotiaana tortaina 24.1.2019. Pennanen oli rakastettu lastenkirjailija ja kääntäjä, joka teki pitkän uran Ylellä. Ylen lastenohjelmien päällikkönä hän toimi vuosina 1975-90. Hän myös kirjoitti ja ohjasi itse ohjelmia. Pennanen palkittiin Tirlittan-palkinnolla vuonna 2009.

Myönnän, etten ihan heti uutisotsikon nähtyäni muistanut, kuka Lea Pennanen oli. Tunnen kuitenkin hänen klassikoksi muodostuneen saturomaaninsa Piilomaan pikku aasin.

Rudolf Koivu -palkinnolla vuonna 1969 palkittu Piilomaan pikku aasi on tarina hyvästä ja pahasta, sankaruudesta, rohkeudesta ja ystävyydestä. Se kertoo onnellisesta Piilomaasta, jossa vallan kaappaa ilkeä velho Mukkelis Muuli. Kansa pidetään aisoissa unettavalla jäätelöllä ja mehulla. 

Hyvän ja pahan taistelua kuvaavassa tarinassa on universaaleja elementtejä. Näin vainojen uhrien muistopäivänä en voi välttyä miettimästä, että sadussa kuvattuja asioita voi ihan oikeasti tapahtua - nykyaikanakin. 

Kun kohtaamme vääryyttä, pysymmekö hiljaa? Mitkä ovat meille jäätelöä ja mehua, jotka pitävät meidät tyytyväisinä? Valeuutiset? Oma kupla, jossa elämme kohdaten vain itsemme kaltaisia ihmisiä? Löytyykö meistä tarvittaessa samanlaista rohkeutta kuin Pikku Aasista puolustaa sitä, mikä on oikein?

Vuonna 1968 ilmestyneestä romaanista tehtiin 1970-luvulla televisiosarja, jota voi katsella Ylen Elävästä arkistosta. Kirjan ja ohjelman kuvitus on Maija Karman käsialaa. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, mutta ohjelmassa värillisiä.

Muistan, että vielä omassa lapsuudessani Piilomaan pikku aasin -kaltaiset still-kuvin toteutetut lastenohjelmat olivat tavallisia. Ohjelmaa Piilomaan pikku aasista en kuitenkaan muista nähneeni.

Piilomaan pikku aasin lisäksi Lea Pennaselta on ilmestynyt myös lastenromaanit Me leijonat, Pikku siili ja Kettusaari sekä satukokoelma Jättimetsä.


Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi
Kuvitus: Maija Karma
Kustantaja: Otava 2012, 7. painos (ilmestynyt alun perin 1968)

 

Pieniä ihmisiä, suuria unelmia

Tänään vietetään vainojen uhrien muistopäivää. Monissa maissa päivää vietetään nimenomaan holokaustin uhrien muistoksi, mutta Suomessa määrittely on laajempi kattaen kaikki vainojen uhrit, kuten esimerkiksi armeenien kansanmurhan uhrit 1915 ja Stalinin vainojen uhrit 1930-luvulla. Päivämäärä on kuitenkin valittu sen mukaan, että Auschwitzin keskitysleiri vapautettiin 27. tammikuuta 1945.

Holokaustista puhuttaessa mieleeni nousee aina ensimmäiseksi Anne Frankin kohtalo. Kävimme viime vuonna Amsterdamissa, ja silloin Anne Frank tuli puheeksi myös tyttäreni kanssa. 

Ilahduin, kun sittemmin löysin Anne Frankista leikki-ikäisille soveltuvan elämäkerran. Tosin se on englanninkielinen. Isabel Sanchez Vegaran kirjoittama ja Sveta Doroshevan kuvittama kirja Anne Frank kuuluu sarjaan Little people, big dreams. Kirjasarjassa julkaistaan tunnettujen henkilöiden elämäkertoja pienille lapsille sopivina kuvakirjoina.

Anne oli iloinen pieni saksalaistyttö. Pahaksi onnekseen hän sattui olemaan myös juutalainen. Kun Saksassa nousi valtaan juutalaisia vihaava Hitler, perhe muutti Hollantiin. Kaikki sujui hyvin, kunnes saksalaiset valloittivat puolet Euroopasta, myös Hollannin. Perhe vetäytyi piiloon salaiseen siipeen, jossa uskolliset ystävät huolehtivat heistä.

"Anne's diary kept her company and she wrote in it for hours. She wanted to publish a book and become a famous writer."

Ennen pitkää natsit löysivät Frankien salaisen piilopaikan ja perhe kuljetettiin leirille, joka oli pahin kuviteltavissa oleva paikka maan päällä. Vain isä Otto selvisi sodasta. Hän julkaisi tyttärensä päiväkirjan, ja niin Anne Frankista tuli kuin tulikin kuuluisa kirjailija. Miljoonat ihmiset ovat lukeneet hänen kirjoituksiaan ja itkeneet hänen kohtalonsa liikuttamana. Älkäämme koskaan unohtako Annea ja hänen kohtalotovereitaan!

Tarina Anne Frankista on ehkä koskettavin Little people, big dreams -sarjan kirjoista. Sarja on juuri sitä, mitä olen kaivannut suurena elämäkertojen ystävänä. 

Viime aikoina lastenkirjallisuudessa on eletty oikeaa elämäkertabuumia ja on ilmestynyt paljon lapsille suunnattuja elämäkertakirjoja, kuten Iltasatuja kapinallisille tytöille, Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa ja Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa. Ne eivät välttämättä sovi aivan yhtä nuorille kuin Little people, big dreams -sarjan kirjat, jotka ovat tarinaltaan hyvin selkeitä ja lyhyitä kuvakirjoja.

  

Little people, big dreams -sarjan kirjoissa on lopussa hieman yksityiskohtaisempi, aukeaman pituinen tiivistelmä henkilön elämästä. Se sopii loistavasti esim. aineistoksi kouluesitelmää tekevälle lapselle. Harmi, ettei kirjoja ole suomennettu. Ruotsiksi niitä on jo käännetty. 

Tutustuin Little people, big dreams –sarjaan alun perin, kun näin tallinnalaisessa kirjakaupassa Marie Curiesta kertovan lastenkirjan. Alan Bradleyn kirjoittamien Flavia de Luce –dekkareiden ihailijana mieleeni juolahti silloin, että mitä minä äitinä olen tehnyt kannustaakseni tytärtäni kiinnostumaan luonnontieteistä. En kovinkaan paljoa, totesin surullisena. Kiikutin siis Marie Curie –kirjan kassalle onnellisena ajatuksesta, että näin tyttäreni saisi hienon esikuvan elämäänsä.

Yhä täydentyvässä sarjassa julkaistiin alkuun vain merkittävien naisten elämäkertoja. Yksi kirjoista kertoo tunnetusta suffragettijohtajasta Emmeline Pankhurstista, mikä ilmentänee sarjan alkuperäistä pyrkimystä tuoda esiin juuri naisnäkökulmaa ja naisesikuvia. Monissa kirjoissa kuvataan esteitä, joita naisten etenemisessä yhteiskunnassa on ollut. Marie Curie -kirjassakin kerrotaan, ettei Marie päässyt yliopistoon kotimaassaan Puolassa, vaan joutui siksi muuttamaan Pariisiin. 

Ollenkaan väheksymättä naisia ja heidän tarinoitaan, olen ilahtuneena pannut merkille, että nyt sarjassa on ilmestynyt muutaman miehenkin elämänkerta. Näin on päästy lähemmäs todellista tasa-arvoa, jossa sukupuolen ei pitäisi olla määrittävä tekijä. 

Tyttäreni ihastui ensimmäiseksi hankkimaani Marie Curie –kirjaan niin kovasti, että nykyisin hyllystämme löytyy useita Little people, big dreams –sarjan kirjoja. Marie Curien ja Anne Frankin lisäksi tyttäreni on päässyt tutustumaan Jane Austeniin, Agatha Christieen, Audrey Hepburniin ja Ada Lovelaceen. Seuraavaksi hankintalistalle taitaa mennä kirja Stephen Hawkingista.


Isabel Sanchez Vegara: Little People, Big Dreams - Anne Frank
Kuvitus: Sveta Dorosheva
Espanjankielinen alkuteos: Pequeña & Grande Anne Frank
Kustantaja: Lincoln Children's Books, London 2018 

Lastenkirjakevät

Helsingin Sanomat yllätti minut eilen iloisesti julkaisemalla kulttuurisivuillaan laajan katsauksen kevään lastenkirjatarjontaan. Olen pitkään valittanut, etteivät tiedotusvälineet Suomessa yleensä noteeraa lastenkirjallisuutta. Olin siis kuin seitsemännessä taivaassa nähdessäni Hesarin peräti kolmelle sivulle levittäytyneen artikkelin. Vihdoin joku kirjoittaa jotain, jota oikeasti haluan lukea.

Helsingin Sanomat esittelee artikkelissa peräti 24 lasten- ja nuortenkirjaa. Joukossa on kuvakirjoja pienille lapsille, lastenromaaneja alakoululaisille ja nuortenkirjoja yläkoululaisille. On kotimaisia kirjoja ja käännöskirjallisuutta. Nelivuotiaan äitinä minua kiinnostaa eniten kuvakirjat, mutta toki muistakin kirjoista oli kiinnostavaa lukea.

Miltä lastenkirjakevät sitten näyttää? Hyvältä. Vaikuttaa siltä, että lapsille kirjoittavat osaavat ottaa nykyisin hyvin huomioon myös kirjoja lukevat aikuiset. Hyvä lastenkirja kiinnostaa, koskettaa ja puhuttelee niin lasta kuin aikuista.

Muistisairautta käsittelevä Clare Helen Welshin ja Ashling Lindsayn kuvakirja Päivä rannalla (Mäkelä) meni heti hankintalistalle. Aihe koskettaa läheltä, kuten varmasti muitakin lapsiperheitä yhä enenevässä määrin. Haikean kaunis tarina kertoo lapsesta ja vaarista, joka ei enää muista niin kuin ennen. Vaarin muistot ovat kuin vuorovesi - välillä lähellä ja välillä kaukana.

Elina Lappalaisen ja Ilona Partasen kirjan Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi) varasin samantien kirjastosta. Olemme puhuneet tyttäreni kanssa viime aikoina Minna Canthista, koska Minnan syntymästähän tulee tänä vuonna kuluneeksi 175 vuotta. Sen kunniaksi on ilmestynyt/ilmestyy useita kiinnostavia teoksia. Yhden ehdin jo ostaa (siitä lisää Minna Canthin päivänä), mutta tämäkin vaikutti potentiaaliselta ostettavalta. Kirja on tosin kuulemma suunnattu alakouluikäisille, joten se ei välttämättä vielä sovellu sellaisenaan tyttärelleni. Kirjan mukana tulee kuitenkin paperinukkeja, joten hauskaa puuhailtavaa sen parissa saattaisi nelivuotiaskin keksiä.

Kaisa Happosen ja Anne Vaskon Mur-kirjat saavat jatkoa. Maaliskuussa ilmestyy Mur ja tähti (Tammi). Murin päässä on suuria kysymyksiä. Koko elämän kiertokulku on tarkastelun kohteena. Mutta miksi muut eivät halua keskustella kysymyksistä Murin kanssa? Miksi pitäisi vain olla hiljaa? Tyttäreni on kovasti pitänyt parista aiemmasta Mur-kirjasta, joten tämä täytyy ehdottomasti lukea.

Itse pidän suunnattomasti Katri Kirkkopellon kuvituksista. Hänen Soiva metsä on yksi kauneimmista lastenkirjoista, jonka tiedän. Odotan siis malttamattomana helmikuussa ilmestyvää kirjaa Lintu sininen (Lasten keskus). Kirkkopellon kuvittama ja kertoma tarina on uusi versio Topeliuksen tutusta, samannimisestä sadusta. Aivan kuten Soivaan metsään, tähänkin kirjaan kuuluu CD-levy. Levyllä kuullaan Jonne Valtosen varta vasten tätä projektia varten säveltämä teos Lintu sininen. Voin jo sieluni silmin kuvitella, miten ihanan kokonaistaideteoksen tarina, kuvat ja musiikki tulevat muodostamaan. Tämä kirja on pakko saada!

Keskiviikkona kirjoitin Matti Pikkujämsästä. Maaliskuussa ilmestyy hänen kuvittamansa ja Veera Salmen kirjoittama Sorsa Aaltonen ja lentämisen oireet (Otava). Se kertoo lentopelosta kärsivästä pullasorsasta, joka ihailee joutsenten uljaita liikkeitä ja haaveilee salassa pystyvänsä lentämään samalla tavalla. Varmasti tutustumisen arvoinen teos.

Lastenkirjakeväässä on tarjolla paljon muutakin kiinnostavaa. Hesarin artikkeli innosti minut selaamaan kustantamoiden katalogeja. Siinä saakin helposti vierähtämään muutaman tunnin.


Arla Kanerva: Mitä tehdä, kun vaarilta menee muisti? Piereskelevätkö käärmeet? HS kokosi 24 uutta lasten- ja nuortenkirjaa, jotka kannattaa ottaa lukulistalle. Helsingin Sanomat 25.1.2019.

Kustantamoiden katalogit, kevät 2019.

Kuvat kustantamoiden sivuilta.

Jääkarhu ilmastonmuutoksen uhrina

Me – ja varsinkin lapsemme – elämme epäkiitollisia aikoja ilmastonmuutoksen todistajina. Ties millaisia koettelemuksia on vielä edessä. 

Pienessä Helmet-lukuhaasteessa kehotettiin lukemaan ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Ensin ajattelin, että olisi mahdotonta löytää aiheesta nelivuotiaalle sopivaa kirjaa. Sitten tulin ajatelleeksi jääkarhuja. Jääkarhuhan on yleinen lastenkirjan hahmo. Varmasti joku on käsitellyt jääkarhuja ilmastonmuutoksenkin kannalta.

Pohjoismaisten lastenkirjailijoiden ja -kuvittajien yhteistyönä syntynyt Ille viimeiseltä jäälautalta on juuri sellainen kirja. 

"Jääkarhua ei suotta kutsuta jääkarhuksi.
Jääkarhu tarvitsee jäätä.
Jäältä se pyydystää hylkeitä, joita se syö.
Ilman jäätä ei ole hylkeitä.

Ilman jäätä on mahdotonta olla jääkarhu. Vai kuinka?"

Ille on nuori jäkarhu, joka asuu äitinsä kanssa viimeisellä jäälautalla. Äiti sanoo, että jos ei ole jäätä, ei ole jääkarhujakaan. Siltä tuntuu. Perinteiset pyyntikeinot eivät onnistu ilman jäätä ja nälkä kurnii suolessa. Jotain täytyy tehdä.

Ille päättää lähteä pois – ilman äitiä. Hän on kuullut satumaisesta paikasta, jossa ei koskaan tarvitse nähdä nälkää. Ruoka tulee eteen ilman, että täytyy tehdä yhtään mitään. Paikan nimi on eläintarha. Kun Ille pitkän kajakkimatkan päätteeksi saapuu eläintarhaan, otetaan se vastaan.

Eläintarha ei olekaan paratiisi. Muut jääkarhut vain loikoilevat apaattisina jaksamatta kiinnostua mistään. Ruoka kyllä tulee säännöllisesti, mutta aina samaa kalaa eikä koskaan hyljettä. Ille haluaa pois. Eihän eläintarhan johtaja sitä päästäisi, mutta Ille osaa vielä karjua niin pelottavasti kuin jääkarhu vain pystyy. Se säikäyttää johtajan.

Mikä nyt neuvoksi? Onko Illen ryhdyttävä asumaan ruskeakarhujen seassa? Metsässä riittää mustikoita, eivätkä ne maistu hullummilta. Ruskeakarhut kuitenkin suhtautuvat Illeen epäluuloisesti. Miksi Ille on niin valkoinen? Sen täytyy olla sairas.

Ille on vähällä hukata oman identiteettinsä yrittäessään sopeutua ruskeakarhujen joukkoon. Se yrittää värjätä turkkinsa ruskeaksi ja käyttäytyä kuin ruskeakarhut. Lopulta karhutytön rakkauden turvin se saa olla oma valkoinen itsensä ja silti osa ruskeakarhujen yhteisöä. Jäälle Ille ei enää voi palata, mutta se ei suostu tuhoutumaan, ja niin se pääsee siirtämään geenejään eteenpäin. 

Jääkarhu Ille on ilmastopakolainen. Ilmastopakolaisia on maailmassa nytkin jo miljoonia ja määrä kasvanee suuresti tulevina vuosikymmeninä. 

Eläintarhan näen vertauskuvana pakolaisleiristä. Kansainväliset avustusjärjestöt pitävät kyllä huolta pakolaisleireillä olevien perustarpeista, mutta oman tilanteen parantaminen leireillä on vaikeaa. Se saattaa johtaa apatiaan ja toivottomuuteen. Pakolaisleireiltä saattaa myös olla vaikea päästä pois. Leirit on tarkoitettu tilapäisiksi, mutta asuminen leireillä muodostuu yleensä pitkäaikaiseksi.

Eläintarha ei ollut Illelle hyvä vaihtoehto, mutta hankalalta tuntui uuteen kulttuuriin sopeutuminenkin. Ei ole helppoa olla eri näköinen kuin muut, tulla erilaisesta taustasta ja kohdata ennakkoluuloja. Kirjan sanoma on kuitenkin toiveikas. Jos löytyy edes joku, joka ottaa ystävällisesti vastaan ja johdattaa sisään uuteen kulttuuriin, sopeutuminen on mahdollista.

Nelivuotiaalleni Ille viimeiseltä jäälautalta oli vain tarina muiden joukossa. Ilmastoaspekti meni iloisesti ohi, mutta silti tarina toimi. Kyseessä on hyvä lastenkirja, koska se viihdytti lasta ja sai äidin pohtimaan ilmastonmuutosta ja pakolaiskysymystä.

Kirjan syntyprosessi on poikkeuksellinen. Kirjan takasivulla kerrotaan kirjan syntyneen vuonna 2006 Ruotsissa osana Mitä lapsuus on? -seminaaria, missä työryhmiin osallistui pohjoismaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kuvittajia. Morten Dürr, Gerd Karin Nordlund, Ivars Silis ja Boel Werner ovat myöhemmin työstäneet tekstin. Kuvat ovat Boel Wernerin.

Kirjan kustantaja Fimafeng-kustantamo on minulle entuudestaan tuntematon. Kirjassa kerrotaan, että Fimafeng on Ruotsissa sijaitseva kustantamo, joka levittää lasten- ja nuorten kirjoja Pohjoismaihin. Googlaamalla sain selville, että ruotsin, suomen, norjan ja tanskan lisäksi kustantamo julkaisee kirjoja myös pienillä kielillä: fääriksi, grönlanniksi, saameksi, islanniksi ja meänkielellä.


Morten Dürr, Gerd Karin Nordlund, Ivar Silis & Boel Werner: Ille viimeiseltä jäälautalta
Kuvitus: Boel Werner
Suomennos: Hannu Niklander
Kustantaja: Fimafeng 2009


VINKKI

Ilmastonmuutoksesta jääkarhujen kannalta kertoo toinenkin lasten kuvakirja: Hans de Beerin Pikku jääkarhu vaarallisilla vesillä (Lasten Keskus 2011).

 

Matti Pikkujämsä debytoi postimerkkikuvittajana

Useita lastenkirjoja kuvittanut Matti Pikkujämsä debytoi postimerkkikuvittajana. Posti julkaisee tänään Jaettu ilo -postimerkkivihon, jossa on kuusi Matti Pikkujämsän kuvittamaa ystävänpäiväpostimerkkiä.

Merkkien kuvitus on tuttua Pikkujämsän tyyliä. Kuvissa kuvataan eri-ikäisten ihmisten välistä ystävyyttä ja mukavia arkisia asioita, joita voi tehdä yhdessä ystävän kanssa. Eläinystäviäkään ei ole unohdettu.

Postimerkit ovat siitä erityisiä, että Pikkujämsä on tehnyt niiden hammastukset vapaalla kädellä. Se antaa merkeille mukavan kotikutoisen ja vähän lapsekkaan ulkoasun.

En ole ostanut postimerkkejä ikiaikoihin. Niitä tarvitsee nykyisin niin harvoin. Edes joulumerkkejä ei tullut ostettua viime jouluna, sillä niitäkin minulla oli tarpeeksi varastossa edellisvuodesta. Pikkujämsän postimerkeissä on jotain niin viehättävää, että taidan kuitenkin ostaa arkillisen, vaikken niitä välttämättömästi tarvitsisikaan.

Harmi vaan, etten ehdi ensipäivätilaisuuteen. Helsingin pääpostissa järjestettävässä tilaisuudessa Matti Pikkujämsä signeeraa töitään tänään klo 13-15.

Samalla julkaistaan myös kaksi muuta postimerkkiarkkia. Pakkaspäivä-postimerkeissä kuvataan pilkkimistä ja avantouintia. Äitiyspakkaus-arkilla esitellään ulkomaillakin kiinnostusta herättänyttä suomalaisten ylpeyden aihetta eli äitiyspakkausta.

Matti Pikkujämsä on minulle ja tyttärelleni tutuin Reetta Niemelän Makkarapiruetti-kirjan (Otava 2005) kuvittajana. Makkarapiruetti on proosamuotoista runoutta, pieniä kertomuksia, joissa on usein melko absurdi tunnelma. Makkarapiruetti oli vuonna 2005 Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. 

Pikkujämsän kuvittama lastenkirja on ollut toisenkin kerran ehdolla Finlandia Junior -palkinnonsaajaksi, nimittäin vuonna 2013. Kyseessä oli Ville Hytösen kirjoittama Hipinä aasi apina hiisi (Tammi 2013).

Pikkujämsä palkittiin vuonna 2013 Rudolf Koivu -palkinnolla kuvituksestaan Katriina Kauppilan toimittamaan satuantologiaan Kaiken maailman eläinsadut (Otava 2011).

Matti Pikkujämsä on kuvittanut myös useita Jukka Itkosen lastenrunokokoelmia. Niitä lueskelen usein kirjastossa, mutta en juurikaan viitsi lainata kotiin, koska jostain syystä tyttäreni ei ole runouden ystävä. Sääli!

Vieraskirjoitus: Kaikkien aikojen avaruuskirja

Kirjoittanut: Niklas Hietala

Olen koettanut pohtia sitä, miten minusta tuli fyysikko. Muistan jo yläasteikäisenä ahmineeni ensin kosmologiaa ja sitten hiukkasfysiikkaa käsitteleviä tietokirjoja. Kiinnostus kosmologiaan varmaankin kumpusi tähtitiedeharrastuksesta. Ala-asteikäisenä aloin käydä Ursan tähtikerhossa.

Mutta mikä sai minut kiinnostumaan tähtitieteestä? Kaupungin valojen keskellä ei tähtitaivas näyttäydy kovin kirkkaana ja lumoavana. Todellisen tähtitaivaan sijasta mielenkiinnon herättäjänä saattoi toimia kuvitettu tähtitaivas. Muistan pienenä lukeneeni Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirjaa (Otava 1989).

Avaruuskirja kertoo luokkaretkestä 3000-luvulla. Luokka kiertää halki Aurinkokunnan tutustuen planeettoihin sekä joihinkin niiden kuista ja lopulta pistäytyy vähän kauempanakin ulkoavaruudessa. Kuvitus on tuttua Mauri Kunnasta ja teksti sekä hauskaa että opettavaista.

Kirjan faktat ovat aika hyvin kohdallaan. Oma painokseni on niin vanha, että Pluto esitellään vielä planeettana, mutta uudemmissa painoksissa se on korjattu kääpiöplaneetaksi. Pluto kun luokiteltiin uudestaan vuonna 2006, jolloin planeetan virallinen määritelmä lyötiin lukkoon. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun planeettojen määrä muuttui: 1800-luvulla löydetyt ensimmäiset asteroidit luokiteltiin silloin planeetoiksi [1].

Vaikka kyseessä on kuvakirja, niin luokittelen sen silti tietokirjaksi. En osaa sanoa, kuinka paljon perheen pienimmille jää kirjasta päähän (hauskan kuvituksen lisäksi), mutta ehkäpä edes se, että avaruus on täynnä mitä erilaisempia paikkoja.

Avaruuskirjasta lapsi oppii myös Aurinkoa kiertävien planeettojen järjestyksen ja vähän perustietoa eri planeetoista. Mieleen voi jäädä Jupiterin punainen pilkku tai se, että komeetan pyrstö osoittaa aina Auringosta poispäin. Kunnas myös mainitsee mytologian hahmot planeettojen nimien takana.

Koska olen itsekin kiinnostunut tietokirjoittamisesta, kiinnitin erityisesti huomiota siihen, miten Mauri Kunnas asiat esittää. Muistan kuulleeni useita lapsille suunnattuja tietokirjoja kirjoittaneen Markku Löytösen sanoneen, että lasten tietokirjoja kirjoittaessa tulee ottaa aikuisetkin huomioon.

Toisaalta kyse on siitä, että lasten tietokirjoja on tarkoitus lukea yhdessä. Löytönen kirjoittaa Taina Kaivolan kanssa kirjoittamassaan artikkelissaan seuraavasti:

Mediatutkimuksissa tehtyjen havaintojen mukaan lapset arvostavat televisiota katsoessaan suuresti aikuisten seuraa. Nämä viihtyvät lasten kanssa television ääressä kuitenkin vain silloin, kun katsottava ohjelma ylittää tietyn kiinnostuksen minimitason heidän omalta kannaltaan katsoen. Tietokirjoja luettaessa tilanne on monella tavalla samanlainen kuin esimerkiksi tiede- ja luonto-ohjelmia katseltaessa; kun aikuinen kiinnostuu kirjasta ja lukee sitä lapsen kanssa, syntyy oppimiselle suotuisa vuorovaikutteinen ilmapiiri. [2]

Toisaalta kirjailijan tulisi tehdä aikuisen elämästä helppoa. Kun lapsi kysyy jostakin kirjassa esiintyvästä uudesta käsitteestä, on taitava kirjailija antanut aikuiselle niin paljon vinkkejä, että tämä osaa vastata lapsen kysymykseen.

Mauri Kunnas ei aikuisille vinkkejä anna. Esimerkiksi kirjan alkusivuilla on kohtaus, jossa koulun siivooja yrittää turhaan pestä Auringon pienoismallia, koska ei ole kuullut auringonpilkuista. Eipä ole varmaan moni lapsikaan. Osaavatko kaikki vanhemmat tällöin vastata lapsen kysymyksiin? Auringonpilkuille annetaan kyllä Kaikkien aikojen avaruuskirjassa lyhyt selitys, mutta vasta vähän myöhemmin.

Vaikka Avaruuskirjasta ei jäisikään faktoja päähän, niin ehkäpä se tekeekin suuremman vaikutuksen tieteiskirjana. Kunnaksen kuvittamat kuvitteelliset avaruuden asukit ja ajatus avaruusmatkoista herättää lukijan mielikuvituksen.

Minun lapsuudessani lomamatkat avaruuteen olivat utopiaa. Tänään useampikin kaupallinen toimija pyrkii tekemään utopiasta totta. Vielä emme pääse nauttimaan sipulirenkaita Saturnuksen renkaiden kahvilassa, mutta ties vaikka sekin vielä joskus onnistuisi.

Miettikää mitä lapsillenne luette, se voi ohjata heidän elämänvalintojaan. Kaikkien aikojen avaruuskirja vaikutti omaan elämääni. Tähtitieteen lisäksi olin lapsena kiinnostunut paloautoista. Se oli luonnollista, asuimme lähellä paloasemaa. En muista kirjan nimeä [3], mutta minulla oli kuvakirja, josta opin paloautojen numeroiden merkitykset.

Samoihin aikoihin kun aloitin Ursan toimintaan osallistumisen, oli myös puhetta VPK:hon liittymisestä. Sitä en kuitenkaan koskaan tehnyt. Niinpä minusta tuli fyysikko, ei palomies. Pelkästään lastenkirjat eivät siis ratkaise; merkitystä on myös sillä, mitä tekee silloin kuin ei lue kirjoja. 


VIITTEET
[1] Niklas Hietala, Planeettoja oli yli yhdeksän, Tieteessä tapahtuu 6/2018 https://journal.fi/tt/article/view/76485 
[2] Markku Löytynen ja Taina Kaivola, Tietokirja lapsille – haasteita ja kokemuksia, Terra 117:2 (2005)
[3] Toim. huom. Kalervo Järvensivu: Tulta päin! - Paloautoja ja pelastajia, WSOY 1990

Herkkä Henna saa voimaa mielikuvituksesta

Maanantaina aamuyöstä Suomessa nähdään täydellinen kuunpimennys. Sen kunniaksi ylihuomenna täällä blogissa ollaan avaruudellisissa tunnelmissa. Koska avaruuden asiat ovat huomattavasti tutumpia veljelleni kuin minulle, hän saa vierailevana kirjoittajana esitellä Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirjan.

Miettiessäni joulun alla, millaisia aineettomia joululahjatoiveita minulla voisi olla, keksin viime hetkellä pyytää kirjoituksia blogiani varten. Ajattelin, että olisi hauska välillä julkaista vieraskirjoituksia. 

Sain idean sen verran myöhään, että vain veljeni ehti tarttua siihen. Toivoinkin, että juuri hän ottaisi haasteen vastaan. Hän harjoittaa muutenkin kirjoittamista, ja minua kiinnosti nähdä, mitä hän saisi irti lastenkirja-aiheesta.

Vieraskirjoitukseen ja avaruusaiheiseen päästään siis ylihuomenna, mutta tänään Hennan nimipäivän kunniaksi esittelen Pija Lindenbaumin Henna-sarjan.

Pija Lindenbaum on tämänhetkisistä ruotsalaisista lastenkirjailijoista yksi ehdoton suosikkini. Hän on julkaissut lastenkirjoja jo melkein 30 vuotta. 

Ensimmäinen Henna-sarjan kirja Henna ja harmaat sudet (Gittan och gråvargarna) ilmestyi ruotsiksi vuonna 2000 ja suomeksi 2002. Lindenbaum sai Ruotsissa kirjasta arvostetun August-palkinnon, joka vastaa Suomen Finlandia-palkintoa. 

Henna-sarjassa on ilmestynyt kaikkiaan neljä teosta, joista viimeisin Henna hiipii piiloon (Gittan gömmer bort sig) ilmestyi ruotsiksi vuonna 2011 ja suomeksi 2012.

Henna on päiväkoti-ikäinen tyttö, joka on luonteeltaan herkkä ja arka. Kirjassa Henna ja harmaat sudet Hennan päiväkotiryhmä lähtee luontoretkelle. Muilla lapsilla on hauskaa. He hyppivät mutaojien yli ja poimivat maasta roskia ja matoja. Ei kuitenkaan Henna.

"Sillä sellainen Henna on. Hän ei uskalla paljon mitään."

Metsässä Henna jotenkin eksyy muista. Järkevänä lapsena hän istahtaa kivelle odottamaan, että muut palaisivat häntä etsimään. Kun ketään ei pitkän ajan kuluttuakaan kuulu, hän lähtee liikkeelle.

Yksin metsässä kulkiessaan Hennan mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Puiden takaa tulee esiin harmaita susia. Ne ovat pörröisiä, kitiseviä ja marisevia, eivätkä osaa neuvoa tietä päiväkotiin. Miksipä siis ei ajankuluksi voisi leikkiä niiden kanssa? Mutta eivät ne osaa, halua tai viitsi. 

Arasta Hennasta tulee reipas, kun hän ryhtyy kannustamaan susia leikkeihin. Vastentahtoisesti sudet lähtevät mukaan touhuihin, jotka eivät aina onnistu erityisen hyvin. Osaa Henna niitä suostutellakin:

"- Jos olette kilttejä, minä laulan teille surullisia lauluja.
Siihen sudet suostuvat. Ne rakastavat surullisia asioita."

Lopulta sudet huomaavat, ettei niillä ole koskaan ollut Hennaa hauskempaa leikkitoveria. Kun Henna jatkaa päiväkodin etsimistä, ne lönkyttelevät perässä. Niityn laidasta päiväkoti jo näkyykin, ja sen pidemmälle eivät sudet uskalla tulla. Ehkä Henna voi tulla vielä toistekin niiden kanssa leikkimään.

Kirjassa Henna ja pässinpäät Henna kohtaa toisenlaisia ongelmia. Hän on etelänmatkalla kaukana kotoa. Hotellissa ei ole muita lapsia. On kuuma ja tylsää. Uiminen ei innosta Hennaa, vaikka vanhempien mielestä kaikki lapset rakastavat uimista.

Hennan mielikuvistus pääsee valloilleen. Hän löytää viisi lammasta, jotka makaavat kuumalla hiekalla hikisinä ja velttoina. Hennaa tarvitaan pelastustöihin. Lampaat täytyy vilvoitella, lypsää, keriä ja ruokkia. Ruokaa löytyy toiselta rannalta, mutta sinne pitäisi uida.

"Silloin lampaat piiloutuvat. Sillä ne eivät halua kastua."

Henna ryhtyy niille uimaopettajaksi ja saa kuin saakin lampaat uimaan toiselle rannalle.

"- Pikku pässinpäät, Henna sanoo. - Pian minä matkustan kotiin. Kuinka teidän silloin käy?"

Henna päättelee, että tulee toisia lapsia, jotka pitävät huolta lampaista. Hän itse palaa päiväkotiin kaipaamalleen tutulle hiekkalaatikolle.
   

Kirjassa Henna ja hurjat hirvet kipuillaan ainoana lapsena olemista. Henna haluaisi siskon tai veljen. 

Itselleni tämä kirja aiheuttaa pieniä tunnontuskia. Olenko tehnyt oikein, kun en ole antanut tyttärelleni sisarusta? Eikö olekin kauheaa olla ainoa lapsi? Onneksi hän ei ole ainakaan vielä itse esittänyt toiveita pikkusisaruksesta. Ehkä hän osaa tyytyä sisarpuoliinsa, vaikka he aikuisia jo ovatkin.

Pulkkamäestä palatessaan Henna tapaa pihalla kolme hirveä. Nekin ovat kyllästyneet laskemaan mäkeä. Henna saa loistavan idean.

"- Me voidaan mennä meille, Henna sanoo. - Te voitte olla minun veljiäni! Meillä saa pelata palloa sisällä. Ja meillä on paljon pehmeitä mattoja."

Hirvet osoittautuvat aika villeiksi veljiksi. Ne katkovat väriliidut, heittelevät leluja, valtaavat Hennan sängyn, juovat vessanpytystä, puhuvat typeriä ja nauravat omille jutuilleen. 

"Henna huomaa ettei hän enää haluakaan veljiä. Ne metelöivät liikaa."

Hirvien lähdettyä Henna on rauhallinen. Onhan hänellä ystävänsä Niilo ja päiväkodin lapset ja serkut. Kuka kaipaisi veljiä?

Lempparini Henna-kirjoista on Henna hiipii piiloon. Piiloutuminen kuului omaankin keinovalikoimaani pienenä, silloin kun en selvinnyt tilanteesta muuten. 

Yksi varhaisimpia muistojani on ajalta, jolloin äitini oli synnytyssairaalassa Henna-siskoni syntyessä. Olin kahdestaan kotona isin kanssa. Lopulta ero äidistä kävi sietämättömäksi kestää, ja kömmin piiloon eteisen naulakkoon kenkien ja takkien taakse. Voin yhä muistaa, miten hätääntyneeltä isäni kuulosti, kun hän etsi minua kaikkialta ja luuli jo minun lähteneen ulos ovesta.

Kirjan Henna on vieraisilla Martan, naapurin tytön luona. Martalla on lastenhoitaja kotona, joka huolehtii myös parista pikkuisesta hoitolapsesta. Kun hoitolapset ovat päiväunilla, niitä ei saisi häiritä. Martta kuitenkin kiskoo ne ylös sängystä ja toivoo, että ne alkaisivat itkeä.

Itkunparahdus kuuluu vasta silloin, kun Henna yrittää kantaa toista vauvaa takaisin sänkyyn. Vauva putoaa maahan ja kolauttaa otsansa. Lastenhoitaja ryntää huoneeseen ja huutaa Hennalle vihaisena.

Henna pakenee päätä pahkaa omaan kotiinsa. Hän ei pysty kertomaan isälleen, mitä on tapahtunut. Hän haluaa vain kadota. Hän istuu pitkään pimeässä vaatehuoneessa, kunnes huomaa, ettei olekaan enää yksin. Jonkinlaiset harmaat jyrsijännäköiset eläimet yrittävät piristää Henna.

"- Me voidaan sääliä sinua jos haluat, ne sanovat.
- Saat istua meidän sylissä.
Mutta ei Henna halua.
Hän haluaa vain olla yksin."

Henna innostuu vasta, kun eläimet haluavat tulla kutitetuiksi ja heitellyiksi ilmaan. Ne eivät välitä vaikka putoavat. Lopulta Henna saa asiat sovittua myös lastenhoitajan kanssa.

Hyvää nimipäivää Henna!


Pija Lindenbaum (teksti ja kuvat): Henna ja harmaat sudet
Ruotsinkielinen alkuteos: Gittan och gråvargarna
Suomennos: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2002

Pija Lindenbaum (teksti ja kuvat): Henna ja pässinpäät
Ruotsinkielinen alkuteos: Gittan och fårskallarna
Suomennos: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2002

Pija Lindenbaum (teksti ja kuvat): Henna ja hurjat hirvet
Ruotsinkielinen alkuteos: Gittan och älgbrorsorna
Suomennos: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2003

Pija Lindenbaum (teksti ja kuvat): Henna hiipii piiloon
Ruotsinkielinen alkuteos: Gittan gömmer bort sej
Suomennos: Anna Kervinen
Kustantaja: WSOY 2011

Päivä pulkassa - talvinen tarina ystävyydestä

Pehmolelut ovat pääosassa Hannu Hirvosen kirjoittamassa ja Virpi Pennan kuvittamassa talvisessa kirjassa Päivä pulkassa. Tyttäreni huokasi monta kertaa: "Ihana kirja", kun olin sen hänelle lukenut. Sitten hän selasi sen vielä itsekseen hartaasti läpi.

Kirja kertoo Annin pehmoeläimistä: mäyräkoira Eerik Eerikinpojasta, nyrkkeilyhanskaisesta Päkästä ja pinkkiharjaisesta kukkaishevospojasta nimeltään Reima. Pehmot viettävät uneliasta talvipäivää sisällä Annin remutessa ulkona. Eerik ei pidä talvesta ja Päkä voisi nukkua talvella kaiken aikaa.

Pehmoihin tulee eloa, kun Annin kaupunkilaisystävät tuovat mukaan vierailulle omat pehmonsa: Sirahvi Kirahvin ja suden. Sievä Sirahvi Kirahvi kiinnostuu heti Päkästä. Susi puolestaan julistaa olevansa kiltti vain kun saa kahvia.

Kun lapset vievät pehmot pulkkamäkeen, viimeisetkin uneliaisuuden rippeet karisevat. Mäenlaskun jälkeen rakennetaan lumilinna, jossa jokaisella pehmoeläimellä on oma huoneensa. Kun päivä on pulkassa, on saunan vuoro. Saunasta löytyykin iloinen yllätys: Alli-lintu, jonka luultiin matkustaneen talveksi etelään.

Kirjan teksti ja kuvitus vie mukaviin talvitunnelmiin. Tämä on kirja talvesta ja ystävyydestä. 

"- Minä en tiennyt, että talvellakin voi saada uusia ystäviä, Alli sanoi.
   - Tietenkin voi, Reima sanoi. - Tyttöjä tai poikia...
   - ...ja etenkin kirahveja, Päkä jatkoi unisena." 

Tyttäreni elää nyt kautta, jossa pehmolelut ovat hänelle todella tärkeitä, joten ei ole ihme, että kirja kiinnosti. Joululahjaksi tyttäreni sai Kiiltosilmäksi nimetyn pehmosuden, jota ilman hän tuskin voi olla hetkeäkään. Siksi hän innostui, kun kirjassakin oli susipehmolelu. Tosin liila, suurisilmäinen Kiiltosilmä on huomattavasti kesymmän näköinen kuin kirjan harmaa susi, joka esittelee itsensä seuraavasti:

"- Minä olen susi. Nimeä minulla ei ole. Ja olen vähän vaarallinen."

Kiiltosilmä

Kävimme viikonloppuna minilomalla Hämeenlinnassa ja tyttäreni raahasi Kiiltosilmän mukaan sinnekin. Siellä susi-raukalle oli vähällä käydä hullusti. Se nimittäin unohtui Hämeenlinnan pääkirjastoon. Onneksi kirjasto oli juuri vielä auki, kun isä ritarillisesti kiirehti sen pelastamaan.


Hannu Hirvonen: Päivä pulkassa
Kuvitus: Virpi Penna
Kustantaja: Karisto 2016

Terveyttä ja hyvinvointia

Tammikuussa naistenlehdissä on tapana julkaista wellness-artikkeleita. Uuden vuoden alkaessa naisten oletetaan tekevän elämäntaparemonttia ja keskittyvän terveyteen ja hyvinvointiin.

Miksi päästää lapset helpommalla? 😉 Tammikuu on oiva aika kaivaa esiin Arvo Ylpön toimittama Auringonpojan terveysaapinen. Teos ilmestyi alun perin jo vuonna 1925, mutta oma kappaleeni on näköispainos vuodelta 1987. Näköispainos julkaistiin arkkiatri Arvo Ylpön 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.

Auringonpojan terveysaapinen on rakennettu nimensä mukaisesti aapismuotoon. Aivan kaikki aakkosten kirjaimet eivät ole edustettuna. Kunkin mukana olevan kirjaimen kohdalla on jokin terveellisiin elämäntapoihin liittyvä opettavainen värssy ja Rudolf Koivun piirtämä kuva. Tekstit on riimitellyt Arvo Ylpön serkku, suomenkielen professori Heikki Ojansuu.

Arvo Ylppö antaa mm. puhtauteen, ravitsemukseen ja lepoon liittyviä ohjeita. Useimmat ohjeet ovat valideja yhä tänä päivänä.

Pari runoa joukossa kuitenkin on, jotka eivät sovi enää lainkaan nykyaikaan. Toisessa äiti kurittaa äkäpussilasta tavalla, joka ei ole enää hyväksyttyä eikä laillista: "Otan vihdan viidakosta, vihat viheltelen sinusta". Toisessa tulitikuilla leikkineelle lapselle sanotaan: "Tulee tukkapölly tuima, jos oot varomaton, huima."

Arvo Ylppö ei itsekään allekirjoittanut näitä ajatuksia enää vuonna 1987. Näköispainoksen saatesanoissa hän kirjoittaa:"Auringonpojan terveysaapisessa oli sellaisia terveysohjeita ja menettelytapoja, jotka eivät nykyajan lääkärin tai kasvattajan tietämyksen pohjalta voisi tulla kysymykseenkään, mutta vuonna 1925 aika ja tavat olivat toiset. Myös minä olen ajatuksineni ja näkemyksineni muuttunut. Enää en itsekään hyväksy kasvatuskeinoksi 'vihtaa viidakosta', vaan luotan keskusteluihin ja lapsen määrätietoiseen ohjaamiseen sanojen ja esimerkin avulla."

Parin huonon neuvon ei pitäisi antaa lannistaa. Ne voi hypätä yli. Mikseipä seuraavat 1920-luvun wellness-ohjeet sopisi nykyajankin lapsille.

Ravitsemus

"Maito mainiolta maistaa.
Äiti munat keittää, paistaa.
Niitä syö, niin kasvat vartta!
Mutta namusia karta!"

"Omenaa kun äiti antaa,
hedelmiä kätees kantaa,
syö niin sääres oikeavat,
poskes kohta punertavat!"

Liikunta

"Rimpuillessa laajee rinta.
Pian varttuu raajat hennot,
jos on sulla liikkeet rennot."

Puhtaus

"Ensin kädet, kasvot pestään.
Ihmistä ei tule kestään,
joka tämän toimen estää."

"Heti päälle harjaat hampaat,
hiukset kohta hyvin kampaat,
ett'et olis niinkuin lampaat."

Uni

"Ulkoilma unta tuopi.
Uni voimat uusiks' luopi.
Päivälläkin sisko, veikko,
vuoteeseen käy, jos oot heikko!"

"Öisin nukkuu lapset kiltit,
pitää päällään peitot, viltit.
Sijaansa ei kasta kuinkaan,
eikä itke, huuda suinkaan."


Auringonpojan terveysaapinen julkaistiin alunperin Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisusarjassa. Itse asiassa järjestön nimi oli tuolloin vielä Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Arvo Ylppö toimi järjestön puheenjohtajana vuosina 1920-1960. MLL on tehnyt valtavan arvokasta työtä Suomessa mm. kehittämällä Lastenlinnan toimintaa ja perustamalla Suomen ensimmäisen neuvolan.


Arvo Ylppö (toim.): Auringonpojan terveysaapinen
Kuvittanut: R. Koivu
Säkeet sommitellut: Heikki Ojansuu
Näköispainos: Otava 1987